Yliopistoelämää

Muistatteko kun ainakin kerran tälläkin foorumilla (katso naispoliisi joka kävi työhuoneessani-juttu) olen pohtinut sitä kummastuttavaa seikkaa, että toisten kanssa yksinkertaisesti vain synkkaa ja toisten sitten ei. Hämmästelen tätä asiaa toistuvasti. Tänäänkin.

Miksi jossakin työryhmässä on vaikea toimia jos joukossa on sellainen ihminen, jossa joku piirre tai olemus tai mikä lieneekään ei kerta kaikkiaan miellytä.  Tai jonka kanssa ei vain osaa jakaa yhdessä tekemisen riemua, onnistumista, haastetta tai mitään.  Usein tällaisessa tilanteessa on vielä niin, ettei osaa edes takitelleen sanoa, mikä siinä toisessa ihmisessä niin pistää vastaan, mikä lopulta ärsyttää.  Tai jos juhlaillallisilla  pöytäseurueeseen sattuu kuulumaan ihminen, jonka kanssa henkilökemia ei natsaa, ei vaikka päälläsi seisoisit, niin onhan se enemmän kuin riepovaa, ei niin juhlallisista, saatikka suurenmoista. Ihan sama mitä sanot, toisen vastaus on sellainen, että tunnet tulleesi nujerretuksi tai huijatuksi tai muuten vaan petetyksi.

Tai sitten toisin päin: tapaat uuden ihmisen ja 10 minuutissa pidät hänestä, ja sen jälkeen suhtautumisesi kaikkeen mitä hän tekee on myönteinen. Ihan sama vaikka joku asia ei niin sujuisikaan, …

Minulla tämä aaltopituus-ongelma (tai siis ”aaltopituuttomuus”) on joskus omantunnonkysymyskin. Opinnäytetöitä ohjatessa ja arvostellassa on pidettävä pää kylmänä ja fiilikset sivussa, ettei kukaan saa parempia tai huonompia arvosanoja sen mukaan, miten henkilökemiat pelittää. Pärstäkertoimella kun ei arvosanoja jaella.

Tänään oli oltava tavallistakin tarkempana kun oli taas aineenopettajiksi haluavien opiskelijoiden haastattelurumba käynnissä. Pyrkijöitä on paljon enemmän kuin tulee valituksi. Monella on ”elämänura” valinnasta kiinni: ”olen AINA halunnut historianopettajaksi” sanoo vuorollaan 20 hurjasti jännittävää  haastateltavaa ja vain noin puolelle ”opeputkeen”  pääsy on mahdollista.

Puolessa tunnissa on strukturoidun haastettelurungon perusteella arvioitava opiskelijan soveltuvuus hommaan, ja toisaalta samalla suljettava monelta nuorelta tie unelma-ammattiinsa. No ei se eihän noin raa´asti mene, mutta on kuitenkin kyse isoista asioista. Minulla ainakin vastuu painaa noissa haastatteluissa ihan hurjasti. Ja minun asemaani vielä vaikeuttaa (tai ainakin minun mielestäni se vaikeuttaa) että tunnen nämä haastateltavat. Suurin osa on kakkosvuosikurssin opiskelijoita, joten olen jokaisen kanssa ollut tekemisessä aika paljon, niin paljon ainakin että tiedän toisten kanssa kemioiden pelaavan hyvin ja sitten taas kaikkien kanssa työ- tai asioihin suhtautumistavoista en ole yhtä mieltä. Minulla on siis ennakkotietoa, mikä ei helpota pisteiden jakamista. Onneksi haastatteluprosessiin oli koulutus, jossa soveltuvuuskokeen pisteenantoa opetettiin ”kalibroimaan”.

Oikeudenmukaisia ratkaisuja soisin osanneeni tehdä.

______________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o !6

Handmade jouluhyviä

Kävin juuri Postissa, – pitkästä aikaa lähetin paketin. Sellaista tulee nykyään tehtyä aika harvoin. Ennen se oli viikottaista. Töissä ainakin. Tänään ei ollut  kiire. Ei enää kun olin jo vitkuttanut postitusta liian kauan, mutta muistuipa mieleen eräs vallan kohtalokas postitusoperaatio.

Tapahtui hyvin kauan sitten. Olin tutkimusapulaisena, toimitussihteerinä silloiselle esimiehelle, edesmenneelle emeritukselle, jolla oli tapana jättää asiat mielummin vähän viime tippaan kuin tehdä mitään ajallaan. Siinä meillä ei oikein kemiat natsanneet, mutta yhteistyö oli muutoin varsin värikästä, opettavaista, eikä koskaan ollut tekemisestä tai puhumisesta puutetta. En tiedä, opettiko hän minulle enemmän historiasta vai ihmiselämästä…

Teimme jälleen kimpassa yhtä kirjaa, oliko Faravidin maa vai Valkean kaupungin vaiheet, joka koostui artikkeleista ja siihen maailmanaikaan vedosliikennettä ei todellakaan hoideltu sähköpostilla, korpuilla tai edes lerpuilla, vaan paperiposti kulki vilkkaasti: oikovedoksia ja sinivedoksia postiteltiin kirjapainon, kirjoittajien ja meidän kahdenhengen toimitustiimin välillä runsaanmanlaisesti. Ja aina oli kiire!

Kun tämä kyseinen kirja alkoi olla jotensakin kasassa, emeritus keksi, että viimeisten vedosten on ehdittävä iltapäiväpostiin tänään eikä viidestoista päivä [niiden olisi pitänyt olla jo viikko, pari aiemmin]! Niinpä hän kävi sitten assarinsa [siis meitsin] pöydälle läväyttämässä nipun ja sanoi, että paketoi ja vie postiin h e t i. Minähän näppäränä likkana paketoin vedokset ja suunnilleen juoksin [mitä siihen aikaan oikeastikin harrastin] Kasarmintieltä pääpostiin ja paketti Gummerukseen lähti.

Kului pari päivää ja oli jälleen aika ryhtyä laskeskelemaan kirjan mahdollista julkaisupäivää [juhlia me emerituksen kanssa kyllä olimme hyviä yhdessä järjestämään :)] ja minä etsiskelin kovasti kalenteriani. Joka oli samalla myös päiväkirjani. Ei ollut blogia johon tilittää päivittäisiä tekemisiään, joten silloin raapustelin päivieni kulkuja sellaiseen Unicefin isoon pöytäkalenteriin. Kyselin vähän vaivihkaa mieheltäkin ettei ole sattumoisin nähnyt kalenteriani. Ei niin, että siellä olisi ollut mitään puolisolta salattavia asioita elämästäni, mutta kun nolotti,  jotta taas olin jotain hukannut. No, ei se ollut hänenkään silmiinsä sattunut.

Ja sitten seuraavan viikon maanantaina soittaa ”faktori T. Gummerukselta, hei!”.

Minä:  No hei, tulivathan ne vedokset perille? Miltäs julkaisuaikataulu näyttää?

Ja faktori: Kumman kirjan?

Minä: Miten niin kumman?

Faktori: No kun meillä on täällä painokoneessa sellainen Pohjois-Suomen historiaan liittyvä tavanomainen opus ja sitten sellainen selkeästi bestseller-aineksia sisältävä nuoren naisen omaelämäkerta kaikkine yksityiskohtineen!

Minä: —- ?

Faktori:  Ei sinulla ole mitään hukassa?

Minä: No, nyt kun kysyt…

Olin postittanut oman päiväkirjani Gummerukseen!!!!

Faktori T. kyllä postitti sen takaisin, mutta jaksoi kaikkien seuraavienkin kirjaprojektien aikana muistuttaa asiasta. Sanoi, että harvoin heillä on kahviossa ollut  niin kivaa, kun oli silloin kun ääneen juttujani lukivat.  UUUPS!

___________________________________________________________________________

Joulukalenterikuvat n:o 7

Jotenkin ihan ehdottomasti tähän oli skannattava pari kuvaa Maija Paavilaisen iki-ihanasta

”Tonttujoukko silloin varpahillaan” -kirjasta…

Jokaisella itseään kunnioittavalla työryhmän kokoonkutsujalla on kakkulapio mapissaan, paperien välissä. Jotta sellainen päivä tänään.

Tästä se lähti: ensimmäiseksi koristeltava ja kuvattava manteli-suklaa-kirsikka -kakku. Sitten mietittävä kenelle sen syöttäisi? Perheen miehet eivät kuulemma kaikkia kokeilujani enää ehdi/jaksa syödä. Siispä. Kolmannes töihin: lounaskokouksen jälkiruoka-asia järjestyksessä ja kaksi kolmannesta Pehtoorille & pojalle mukaan kun menivät viikottaiselle Jäälin mummula-piipahdukselle.

Sikäli hyvä järjestely, että samalla tulee testautetuksi vähän laajemmalla porukalla näitä viritelmiäni. Annoin itseni ymmärtää – Uotisen sanoin – : ”Ei ollut huono.”

Aamupäivällä kandisemmalaisten kanssa hoppua. Miksi kaikki (mukava) tapahtuu samana päivänä, ja sitten en muista olla hiljaa ja cool, vaan höpöttelen kaikenlaista. Hölmö. Kokouksessa höpötyksestä huolimatta hiljaa mielessäni mietin, jotta hyvähän tämä on näin. Joskus hyviäkin ideoita, minullakin. Edes.

Sitten kinkerit. Historiatieteiden kinkerit. Aiemmin ko. tapahtuman nimi oli palautepäivä, sitten info- ja palautepalaveri, ja vastikään järjestetyn nimikilpailun jälkeen joka lukukauden loppuun kuuluvan henkilökunnan ja opiskelijoiden keskinäisen neuvonpidon nimeksi on tullut – yllätys, yllätys – kinkerit. Ensimmäiset syyskinkerit olivat kelpo tilaisuus, jossa keskustelu asiallista ja rakentavaa. Suurin ongelma tuntui olevan, että roimaa palautetta ei puolin, eikä toisin ollut. Yritin esittää, jotta johtuisikohan tuo siitä, että asiat on aikas hyvin.

Muistanpa palautepäivät 10 vuotta sitten! huh! Olin silloin vielä oktr:n (opetuksen kehittämistyöryhmän) pj.  (kuten olin toistakymmentä vuotta, huh!) ja tuntui melko tuskaiselta se ristiveto, jota välillä käytiin opiskelijoiden ja opettajien kesken. Tänään kovin konsensus-henkisiä oltiin. Palaute syksyn info-rumbastani lämmitti, ja muutakin minkä jälkeen mietin, aionko sittenkään keskittyä tutkimukseen, luopua yhdestä tai toisesta asiasta.

Hopusti kotiin. Jääkellarin lohta, katkarapu-coctailia ja uuniananasta. Sellaistahan meillä aina keskiviikkona sapuskana. Heh, ja varmasti. Ei, vaan kuvattavia ruokia edelleen pöytään. Systeri onneksi joululahjaostostensa jälkeen piipahti ruokapöytäämme ja taas kuvattiin ja syötiin. Höpöteltiin, taas. Olinko minä kuulevinani ironiaa hämmästyksessä, että en ole vielä hankkinut iPadia, vaikka jo toista päivää on myynnissä? Etteivät vaan aukoisi minulle päätään nämä perheen miehet?

Nyt olisi kasattava sitä joulusivua. Edes koottava selitys työn viivästymisestä… Paljon muuta ei ehdi kun alkaa Taivaan tulet. Minä joka en juuri sohvalla viihdy, katson tämän sarjan. Aivan ehdottomasti.

__________________________________________________________________________________________

Oliskohan se joulukalenterin ensimmäisen kuvan aika. Makoisaa adventtiaikaa, hyvät blogivieraat!

Periaatteessa koko päivän olen ollut koulutuksessa. Puoleenpäivään asti hurahti Word 2010 -oppia saadessa. Nyt tahtoo sen version omaan koneeseensa! Ja mielummin huomenna kuin ensi viikolla. Kylläpäs siinä oli kaikkia hienouksia.  Vähän jo huolestun, että saattaapi taas lähteä minulla lapasesta. Että vastaisuudessa ovat prujut ja muistiot ulkoasultaan järeämpää laatua kuin hötöksi jäävä sisältö. Uutta Wordia voisi  käyttää melkein taitto-ohjelmana.

Olen virkaani kuuluvan atk-vastaavan tehtävien takia/vuoksi/ansiosta päässyt/joutunut osallistumaan eräällekin tietojenkäsittelyn kurssille. Voisin ihan mieluusti opiskella digitaalista mediaa lisääkin. Erilaisten härpäkkeiden ja ohjelmien, editoreiden ja medioiden käyttöä harrastelisin rutkasti enemmänkin kuin nykyisellään teen. Mistä insinöörimiehelläni on joskus jotain huomautettavaa…

Olen puolileikilläni, mutta pienesti tosissanikin, puhunut, että otan virkavapaata ja lähden jonnekin kansanopistoon suorittamaan jonkinlaista datistin tutkintoa. Oulun lähikunnissakin sellaista olisi tarjolla:  Torniossa pääsisi suorittamaan valokuvaajan ammattitutkintoa ja Haapavedellä on monimediatoimittajan linja. Ja Inarissa olisi vaikka mitä mukavaa tyrkyllä.

Yksi tuttu heittäytyi ja lähti Inariin Saamelaisalueen koulutuskeskukseen opiskelemaan artesaaniksi. Miehän voisin hakea sinne  kans: 120 ov:n datanomi-koulutus ja voisin asustella mökillä ja oppisin oikein kunnon nörtiksi. Voisin samalla opettaa matkailulinjalaisille Lapin historiaa ja kokkipuolen opiskelijoille kävisin vierailuluennoimassa ruokakulttuurin historiasta. 🙂 Vähänkö olis hieno juttu!

Työyhteisöä ja siinä viihtymistä tänään moneen kertaan tullut mietittyä.

Ensinnäkin aamulla sähköpostissa oli Yliopistolehtoreiden liiton kysely työssäviihtymisestä, yliopistouudistuksen merkityksestä työhön, valtion uudistetun palkkausjärjestelmän vaikutuksesta yksikön tulokseen ja yleiseen ilmapiiriin (lue: kateuteen), rahoituksen muutoksien vaikutuksesta työn mielekkyyteen ja urakehitykseen  ja niin edelleen.

Pitkän ja perusteellisen kyselyn (kuten ne kaikki lukuisat liki viikottaiset kyselyt ovat) kysymyksien rukseja merkatessa hoksasin antavani kovin ristiriitaisia vastauksia: työyhteisö on hyvä,  työyhteisö kannustaa, työ on itsenäistä ja mielekästä, esimies-suhde on kunnossa, kyllä, kyllä saan palautetta työstäni. Mutta: Ei, ei meillä huomata jos joku tekee enemmän töitä kuin toiset, ei, ei meillä palkan suuruus ole mitenkään riippuvainen työn tuloksellisuudesta, kyllä, kyllä meillä on työnjako sukupuolittunutta.

Juuri kun saan 50 kysymyksen kyselyn valmiiksi, näen spostiin tulleen kutsun liittyä Facebook- yhteisöön, joka vaatii työyhteisömme ylimmän johdon eroamista.  – No en sentään liittynyt.

Ja iltapäivällä paluu reilun viikon takaiseen Hyvää päivää -postaukseeni, jossa keskustelimme tervehtimisen tärkeydestä: kommentissaan Taije muistuttaa vielä tervehtimisen merkityksestä – edelleenkin olen samaa mieltä.

Ja samaan aihepiiriin sopii se huolenpito, joka lähimmällä esimiehellä on ollut minun hammasprojektini kanssa. Tänään aamulla ensimmäisenä kysyi, olenko säryltä saanut nukutuksi ja kävi sitten pitkin päivää liki parin tunnin välein huoneessani kyselemässä ”miten voit?” Sanoi: ”Ei todellakaan tarvi tulla töihin huomenna operaation jälkeen, eikä ennen kuin ensi viikolla.” Mutta sanoi kyllä – toisaalta 🙂 –  että tulethan kuitenkin lauantaina, kun on se tutkijaseminaarikin…

Esimies on kyllä aina ollut merkillisen huolehtivainen tämmöisissä poikkeustilanteissa. Muistan – lämmöllä –  tapauksen kuuden vuoden takaa, jolloin isäni kuoli (perjantain vastaisena yönä, jolloin olimme, juuri silloin, New Yorkissa – vanhempieni antamalla väitöslahjalomalla). Heti viikonlopun ja reissun jälkeen menin töihin, esimies olisi minut välittömästi lähettänyt kotiin, mutta sanoin, että parempi olla töissä, – pysyn kasassa ja voin töistäkin hoidella hautajaisjärjestelyjä. Kuitenkin yhtenä iltapäivänänä suru vaan hulmahti, tuli kuin tulva, ja juuri kun jotensakin lohduttomasti huoneessani itkin, sattui esimies tulemaan ja huomasi surkean olemukseni, sanoi: ”Nyt mennään kuule vanhalle puolelle (siis vähän syrjään) kahville ja syödään pullaa. Pulla auttaa.”  Pullasta viis, mutta oli niin lohduttavaa kun joku huolehti.

Tänäänkin työviihtyvyyttä on lisännyt empatiseeraava esimies.

Ja opiskelijat. Tänään, ja eilen :), olen muistanut, miksei minusta ole aamuisin kurjaa lähteä kampukselle. Tämmöisinä päivinä mieluusti toistelen tätä kalenterini etusivulla olevaa lainausta yhdestä maailmankirjallisuuden parhaasta opuksesta:

Älä siis sure, ota mitä saat, tee työsi niin saat elää pitkän ja hauskan elämän. Eikö se olekin ollut hauskaa viime aikoina? Mitä valitat? Se hyvä puoli on tässä työssä, hän sanoi itsekseen ja oli hyvin mielissään ajatuksesta, ettei siinä niinkään paljon merkitse, mitä oppii, vaan millaisia ihmisiä tapaa. Sitten hän oli hyvillään, koska laski leikkiä, ja palasi tytön luokse…

Ernest Hemingway, Kenelle kellot soivat

Mielenkiintoista kun töissä valmistelin tänään keskiviikon tuutoritapaamista, tarkoituksena tarjota eka vuosikurssin opiskelijoille vähän työelämätietoa ja ainakin tietoa, mistä uraohjausta saa. Päivittelin näitä juttuja itsellenikin.  Työvoimahallinon sivulla http://www.mol.fi/avo/ on (uusi?) monipuolinen, laaja, hyvin vakuuttavanoloinen ammatinvalintaohjelma, jolla voi helpottaa omaa ammatinvalintaansa.

Meillä ei lukioaikana ollut koskaan mitään soveltuvuustestejä. Ammatinvalinnanohjaus typistyi siihen kun luokanvalvojatar useammin kuin kerran hyppi pienellä pontevalla kropallaan tasajalkaa kateederilla ja huusi pää punaisena meidän pienelle porukalle, että TEISTÄ KENESTÄKÄÄN EI KOSKAAN TULE MITÄÄN!

Ehkä se oli hyväkin kannustin, koskapa tuosta tuomion saaneesta poppoostamme yhdestä on tullut Oulun ison ala-asteen rehtori, yhdestä juristi, yhdestä ammattikoulun opettaja Ranskaan, yhdestä teatterikorkean käynyt näyttelijä, koneinsinöörikin joukosta valmistui (pehtoori), yhdestä tuli koulukuraattori, muutaman urakehityksestä en ole kuullut mitään ja minullekin on duunipaikka löytynyt.

Mutta palatakseni siihen ammatinvalintatestiin. Tein sen tänään. Testissä ei kysytty suoraan, miksi haluan isona; minähän en suinkaan halunnut historioitsijaksi, en edes ymmärtänyt, en edes vielä yliopistoon päästyäni ymmärtänyt, että jollakin niin mukavalla puuhalla kuin ”historoinnilla” voi ansaita leipänsä.   Testissä ensin runsaahkolla kysymysmäärällä kartoitetaan persoonallisuutta ja soveltuvuutta  jne., sitten on vielä kiinnostukset, kyvyt, ammattitaidot, rajoitteet, työn ominaisuudet -kysymyssarjat. Klikkailin kaikki.

Ja sitten tulos: Arkeologi [minähän olen opiskellut sekä yleistä että klassillista arkeologiaa, ja kaivauskokemustakin on 🙂 ], farmaseutti [tätä minä kyllä ihmettelen], historianopettaja [kuinka viisas testi, nyt voin vakuuttaa opiskelijat, että siihen kannattaa luottaa], isännöitsijä [hmmm…], opinto-ohjaaja [juuri näin!], kulttuurisihteeri [miksei?],  nuoriso-ohjaaja,  projektipäällikkö,  ja sitten kymmenentenä oli kotitalousopettaja!

Melkein noiden ammattien toimenkuvistahan nykyinen työni koostuukinl, vaikka vielä valmistuttuani olin vakuuttunut, että minustahan ei opettaja tule!

Joo ei, ei tarvinnut tämmöisellä testillä  loman jälkeen hakea uskonvahvistusta omaan työntekemisen iloonsa: oli ihan hyvä mennä duuniin. Monella muulla tuntui viikko alkavan tahmeammin…