Yliopistoelämää

Käykö teille koskaan niin, että uni jää päälle? Minulla on tänään ollut sellainen päivä, että ”koko yön” kestänyt uni vain jatkuu. Se oli hyvinkin todentuntuinen uni, siinä oli koottuna eilisen ja kahden vuoden takaisia muistoja, siinä oli pelkoja ja toiveita. Sekin kertoi pettymyksistä, mutta myös ilosta.

Herään aamulla – kuten viimeisen kuukauden ajan – ilman kellon soittoa, siis aika varhain. Liian varhain. Mutta uni vain jatkuu. Juttelen hereillä ollessani uneni ihmisille, joita on monia, kerroksia on monia, koetan selventää asioita.

Töissä aamukahville mennessä tajuan, että olen työyhteisömme julkkis. Uutinen huomionosoituksesta on levinnyt (Kalevaan on uutisen yhteyteen laitettu ”essukuva”. Just! ja Oulu-lehden juttuun oli sitten se eläköitymisvirhe vielä jäänytkin. Hitsi).  Suhtautuminen tekemiseeni ja huomionosoitukseen vaihtelee:  historiantutkijana mietin, miten sanomalehtiuutisista tai yliopiston tiedotteesta poimitaan tietoja, kuka mitäkin. Jokainen lukee lehtiä omasta näkökulmastaan, suhtautuu asiaan omasta positiostaan käsin… Näen asian kerrankin näin päin. Objektina.  Tämäkinhän voi opettaa jotain. Hyvä niin.

Muutamia puheluja, monia, monia sähköposteja, tekstareita, fb-kommentteja lukuunottamatta rauhallinen perjantai, ei edes yhtään kokousta. Hassua.

Illansuussa perheen kanssa grillikauden avajaiset. Kaikkea perinteistä ja sitten savuporotäytteiset herkkusienet. Jo vain, olivat kerrassaan hyviä. Laitan huomenna/sunnuntaina resehtiä tännekin.

Nyt väsyttää, haluaisin lähteä ulos, mutta ei jaksa. Jos aamulla pyöräilisi seminaariin. Toivoisin että viitsisin.

Äitienpäivän aamuna herään aikaisin niin kuin aina äitienpäivinä, niin kuin yleensä aina. Mutta tänään ei ole yhtään lasta kotona. Nyt on eka kertaa elämässä tämä päivä loppuelämästä; ei tahmaisia suukkoja, ei tarhassa tehtyjä kortteja, ei hellyttäviä haleja, ei koulussa kirjailtuja vohvelikangaspyyhkeitä, ei ikimuistoisia aamulauluja (joita ennen olin jo ehtinyt käydä lenkillä), ei murkkujen taskurahoillaan ostamia pikkulahjoja (en unohda niitä Nalle Puh -kyniä ja terottimia koskaan!) ja hurjan hyviä juttuja aamukahvipöydässä. Ei perheen yhteisiä aamubrunsseja…

Urheasti kestin tämän uuden elämäntilanteen ja pehtoori oli kuitenkin ehtinyt keittää kahvin, joten hieno aamu oli. Ja aurinko paistoi.

Merenrannassa olikin paljon kylmempi kuin oli ajatellut, ja kirosin kun olin jättänyt hanskat kotiin, mutta toisaalta meri oli kaunis. Ja ilokivet! Ne ilahduttivat tänäänkin. Kerron niistä vaikka huomenissa tai ylihuomenna. Olen ottanut niistä selvää.

Yhden kandityön lukemisen jälkeen totesin tehneeni tarpeeksi ja päätin katsella ensi viikoksi töihin jotain keväisempiä kamppeita. Kun kerran lupaa jo lämpimämpää.  Loputkin talvivermeet varastoon ja sen sellaista. Sitten tyttäreltä tekstareita. Mietin hetken, miksen soita. Sitten tiedän. Jokaisen puhelun jälkeen kun talven ja kevään jälkeen olemme puhuneet on ikävä ollut sellainen, ettei se ole järjellä käsitettävissä. Parempi ettemme enää soittele… on enää niin vähän aikaa kun näemme. Ja sitten tuleekin jo kuopus. Sehän on puolet siitä, miksi olen äiti. Hyvä niin. Hyvin hyvä. Puolet on enemmän kuin paljon sekin. Tässä asiassa.

Sitten äitienpäivälounaalle (myöhäinen lounas, tarkoituksella olin varannut vasta kolmeksi,  – ei ollut kaikki yhtä aikaa, ja ehti tulla edes vähän nälkä). Mummu oli taas kutsunut meidät lapset perheineen, ja sehän meille sopi. Naurua ja ääntä. Puistola dining ei pettänyt tälläkään kertaa.

Ajelimme sitten vielä kolmistaan Jäälin mummulaan. Turhan harvoin siellä käyn.

Nyt jo mietin ensi viikkoa. Ei pitäisi ennakkoon murehtia, mutta paljon on edessä.

Kuinka paljon arvosteluun vaikuttaa arvostelijan konteksti? Enkä tarkoita vain arvostelijan tietoa, käsitystä, arvostusta suhteessa arvioitavaan asiaan, vaan sitä, kuinka paljon arvosteluun, annettavaan palautteeseen vaikuttaa ulkoinen ”atmosfääri”, tila, arvostelijan oma tunnelma?

Jos jätetetään pärstäkerroin (sitäkin olen täällä pohtinut, klik) ja jääviysasiat kokonaan pois niin, mikä merkitys on annettavaan kirjalliseen, sanalliseen, numerolliseen palautteeseen sellaisilla tekijöillä kuin ympäristöllä, vuoden/vuorokauden ajalla, vireys- ja innostustilalla, ja muilla ulkoisilla jutuilla?

Minä luen paljon opinnäytetöitä ja niiden aihioita, väitöskirjojen käsikirjoituksia ja opiskelijoiden esseitä, kollegoiden artikkeleita ja muuta sellaista, josta on annettava palaute, arvosanakin joskus. Luen niitä töissä, virallisesti, kotona, matkalla mökille ja mökiltä, mökillä. Enimmäkseen päivisin, joskus iltaisin, harvoin öisinkin. Enimmäkseen keväisin, paljon talvisin, vähän syksyisinkin, joskus kesäisin.

Joskus vetäydyn mökille ison käsikirjoitusnipun kanssa, loppukeväästä luen usein kotipihalla, edelleenkin useimmiten luen töissä, mutta esimerkiksi tänään (kuten niin usein ennenkin) luin artikkeliaihiota kampaajalla. Ja minusta artikkeli oli hyvä, ellei erinomainen. Johtuiko se siitä, että tilanne ei ollut turhan jäykkä, ei ollenkaan kaavamainen, joten sallin tieteellisen tekstinkin leikittelevän aiheella. Mitä jos olisin lukenut saman artikkelin aamun kovassa valossa, kampuksella työhuoneeni enemmän ”asiallisessa”  ilmapiirissä?

Kuinka moni opiskelija hyötyy siitä, että hänen työnsä on esillä toukokuun viimeisissä seminaareissa, mikä tarkoittaa että joudun lukemaan niitä monia, kiireessä, peräkkäin, aika usein viikonloppuisin aurinkoisella kotipihalla. Saavatko he myönteisemmät kommentit kuin ne, joiden työt ovat esillä helmikuun purevien, äkeiden tiistaiden jälkeen rauhassa ja kaikella energialla syynättyinä, luettuina?

Ai niin, tukkani on kyllä nyt vähän liian lyhyt… 🙂 Mutta edelleenkin se artikkeli miellytti minua hyvin paljon.

Historiatieteiden palautepäivä on perinteisesti järjestetty vappuviikolla. On käyty Torniossa, Kuusamossa, kahdesti Rovaniemellä, Kemissä ja Keminmaassa, kahdesti Raahessa, Yli-Iin Kierikissä, Kajaanissa, Hailuodossa (kahdestikin?), Pyhännällä. Henkilökunnan ja opiskelijoiden yhteinen kevät/kotiseutu/palauteretki on ollut minulle aina jotenkin tärkeä turnee. Ensimmäiset 12 kertaa varmaan sen takia, että sen järjestäminen on ollut pääosin meitsin homma. Pari viimeistä vuotta olen ollut lähinnä vain vastaanottavana osapuolena, ja puolivirallisena valokuvaajana.

Historioitsijoita kun ollaan, on tälle palautepäivälle annettu nimi ”kinkerit”. Ja tänään päivän ohjelma kyllä kulki kovin kinkeriteeman mukaisesti. Lähdimme Linnanmaalta bussilla kohti Kiiminkiä, jossa tietysti ensimmäisenä kirkkoon.

Taidehistorian lehtori opasti meidät kirkon, sen arkkitehtuurin ja Mikael Toppeliuksen maalaaman alttaritaulun vaiheisiin ja vivahteisiin. Kirkko on viehättävä, kodikas. Ja alttaritaulussa lennokkaatkin osansa.

Kirkkotarhaan (hautakiviin) kului minulla tietysti tovi. Mielenkiintoisia löytöjä. Ja takaumia parin vuoden takaisiin taidehistorian ekskuun hulmahteli mielessä.

Kinkeillä on kirkonmenojen jälkeen ”kuulustelu” ja siirryimme kunnantalolle pitämään palaute- ja infopalaveria.  Hyvässä hengessä ja uusia ideoita herätellen jutustelu sujui, kovin vähän meitä vaan oli osallistumassa… Ja sitten pitopöytään. Näillä kinkereillä perinteitä modistettu, ja pitopöytä oli tietty ABC:llä.

Lounaan jälkeen kävimme O. Jauhiaisen museossa, jossa en ollut koskaan tullut käyneeksi, vaikka historiaprojekteja Kiimingissä on ollut useampikin.

Perusnäyttelyssä oli Jauhiaisen töitä, pienoispronssipatsaista pidin kovasti ja sitten vaihtuvassa näyttelyssä oli tekstiilisuunnittelijan ja kuvaamataidon opettajan koulutuksen saaneen taiteilija Kaisu Heikkilän töitä.

Enpä ollut hänestä aiemmin kuullutkaan. Mutta hänen työnsä kyllä ”pienuudessaan” ja herkkyydessään olivat minusta kivoja, koskettaviakin? Monista erilaisista materiaaleista työstetyt pikkuteokset erilaisia. Kuten tämä rautalangasta tehty ”Auringon kehräkin”.

Matka jatkui Koitelin koskelle, joka oli sitten edellisen käynnin (eksnaapurin isännän kanssa kävimme prätkäilemässä siellä jokunen vuosi (10?) sitten. Nyt Koiteliin on EU-rahalla tehty hienon hieno ulkoilualue. Ja kun sääkin oli suosiollinen oli meillä lussakka iltapäiväloppu siellä.

Reittimme koukkasi vielä Vesaisen patsaan kautta ennen kuin paluu Ouluun alkoi. Minulla oli ISO nippu luettavaa mukana, mutta nyt mietin, että uskoinko oikeasti bussimatkoillakaan mitään lukevani. Höpö, höpö. Omieni ja yhden loikkarin 🙂 kanssa höpöttelin.  Ja nyt on sitten nuo lukemiset tuossa vieressä. Huoh!

Kaksi opiskelijaa. Toinen liki kolmekymppinen, yhtä sun toista jo ehtinyt kokeilla ennen kuin tuli lukemaan historiaa, ja toinen, suoraan lukiosta historianopiskelijaksi. Molemmat pärjänneet opinnoissaan hyvin, suoritelleet vuosittain reilusti enemmän kuin sen ”ohjeellisen” 60 opintopistettä. Toinen tehnyt duuniakin siinä ohessa.

Molemmat ovat käyneet tällä viikolla luonani jutskaamassa opinnoistaan, hieman eri syistä kylläkin, mutta kuitenkin. Viivähtäneet ehkä kauemmin kuin asia olisi varsinaisesti vaatinut. Off-topic jutustelun ja asian puhumisen yhteydessä olen kuunnellut ja katsellut näitä nuoria ja hienoisesti tuntenut pientä kateutta heidän innostaan, nuoruudestaan. Molemmilla on haaveet ja toiveet. Toinen aikoo opettajaksi, vain ja ainoastaan opettajaksi, on ”aina halunnut olla ope”  ja ”varmaanki sitten vanhempana vois yrittää reksin paikkaa saada” ja toisella ei ole mikäänlaista tietoa tulevasta työurasta, ei fokusoitua haavetta, ei tiukkaa tulevaisuuden tavoitetta, ”kunhan nyt kattelen ja opiskelen, on ihan mahe opiskella täällä, tää on mun juttu”.

En näe mitään syytä, mikseivät molemmat saisi opintojaan ainakin ”normi” viidessä vuodessa valmiiksi, ehkä neljä vuottakin riittää, molemmille.

Kuuntelen, miten he oman työuransa näkevät: toinen selittää, että on niin hyvä kun historiaa opiskelemalla voi valmistua ammattiin, opeksi. Se on hyvä ja arvostettu pesti ja siinä saa olla koko loppuelämänsä historian kanssa, ja vielä jakaakin tietoa. Ja toinen selittää, että on niin hyvä kun historiaa opiskelemalla ei tartte valmistua mihinkään ammattiin, saa paljon tietoa ja voi sitten hakea tai siis mennä (niin hän sanoi, mennä) monenlaisiin duunipaikkoihin, jos haluaa. Jollei haluakin jäädä tutkijaksi.

Mietin ja yritän selvitellä, mikä näiden kahden (ja heidän lisäkseen aika monenkin muun) salaisuus on? Intohimo historiaan?