Showing: 321 - 330 of 415 RESULTS
Historiaa Yliopistoelämää

Lapsuuden historiaa monelta suunnalta

Ihan liian monta juttua yhtä aikaa meneillään. Ylikierroksia miljardi, mistä minulla aina välittömästi unen kaikkoaminen jonnekin huitsinnevadaan ja seurauksena aamuyön ankea hereillä olo.

Pieni seesteinen tuokio (uskokaa pois!) luennoidessa. Lapsuuden ja nuoruuden historiasta puhuessa muistan olla hosumatta. Ääni ei ole pettänyt vielä kertaakaan. Muistan olla välillä hiljaa, ja ilolla panen merkille, että opiskelijat puhuvat. Tai siis keskustelevat, tämänkertainen porukka ei pulputa luennolla. Kuuntelevat ja keskustelevat, kysyvät. Viime viikolla tuli esiin kysymys, johon en osannut heti vastata, en alkuukaan ja lupasin ottaa selvää seuraavalle kerralle. Mutta en onnistunut tietoa hankkimaan, enkä voinut tänäänkään asiaa selittää. Ja mitä tapahtuu: yksi nuori mies, sivuaineopiskelija toi minulle kopion kirjasta, jonka olemassaoloa en edes tiennyt ja  jossa asia oli selvitetty. Ja luennon jälkeen useampikin kuin yksi käy juttelemassa ja täydentämässä erikoisten nimien kokoelmaani (ks. täältä).  Voiko luennoitsija parempaa toivoa?

Lapsuuden ja nuoruuden historiaan tämä toinenkin episodi. Oma historia… Alkuviikosta löysin serkkuni blogista, hänen kirjoittaessaan auki vanhoja kirjeitä, serkkupuolellemme, jonka olemassaolosta olosta olen kyllä tiennyt, nimen. En ole ennen tiennyt, että serkkupuoleni (aikaa sitten kuollut) nimi oli Antero Tapio.

Eikä siinä vielä kaikki! Löysin myös muutakin omista sukujuuristani. Äitini suvusta on tehty sukuselvitys sekä mummuni että pappani puolelta (tiedättehän Tuulestatemmatttu* jne.) ja näitä opuksia olen kerran jos toisenkin lueskellut ja selaillut, mutta vasta eilen – kun luennolle esimerkkejä etsiessä sukututkimukset olivat taas esillä, hoksaan jotain uutta: karjalais-lounaissuomalaisissa sukujuurissani on virolainen haara!

Ei ihme että on ylikierroksia!

____________________________________________________________________________

* Miksi ensin otin nimimerkikseni Tuulestatemmattu, ja sitten tämän blogini nimeksi Tuulestatemmattua? Syystä, että olen Aleksanteri Tuulen tyttärentytär. Tuulestatemmattu siis. Tuulen suku on asunut 1700-luvulta lähtien Koivistolla, sekä Tiurinsaaren Partialassa että meidän sukuhaara Koiviston saaren Ingerttilässä (kartta).

Karjalaan Tuulet lienevät tulleet 1200-luvulla Saksasta tai Ruotsissa. Merenkulkijoita, laivanvarustajia ja kauppiaita on suvussa sukupolvesta toiseen riittänyt. Siirtokarjalaisina koivistolaisia ja meitä heidän jälkeläisiään on ympäri Suomea.

Historiaa Yliopistoelämää

Suuret ikäluokat työllistävät

Kokous, opinto-ohjaus, opetus, kokous, opetus (vai opinto-ohjaus :))

Ja kaikissa läpikäyvänä teemana ”suuret ikäluokat työllistävät”. Kokouksiin minut vie yhä enemmän  suurten ikäluokkien eläköityminen: meidän tiedekunnassamme on 20 professuuria, joista 13 on tämän ja parin seuraavan vuoden aikana avoinna eläköitymisten vuoksi. Olen – valitettavasti – virkojen täyttöjä valmistelevan työryhmän jäsen. Työryhmällä on myös muita kuin professorien virkojen täyttöjä valmisteltavana, joten kokoustettavaa riittää. Tänään taas yksi kokous, jossa en todellakaan olisi halunnut olla läsnä.

Ja opetuksessakin suuret ikäluokat –  ”nuorempana” voinet hoitaa tämän ja tuon… Noh, se meni kyllä ihan rutiinilla ja mukavasti.

Ja sitten opetettavanakin suuret ikäluokat. Tiedättekö, mikä on yleisin syntymäpäivä Suomessa?

Ja missä sen juuret? Jatkosota päättyi syyskuussa 1944. Lapissa sodittiin kevääseen 1945, mutta valtaosa sotilaista kotiutettiin ennen joulua 1944. Kotiinpaluusta kului 9–10 kk kun suuret ikäluokat alkoivat syntyä. Tasan yhdeksän kuukautta ensimmäisen kotiutumisjoulun (jouluaaton) jälkeen on kaikkien aikojen yleisin suomalaisten  syntymäpäivä: vuoden 1945 elokuun  24. päivänä syntyi 495 lasta.

Vuonna 1947 syntyneitä oli eniten (108 168) … Vielä vuosi 1950 ylitti vuoden 1945 syntyvyys-tason, joten sitä voidaan pitää vielä suurten ikäluokkien (väestöllisenä) kohorttina. 1950-luvullla jo selvästi pienempi kunnes sitten 1958 oli jo pohjanoteeraus… Siis määrässä. Laatuhan sitten korvasi määrän 🙂

Tähän sitten loppuu tämänkertainen Arjen historia -luento pätkä.

Yliopistoelämää

Henkilökemiaa, pärstäkertoimia ja oikeudenmukaisuutta

Muistatteko kun ainakin kerran tälläkin foorumilla (katso naispoliisi joka kävi työhuoneessani-juttu) olen pohtinut sitä kummastuttavaa seikkaa, että toisten kanssa yksinkertaisesti vain synkkaa ja toisten sitten ei. Hämmästelen tätä asiaa toistuvasti. Tänäänkin.

Miksi jossakin työryhmässä on vaikea toimia jos joukossa on sellainen ihminen, jossa joku piirre tai olemus tai mikä lieneekään ei kerta kaikkiaan miellytä.  Tai jonka kanssa ei vain osaa jakaa yhdessä tekemisen riemua, onnistumista, haastetta tai mitään.  Usein tällaisessa tilanteessa on vielä niin, ettei osaa edes takitelleen sanoa, mikä siinä toisessa ihmisessä niin pistää vastaan, mikä lopulta ärsyttää.  Tai jos juhlaillallisilla  pöytäseurueeseen sattuu kuulumaan ihminen, jonka kanssa henkilökemia ei natsaa, ei vaikka päälläsi seisoisit, niin onhan se enemmän kuin riepovaa, ei niin juhlallisista, saatikka suurenmoista. Ihan sama mitä sanot, toisen vastaus on sellainen, että tunnet tulleesi nujerretuksi tai huijatuksi tai muuten vaan petetyksi.

Tai sitten toisin päin: tapaat uuden ihmisen ja 10 minuutissa pidät hänestä, ja sen jälkeen suhtautumisesi kaikkeen mitä hän tekee on myönteinen. Ihan sama vaikka joku asia ei niin sujuisikaan, …

Minulla tämä aaltopituus-ongelma (tai siis ”aaltopituuttomuus”) on joskus omantunnonkysymyskin. Opinnäytetöitä ohjatessa ja arvostellassa on pidettävä pää kylmänä ja fiilikset sivussa, ettei kukaan saa parempia tai huonompia arvosanoja sen mukaan, miten henkilökemiat pelittää. Pärstäkertoimella kun ei arvosanoja jaella.

Tänään oli oltava tavallistakin tarkempana kun oli taas aineenopettajiksi haluavien opiskelijoiden haastattelurumba käynnissä. Pyrkijöitä on paljon enemmän kuin tulee valituksi. Monella on ”elämänura” valinnasta kiinni: ”olen AINA halunnut historianopettajaksi” sanoo vuorollaan 20 hurjasti jännittävää  haastateltavaa ja vain noin puolelle ”opeputkeen”  pääsy on mahdollista.

Puolessa tunnissa on strukturoidun haastettelurungon perusteella arvioitava opiskelijan soveltuvuus hommaan, ja toisaalta samalla suljettava monelta nuorelta tie unelma-ammattiinsa. No ei se eihän noin raa´asti mene, mutta on kuitenkin kyse isoista asioista. Minulla ainakin vastuu painaa noissa haastatteluissa ihan hurjasti. Ja minun asemaani vielä vaikeuttaa (tai ainakin minun mielestäni se vaikeuttaa) että tunnen nämä haastateltavat. Suurin osa on kakkosvuosikurssin opiskelijoita, joten olen jokaisen kanssa ollut tekemisessä aika paljon, niin paljon ainakin että tiedän toisten kanssa kemioiden pelaavan hyvin ja sitten taas kaikkien kanssa työ- tai asioihin suhtautumistavoista en ole yhtä mieltä. Minulla on siis ennakkotietoa, mikä ei helpota pisteiden jakamista. Onneksi haastatteluprosessiin oli koulutus, jossa soveltuvuuskokeen pisteenantoa opetettiin ”kalibroimaan”.

Oikeudenmukaisia ratkaisuja soisin osanneeni tehdä.

______________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o !6

Handmade jouluhyviä

Yliopistoelämää

Postipaketti

Kävin juuri Postissa, – pitkästä aikaa lähetin paketin. Sellaista tulee nykyään tehtyä aika harvoin. Ennen se oli viikottaista. Töissä ainakin. Tänään ei ollut  kiire. Ei enää kun olin jo vitkuttanut postitusta liian kauan, mutta muistuipa mieleen eräs vallan kohtalokas postitusoperaatio.

Tapahtui hyvin kauan sitten. Olin tutkimusapulaisena, toimitussihteerinä silloiselle esimiehelle, edesmenneelle emeritukselle, jolla oli tapana jättää asiat mielummin vähän viime tippaan kuin tehdä mitään ajallaan. Siinä meillä ei oikein kemiat natsanneet, mutta yhteistyö oli muutoin varsin värikästä, opettavaista, eikä koskaan ollut tekemisestä tai puhumisesta puutetta. En tiedä, opettiko hän minulle enemmän historiasta vai ihmiselämästä…

Teimme jälleen kimpassa yhtä kirjaa, oliko Faravidin maa vai Valkean kaupungin vaiheet, joka koostui artikkeleista ja siihen maailmanaikaan vedosliikennettä ei todellakaan hoideltu sähköpostilla, korpuilla tai edes lerpuilla, vaan paperiposti kulki vilkkaasti: oikovedoksia ja sinivedoksia postiteltiin kirjapainon, kirjoittajien ja meidän kahdenhengen toimitustiimin välillä runsaanmanlaisesti. Ja aina oli kiire!

Kun tämä kyseinen kirja alkoi olla jotensakin kasassa, emeritus keksi, että viimeisten vedosten on ehdittävä iltapäiväpostiin tänään eikä viidestoista päivä [niiden olisi pitänyt olla jo viikko, pari aiemmin]! Niinpä hän kävi sitten assarinsa [siis meitsin] pöydälle läväyttämässä nipun ja sanoi, että paketoi ja vie postiin h e t i. Minähän näppäränä likkana paketoin vedokset ja suunnilleen juoksin [mitä siihen aikaan oikeastikin harrastin] Kasarmintieltä pääpostiin ja paketti Gummerukseen lähti.

Kului pari päivää ja oli jälleen aika ryhtyä laskeskelemaan kirjan mahdollista julkaisupäivää [juhlia me emerituksen kanssa kyllä olimme hyviä yhdessä järjestämään :)] ja minä etsiskelin kovasti kalenteriani. Joka oli samalla myös päiväkirjani. Ei ollut blogia johon tilittää päivittäisiä tekemisiään, joten silloin raapustelin päivieni kulkuja sellaiseen Unicefin isoon pöytäkalenteriin. Kyselin vähän vaivihkaa mieheltäkin ettei ole sattumoisin nähnyt kalenteriani. Ei niin, että siellä olisi ollut mitään puolisolta salattavia asioita elämästäni, mutta kun nolotti,  jotta taas olin jotain hukannut. No, ei se ollut hänenkään silmiinsä sattunut.

Ja sitten seuraavan viikon maanantaina soittaa ”faktori T. Gummerukselta, hei!”.

Minä:  No hei, tulivathan ne vedokset perille? Miltäs julkaisuaikataulu näyttää?

Ja faktori: Kumman kirjan?

Minä: Miten niin kumman?

Faktori: No kun meillä on täällä painokoneessa sellainen Pohjois-Suomen historiaan liittyvä tavanomainen opus ja sitten sellainen selkeästi bestseller-aineksia sisältävä nuoren naisen omaelämäkerta kaikkine yksityiskohtineen!

Minä: —- ?

Faktori:  Ei sinulla ole mitään hukassa?

Minä: No, nyt kun kysyt…

Olin postittanut oman päiväkirjani Gummerukseen!!!!

Faktori T. kyllä postitti sen takaisin, mutta jaksoi kaikkien seuraavienkin kirjaprojektien aikana muistuttaa asiasta. Sanoi, että harvoin heillä on kahviossa ollut  niin kivaa, kun oli silloin kun ääneen juttujani lukivat.  UUUPS!

___________________________________________________________________________

Joulukalenterikuvat n:o 7

Jotenkin ihan ehdottomasti tähän oli skannattava pari kuvaa Maija Paavilaisen iki-ihanasta

”Tonttujoukko silloin varpahillaan” -kirjasta…

Yliopistoelämää

Kakkulapio kokouksessa ja kinkerit

Jokaisella itseään kunnioittavalla työryhmän kokoonkutsujalla on kakkulapio mapissaan, paperien välissä. Jotta sellainen päivä tänään.

Tästä se lähti: ensimmäiseksi koristeltava ja kuvattava manteli-suklaa-kirsikka -kakku. Sitten mietittävä kenelle sen syöttäisi? Perheen miehet eivät kuulemma kaikkia kokeilujani enää ehdi/jaksa syödä. Siispä. Kolmannes töihin: lounaskokouksen jälkiruoka-asia järjestyksessä ja kaksi kolmannesta Pehtoorille & pojalle mukaan kun menivät viikottaiselle Jäälin mummula-piipahdukselle.

Sikäli hyvä järjestely, että samalla tulee testautetuksi vähän laajemmalla porukalla näitä viritelmiäni. Annoin itseni ymmärtää – Uotisen sanoin – : ”Ei ollut huono.”

Aamupäivällä kandisemmalaisten kanssa hoppua. Miksi kaikki (mukava) tapahtuu samana päivänä, ja sitten en muista olla hiljaa ja cool, vaan höpöttelen kaikenlaista. Hölmö. Kokouksessa höpötyksestä huolimatta hiljaa mielessäni mietin, jotta hyvähän tämä on näin. Joskus hyviäkin ideoita, minullakin. Edes.

Sitten kinkerit. Historiatieteiden kinkerit. Aiemmin ko. tapahtuman nimi oli palautepäivä, sitten info- ja palautepalaveri, ja vastikään järjestetyn nimikilpailun jälkeen joka lukukauden loppuun kuuluvan henkilökunnan ja opiskelijoiden keskinäisen neuvonpidon nimeksi on tullut – yllätys, yllätys – kinkerit. Ensimmäiset syyskinkerit olivat kelpo tilaisuus, jossa keskustelu asiallista ja rakentavaa. Suurin ongelma tuntui olevan, että roimaa palautetta ei puolin, eikä toisin ollut. Yritin esittää, jotta johtuisikohan tuo siitä, että asiat on aikas hyvin.

Muistanpa palautepäivät 10 vuotta sitten! huh! Olin silloin vielä oktr:n (opetuksen kehittämistyöryhmän) pj.  (kuten olin toistakymmentä vuotta, huh!) ja tuntui melko tuskaiselta se ristiveto, jota välillä käytiin opiskelijoiden ja opettajien kesken. Tänään kovin konsensus-henkisiä oltiin. Palaute syksyn info-rumbastani lämmitti, ja muutakin minkä jälkeen mietin, aionko sittenkään keskittyä tutkimukseen, luopua yhdestä tai toisesta asiasta.

Hopusti kotiin. Jääkellarin lohta, katkarapu-coctailia ja uuniananasta. Sellaistahan meillä aina keskiviikkona sapuskana. Heh, ja varmasti. Ei, vaan kuvattavia ruokia edelleen pöytään. Systeri onneksi joululahjaostostensa jälkeen piipahti ruokapöytäämme ja taas kuvattiin ja syötiin. Höpöteltiin, taas. Olinko minä kuulevinani ironiaa hämmästyksessä, että en ole vielä hankkinut iPadia, vaikka jo toista päivää on myynnissä? Etteivät vaan aukoisi minulle päätään nämä perheen miehet?

Nyt olisi kasattava sitä joulusivua. Edes koottava selitys työn viivästymisestä… Paljon muuta ei ehdi kun alkaa Taivaan tulet. Minä joka en juuri sohvalla viihdy, katson tämän sarjan. Aivan ehdottomasti.

__________________________________________________________________________________________

Oliskohan se joulukalenterin ensimmäisen kuvan aika. Makoisaa adventtiaikaa, hyvät blogivieraat!

 

Yliopistoelämää

Tietotekniikkaa – opiksi asti

Periaatteessa koko päivän olen ollut koulutuksessa. Puoleenpäivään asti hurahti Word 2010 -oppia saadessa. Nyt tahtoo sen version omaan koneeseensa! Ja mielummin huomenna kuin ensi viikolla. Kylläpäs siinä oli kaikkia hienouksia.  Vähän jo huolestun, että saattaapi taas lähteä minulla lapasesta. Että vastaisuudessa ovat prujut ja muistiot ulkoasultaan järeämpää laatua kuin hötöksi jäävä sisältö. Uutta Wordia voisi  käyttää melkein taitto-ohjelmana.

Olen virkaani kuuluvan atk-vastaavan tehtävien takia/vuoksi/ansiosta päässyt/joutunut osallistumaan eräällekin tietojenkäsittelyn kurssille. Voisin ihan mieluusti opiskella digitaalista mediaa lisääkin. Erilaisten härpäkkeiden ja ohjelmien, editoreiden ja medioiden käyttöä harrastelisin rutkasti enemmänkin kuin nykyisellään teen. Mistä insinöörimiehelläni on joskus jotain huomautettavaa…

Olen puolileikilläni, mutta pienesti tosissanikin, puhunut, että otan virkavapaata ja lähden jonnekin kansanopistoon suorittamaan jonkinlaista datistin tutkintoa. Oulun lähikunnissakin sellaista olisi tarjolla:  Torniossa pääsisi suorittamaan valokuvaajan ammattitutkintoa ja Haapavedellä on monimediatoimittajan linja. Ja Inarissa olisi vaikka mitä mukavaa tyrkyllä.

Yksi tuttu heittäytyi ja lähti Inariin Saamelaisalueen koulutuskeskukseen opiskelemaan artesaaniksi. Miehän voisin hakea sinne  kans: 120 ov:n datanomi-koulutus ja voisin asustella mökillä ja oppisin oikein kunnon nörtiksi. Voisin samalla opettaa matkailulinjalaisille Lapin historiaa ja kokkipuolen opiskelijoille kävisin vierailuluennoimassa ruokakulttuurin historiasta. 🙂 Vähänkö olis hieno juttu!

Historiaa Yliopistoelämää

Historia on hienoa!

CIA:n vakoojat Kostamuksessa, saamelaisten uskonto 1600-luvulla, keskustelu sosialisoinnista 1940- ja 1950-luvun suomalaisessa sanomalehdistössä, moottorisahan tulo Pohjois-Suomen metsiin ja sen vaikutus ihmisten elämään, isojako Lapissa, — ja minulle mielenkiintoisimpana torppareiden asema ja vapautuminen mikrohistoriallisen tarkastelun keskiössä, voimalaitosrakentaminen versus kalastaminen sodan jälkeisessä Pohjois-Suomessa ja 1800-luvun jälkipuolella papiston ”säätykierto”.

Professorin kanssa taas oltiin yhtä mieltä, jotta on meillä ahkeria tutkijaseminaarilaisia ja mielenkiintoisia tutkimustuloksia. On vaan niin hienoa katsella ja kuunnella, kuinka ihmiset ovat tutkimuksestaan innostuneita, sen tekemiseen sitoutuneita, intohimoisesti suhtautuvia. Muistaa hämärästi, että olen minäkin joskus tuollaista kokenut :)… Ja kyllä, kyllä minusta on hiton mukavaa kun voin/osaan edes jonkun neuvon antaa ja apua tarjota. Poikkeuksellisen paljon keskustelua, poikkeuksellisen paljon opittavaa itse kullakin.

Lasaretissa on mukava kokoontua pitämään seminaaripäivää (minun ei tarvi keitellä kahvia, ja ruoka on PALJON laatuisampaa kuin Linnanmaalla). Miljöö on kaunis – niin, ja historiallinen. Aamuvarhaisesta alkanut päivä hurahti historian havinassa.

Nyt käännös kotona ja illaksi eksnaapureiden luo. Tänään oleminen pelkkiä plussia.

Yliopistoelämää

Työ ja sen mielekkyys

Työyhteisöä ja siinä viihtymistä tänään moneen kertaan tullut mietittyä.

Ensinnäkin aamulla sähköpostissa oli Yliopistolehtoreiden liiton kysely työssäviihtymisestä, yliopistouudistuksen merkityksestä työhön, valtion uudistetun palkkausjärjestelmän vaikutuksesta yksikön tulokseen ja yleiseen ilmapiiriin (lue: kateuteen), rahoituksen muutoksien vaikutuksesta työn mielekkyyteen ja urakehitykseen  ja niin edelleen.

Pitkän ja perusteellisen kyselyn (kuten ne kaikki lukuisat liki viikottaiset kyselyt ovat) kysymyksien rukseja merkatessa hoksasin antavani kovin ristiriitaisia vastauksia: työyhteisö on hyvä,  työyhteisö kannustaa, työ on itsenäistä ja mielekästä, esimies-suhde on kunnossa, kyllä, kyllä saan palautetta työstäni. Mutta: Ei, ei meillä huomata jos joku tekee enemmän töitä kuin toiset, ei, ei meillä palkan suuruus ole mitenkään riippuvainen työn tuloksellisuudesta, kyllä, kyllä meillä on työnjako sukupuolittunutta.

Juuri kun saan 50 kysymyksen kyselyn valmiiksi, näen spostiin tulleen kutsun liittyä Facebook- yhteisöön, joka vaatii työyhteisömme ylimmän johdon eroamista.  – No en sentään liittynyt.

Ja iltapäivällä paluu reilun viikon takaiseen Hyvää päivää -postaukseeni, jossa keskustelimme tervehtimisen tärkeydestä: kommentissaan Taije muistuttaa vielä tervehtimisen merkityksestä – edelleenkin olen samaa mieltä.

Ja samaan aihepiiriin sopii se huolenpito, joka lähimmällä esimiehellä on ollut minun hammasprojektini kanssa. Tänään aamulla ensimmäisenä kysyi, olenko säryltä saanut nukutuksi ja kävi sitten pitkin päivää liki parin tunnin välein huoneessani kyselemässä ”miten voit?” Sanoi: ”Ei todellakaan tarvi tulla töihin huomenna operaation jälkeen, eikä ennen kuin ensi viikolla.” Mutta sanoi kyllä – toisaalta 🙂 –  että tulethan kuitenkin lauantaina, kun on se tutkijaseminaarikin…

Esimies on kyllä aina ollut merkillisen huolehtivainen tämmöisissä poikkeustilanteissa. Muistan – lämmöllä –  tapauksen kuuden vuoden takaa, jolloin isäni kuoli (perjantain vastaisena yönä, jolloin olimme, juuri silloin, New Yorkissa – vanhempieni antamalla väitöslahjalomalla). Heti viikonlopun ja reissun jälkeen menin töihin, esimies olisi minut välittömästi lähettänyt kotiin, mutta sanoin, että parempi olla töissä, – pysyn kasassa ja voin töistäkin hoidella hautajaisjärjestelyjä. Kuitenkin yhtenä iltapäivänänä suru vaan hulmahti, tuli kuin tulva, ja juuri kun jotensakin lohduttomasti huoneessani itkin, sattui esimies tulemaan ja huomasi surkean olemukseni, sanoi: ”Nyt mennään kuule vanhalle puolelle (siis vähän syrjään) kahville ja syödään pullaa. Pulla auttaa.”  Pullasta viis, mutta oli niin lohduttavaa kun joku huolehti.

Tänäänkin työviihtyvyyttä on lisännyt empatiseeraava esimies.

Ja opiskelijat. Tänään, ja eilen :), olen muistanut, miksei minusta ole aamuisin kurjaa lähteä kampukselle. Tämmöisinä päivinä mieluusti toistelen tätä kalenterini etusivulla olevaa lainausta yhdestä maailmankirjallisuuden parhaasta opuksesta:

Älä siis sure, ota mitä saat, tee työsi niin saat elää pitkän ja hauskan elämän. Eikö se olekin ollut hauskaa viime aikoina? Mitä valitat? Se hyvä puoli on tässä työssä, hän sanoi itsekseen ja oli hyvin mielissään ajatuksesta, ettei siinä niinkään paljon merkitse, mitä oppii, vaan millaisia ihmisiä tapaa. Sitten hän oli hyvillään, koska laski leikkiä, ja palasi tytön luokse…

Ernest Hemingway, Kenelle kellot soivat

Niitä näitä Yliopistoelämää

Pähkinöitä purtavaksi …

En ole oikein osannut käyttää sanontaa: ”mennä pähkinöiksi” tai ”oli ihan pähkinöinä”.  Mutta tänään yhtäkkiä kesken työpäivän tajusin, mitä se tarkoittaa. Menin ihan pähkinöiksi yhdestä tapaamisesta, joita tänään kyllä monenlaisia riitti. Tapaamisten joukossa oli kyllä yksi äärimmäisen surullinen ja minulle huolen jättävä. Mutta yhdestä menin pähkinöiksi.  Pähkinöiksi on kiva mennä. 🙂

Kotuksen sivulla on artikkeli, jossa on  kerrotaan, mitä se tarkoittaa, mutta ehkä sitä ei oikein tiedä ennen kuin kokee. Minä olen nyt kokenut.

Toinen uusi (no, ehkei niin kovin uusi, mutta näin historioitsijan näkökulmasta uusi) sanonta on  ”sillä ei ollut kaikki nallekarkit pussissa” ja eri versioita: ”sillä ei ollut airot veneessä” tai ”Kaikki muumit ei olleet laaksossa”. Tyttäreni hanskaa näitä eri versioita kasapäin.  No tämäkin pätee tähän päivään ja minuun. Oli kyllä homma hanskassa, mutta hanskat hukassa.

Sekavaako? No niin oli tämä, hurjan kiireinen, hämmentävä työpäiväkin.

Nyt aika hiljentää tahtia ja lähteä Slow Food -porukan kanssa Puistolaan syömään ja pitämään ensi vuoden toiminnan suunnittelupalaveria.

Valokuvaus Yliopistoelämää

Valoa pimeyteen

Pimeästä pimeään. Sateesta kiiltävä asfaltti ahistaa. Ei jaksa lenkkeillä, ei puhettakaan pyörällä töihin menosta. Töissä pimeys unohtui. Pitkästä aikaa opetusta, silloin ei särje olkavarsi, eikä tiedä valottomuudesta. Ei ajattele aikaa. Marraskuu on tehty töitä varten. Ollut aina.

Ja tiedättekös, mitä täpinöissäni höpöttelin. Piti puhua vuosikurssista, puhuin vuosikerrasta. Enkä vain kerran, vaan kolmesti. Eiköhän yksi fuksi jo virnistäen kysellyt,  että onko hyvät tanniinit?  Olen ennenkin sekoillut viini- ja akateemisten termien kanssa. Tässä vuosikymmen sitten tehtiin kollegan kanssa EU-hankerahahakemusta Tiedeviestinnän maisteriohjelman saamiseksi osaksi Historian laitoksen opetusta. Mieletön ruljanssi (27-sivuinen hakemuskaavake, lobbausta, budjetteja, yli 100-sivuinen ohje hakemuksen tekemiseksi ja niin edelleen. Kaikki EU-hakemusten kanssa tekemisessä olleet tietävät millaista se on. No H:n kanssa väännettiin hankehakemusta aika paineessa ja niinhän sitten lopulliseen hakemukseen, joka kulki myös yo:n johdon kautta, jäi kahteenkin kohtaan, että hankkeen tavoitteena on perustaa ”maisteluohjelma” (po. maisteriohjelma). Eipä lapsukset haitanneet. EU-raha saatiin ja maisteriohjelma elää ja voi edelleen hyvin.

__________________________________

Iltasella kuvaprojektit jatkuivat…

Ostin Lissabonista perjantaina kaksi akryylistä valokuvakehystä. Ajattelin, että saattavat olla aika mukavat ja kätevät. Ja ovathan ne! Tulostin toiseen fisun kuvan Lissabonin jättiakvaarioista ja toiseen kuvan Etelä-Afrikan rannikolta Boundary Islandilta, jossa olimme katselemassa pinguja. Kehyksessä on metallitausta ja paksujen akryylimötiköiden pohjassa magneetit.

Kuva laitetaan levyn ja akryylin väliin, ja voila! Mahtavasti kolmiulotteinen kuva on valmis.

Sisustelin niillä sitten kylppäriä …