Olen usein kuntikselle mennessäni ja valoja siellä sytytellessäni (minä kun usein olen siellä ensimmäinen, ja usein ainoakin – kukaan tervejärkinen siellä kuudelta ole!!)) ajatellut, että entäs jos pukuhuoneen lattialle olisi kuollut joku. Varsinkin niinä aikoina, jolloin tyttären kanssa kaksin katselimme mafiasarja Sopranosia, oli edellisen illan telkkariohjelman hämyiset murhajutut vielä muistissa ja vanhaan teollisuushalliin rakennettu kuntosalimme on kuin tehty telkkarisarjan kuvauspaikaksi. Niinpä mielikuvitus auttoi keksimään kaikenlaista. Varsinaisesti en kyllä ole siellä pelännyt.
No tänä aamuna ei tällaisia mafia-kuvauksia tullut mieleen, mutta hieman nihkeä tunne tuli, kun avainkortilla avasin salin eteisen oven. Ensinnäkin siellä oli jo valot, vaikka kello ei ollut ihan kuuttakaan. Ja sitten kenkätelineiden edessä oli tolkuttoman rumat, isot miesten piikkikärkiset kengät, jollaisilla treenaamaan tulevat ihmiset eivät yleensä liiku. Ja radiosta kuului suht suuresti – ei saksalaista mättöheviä, jota todella inhoan ja joka joskus ”rautapuolen” mörssäreiden treenatessa raikaa – vaan kotimaista tanssilavamusiikkia. Pian näinkin taljalla miehen – noin nelikymppinen – sukkasillaan, farkut jalassa, suhteellisen virttynyt mutta siistihkö paita päällä. Hieman lasittunut katse ja ainakin kuvittelin viinan haisevan. ”Tervhe!” sanoo tämä alfauros. – Vastailin vaisusti ja kuljin ohitseen kohti kuntopyöriä.
Alkuverryttelyni jälkeen siirryin jalkaprässille ja tämä uusi treenaajaa tulee viereiseen laitteeseen ja ilmoittaa, että ”Onh hiton hieno aamu, eikös vaan olekin?”. – Niin on, ja yritän olla hänestä piittaamatta. Ja tässä vaiheessa olen aivan varma, että mies on sievoisessa aamukännissä. Kun kolmen sarjan jälkeen vaihdoin reisiojennusvempaimeen, tämä niljake seuraa taas viereiseen laitteeseen. Tässä vaiheessa alkoi jo ahistaa. Onneksi melkein samalla hetkellä salille tuli yksi tuttu, hiljainen, kreikkalaiskasvoinen nuori mies ja tervehti. Oloni kävi turvallisemmaksi. Siirryin sitten tämän tutumman miehen perässä ”rautapuolelle” nostelemaan käsipainoja, eikä oluthuuruinen sukkamies enää seurannut. Huh! Mutta jäipä vähän nihkeä olo.
Sitten ennen töihin menoa ajelin vielä kampaajalle. Matkalla oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Pikisaari suurenee klikkaamalla. Tiistain tyyni aamu.
Luottokampaajani ensi töikseen ilmoittaa: ”Ihana että just sinä olet tänä aamuna täällä. Meillä oli eilen amerikkalainen kouluttaja opettamassa, ja nyt voin sinun paksuihin hiuksiisi kokeilla uusia tuulia! Ne on just hyvät tähän malliin!” Ja minähän nyökkäilen luottavaisesti ”anna mennä vaan”. Ja nyt olen kuin uitettu koira! Yhyy! Siitäpä ei sitten sen enempää.
Mutta muutoin kerrassaan kelpo päivä. Kaiken opinto-ohjaamisen jälkeen kollegan kanssa pidettiin kandiseminaarin avausistunto ja luulen, että dialogi voisi olla hyvä opetusmuoto luennoimisessakin, – meillä ainakin saattaisi simahtaa. Ainoa vaan, että mistäs me luennoitaisiin yhdessä? Kollega Japanin miehitysjan hallinnon poliittisesta elämästä ja minä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisesta muutoksesta? Siinäpä sitä riemullista vuorovaikutteista, keskustelevaa opettamista olisi kerrakseen. Mutta ehkäpä metodiopintoja?
Pojan kanssa kotiuduimme töistämme verraten myöhään ja riemullista se oli meidänkin dialogi ruokapöydässä. Heh! Että voi poika olla kuin äitinsä! Joskus. Ainakin joissakin asioissa.
Nyt on mielevän hidalgon (Don Quijoten) vuoro.
