Yliopistoelämää

Showing: 331 - 340 of 415 RESULTS
Yliopistoelämää

Ammatinvalinta

Mielenkiintoista kun töissä valmistelin tänään keskiviikon tuutoritapaamista, tarkoituksena tarjota eka vuosikurssin opiskelijoille vähän työelämätietoa ja ainakin tietoa, mistä uraohjausta saa. Päivittelin näitä juttuja itsellenikin.  Työvoimahallinon sivulla http://www.mol.fi/avo/ on (uusi?) monipuolinen, laaja, hyvin vakuuttavanoloinen ammatinvalintaohjelma, jolla voi helpottaa omaa ammatinvalintaansa.

Meillä ei lukioaikana ollut koskaan mitään soveltuvuustestejä. Ammatinvalinnanohjaus typistyi siihen kun luokanvalvojatar useammin kuin kerran hyppi pienellä pontevalla kropallaan tasajalkaa kateederilla ja huusi pää punaisena meidän pienelle porukalle, että TEISTÄ KENESTÄKÄÄN EI KOSKAAN TULE MITÄÄN!

Ehkä se oli hyväkin kannustin, koskapa tuosta tuomion saaneesta poppoostamme yhdestä on tullut Oulun ison ala-asteen rehtori, yhdestä juristi, yhdestä ammattikoulun opettaja Ranskaan, yhdestä teatterikorkean käynyt näyttelijä, koneinsinöörikin joukosta valmistui (pehtoori), yhdestä tuli koulukuraattori, muutaman urakehityksestä en ole kuullut mitään ja minullekin on duunipaikka löytynyt.

Mutta palatakseni siihen ammatinvalintatestiin. Tein sen tänään. Testissä ei kysytty suoraan, miksi haluan isona; minähän en suinkaan halunnut historioitsijaksi, en edes ymmärtänyt, en edes vielä yliopistoon päästyäni ymmärtänyt, että jollakin niin mukavalla puuhalla kuin ”historoinnilla” voi ansaita leipänsä.   Testissä ensin runsaahkolla kysymysmäärällä kartoitetaan persoonallisuutta ja soveltuvuutta  jne., sitten on vielä kiinnostukset, kyvyt, ammattitaidot, rajoitteet, työn ominaisuudet -kysymyssarjat. Klikkailin kaikki.

Ja sitten tulos: Arkeologi [minähän olen opiskellut sekä yleistä että klassillista arkeologiaa, ja kaivauskokemustakin on 🙂 ], farmaseutti [tätä minä kyllä ihmettelen], historianopettaja [kuinka viisas testi, nyt voin vakuuttaa opiskelijat, että siihen kannattaa luottaa], isännöitsijä [hmmm…], opinto-ohjaaja [juuri näin!], kulttuurisihteeri [miksei?],  nuoriso-ohjaaja,  projektipäällikkö,  ja sitten kymmenentenä oli kotitalousopettaja!

Melkein noiden ammattien toimenkuvistahan nykyinen työni koostuukinl, vaikka vielä valmistuttuani olin vakuuttunut, että minustahan ei opettaja tule!

Joo ei, ei tarvinnut tämmöisellä testillä  loman jälkeen hakea uskonvahvistusta omaan työntekemisen iloonsa: oli ihan hyvä mennä duuniin. Monella muulla tuntui viikko alkavan tahmeammin…

Yliopistoelämää

Väitöspäivä, työpäivä, hyvä päivä

Mielettömän hieno aamulenkki, pikainen huomisen kestien täydennys_Stocka-piipahdus, järjestelyä, runo korttiin, tukka kondikseen, kamera valmiiksi, missä väitöskirja? ja melkein juosten väitökseen. Tavattoman tiukka väitös oli. Maiju Lassila, Algoth Untola, Algoth Tietäväinen, Irmari Rantamala, Väinö Stenberg, J. I. Vatanen, Liisan-Antti ja Jussi Porilainen  – yksi ja sama mies väitöskirjassa. Nämä monet nimetkö mahdollistivat/vaativat 700-sivuisen opuksen? Paljon muutakin kuin laajuus kritikoitavana. Oliko kaikki tarpeenkaan?

Väitöskahveilla oma äidinkielen openi, juuri se, joka vaati minua kirjoittamaan, lukemaan, oppimaan. Häntä on aina mukava tavata.  Ja minun oli mukava ilahduttaa häntä lahjalla. 🙂 Mitäs jos kaikki lukio-opettajat olisivat olleet kaltaisiaan? Olisinko oppinut enemmän? Ehkäpä.

Äkkiä väitöskahveilta kotiin. Karonkkapuheen viimeistely, vaatteiden vaihto ja jo viideksi!! karonkkaan. Leppoisa tunnelma, pieni karonkka. Vastaväittäjän kanssa paljonkin juttua. Tuttujakin. Ruoka hyvää. Ja pidin karonkkapuheen ilman kyyneleen häivähdystäkään!  Kollegan kanssa keskusteluja tulevasta, tulevista väittelijöistä. Tulevista töistä… Ja sitten taas hyvä olo, ja merkillisen mukava tunne siitä, että on kuitenkin voinut olla avuksikin – edes vähän. Väittelijän sukulaisten tapaamisen vieraus, tuttuus. Akateemisen maailman protokolla: vieraus toisille ja työn tekemisen täyttymys toiselle.

Nyt taas yksi projekti ohi. Ohi, ja hyvä olo.

Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Noitavainojen uhrien muistolle

Pyysivät muistomerkinjulkistamistilaisuuteen. Opiskelijat siis. On Humanistisen killan 45-vuotisjuhlaviikko, jonka ohjelmassa tänään oli vuorossa muistomerkinpaljastus. Olivat keksineet, jotta noitavainojen uhreilla ei ole Suomessa ainuttakaan laattaa, joten nyt olis sitten aika sellainen aikaansaada. Kaupungilta olivat kinunneet ”tontin” paikan (siinä se on Prisman ja Pörhön välissä) ja saaneet komean kiven laatan alustaksi. Meidän käytävältä professori julkistuspuhujaksi ja meille muutamalle ”kutsuvieraalle” taksi kampukselta kaupungin toiselle laidalle. Siellä sitten puolenpäivän jälkeen värjöttelimme kostean kylmässä ja kalseassa lokasäässä. Kylmä kuohuviini ei varsinaisesti ilahduttanut, mutta osoitti, jotta protokolla oli hallussa.  Ei meitä ollut paikalla kuin parisenkymmentä, – opiskelijat kertoivat, etteivät monet olleet  uskoneet eivätkä olleet ottaneet todesta, jotta sellainen oikeasti paljastettaisiin.

Limingantullin valinta paikaksi perustuu historiallisiin tosiasioihin; siellä on ainakin yksi noidan mestaus (ei niitä Suomessa poltettu) tehtykin. Mutta miksi juuri Ouluun tällainen laatta? No siksi kun sitä ei missään muualla Suomessa ole. On Oulussa tai tarkemmin ottaen Oulun seudulla 1600-luvulla kourallinen noitia (useimmat miehiä, Iissä yksi pariskuntakin, oliko meidän Hailuodon kaivauksilla löytämämme ”Justus Jäppinen” noita?) teloitettu, mutta Suomessa enimmät noitaoikeudenkäynnit on käyty ihan toisaalla (Ahvenanmaalla ja Etelä-Pohjanmaalla). Humanistien ajatuksena myös – tälläkin tavoin – muistuttaa suvaitsevaisuuden tärkeydestä, mielipiteen vapaudesta, yhtä lailla pyrkimyksenä ajojahtien ja ennakkoluulojen hälventäminen. Humanistien aatteellisuus on kovasti hiipunut ja keskustelun laineet laantuneet sen jälkeen kun killan toiminta 1980-luvun puolivälissä pääsi uuteen nousuun, mutta hienoa, että tällaisia tempauksia vielä – taas – järjestetään.

Kivessä kilven alla hienosti ”juonne”, elämän lanka?

Liki tunnin värjöttelyn jälkeen olimme umpijäässä palattuamme takaisin Linnanmaalle. Töiden jälkeenkin vielä kylmäsi, joten tein kuuman sopan. Aika hyvä soppa tulikin.

Savuporo-sulatejuustosoppa

Litra Buljonki-riistalihalientä kiehautetaan, sekaan paketillinen paloiteltuna Koskenlaskijaa (savuporo), sipulihakkelusta (1 -2) , pieni pala mökkireissulta jäänyttä lämminsavuporoa palasiksi ja sekaan. Pienen tovin kiehuttelua ja sitten juuri ennen tarjolle tuomista purkillinen raejuustoa keittoon.

Höyryävä keitto rieskan kanssa maistui. Pehtoorillekin – joka oli päivän puutarhatöissä ollut, kesän jälkiä siivoillut. Ei ollut kuulemma palellut. Mutta eipä ollut ollutkaan nappaskengissä kylmää kuohuviiniä jalkakäytävällä lipittämässä. 🙂

Yliopistoelämää

Tiedekunnat vertailussa

Tällaisina päivinä kun tytär on kotona  – ehkä noin kerran kuussa tulee kotikotiin illoiksi lukemaan ja muutamaksi yöksi nukkumaan ja sieni- ja kasvisruoalle, jolla hemmottelen 🙂 – ei tule iltaisin oltua juurikaan koneella. Ei töitä eikä harrastuksia tehden.

Eilen meillä meni pitkä tovi verratessamme taloustieteellisen ja humanistisen tiedekunnan opetusta, kaikenlaisia käytänteitä, opiskelijoiden ja henkilökunnan pukeutumista, luentotenttejä ja kaikkea muuta tähdellistä läpikäydessä. Edelleenkään valtavien opiskelijamassojen keskellä opiskeleva kauppatieteen ylioppilas ei voi ymmärtää, että minä tunnen kaikki omat opiskelijani nimeltä ja monet hänen kaltaisensa kolmennen vuosikurssin opiskelijat muutenkin, tiedän kotipaikat, valmistumishaaveet, historian kiinnostusalat, elämästä yliopiston ulkopuolellakin.

Minusta historiatieteiden vahvuus (opetuksessa ja muutenkin) on sen pienuudessa. Äärimmäisen harvoin luennoilla on sata opiskelijaa, yli 50 on jo paljon. Seminaariopetusta pienille ryhmille on paljon. Opiskelijoita ehtii ohjata opinnäytetöissään  henk.koht. – jos haluaa. Ja useimmat meillä haluavat.  Sellaisesta ei markkinoinnin laitoksella ole juuri kuultukaan.

Meidän tutkintovaatimuksemme ovat kyllä olennaisesti vaatimattomammat kuin tatkissa. Suoritettavien opintopisteiden kuormittavuus on meillä varmasti vähäisempi. Viimeisen tutkinnonuudistuksen jälkeen tentittävien kirjojen määrä on olennaisesti vähentynyt. Toisaalta meillä on ehkä enemmän itseohjautuvaa opiskelua, tiedonhankkimisen  opettamista ja oppimista, ongelmanratkaisutaitojen kehittämistä kun taas taloustieteen opiskelijoilla harjoitustyötkin ovat selkeästi käytännön työhön valmentavia.

On me muutakin höpötelty, jo vain. Niinkuin numeroista ja luvuista. Ja minä hävisin kuus nolla. 🙂

Yliopistoelämää

Jälki jää

Syksyyn kuuluu opiskelijoiden tulo, ei niiden lähtö.  Tänään kuitenkin kun oli publiikki, oli taas valmistuviakin. Ja tänään valmistui – monien muiden lisäksi – taas yksi sellainen, jonka kanssa on ollut mukava viisi vuotta olla tekemisissä. Jolle on ollut mukava olla opettaja ja jolle on ollut mukava yrittää olla avuksi. Pienen matkan jonkun ihmisen kanssa on samalla tiellä, välillä aika kaukanakin, mutta periaatteessa samaan suuntaan menossa ja sitten nuoret kääntyvät ja sitten itse vain jää jatkamaan matkaa.

Useimpien lähtöä ei edes huomaa, yliopistosta kun lähdetään liukuen, ei ole mitään suurta vuosittaista valmistujaisjuhlaa. Opiskelijat valmistuvat omaan tahtiinsa, ehkä pari kerrallaan. Mukava jos käyvät heippaamassa publiikin jälkeen.

Lähtemättömän jäljen on tehnyt yksi pohjoisesta kotoisin ollut nuori mies, jota olin opiskeluvuosinaan harvakseltaan tavannut, teemaseminaarissani hän ainakin oli ja sitten gradu-vaiheessaan jelppailin aika lailla. Ei ollut ehkä ihan ahkerimmasta kärkijoukosta tämä kaveri, mutta vakaasti eteni kohti maisterintutkintoa. Ei tullut tuore maisteri publiikista papereitaan pokkaamaan, tuli vasta pari päivää sen jälkeen ja poikkesi sitten ovellani. Nosti reppunsa pöydälleni ja jostain sen syövereistä kaivoi Fazerin sinisen suklaalevyn, kohtuullisen ruttuiseksi kääreiltään käyneen suklaalevyn: ”Mie ku aattelin, … ku saatiin se graduki valmiiksi.”  Suurinkaan konvehtirasia ei olisi saanut minua iloisemmaksi  – itse asiassa nieleksin kyyneleitä.

Valokuvaus Yliopistoelämää

Taidetta koteihin 2

Hieman voipunut olo – Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä. Pitkästä aikaa työstä palautetta; monestakin asiasta, moneltakin suunnalta ja monenlaista kommenttia. Ja nyt joka tapauksessa hieman hellittää…

Täällä kotityöhuoneessa, joka on kaunis ulkoapäin (villiviiniin on tullut ruska!), voisin tänä iltana värkkäillä kuvia.

Haluaisin tehdä kesän reissusta Italiaan matkasivun vihdoin valmiiksi, mutta olkapää ei nyt ole yhteistyöhalukas, enkä viitsi riitaantua sen kanssa ihan totaalisesti. Vähän kuvajuttuja kuitenkin sallin itseni harrastaa.

Pehtoori oli tänään käynyt hakemassa kehystettävänä olleet pienet akvarellit, jotka ostin San Gimignanosta.  Isot laitetaan joko ison ruokapöydän viereiselle seinälle tai La Festaan ja pienet ajattelin vielä mökille.

(Kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Taulujen innoittamana ajattelin, josko vihdoinkin saisin tilatuksi Ifolorilta myös muutaman canvas-taulun kesän Toscanan kuvista. Keittiössä jääkaapin ja siivouskomeron päällä on sellaiset sopivat kolot, joihin voisi laittaa vähän väriä. Jos tilaisin taulut taulukaupasta ja galleriasta?

Ifolorilta olen tilannut viime jouluksi kalentereita ja kesällä tein murmelin synttärijuhlista lahjakirjan ja molemmat ovat olleet tykättyjä. Ifolorin systeemi toimi sutjakasti ja painatustyö ainakin noissa projekteissa oli minun mielestäni vallan kelvollista.   Nyt siis kokeeksi canvas-tauluja…

Yliopistoelämää

Tämmöinen porukka

  • Sosionomi, kaksi medianomia, autonasentaja (nuori nainen), lastentarhanopettaja (vähän vanhempi mies), matikanopiskelija, biologianopiskelija
  • 19-vuotias ja 37-vuotias ja monta siitä välistä
  • 18 maskuliinia ja 9 feminiiniä
  • Yksi Helsingistä ja yksi Kemijärveltä, – useimmat Oulusta (toisin kuin yleensä)
  • Historianopettajien tai isovanhempien innostamina alalle lähteneitä
  • Monta jo avoimessa perusopinnot suorittaneita
  • Keskimäärin vielä motivoituneempia kuin edelliset vuosikurssit?
  • Jänniä etunimiä, yksi oppiaineen kiintiömattikin
  • Antiikkiin hurahtaneita, Kekkosesta kiinnostuneita, sotahistorian harrastajia, yhteiskuntakriitikkoja, opettajiksi aikovia, tutkijana leipänsä hankkivaksi harkitsevia
  • Avoimenoloisia, paljon puhuvia ovat. Silla lailla myönteisesti paljon puhuvia.

Uusi historian opiskelijoiden vuosikurssi harvinaisen heterogeeninen, oikein reippaanoloinen porukka. Ilo aloittaa heidän kanssaan. Ja minäkin olen jo ääneni heidän kanssaan kuulumattomaksi puhunut.

Vanhemmuus Yliopistoelämää

Opinto-ohjausta omille ja vieraille

Fukseille info tänään: oletuksena oli 27 kuulijaa, paikalla tuplamäärä. Ei mennyt ihan putkeen, ei niin kuin olisin halunnut. Kaikkinainen ”oma ope” -meininki oli tiessään kun naapurioppiaineiden opiskelijoita oli niin, että paikat loppuivat kesken. Ja tämän lisäksi aika loppui kesken, mikä ei johtunut minun tavastani pulputtaa aika lailla. No iltapäivällä sitten oli  ”omia vanhoja” hopsailemassa (henkilökohtaisia opintosuunnitelmia tarkistamassa ja reivaamassa). Se hoitui jo paremmin. 🙂

Jos suutarin lapsilla ei ole kenkiä, niin ei ole opintojenohjaajan pojalla opinnoilla suuntaa eikä määrää. Ne muutamat kurssit, jotka toisen vuosikurssin abiturientillamme on hoidettavana, näyttävät ihan yhtä helpoilta ja ihan yhtä vähän lukemista vaativilta kuin kaikkien edellistenkin 12 vuoden läksyt, kokeet, tentit ja esseet.  Ei tartte! Jos meillä on lakkiaiset ensi keväänä niin ihmeissäni olen! Mutta töihinpä ne vaan pojan taas soittivat. Jotta rengaskauppiaan ura on jo pitkällä! ”Jotta älä äippä hermoile,” ilmoittaa juniori ja taputtaa minua päälaelle ja lähtee tyttöystävänsä kanssa kirjakauppaan ostamaan ihan jotain muuta kuin koulukirjoja. Onneksi edes lukee.

Historiaa Yliopistoelämää

Bibliofiliaa

Kirjat on osa elämää. Matkakirjat ja historiakirjat erityisesti, ja keittokirjat tietysti. Uudet ja vanhat. Vanhat kirjat ovat melkein vielä tärkeämpiä kuin uudet kirjat. Vanhat matkakirjat ja vanhat historiakirjat ovat jo aarteita. Niitä pääsin äsken katsomaan.

Yliopistonkirjastossa oli (museoyhdistyksen) tilaisuus, jossa holvien aarteita oli esillä. Onneksi jaksoin mennä (lue: jäädä työpaikalle), vaikka jo varhaisina aamuyöntunteina olinkin heräillyt (pieniä ylikierroksia, on se vaan niin jännää tämä lukukauden aloitus :)) ja kampukselle raahautunut.

Mutta siis siitä vanhojen inkunaabeleiden, Raamattujen, arkkiviisujen ja matka- ja historiakirjojen esittelytilaisuudesta … Acerbin, Schefferuksen ja Messeniuksen kirjat olen joskus vuosia sitten, emeritusprofessorin kanssa kirjoja tehdessämme, nähnyt, mutta monia uusia harvinaisuuksia oli kirjastoomme saatu. Ja minulle niin tärkeä Oulun Wiikko-Sanomia! Olen aina nähnyt sen vain mikrofilmeinä, nyt livenä. Pienestä se on riemu revittävä.

Wiikko-Sanomien helmikuun 1834 ”Seka-Sanomien” ykkösuutinen:

Lissabonista kuuluu, että Don Migueli ei ole mennyt sovintohon, jota hänelle jo monet kerrat on tarittu, Don Pedron puolesta, Europan isoin valtakuntain asia-miehiltä. Don Miguelin asia-mies Londonissa, kapteeni Elliot, on vielä Englannista saanut ostaa laivat herrallensa; mutta Don Pedron Amiraali, Napier, joka on saanut asiasta tievon, aikoo laivastoineen purjehtia niitä vastaan …  [ varustelu meneillään, sotatoimet jatkumassa]

Pehtoorin pohjoisen tuntureilla patikoidessa, kun minun on tyytyminen piakkoin vain pyörälenkille, laitan tähän kuvan Schefferuksen Lapin historiasta.

Otin kymmeniä kuvia… Varmaan Tuulestatemmatussa niistä tulette vielä monta näkemään. Mutta nyt ulos! Nukahdan muuten.

Liikkuminen Yliopistoelämää

Monenlaista miesseuraa

Olen usein kuntikselle mennessäni ja valoja siellä sytytellessäni (minä kun usein olen siellä ensimmäinen, ja usein ainoakin – kukaan tervejärkinen siellä kuudelta ole!!)) ajatellut, että entäs jos pukuhuoneen lattialle olisi kuollut joku. Varsinkin niinä aikoina, jolloin tyttären kanssa kaksin katselimme mafiasarja Sopranosia, oli edellisen illan telkkariohjelman hämyiset murhajutut vielä muistissa ja vanhaan teollisuushalliin rakennettu kuntosalimme on kuin tehty telkkarisarjan kuvauspaikaksi. Niinpä mielikuvitus auttoi keksimään kaikenlaista. Varsinaisesti en kyllä ole siellä pelännyt.

No tänä aamuna ei tällaisia mafia-kuvauksia tullut mieleen, mutta hieman nihkeä tunne tuli, kun avainkortilla avasin salin eteisen oven. Ensinnäkin siellä oli jo valot, vaikka kello ei ollut ihan kuuttakaan. Ja sitten kenkätelineiden edessä oli tolkuttoman rumat, isot miesten piikkikärkiset kengät, jollaisilla treenaamaan tulevat ihmiset eivät yleensä liiku. Ja radiosta kuului suht suuresti  – ei saksalaista mättöheviä, jota todella inhoan ja joka joskus ”rautapuolen” mörssäreiden treenatessa raikaa – vaan kotimaista tanssilavamusiikkia. Pian näinkin taljalla miehen – noin nelikymppinen – sukkasillaan, farkut jalassa, suhteellisen virttynyt mutta siistihkö paita päällä. Hieman lasittunut katse ja ainakin kuvittelin viinan haisevan. ”Tervhe!” sanoo tämä alfauros. – Vastailin vaisusti ja kuljin ohitseen kohti kuntopyöriä.

Alkuverryttelyni jälkeen siirryin jalkaprässille ja tämä uusi treenaajaa tulee viereiseen laitteeseen ja ilmoittaa, että ”Onh hiton hieno aamu, eikös vaan olekin?”. – Niin on, ja yritän olla hänestä piittaamatta. Ja tässä vaiheessa olen aivan varma, että mies on sievoisessa aamukännissä.  Kun kolmen sarjan jälkeen vaihdoin reisiojennusvempaimeen, tämä niljake seuraa taas viereiseen laitteeseen. Tässä vaiheessa alkoi jo ahistaa. Onneksi melkein samalla hetkellä salille tuli yksi tuttu, hiljainen, kreikkalaiskasvoinen nuori mies ja tervehti. Oloni kävi turvallisemmaksi. Siirryin sitten tämän tutumman miehen perässä ”rautapuolelle” nostelemaan käsipainoja, eikä oluthuuruinen sukkamies enää seurannut. Huh! Mutta jäipä vähän nihkeä olo.

Sitten ennen töihin menoa ajelin vielä kampaajalle. Matkalla oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Pikisaari suurenee klikkaamalla. Tiistain tyyni aamu.

Luottokampaajani ensi töikseen ilmoittaa: ”Ihana että just sinä olet tänä aamuna täällä. Meillä oli eilen amerikkalainen kouluttaja opettamassa, ja nyt voin sinun paksuihin hiuksiisi kokeilla uusia tuulia! Ne on just hyvät tähän malliin!”  Ja minähän nyökkäilen luottavaisesti ”anna mennä vaan”. Ja nyt olen kuin uitettu koira! Yhyy! Siitäpä ei sitten sen enempää.

Mutta muutoin kerrassaan kelpo päivä. Kaiken opinto-ohjaamisen jälkeen kollegan kanssa pidettiin kandiseminaarin avausistunto ja luulen, että dialogi voisi olla hyvä opetusmuoto luennoimisessakin, – meillä ainakin saattaisi simahtaa. Ainoa vaan, että mistäs me luennoitaisiin yhdessä?  Kollega Japanin miehitysjan hallinnon poliittisesta elämästä ja minä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisesta muutoksesta? Siinäpä sitä riemullista vuorovaikutteista, keskustelevaa opettamista olisi kerrakseen. Mutta ehkäpä metodiopintoja?

Pojan kanssa kotiuduimme töistämme verraten myöhään ja riemullista se oli meidänkin dialogi ruokapöydässä. Heh! Että voi poika olla kuin äitinsä! Joskus. Ainakin joissakin asioissa.

Nyt on mielevän hidalgon (Don Quijoten) vuoro.