Yliopistoelämää

Olen joskus aiemminkin (klikkaa ihmeessä) kirjoittanut  tämän jutun:   “Jos olet juoksija, juokse. Jos olet honka, humise.” Jos olet lehtori, lehtoroi?

Tämän työpäivän jälkeen taas kerran mietin, mitä se lehtorointi oikein onkaan? Mitä minä haluan sen olevan? Tänään se on ainakin ollut puhumista. Oikeastaan koko päivän puhumista.  Ei, ei opettamista, ei luentoja, ei seminaareja tai esitelmiä, tosin muutama pieni palaveri/ohjaustuokio ja neuvonpito, mutta siis enimmäkseen puhumista. Tai kuuntelemista, melkein enemmän sitä.

Tänään sain vähän kuin mutkan kautta parikin palautetta  lehtoroinnistani.  Hurjan hienoa oli kun aamulla viikon sisään toinen entinen opiskelijani, jolle olin ollut avittamassa kirjaprojektia, toi uunituoreen kirjan kiitosten kera. Semmoinen voimaannuttaa kummasti. Ja sellainen kertoo, että historialla on vielä kysyntää, opiskelijoille löytyy pieniä projekteja, mikä tekee omastakin työstä mielekästä.

Sitten  muualtakin kuin opiskelijoilta palautetta, johon suhtautuminen varauksellisempaa. Lehtorointi ei ole loputonta toimikuntarumbaa, eihän? Onnistuin yhden jäsenyyden skippaamaan. Lehtorilla enemmän aikaa oikeaan lehtorointiin? Nyt lehtorin olisi löydettävä kandiseminaariaiheita. Olisiko ehdotuksia historian opinnäytetöiden aiheiksi?

Shanghain lista, jolla rankataan maailman yliopistot (20 000), julkistettiin eilen. Ja YLEn perässä Hesari ja muut mediat otsikoivat asiasta näin:

Aalto-yliopisto nousi parhaiden yliopistojen listalle

sitten kerrotaan listasta ja maailman kymmenestä parhaasta (Harvard, Oxford, Cambridge jne) yliopistosta  ja muuta …  plaa, plaa  … ja sitten todetaan vielä:  Aalto nousi listalle!

Nousi? Koko Aaltoa  ei ole ennen ollutkaan, joten se ei voi nousta mistään. Koko pulju on vasta perustettu, ja siihen on yhdistetty ennestään hyviä opinahjoja.  Siis ei mikään nousu, eikä oikestaan mitään uutta. Ja sitten jutun lopussa todetaan, että ai niin, myös Suomen periferia-yliopistot ovat pärjänneet hyvin (Itse asiassa erinomaisesti, ja kun se vielä suhteutettaisiin käytettävissä oleviin resursseihin!)

Kaikkiaan kuusi suomalaista yliopistoa mahtuu tuoreen kiinalaisvertailun mukaan viidensadan maailman parhaan yliopiston joukkoon. Tulos on suomalaisittain katsottuna parantunut viime vuodesta, sillä Aalto-yliopisto on noussut listalle uutena tulokkaana.

Sadan parhaan oppilaitoksen alle jäävät yliopistot niputetaan yhteen aina sata kerrallaan. Niinpä sijoilta 301–400 löytyvät Oulun ja Turun yliopistot, ja sijoilta 401–500 Jyväskylän yliopisto, Aalto-yliopisto ja Itä-Suomen yliopisto.

Jutun olisi voinut otsikoida sitenkin, että Suomen kolme parasta yliopistoa ko. listalla olivat Helsinki, Oulu ja Turku.  ja jutun jatko olisi voinut sujua näin: Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistojen erinomaisen sijoituksen tasolle pinnisti myös Aalto-yliopisto. Ja loppukaneettina oli voinut vielä nakata, että mm. Tampereen yliopisto ei ole yltänyt lähellekään parhaimmistoa.

Yritän vain selittää että lähdekritiikki ei ole tärkeää vain menneitä asioita tutkiessa ja niitä arvottaessa. Sitä ja mediakriittiistä suhtautumista tarvitaan joka päivä.

Ja sitten kun olen vielä kaiken muun lisäksi sitä mieltä, että tuon Shanghain listan sijoitus ei tee meitä yhtään viisaammiksi tai paremmin resurssoiduksi tai mitenkään muutenkaan autuaaksi. Päinvastoin: tärkeä alueellinen koulutustehtävä sekä tieteen, teknologian, kulttuurin että pohjoisen väestön työllistämisen kannalta vain kärsii koko hiton listoihin tuijottamisesta.

Ugh, olen puhunut. Ja tuohtunut.

Vaihteeksi koulutus- ja tiedotuspäivä. Tänään oli tiedekunnan opettajien ja muun henkilökunnan lukuvuoden aloitustilaisuus, joka kulkee nimellä ”Missä mennään?” Mietin päivän antia kuunnellessa, eikö olisi jo aika muuttaa tilaisuuden nimeksi Mihin mennään? Tai Mentäiskö jonnekin?

Puhuttiin paljon siitäkin, kuinka opiskelijat (asiakkaat!!??) kohdataan – ihan kuin olisivat jotain potilaita!  Tietysti tykönäni näitä asioita pohdin. Ja tulin siihen tulokseen, että edelleen uskon, että tärkeintä on aito kiinnostus. Ja sitten siellä Lasaretin isossa salissa ajatuksissani tulin miettineeksi monia kohtaamisia ja yhtäkkiä tunsin – vieläkin,  liki vuosikymmenen jälkeen!! – itseni taas kerran idiootiksi. Muistui mieleen yksi moka, yksi monist! Kertakaikkinen, tai oikeastaan kaksinkertainen moka.

Vuosia sitten meillä oli yksi mukava opiskelija, joka ei ollut nuorimmasta päästä ja jolla oli jo koulutus meille tullessaan. Nuori mies teki opinnäytteensä sosiaalihistoriasta, mikä oli sekin yksi  syy, miksi hänen kanssaan tuli oltua tavallistakin enemmän tekemisissä. Muutaman kerran hänen graduntekokesänään satuttiin ruokalaan yhtä aikaa, joten lounastettiin yhdessä joitakin kertoja ja arkistossa  kahviteltiin useinkin kimpassa. Siispä opin tuntemaan hänet keskimääräistä paremmin.

Ja minähän olen ihan työkseni kiinnostunut opiskelijoiden asioista, mutta tämän ko. opiskelijan kohdalla ylenpalttinen uteliaisuuteni sai minut mokaamaan kohtuullisen rankasti.

Kyseisenä päivänä oli juuri tällainen kaunis elokuinen ilma, tuntui jo syksy, mutta lukukausi ei ollut varsinaisesti alkanut. Olin iltapäivällä lähdössä arkistoon: mukanani käsilaukku, pieni mappi, kohtuullisen painava  kannettava (raahattava) läppäri, siihen laturi, epälukuinen määrä irtopapereita, eikä salkkua tai reppua vaan kaikki romppeet pinona sylissä. Lähdin yliopistolta,  etsin katseellani autoani ja huomasin tämän mainitun opiskelijan valkoisen Volkkarin tulevan parkkipaikalle ja autoa ajavan nuoren kauniin naisen.  Ihan vaan mielenkiinnon vuoksi jäin ”huomaamatta, sivusilmällä” katselemaan, jotta josko sattuisin näkemään tämän puheenaolevan opiskelijan avopuolison. Ja siinä tietysti yritän samalla avata autoni ovet, samalla kuikkia muiden autojen yli ja edelleen samalla tunkea itseni tavaroineni autoon, – varovaisesti, ettei läppäri putoa ja ettei paperit lennä. Ja istahdan turvallisesti alas! Takapenkille! Oman autoni takapenkille!

Ja samalla huomaan, että liki viereen parkkeerannut valkoinen Volkkari oli väärä Volkkari, ei siis tutun opiskelijan auto, joten kuljettajakaan ei voinut olla hänen avopuoliskonsa. Uuh! Nousin vaivihkaa takapenkiltä, livahdin ratin taakse ja huristelin arkistolle. Eikä siinä vielä kaikki!

Arkiston parkkipaikalla näen tutun, oikean valkoisen Volkkarin. Olisinpa edes tällä kertaa ollut hiljaa, mutta ei. Tämä tuttu opiskelija kun kerran oli arkistossa minä idiootti menin varmistamaan mokani ja kertomaan, mitä parkkipaikalla oli tapahtunut. Voi hyvä tavaton, että  hänellä riitti hauskaa ja jaksoi useat kerrat siitä virnuilla. Mutta kävipä sitten kerran avopuolisonsa työhuoneessani  esittelemässä. 🙂

Jotta on opiskelijoita kohdattu. Ja mokattu kohtaamisissa. Ja monesti.

Eilen olin koko työpäiviän opinto-ohjaajien koulutuksessa. Tämä joka elokuinen ”Etappi”-koulutus antaa kovasti tietoa menossa olevista uudistuksista ja tulevista koulutuksista ja mikä vielä tärkeämpää päivän aikana saa ”vertaistukea”. Kun meitä kokoontuu kymmeniä eri tiedekuntien ja laitosten ja oppiaineiden (ylläri: meiltä ei tietenkään muita kuin meitsi. argh!) opinto-ohjaajia niin saadaan aina kuulla miten muilla menee, miten ongelmia on ratkottu, mitä uusia juttuja on otettu käyttöön, mikä on pelittänyt, mikä ei.

Ja tauolla tietysti vaihdellaan kokemuksia myös. Muutamia juttuja: kollega oli sähköpostitse (mikä on usein viheliäisintä) yrittänyt ohjastaa pitkän opiskelutauon pitänyttä ”palaajaa”, joka oli kysellyt miten uusi tutkinto ja mitoitukset ja opintovaatimukset yms. vaikuttavat hänen kohdallaan. Kollega oli kirjoitellut eräänkin rivin vastauksia, ja mitä vastaa palaava opiskelija? Luettuaan pitkän vastausviestin kirjoitti takaisin, vain ja ainoastaan, että ”miten tämä kaikki liittyy kaikkeen?” No siinä kyllä kysytään ohjaajan ammattitaitoa että TUOHON osaisi vastata.

Minulla melkein vastaava tilanne: viime viikolla vastasin eräälle Vaasasta etänä opiskelevalle – tai ainakin sitä yrittävälle -, että historian aineopinnossa on muutamia metodikursseja sekä kandisemma, joilta ei voi olla pois vaan ne vaativat läsnäoloa ja opetus tapahtuu vain kontaktiopetuksena, siis että ne ovat pakollisia ja poissaoloja ei saa olla kuin hyvästä syystä. Ja mitä vastaa vaasalainen: ”Miten näiden kurssien suorittaminen sitten sujuu kun en voi tulla Ouluun?” Voi hyvä tavaton! No ei mitenkään!! Ja nämä tarinat ovat tosia. Eivätkä suinkaan ainoita. Paljon pahempiakin on!

Ja sitten tänään olen töissä tehnyt yhtä harjoitustehtävää kurssille, jossa olen keväästä asti ollut. Tein harjoituksen aiheesta, jota olen itse opettanut 15 vuotta! Saadakseni vietyä kaksi opintopistettä korkeakoulupedagogisia opintojani eteenpäin minun on kirjoitettava harjoitustyö asiasta, jota voisin itse oikeasti opettaa muille. No harkka on nyt tehty ja pojot tienattu. Ylivertaisen innostavaa ja motivoivaa.

Tänään oli puhelinvastauskaksituntinen pääsykokeessa käyneille. Saivat soitella ja kysellä pisteet, ja arvelut siitä, jotta pääsevätkö? Minä en kyynelehtinyt, en vaikka jouduin kymmenille sanomaan, että ei, ei aukea yliopiston ovi sinulle syksyllä! Yksi soittaja itki ilosta puhelimessa. Sellaiselle soittajalle oli kiva vastata. Niin kuin niille parille muullekin varmasti sisäänpäässeelle.  Mutta kuinka monelle niistä, joille oli sanottava, että ei, et päässyt, hanki itsellesi elämä muualta, maailma romahti – romahti hetkeksi? Yritin olla sympatiseeraamatta liikoja. Sellaisessa en ole kovin hyvä. No nyt pitkällinen pääsykoerumba on osaltani ohitse.

Ja vääjäämättä tuli tänään mieleen ”Ei nimi miestä pahenna”. Sisäpiirin juttu. Hih! Itsepähän olen työryhmän kokoon haalinut. Ainakaan ei vielä harmita. Päinvastoin.  Kysykää minulta, mitä mieltä olen kahden vuoden päästä! No kun tämäkin porukka on nyt työn alkuun asetettu niin alkaakohan työhommat jo helpottua? Hope so.

Nyt värkkään ensi tiistaiksi tietokilpailua. Silloin on historiatieteiden piknik meillä, ja perinteiseen (toinen kerta on jo perinne! sanoo historioitsija) kuuluu tietokilpailu. Aikas hyvä tästä tulee, vaikka itse sanonkin. Voin ensi viikolla julkaista skaban täälläkin. Saatte, hyvät blogivieraat, koetella historian yms. tietämystänne… 😉

___________________

Laiskan puutarhavalokuvaajan päivän otos. Tämän työhuoneeni ovelta puutarhaan päin näyttää juuri nyt tältä. Näyttää siltä että pihlajanmarjahyytelölle on otolliset olosuhteet!

Klikkaamalla suurenevat.

Yhteensä paikalle tuli 172, joista 2/3 maskuliineja, joukossa kaksi, joiden sukupuolta en tiennyt ennen kuin näin papereista, seitsemän vasenkätistä, kaksi rastahiuksista, enemmän ponnaripäisiä poikia kuin tyttöjä, viisi myöhästyjää, ei yhtään lippalakkipäistä, syntymävuodet vuosien 1948 – 1991 väliltä ja yksi kynätön. Tulla nyt pääsykokeeseen ilman kynää! Muuten ei mitään ihmeellistä. Ei mitään. Tällä kertaa – vrt. alla yksi aiempi kokemus.

Kopion tähän yhden vanhan jo aiemmin (20.2.09) postaamani jutun pääsykokeen valvonnasta reilut puoli vuosikymmentä sitten.

Pääsykokeessa on aina pari-kolmesataa kansankynttiläksi pyrkivää, historiaanhurahtanutta nuorta ja vähän vanhempaakin, jotka ovat lukeneet sen ainokaisen pääsykoekirjan kannesta kanteen eestaas ja taastaas, ja sitten kesän korvalla tulevat Yliopiston Pääsykokeisiin tavoitteena päästä auvoisen opinahjon suojiin, päivittäisen historian havinan ammentamiseen. Monille näistä pyrkijöistä pääsykoepäivä on Elämää Suurempi, ja jännitys sen mukainen. Tärisevät tullessaan, tärisevät lähtiessään, kirjoittavat posket punaisina tunnin tai kolme, osaavat ja eivät. Osalla on mahtipontiset eväät, osa ei selvästikään ole pystynyt syömään pariin päivään. Melkein joka vuosi on joku, jolla on pääsykokeessakin maha niin sekaisin, että vessassa on käytettävä suht tiuhaan.  Samalla reissulla yritän rohkaista ja relata jännittäjää “aika-helpot-kysymykset-tänä-vuonna, eikö”, jossa vaiheessa pyrkijäparka on revetä tuskaansa.

Pääsykokeissa on aina myös niitä, joista näkee jo kauas “tuo pääsee, tuo tulee meille opiskelijaksi”. Määrätietoisuus, kahden ja puolen tunnin (pääsykoe kestää 3 tuntia) intensiivinen kirjoittaminen, ja lopuksi aikaa vielä tarkistaa ja viilata…

Mutta se muistikuva pääsykokeesta muutaman vuoden takaa: nuori poika tulee parin tunnin kirjoittamisen jälkeen pääsykoepaperit kädessään valvojan (meitsin) pöydän eteen ja järjestelee vielä konsepteja,  ja jättää ne hätäisesti eteeni. Huikkaan peräänsä “hei-pitäisi-näyttää-henkkarit”. Poika kääntyy takaisin – säikähtäneenä, punastuneena – ja alkaa kaivaa farkkujen takataskusta lompakkoaan, jonka räväyttää hätäisesti eteeni, ilmeisenä tarkoituksenaan näyttää lompakon lärpäkkeeseen laitettua ajokorttiaan, mutta kuinkas käykäään? Nuorukainen läväyttää puolen tusinaa eri merkkistä kondomia siihen suoraan eteeni pöydälle. En tiedä, kumpi on nolompi, hätääntyneempi, pääsykokelas vai minä? Hädissäni keräilen kondomeita ja tungen niitä pojan käsiin, “menehän-jo-siitä” syrjäkarein katson “eihän-kukaan-huomannut”, ja toivottelen hyvää jatkoa.

Jatko ei kuitenkaan taannut opiskelupaikkaa; tarkastin ensimmäisenä kun hyväksyttyjen lista oli valmis. Huh!

____________________________________

Puutarhassa on arovuokko jo ensimmäisen kukkansa aukaissut. Pehtoori-puutarhuri suosii pihallamme kasveja joiden nimessä on  Siperian, tundra-, aro-, Lapin, tunturi tai joku muu ankarahkoon kasvuolosuhteeseen viittaava epiteetti. Sekö sitten hänen salaisuutensa koko kesän kukkiviin perennapenkkeihin?

Miten orjuuden laukkauttaminen vaikutti naisten elämään Yhdysvaltojen etelävaltioissa, millainen kuva aborginaaleista luotiin 1800-luvun alussa, millaista oli Tshekan toiminta Neuvosto-Venäjällä, miten rahvas koki ärhäkän metsäherra Forsströmin toimet Sodankylässä, millaisia olivat sodanjälkeiset kansandemokraattien vappumarssit ja -juhlat Oulussa, miten suomettuneen Suomen viranomaiset suhtautuivat Puola-solidaarisuus -yhdistykseen?  Mikä näitä kaikkia asioita yhdistää?

Näistä aiheista on tehty opinnäytetöitä (kanditutkielmia/proseminaareita) joita olen lukenut ja arvostellut eilen ja tänään. Tuo Suomen ulko- ja sisäpolitiikan 1980-luvun alkupuolen vaiheita (Puolan kriisi ja sen heijastus Suomeen) käsittelevä työ oli todella mielenkiintoinen, – toisin kuin minulla (poliittisesta historiasta piittaamattomalla) ennakko-oletuksena oli. Ja tietysti orjuuden lakkauttamisen vaikutus naisten arkeen Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen oli mielenkiintoista. Ja kyllä oululaisten vappumarssien osallistujamäärän sitoutuminen melkein enemmän vapun säähän kuin SKDL:n poliittiseen kannatukseen oli intresantti juttu.

Tänään sitten tehtiin norssilla olevan ystävän kanssa se, mikä olisi pitänyt tajuta tehdä jo monta kertaa aiemmin: jätimme Linnanmaan lounasruokalat ja niiden jonot väliin, ja teimme lounastreffit ulos. Menimme syömään eväät työpaikkojemme vieressä olevaan kasvitieteelliseen puutarhaan. Omat lounassalaatit ja leivät pussukassa istahdimme keskipäivän auringossa penkille. Eväät olivat parempia kuin laitosruoka, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja puutarhassa jo paljon kukkivia silmänruoaksi, juttelukin on aina tarpeen. Loistava idea, H.!

Tänään töiden jälkeen oli myös aika kampaajalle. Lähdin töistä jo puolelta (aika siis tasalta), että ehtisin hyvin polkea kampukselta kaupunkiin ja että voisin nauttia kauniista, helteistä säästä. Kävelen pyöräparkkiin ja hoksin, ei, en jättänytkään pyörää aamulla tänne, vaan tuolla kirjaston puolen parkissahan se on. Kävelen sinne (ei ihan lyhyt matka). Ja etsin kovasti, eikä mitään mielikuvaa, mihin olen sykkelini aamusella laittanut. Satojen pyörien joukosta en sitä löydä. Ja sitten muistankin: jätinkin sen bioskan laitoksen siiven takana olevaan telineeseen. Eiku juokse sinne. Kello on jo 17 vaille.  26 asteen helteessä kun sitten vinssasin keskustaan, olin viisi minuuttia myöhässä (inhoan myöhästymistä!) ja kohtuullisen punainen ja kuumissani. Mutta kampaaja ehti vallan hyvin pehkoni pistää ojennukseen. Nou hätä.