Showing: 301 - 310 of 414 RESULTS
Lappi Niitä näitä Yliopistoelämää

”…että se on elettävä”

Mökille! Siitähän se kesäloma alkaa! Melkein koko matkan satoi. Koko matkan olin lukematta mitään duuniin liittyvää 🙂

Hoppua oli viimeinen työpäiväni. Yhteen jos toiseen suuntaan käytävä lopettelemassa …  Jätin työhuoneeni ovenpielessä olevaan ”infoneliöön” lainauksen Sillanpään kirjasta. Saman lainauksen, joka on väitöskirjani nimiölehdellä, saman lainauksen, joka oli jo toisessa opiskelijalta saadussa ”läksiäiskortissa”.

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria.
kertakaikkisia romahduksia, – – –
Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä,
jotka siirtävät elämän menoa ikään kuin astimelta toiselle.
Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan,
vaan jatketaan uudella tasolla.
Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan,
eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta,
kuin että se on elettävä.

F. E. Sillanpää, Hurskas kurjuus (1919) 2002, 103

Tämä pätkä alkaa olla minulle tärkeä jo aika monissa elämänvaiheissa. Ja nyt opiskelijoiden – samalla aaltopituudella olevien – myötä siihen tulee aina vain lisää syvyyttä.

Siihen asti (1.8) kun ovenpielen infotauluun tulee sijaiseni nimi, tämä Sillanpään (jonka pojanpojan muuten tunnen/tiedän) lainaus vaikuttaa. …

Töistä, vielä merkillisen kiireisenä lähtiessäni, oppiaineen tänään töissä olleet ”pojat” (olen ainoa feminiini oppiaineemme 8-henkisessä vahvuudessa) olivat rivissä käytävällä halaamassa ”aletaan tässä laskea päiviä että tuut takasi”, – no halattiinhan me sitten. Enkä parkunut, olin yhtä reipas kuin kollegan juuri tarhassa aloittanut kuopus ”en parkunut”. 

Me jatkamme nyt pehtoorin kanssa ”uudella tasolla” mökkeilyä … On vaikea uskoa että on yöttömän yön viikonloppu Lapissa,  – sen verran pimeää, sateista ja kylmää täällä on. Olkoon. On loma, on vuorottelu. Tämä on vain elettävä. Nautittava.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Lähtö

Siitä on melkein 18 vuotta kun menin kampukselle, lapset aloittivat tarhauran ja minä jatkoin äitiysloman (ja kotihoitojakson) keskeyttämää amanuenssin uraani. Olen ollut melkein koko ajan samassa työhuoneessa. Kirjastossa olin vähän aikaa tutkijankammiossa, samoin naapurikäytävällä ja sitten yhdessä välissä olin hissan laitoksella vuoden ”Maailmanhistorian laboratoriossa” (= kahden tutkijan yhteishuone)  –  silloin apurahakaudella väikkärinteossa. Mutta joka tapauksessa minulla on ollut rutosti aikaa kerätä pöydille, seinille ja hyllyihin kirjoja, papereita, mappeja, diplomeja, astioita(!), kukkia, tauluja (karttapeilitaulua ei voinut ottaa pois; seinässä kamalat jäljet, kiinteistöhuoltoon ei saa kertoa), liinoja, muistivihkoja, laatikoittain muistiinpanoja,  lamppuja, joulukynttelikkö, karttaputkia, karttoja …

Työhuone tänään aamulla ja töistä lähtiessä .. haikeaakinhan tuo purkaminen oli…

(klikkaamalla suurenee)

Jokaisella kunnon yliopistonlehtorilla on kaapissaan kahdet varakengät, napinompeluvälineet, hiuslakka, kaksi hammasharjaa, pienen sivuapteekin verran flunssa- ja allergialääkkeitä, about 20 vuotta vanha haastattelunauhuri, ainakin 100 korppua (ei syötäviä…), opiskelijoilta saatuja kortteja, pari lippaallista dioja, ja kalvoja (, niitä oli monta laatikollista! Aika ennen PowerPointia!), lämmin villapusero, pari huivia, hiusharja, rillien pesuaineet, parfyymi, avattu keksipaketti, Elovena-pusseja ja kaikenlaista pientä tilpehööriä yllin kyllin. Mm. erilaisia tarralappuja, postikortteja ja lyijykyniä museoista.

Ajattelin, että Suomen tieteenhistorian lähteistöön ei tule ammottavaa aukkoa, vaikka vihdoin raskinkin pistää paperinkeräykseen vanhojen käsialojen -luennon muistiinpanot, Iin seurakunnan takseerausluetteloiden kopiot, väitöskirjan käsikirjoituksen lausunnolla käyneen version, tutkimuspäiväkirjan ensimmäisestä tilaushistoria-projektistani, emeritus-edesmenneen proffan Algerian lomalta lähettämät kortit, tutkimusluvat Kemiyhtiön arkistoon … ja jätesäkillisen kaikkea muuta  tähdellistä.

Tänään oli siis työhuoneen pakkaus 15 kopiopaperilaatikkoon ja pariin isoon muuttolaatikkoon. Pehtoori tuli töistä vastaan ja avuksi roudaamaan tuon kaiken kotiin. Toin kotiin myös pokkaamani Humanistin Maljan, ja koetin hyräillä jotain lätkäjoukkueen ”poika pääsee kylpyyn” -biisiä ja vihjailla, etteikö se olisi sellaisen kotiutumisjuhlan aika, mutta ei moiseen mies ryhtynyt. Eikä myöskään rientänyt nikkaroimaan palkintokaappia pokaalia varten, hmph! Tupisi vain jotain kun tyydyin tässä vaiheessa jättämään muuttokuorman  autotallin lattialle ilmoittaen, että puran sitten joskus. Minullahan on nyt aikaa…

Huomenna vielä tietokoneen alasajo ja erinäistä byrokratiaa, saatesanat Manuaaliin,  avainten luovutusta, muutama sovittu miitinki, ja se on siinä.

Nyt olisi pistettävä puutarha juhannuksenviettoon, tytär onneksi tulee kavereineen tänne talonpitoon, ja pakattava mökille. Kuinkahan kauan siellä ollaan: maanantaiksi ei tarvi tulla töihin!

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

”Ole hyvä unelmiasi kohtaan …”

”Ole hyvä unelmiasi kohtaan… ”
(Tabermann)
 
 
tai

Epäröinnin kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rohkeutta
uskallat tänään
jättää käyttämättä ?

(Tämäkin Tabermann´lta)

 

Olen epäröinyt, miettinyt, enkä ole ollut niinkään rohkea.
Mutta päätöksen olen tehnyt
– jo aikaa sitten.

 

Miksikö?

Jossain vaiheessa tapahtui liukuminen keskinkertaisuuden tunteeseen, jämähtämiseen, merkilliseen henkiseen laiskistumiseen, ja sitten jonain toisena päivänä kertakaikkinen uupumus taistella kaikkea uudistusvastarintaa vastaan. Joskus ”yksinkö minun on tämä homma meidän osalta taas tehtävä” -fiilis. Joku ikään liittyvä miettiminen … ja ehkä perhe-elämässä tapahtumassa oleva muutos? Omassa työssä riittämättömyys, – ajan riittämättömyys  ja oma riittämättömyys.  Ambitioiden hiipuminen tai suuntautuminen jonnekin, johonkin humanistiseen, mikä ei sovi yliopiston uuteen, uljaaseen tulevaisuuteen. Liikaa vakavia sairauksia lähellä, liian vähän aikaa läheisille. Ajan rajallisuuden tajuaminen, pelkokin.

Toisaalta paljon haaveita, mitä kaikkea haluaisi tehdä – jos ehtisi. Missä kaikkialla käydä – jos olisi lomaa. Jokainen mökiltä lähtö sattuu, melkein fyysisenä kipuna tuntuu, ja moni kysyy, miksi sitten lähdit. Monta (työ)projektia, jotka ovat kesken, kun ei enää, kuten vielä 10 vuotta sitten, viitsi, jaksa, halua käyttää osaa viikonlopuista/lomista tutkimukseen. Sellainenkin tunne, että olen minä osani tehnyt: 30 vuotta yliopistotöitä ja monta kirjaa. Toisaalta haluaisi käydä kursseja oppiakseen tekemään niitä lisää: luovan kirjoittamisen kurssi, taidehistoriaa, valokuvausta, — vaikka kuinka paljon opittavaa olisi. Ja se herkku/keittiökauppa-ajatus aina vaan elää – Tampereella kävin vähän asian tiimoilta konsultointia hakemassakin. Ja voisihan sitä opetella vain olemaankin, leppoistamaan elämänmenoaan.

Sitten eräänä päivänä (jo reilu vuosi sitten) kesken kokouksen kuulen sanovani: ”— mutta entä sitten kun minä jään vuorotteluvapaalle?”

Seurasi hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus.

Sen jälkeen on asiasta paljon puhuttu, epäillen onnistunko, osaanko olla, pyydetty jättämään moiset unelmat – toisaalta kannustettu.  On sattunut paljon, mikä on helpottanut lähtemistä, sydäntalvella varsinkin, ja paljon sellaista (opiskelijat!!),  että olen miettinyt päätöksen perumista, – mutta nyt se vain on niin, että minä jään kuin jäänkin vuorotteluvapaalle. 🙂  Minä jään!

Kohti ääretöntä ja sen yli! Uusia polkuja! Yritän olla hyvä unelmiani kohtaan!

Niitä näitä Yliopistoelämää

Töistä harrastuksiin

Innostua jostakin, innostua taas niin kovasti ettei meinaa lopettaa, vähentää, hiljentää, – –  Ja ettekä arvaa, mistä puhun? Töistä! Nyt on taas ollut viime ajat ihan hullun hauskaa töissä. Tänä aamunakin oli jo ennen seitsemää sinne kiidettävä. On taas pitkästä aikaa sellainen ”olisipa-maailmassa-kahvat-niin-kääntäisin” -olo. Lopun alkua? 🙂 Ehkäpä.

Kävimme pehtoorin kanssa äsken pyörällä kaupungisssa (meidän vuorikiipeilijöiden täytyy koettaa liikkua aina kun mahdollista) ja olimmekin aika kauan. Etsimme meille päiväreppuja sinne Alppi-turneelle. Onhan meillä mökillä yksi pieni reppu, johon mahtuu vesipullot, kompassi ja kamera, sadeviitta ja kartta, tulitikut ja nenäliinoja. Eikä sitten juuri muuta. Ja sitten minulla on city-reppu, jota käytän duunimatkoilla ja kamerareppuna. Mutta nyt me halusimme/tarvimme uudet isommat reput. Aiotaan Lapissakin tehdä vähän aiempaa pitempiä taivalluksia tulevan vuoden kuluessa.

Ja menimme sitten Partioaittaan, jossa saimme vähintäänkin erinomaista palvelua. Ja nyt meillä on reput. Hienot ovat: varustetaso on kuin sporttiautoissa. On ilmaviilennettyä selkämystä ,  ja leveät viilekkeet ja kaikkinensa ihan reppujen a-luokkaa!

Ja sitten  minulla on yhdeltä parhaalta duunikaverilta saamani retkilusikka. The Spork.  Limited Edition.  Siis ei mikä tahansa tupperi-muovi-turhake. Parasta tässä oli lahjapuhe. Tämä lahjanantanut  työkaveri on ollut meillä vasta pari vuotta ja olen sitten ollut hänelle lähin jelppaaja ja mentori (hieno sana eikö?) koskapa hoidamme omissa oppiaineissamme suunnilleen vastaavia hommia. Hän on verraton verbaaliakrobaatti – erityisesti kirjallista tekstiä tuottaessaan – mikä taas tänään tuli ilmi.

Aamuvarhain kun olimme vasta kaksistaan (kuten yleensäkin aamuisin) duunissa hän tuli huoneeseeni vallan ovelan näköisenä, kädet selän takana ja aloitti (voi kunpa osaisin kirjoittaa puoliksikaan niin mainiosti kun hän puhui):

”Kun meillä nyt ainakin vähään aikaan on viimeinen yhteinen työpäivä [hän lähtee huomenna Japaniin]  ja kun eläköitymisesi lähenee [muistanette sen lehtijuttuun jääneen virheen] haluaisin nyt muistaa jollain pienellä ja samalla  kiittää  avusta —

Kun nyt olen antanut itseni ymmärtää, että lomallasi haluat nimenomaan aikaa ja rauhaa, ajattelin hankkia jotain niihin liittyvää. Mutta kun aikaa ei voi panna pulloon, tuli mieleeni, että hakeudut varmaan pohjoiseen, tuntureiden katveeseen rauhaan ja patikoimaan, joten päätin ostaa sinulle maastopuvun. Mutta hyvin pian huomasin, että nehän ovatkin varsin hintavia, ja – kuten tiedät –  yliopistonlehtorin tulot eivät ole kovinkaan mittavat, päätin luopua ideastani, semminkin kun en edes tiedä kokoasi.

Ja sitten tulinkin ajatelleeksi että ehkä sittenkin olisi parasta muistaa jollakin, mikä liittyy ruokaan. [evästelemme hyvin usein yhtä aikaa työpaikan kahvihuoneessa, ja minulla on paha tapa urkkia, ja aivan!: pyytää saada maistaa hänen eväitään. Hänellä kun on japanilainen vaimo, joka pakkaa miehelleen evääksi kaikkea muuta kuin ruisleipäviipaleet ja jukurtin tai eilisen makaroonilaatikon jämät. Tulemme siis usein keskustelleeksi ruoasta, japanilaisesta ruoasta, suomalaisesta ruoasta  ja… ] Pian ajatuskulku johtikin siihen, että muistan jollain, joka liittyy sekä retkeilyyn että ruokaan: the Spork. Ja nimenomaan tällainen hohtoversio. Se heijastaa pimeässä. Voit Lapissa jos sinne aiot kerran pidemmäksikin aikaa jäädä, nauttia kaamoksessakin herkkuja… ”

Nyt minulla on siis superhieno reppu ja ihan ylivertaisen erinomainen lusikka-haarukka, joten voin jo laskea päiviä lomaan: viisi. VIISI työpäivää. Vain? Enää? Vielä?

Huomennakin on.

Yliopistoelämää

Sormenpäät hellänä kirjoittelen

Nyt on niin paljon kirjoitettavaa tänään, että blogiin ei riitä rahkeet. Aamulla viimeistelin Kalevan kolumnin ja piiiiitkästä, piiiitkästä aikaa onnistuin tuhoamaan tekstini, hävittämään taivaan tuuliin. No liuskallinenhan sitä vain oli, mutta ei kun kirjoita uudelleen, sijoittele sanat somaan ja sujuvaan järjestykseen toistamiseen.

Sitten Manuaalin, meidän opiskelijaoppaamme päivityshommaa. Ja sitä päivitystähän taas on! Olen viimeisen kymmenen vuoden ajan sanonut opiskelijoille (ja itselleni) että tämä on tällainen siirtymävaihe. Yliopistoelämä on viimeiset kymmenen vuotta ollut yhtä ylimenovaihetta ja tahti vain kiihtyy. Siis päivitystä piisaa…

Ja sitten iltapäivällä iski vielä ihan uskomaton huki: minun on kirjoitettava opetusportfolioni. Olen tehnyt sen viimeksi vuonna 2005, jolloin väitöksen jälkeen amanuenssin virkani muutettiin virallisesti opetusviraksi elikkäs lehtoriksi. Siis ei ole enää portfolio ihan ajantasainen.

Mitäs jos laittaisikin portfolioon vain todennattavat meriitit ja diplomit ja suoritetut kurssit ja sitten laittaisi linkin tänne Temmattuun: ”Kattokaa sieltä. Sieltä näette että minusta on mukava opettaa, että se vie hitosti aikaa, että olen taas talven aikana kehitellyt kaikkea uutta luennoille jne… ”    Että eikö muka käy noin? No ei sitten. Siispä jatkan oikean portfolion tekemistä ja hiljaa mielessäni mietin, että miksi ihmeessä suostun tähän! Miksi ihmeessä!!

Huomenna ehkä jotain mukavampaa …

Niitä näitä Yliopistoelämää

Iloa leppiksillä

Siinä vaiheessa kun työpaikan kahvion ikkunassa oleva ulkolämpömittari näytti varjon lämpötilaksi +31 C ja työhuoneessani pöydän yläpuolella oleva sisälämpömittari +28 C, pakkasin artikkelinipun reppuun,  pistin byroon kiinni ja polkaisin pyörällä kotipihalle. Ihan hyvin – paremmin kuin Linnanmaalla – pystyin lukemaan ja arvioimaan artikkeleita kotipiazzallakin. Vasta äsken maltoin lopettaa: oli muutama juttu, jossa niin paljon korjattavaa ja kritikoitavaa, että ihan heräsin ja innostuin. Olisin tuohtunut jos olisi ollut läsnä joku, jota opponoida.

Lukemisen ohessa räpsin kuvia makroviikkojen haastetta varten. Aiheena valo, ja minä kuvasin vettä. Meneehän se niinkin. Valo ja vesi – tänään nautittu molemmista yllin kyllin.

Itseasiassa uusi kuvakulma (kuvat edellisessä postauksessa) pihan vesiaiheeseen paljon entistä mielenkiintoisempi. Makroviikot opettavat katsomaan asioita uudella tavalla. Hyvä juttu.

Itse asiassa mieleni teki laittaa haastevastaukseen tämä kuva:

Kuvaan on vain liitettävä selittävä teksti, jotta siitä tajuaa, miksi sekin on valo. Kukkaa ojentava leppäkerttu, ja huom. sininen, on tehty leimasimella, jonka sain tänään yhdeltä valmistuvalta suokkariopiskelijaltani, joka on kaikki vuodet ollut ilo ja valo. Hän itse on leppäkerttu, joka aina tasaisin välein on piipahtanut ”vain heippaamassa” tai oikeasti hopsailemassa (opintosuunnitelmaa tehtiin ja kaikkea höpötelty, ruoastakin :)).

Sanon aina opiskelijoille, ja tälle ”leppiksellekin” etten laita opintosuunnitelmiin leimoja, en hyväksy niitä virallisesti. Olen sitä mieltä, että opinto-ohjaajan ei tule hyväksyä tai hylätä sitä, mitä opiskelija aikoo tehdä, pitää vain yrittää avittaa ratkaisujen tekemisessä ja antaa apuja päätöksien tekoon. Tiedän, että monissa tiedekunnisssa tai oppiaineissa hopsit virallisesti ”leimataan” ja allekirjoitetaan, mutta ei kuulu minun ”ohjausfilosofiaani” (vau, onko minulla sellainenkin!?? ).

Olen sanonut etten enää aikuisille mitään kannustavia pupu- tms. leimoja papereihin laita. Kuuluvat alakouluun… ja sitten olen monellekin samaan hengenvetoon todennut, että saattaisin ehkä laittaakin sellaisen mutta kun minulla ei ole sellaista hyvää ja kannustavaa leimaa. NYT on! Ja sininen vielä.  Tämä leppis-leima on sitä varten. Kannustaa kannustamaan 🙂

Valoa siis on.

Yliopistoelämää

Kortti

Opetus loppui. Viimeinen kandiseminaari. Tai paremminkin viimeiset kandisemmat. Ihan urakalla kollegan kanssa hoideltiin niitä pois kuleksimasta. Puolivälissä kahdeksan tunnin sessiota kahvittelimme. Ja minulle auringonkukan antoivat. Kauniin kukkivan, monine nuppuineen. Ja kortin. Siinä se Tabermanin runo, joka minun olisi pitänyt graduseminaariin lähteville antaa, kannustaa näitä omiani kun siirtyvät opinnoissaan seuraavaan vaiheeseen.  Kävikin niin että minä sain kortin, ”ole hyvä unelmiasi kohtaan”… Lupaan yrittää. En kerro, mitä kortin takana luki. Nieleksin kuitenkin.

Minusta ei pitänyt koskaan tulla opettajaa. Enhän ole auskultoinutkaan. Enkä oikeastaan saanut hommaan mitään koulutusta. Nyt ihan viime vuosina vasta jotain pedagogian opintoja olen suoritellut.  Minun haaveenani ei ollut tulla opeksi, olen vain liukunut siihen. Ja tänään on tuntunut siltä, ettei niin huonosti liu´uttu. Hymyilen, ”hymyily on uneksimista”.

Yliopistoelämää

Arviointeja

Monenlaisia arviointeja.

Eilen aamupäivä meni kuunnellessa opetusnäytteitä – saameksi. Kuulun viran(tehtävien)täyttöjä valmistelevaan työryhmään, mikä merkitsee että aina kun humanistisessa tiedekunnassa täytetään uusi opettajantehtävä (professori, yliopistonlehtori, lehtori, yliopisto-opettaja) niin hakijoiden on annettava 45 minuutin mittainen opetusnäyte, jota on kuunneltava ja  arvosteltava. Olenpa itsekin joutunut opetusnäytteen kerran antamaan, ja kyllähän se oli jotensakin rassaavan jännittävä tehtävä. Hengissä selvisin. Nyt olen siis kuulijapuolella ja eri tieteenaloilta on joutunut/saanut kuulla hyvinkin erilaisia opetusnäytteitä.

Eilinen oli kyllä huippu: saamen kielen yliopisto-opettajan tehtäväntäytössä oli loppusuoralla kaksi hakijaa ja heidän luentojaan sitten aamupäivä kuunneltiin ja arvioitiin. Oli meidän arviointiryhmässä sentään saamea äidinkielenään puhuviakin, joten myös sisällön arvioinnille oli perusteita. Mutta toisaalta oli hyvin opettavaista itselle katsoa ja seurata opetusta jotensakin täysin ummikkona. Hyvä opetus siitä, kuinka esitystavalla on vaikutusta kuulijaan ja oppimiseen.

Lisää arviointeja oli tehtävä eilen iltapäivällä kandiseminaarissa. Ja siellä yritin painottaa opiskelijoille, kuinka paljon on merkitystä sillä, miten työnsä kirjoittaa.  Hyväkin tutkielma voi romahtaa huonoon ylöspanoon, mutta toisaalta hyvästä voi tulla vielä paljon parempi, jos se on kirjoitettu sidoksisesti, oikeakielisesti, vahvasti argumentoiden, – teksti voi jopa viedä mukanaan! Joskus niinkin käy.

Ja tänään sitten. Oli historian pääsykoe. 180 kokelasta, joissa 2/3 nuoria miehiä, mikä on poikkeuksellista. Meillä on yleensä aika fifty-fifty. Nyt kysymykset olivat poikkeuksellisen laajat tai siis ne olivat aineistotehtäviä, mikä tarkoitti, että enemmän kuin puolet kokelaista istui koko kolmetuntisen. Ikähaarukka pyrkijöissä 18 – 65 v. ja mikä riemullista mukana oman opiskeluaikani parhaimman kaverin poika. Ei olisi ihan harvinaista, että meille joku seuraa isänsä (tai äitinsä) jälkiä – meidän perheen lapsilla ei ole koskaan tullut pieneen mieleenkään lähteä lukemaan historiaa. Mikä lienee ihan ymmärrettävää 🙂 Tämän vuotisen pääsykokeen osalta minun jobini on nyt ohi. En ole tarkastusvuorossa.

Huomenna vielä arviointeja. Iltapäivän haastattelemassa aineenopettajakoulutukseen hakeutuvia. Voisi luulla, että helppoahan se on olla aina vain arvioijana, mutta eihän se ihan niinkään mene. Vastuu painaa.

 

Niitä näitä Vanhemmuus Yliopistoelämää

Helpotus

 

 

 

 

Energiansäästöohjelmalla ylioppilaaksi!

Ei tiedolla, ei taidolla vaan tuurilla!

Opiskelupatistus palkittiin!

L:n paperit – kuten isällään. Ja tässä perheessä ällä on lubenter.

 

Poika itse nauraa kaikille meille tulleille onnitteluille: ”Minähän äippä sanoin, että musta vielä tulee ylioppilas!”

Tulee siitä. Yesh, yesh!  Ja minä saan järjestää juhlat! Mikä tässä kutsuna ilmoitettakoon!

_________________________________________________

Kaikenlaista tänään olen jo järjestellytkin. Lähdin töistä jo varhain, kunhan ensin piipahdin arkeologian väitöksessä kuulemassa kelpo lektion ja vastaväittäjän hyvän aloituksen, kunhan muutaman seminaarilaisen ohjasin vielä viikonlopun loppurutistuksen tekoon, kunhan kirjoitin lausunnon viranhakuprosessiin, kunhan kävin tekemässä yhden haastattelun yhden kirjan johdantoa varten, kunhan varmistelin väitöskirjan tekijälle apurahaa ja vietin myllerryksessä pienen suvantohetken, josta jäin miettimään sitä vanhaa juttua, sitä jonka Hemingway kirjoitti

Duunista menin kaupungille ja ostin itselleni passelin kamppeen lakkiaisjuhlia varten (eka- ja kertasovituksella!), tilasin pihapöydille liinat, kävin ostamassa lautasliinat ja sopimassa tarjoiluavusta.

Minäkö suorittaja? Niinhän se on. Ja laiska töitään luettelee…

Sellainen päivä kuitenkin.

Yliopistoelämää

Jotain tapahtuu

Siinä vaiheessa

1) kun istuu kokouksessa ja katsoo kahdeksaa kollegaansa ja kuuntelee heidän sanomisiaan ja alkaa rakentaa mielessään muistipeliä: miettii, ketkä olisivat pareja jos olisivat muistipelin kortteja. Olisiko kehonkieli (minä-ainakin-istun-kädet-tiukasti-rinnuksilla-jokaisen-uudistusasian-kohdalla) ratkaiseva tekijä? Tai jos pareja olisivatkin ne, jotka sanovat vähän joka asiaan, että hyvä idea, mutta saisinko vielä sanoa ja sanomisellaan kääntävät alkuperäisen ”hyvän idean” päinvastaiseksi. Entäs eivätkö nekin olisi  pari, jotka eivät sano kahden tunnin kokouksessa yhtään mitään (vapaaehtoisesti ainakaan)  ja jotka koettavat koko ajan olla kuin eivät olisi olemassakaan. Tai jos parit tulisivatkin kaljuista, alkavista kaljuista, kaunishiuksisista ja mitäänsanomattomista hiuskiuhkuroista?

2) kun laskee lukukaudessa vielä luettavana olevien opinnäytetöiden ja artikkeleiden sivumääriä

3) kun työyhteisössä ihminen (mask.), jota olet aina pitänyt neutrina ja jonka olet ajatellut ajattelevan itsestäsi samalla tavoin, sanoo että oletpa tänään kaunis ja että tuo jakku pukee sinua (vaikket ole yhtään sen kummoisimmissa vermeissä kuin normaalistikaan)

4) kun ”Sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa” (Merimaskulainen sananlasku, ettekö tienneet että on? – outoa :)) luennoin huomenna ”kotiyliopistossa” ensimmäistä ja viimeistä? kertaa onnikkaliikenteen historiasta. Olen luennoinut siitä Helsingissä, vastikään Tampereella, vuosikymmeniä sitten Turussa, museoyhdistyksessä, Kuusamon kesäyliopistossa, Ylivieskan kansalaisopistossa, mutta en koskaan ennen omassa pestissäni. Huomenna luennoin. Hassua.

Siinä vaiheessa joku asia on muuttunut tai muuttumassa. Nyt on enää vain mietittävä, että onko muutoksen suunta myötäinen vai vastainen?