Yliopistoelämää – Sivu 30 – Tuulestatemmattua

Töitä, unelmia, unelmatyö?

Kävinpä tänään Linnanmaalla, duunipaikalla, hoitelemassa vielä juhlakirjan postitusasioita ja palauttamassa Humanistin malja -pokaalin, joka on nyt siis vuoden ollut minun hallussani, ja ojennetaan kohta seuraavalle… .

Kävin myös etsimässä perusteita töihin paluulle tai irtisanoutumiselle. Viime viikolla kertomani ongelma (ks. alla postaus otsikolla ”Palata vai ei?”) kun ei pääsiäisviikolla Lapissa ratkennut suuntaan eikä toiseen. Kävin haastattelemassa sijaistani ja vanhoja kollegoita, tunnustelemassa maaperää, urkkimassa strategialinjauksia ja töidenjakoja. Katsomassa työhuonettani, etsimässä vastauksia kysymyksiini. – Enkä hullua hurskaammaksi tullut!

Yksi sanoo, että tule, tulisit, toinen, että minä ainakaan en tulisi, jollei olisi pakko, kolmas, jotta ethän kuitenkaan osaa olla tekemättä mitään, neljäs, että homma yliopistomaailmassa menee aina vain hullummaksi. Opiskelijat pysähtyvät juttelemaan, kyselevät kuulumisia, ylpeänä kertovat suorituksistaan. Aikani asioita hoidellen, neuvottomana harhaillen katselen ja mietin. Lähden pois, eikä mitään ratkaisevaa ”merkkiä” minulle ollut tullut.

Ja sitten kun olen digikuvauksen verkkokurssilla valittanut, että punaisen kuvaaminen on niin vaikeaa, värit eivät toistu oikein, ja lupaan hakea esimerkeiksi kuva-arkistoistani epäonnisia ”punaisia kuvia”, joita olen ottanut kymmenittäin mutta huomaankin että olen ilmeisesti aika järjestelmällisesti tuhonnut ne saman tien. Löysin muutamia punaisesta otettuja otoksia, jotka ovat kauniin ja oikean punaisia.

Ja niin kesäisiä. Mikä taas minut ajattelemaan, että kahden viikon päästä eletään jo yhtä isoa unelmaa… johdattelen teitä aiheeseen huomenissa lisää…

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Juhlakirja on valmis ja julkistettu: Historian selkosilla

Julkkarit. Tänään oli juhlakirjan julkistamistilaisuus. ”Historian selkosilla” on valmis.

Kun akateemisen oppituolin haltija täyttää tasavuosia, on tapana, että hänelle kirjoitetaan juhlakirja. Ainakin meillä humanisteilla on tämmöinen tapa. Minun esimieheni on täyttänyt tasavuosia jo jokunen vuosi sitten, mutta silloin hän tiukasti kielsi juhlakirjan tekemisen. Emme antaneet periksi, vaan päätimme oppiaineen piirissä, että juhlakirja tehdään myöhemmin, tehdään salassa, tehdään vaikkei tasavuosia olekaan. Ja minä mokoma sitten käynnistin projektin, joka on ulottunut pitkälle tähän vuorotteluvuoteeni asti.

Hyvät blogini lukijat, te olette seuranneet tämän(kin) juhlakirjan valmistumista kohta kaksi vuotta. Kesäkuussa 2010 tämä alkoi; palkkasin erinomaisen tutkimusapulaisen ja kahden kollegan kanssa pistimme hankkeen pystyyn.

Moni tuttu ja blogia seurannut on kummastellut, mitä ihmettä vuorotteluvapaallakin kuljen jatkuvasti yliopistolla palavereissa, miksi luettavaa ja kirjoitettavaa artikkelia riittää, mitä ihmeen postitustalkoita on koko ajan meneillään? Tätä yli 500-sivuista kirjaa tässä on tehty, on toimiteltu. Mikrohistoriallinen biografia esimiehestä kirjoitettu. Kannen ja monet muutkin kirjan kuvat olen käynyt ottamassa. Rahaa kerännyt, kirjeitä laatinut ja lähetellyt. Toimituskunnassa päällimmäisenä touhunnut.

Muutama viikko sitten kerroin, kuinka yhtenä aamuna sattui kamala järkytys. Sekin liittyi tähän projektiin: kirja oli menossa painoon. Olin juuri lähettämässä sähköpostilla viestiä, että ok, kirja on valmis painettavaksi, kunnes jostain tuli joku heureka! tarkasta vielä kerran. Tarkastin, ja yksi kokonainen artikkeli puuttui: keskeltä kirjaa parikymmentä sivua oli hukassa!

Ja sitten tämänpäiväisen kahvikestin rahoitus, järjestäminen ja puhe. Niissähän sitä on ennen ja jälkeen Kanarian matkaa mennyt aikaa. Mutta tänään liituraita yllä ja projektin myötä kaveriksi tullut tutkimusapulainen apuna, julkistamistilaisuus, jossa oli about 130 kutsuvierasta (ihan kuuluisuuksia ja yliopiston johtoakin, pehtoori takapenkissä tsemppaamassa) ja opiskelijaa, meni hyvin.

Esimies oli täysin yllättynyt, täysin hämmentynyt, liikuttunutkin. Ja minä en pitkäksi (yllättikö ketään?), mutta kiitellyksi (että sitä voi olla iloinen kun ei ole töpeksinyt), venähtäneen puheeni aikana vuodattanut kyyneltäkään. Nuha tosin vähän haittasi, mutta pikku juttu.

Tämän kirjan aika oli nyt, nyt se on tehty.

Nyt hiljalleen relaan, on hyvä mieli, kun on tehnyt töitä ja ennen kaikkea kun on tehnyt hyvän mielen.

Huomenna lähden pohjoiseen. Vuorottelemaan. 🙂

Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Lukuvuosi 2012-2013 – mitä ihmettä?

Edelleen mukavia pakkaskelejä – hyvä hiihtää 🙂 . Kävin Kuivasjärvellä tänään. Kahdeksan kilometriä hiihtäen. Minusta kai taitaa olla ihan oikeasti mukava hiihtää. Ei olis uskonut, ei.

Iltapäivällä oli tarkoitus jo aloittaa toluntuoksuisen kodin tekeminen. Siivota keittiönkaappeja ja sen sellaista. Vielä ei tolu tuoksu. Mutta seuraava kolumni on jo pitkällä ja muutakin kirjallista ja historiallista toimintaa lipsahdin tekemään.

Ja ilta vierähti valokuvauskurssilla.

Enempi vähempi harrastusten päivä. Ei huono päivä ollenkaan.

Sitä minä vaan tässä olen vähän sekavin miettein pohtinut, että juuri kun alan ymmärtää tämän vuorotteluvapaan syvimmän olemuksen, tulee yliopistolta sähköposti, että minun on pikimmiten ilmoitettava, mitä minä aion ensi vuonna opettaa ja minä päivinä mitäkin.

Olen vuosikausia ollut itse vaatimassa opetusohjelman varhaista suunnittelua ja koordinointia, mutta nyt ollaan kyllä jo aika tuhottoman varhain liikkeellä. Semminkin kun se uusi järjestelmä, johon yliopistonkin lukujärjestykset pitäisi upottaa ja syöttää, ei vielä toimi, ja sen soveltaminen humanistisiin aineisiin ja opiskelijoiden varsin monenlaisiin aineyhdistelmiin tullenee olemaan jotensakin monimutkaista. Mutta katsotaan nyt, onko se minun ongelmani vai ei…

Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Kummallinen keskiviikko

Mitä iloa on vuorotteluvapaasta? Vaikkapa se, että voi vastata myöntävästi kun ex-naapurit kutsuvat keskiviikkoiltana syömään. Ja vaikkapa se, että keskiviikkona menee vain aamupäivä Linnanmaalla. Vaikkapa se, että ei oikeastaan yhtään harmita, vaikka yöunet ovat edelleen mitä sattuu…

Ei melkein yhtään haittaa, että joidenkin projektien kohdalla uhkaa pieni likviditeettiongelma (hyvästi ”ilmainen” Rooman matka), ja nyt ei kuitenkaan ole kyse Euroopan velkakriisistä. Nyt ei melkein yhtään haittaa, että kaunis talvimaisema vaihtui karseaksi lohkaksi. Mutta ei se estä, etteikö kaipaisi sinisiä hetkiä…

___________________________

JOULUKALENTERI

Niitä näitä Yliopistoelämää

Siirtäminen

– No entäs jos vain istuisit alas ja kirjoittaisit. Tekisit alta pois. Raivaat hommalle tilan, etkä anna minkään sijaistoiminnan keskeyttää asiaa.
– Aivan, onhan se tarpeellista harrastaa liikuntaa, ja ihan totta, vielä tärkeämpää on hoitaa ihmissuhteita ja tavata läheisiä, mutta kun sinun on nyt tämä vain tehtävä. Ennemmin tai myöhemmin..
– Tiedäthän sinä, että tekemättömät työt ne stressaavat eniten, ei se työnteko.
– Ei kannata vielä miettiä, tuleeko siitä hyvä tai erinomainen tai kenties vain välttävä. Ei me voida keskustella siitä ja sen tasosta ennen kuin se on tehty. Ei ole tärkeää, ei edes elinehto, tehdä jotain ainutkertaista, tehty työ on paras työ, perfektionismilla ei tässä maailmassa pitkälle pötkitä. Muistathan, olenhan sanonut niin monta kertaa: tehty työ on paras työ.
– Kyllä sinä kehtaat ja voit sen tähänastisen jo esille tuoda, sittenhän voidaan porukalla katsoa, miten sitä voisi parantaa, jos tarvetta on. Eihän siitä mitään tule, että loputtomiin hierot ja säädät tekstiäsi. Anna muiden jo auttaa…

Näinhän minä olen kymmeniä kertoja opiskelijoiden kanssa joulukuun alussa tai toukokuun alussa keskustellut. Moneen kertaan pitkin vuotta koettanut kannustaa tekemään, perumaan siirtämiset. On keskusteltu kun ovat siirtämässä proseminaarin, kandiseminaarin, laudaturseminaarin esityspäivää, gradun kansituksen päivää tai väitöskirjan esitarkastukseen jättämistä… Olenhan minä monelle sanonut, että kyllä minä tiedän, mitä tarkoittaa kun on korkea kynnys aloittaa, kun on vaikeaa tehdä ja varsinkin kuinka vaikeaa on lopettaa, kuinka vaikeaa päästää käsistään.

Kuka sanoisi minulle ”lopeta siirtäminen”?

Tänään aamuvarhain istuin tähän koneen ääreen ja sanoin ääneen: NYT tämä on tehtävä loppuun. Tässä sitä ollaan. Tuskaisena. En siirrä. Istun ja kirjoitan. Jätin menemättä lenkille, jätin menemättä naisten messuille, jätin menemättä haudalle, jätin soittamatta äidille, sanoin pehtoorille tämän herättyä, että en ole tänään tavoitettavissa.

Sentään ruoan laitoin. Autosotamies morsiamensa kanssa kävivät syömässä. Mutta tässä minä nyt taas istun, – istun vaikka maailman tappiin asti ja kirjoitan – sata kertaa siirtämäni – jutun valmiiksi. En siirrä. Blogauskin on nyt tehty, joten paluu tekstiin, mars!
_______________________________________________

Luulisi, että Oulussa on kovinkin talvista kun katsoo Pepsi-mainosta, jonka japanilaiset kävivät täällä jo melkein kuukausi sitten tekemässä. Kauppahallin edessä kuvattu videopätkä on varsin viehättävä…

Ja koskapa tätä lumenkaipuuta nyt on, eikä yöllä satanutkaan kuin ikävää räntää, vaikka oli lupaus lumesta, niin joulukalenterissa lumikuva Kakslauttasen risteyksestä viime uudenvuodenaatolta…

______________________________________________________

JOULUKALENTERI

(Klikkaamalla sininen hetki suurenee)

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Historiaa läheltä

Eihän tänään niin järin mukava sää ole ollut. Aamulla kun lähdin liikenteeseen, vettä satoi kaatamalla. Päivällä kirkastui. Auttoiko se? Tiedä häntä.

No on näissä syystalven lämpimissä (pakkasettomissa) säissä puolensakin: kävin kasvimaalta hakemassa salviaa kastikkeeseen. Se ja muutama muu yrtti vielä ihan täyttä tavaraa.

Ja Linnanmaalla oli sellainen hieman nuupahtanut työnteon meininki, mutta aika rauhallista. Pienen ohikiitävän hetken ajattelin että voisi kiva olla töissä – lähinnä silloin kun näin omiani – omaope-ryhmäni opiskelijat eivät paenneet sivukäytäville tullessaan vastaan. Mutta se hetki kiisi… Tein tarpeelliset viime vuoteen ja ensi vuoteen liittyvät ”tilitykset” ja ”budjetoinnit” – sen mistä vastasin viime lukuvuonna ja mitä aion tuhlata ensi vuonna. Tämän välivuodenkin osalta alkaa isoimmat hommat olla pian tehtynä. Helpotus, helpotus… Joskus sitten kerron teille…

Historiasta puheenollen… linkittelen tähän yhden Youtuben pätkän, jonka sain ystävältäni… Kuten tiedätte: olen aina asunut näillä seuduin, tässä alueella, jota nykyään nimitetään Taskilaksi. Tässä vieressä on nykyinen Koskela ja Toppila, tai tarkemmin ottaen Meri-Toppila. Se on juuri se alue, josta kaikki blogini vakkarilukijat ovat nähneet kymmeniä, jolleivät satoja kuvia, – merenrannasta lenkkireissuiltani.

Meri-Toppila on hieman levotonta asuinaluetta. Asuimme siellä kesällä 2004 viisi viikkoa kun talomme oli totaalisessa rempassa ja joka viikonloppu näimme poliisipartioita, yhtenä maanantaiaamuna töihin lähtiessäni huomasin, että autoni yli oli kävelty (tennareiden jäljet kulkivat konepellin, tuulilasin yli kohti kattoa ja takakontin päältä pois), kahtena viikonloppuna ihan lähellämme poltettiin auto. Tuttavamme joka tekee huumeiden vastustuksen vapaaehtoistyötä sanoi, että Meri-Toppila on (ainakin muutama vuosi sitten) Pohjois-Suomen varmin paikka saada huumeita. ”Meidän” kuntosali on myös tuolla Meri-Toppilan alueella: yhtenä aamuna (klo kuusi siis) mennessäni salille olivat poliisit setvimässä salin vieressä olevan Dixon-pubin edessä tehtyä tappoa. Kerran seurasin aamukuuden jälkeen salin ikkunasta pidätysoperaatiota vastapäisestä talosta jne. jne. jne.

Toisaalta siellä on varsin viihtyisiäkin taloja, maisemia, ja se hulppea ulkoilualue!

Mutta siis. Vaikket tarkkaanottaen tietäisi, mikä Toppila on, kannattaa klikata tämä videopätkä auki. Se on hulvaton. Ihan historioitsijanikin voin tätä suositella! KLIKS

Oulu Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Ihmiskuva pohdinnassa

Oletteko ikinä tulleet ajatelleeksi, että ortodokseilla on myönteisempi, iloisempi ihmiskuva kuin luterilaisilla? Että läntisen kristikunnan kirkoissa, nimenomaan luterilaisten, mutta myös roomalaiskatolisten, kirkkojen alttaritauluissa ja seinämaalauksissa, yleensäkin kirkkotaiteessa, viimeinen tuomio on hyvin korostetusti esillä, ja että ortodoksikirkkojen kuvissa, ikoneissa, kuvaohjelmissa viimeistä tuomiota ei kuvata.

Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Mutta tänään tulin, ajatteleeksi siis. En ole ihan varma tuosta ”ihmiskuva ortodokseilla valoisampi” -väitteestä, mutta ei sitä kyllä ykskaks käy kiistäminenkään.

Olimme taidehistorian luennolla Oulun Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa. Kirkkoherra kertoi meille kirkon ikoneista, siitä kuinka ikonit ovat tärkeä osa liturgiaa ja hän kertoi oululaisten ikonimaalareiden (nimenomaan maalareiden, ei taiteilijoiden – näin meille tänään opetettiin) töistä ja kirkon kuvaohjelmasta ja ikonostaasista.

Taas kerran tuli todennettua, että kun tietää, mitä katsoo, kun joku kertoo siitä, mitä näet, näetkin paljon enemmän. Olen käynyt ko. kirkossa ennenkin, mutta tämän päiväisen jälkeen olen edellistä kertaa vaikuttuneempi ja vakuuttuneempi. Vakuuttuneempi mistä?

Taidehistorian jälkeen päivässäni lisää historiaa: kävin historiatieteiden käytävällä. Vähän jokaisessa huoneessa istuskelemassa. Setvimässä asioita, neuvomassa, heippaamassa opiskelijoita, kyselemässä, sopimassa tekemisistä. Kertomassa vuorotteluvapaalaisen kiireisestä työ- ja lomaelämästä. Ja yritin hiljalleen kuunnella itseäni, miltä minusta tuntui: onko-ikävä-töihin? Tänään ainakaan ei. Opiskelijoita on ikävä, joitakin. Työkavereita on ikävä, joitakin. Ei lisättävää.

Yliopistoelämää

Opiskelijana

Yöpakkanen, eikun pakkasyö. Mutta kaunis aamu. Silti en kävele Linnanmaalle, vaikka niin olin aikonut. Lorvailua aamusella.

Mutta tänään todellakin aloitin ne taidehistorian opinnot, joista olen viime vuosina täällä Temmatussakin höpötellyt – – ja olenhan jo perusopintoihin kuuluvan kotimaan ekskun suorittanut, tosin vain satunnaisena matkustajana (Ars longa, vita brevis -turneen tunnelmat täällä). Mutta siis tänään klo 10.15 istuin 35 muun opiskelijan kanssa luentosalissa valmiina aloittamaan syyslukukauden kestävän ”Johdatus taidehistoriaan” -luentosarjan. Yksi lemppariluentosaleistani, ja minä istun ”siellä toisella puolen”.

En voi mitään, mutta katson, tarkkailen, miten kollega, ystäväni, aloittaa luennon. Kuuntelen hänen sanomistaan, aloittamistaan, sanavalintojaan, oppimiseen motivointiaan. Se mitä kadehdin, on hänen rauhallinen tapansa puhua, pieni viehättävä lounaismurteiden aksentti puheessaan. Hänelle tuskin kukaan koskaan sanoo luennolla niinkuin minulle joskus etupenkin pojat ovat huomauttaneet ”hengitä välillä”.

Yritän olla mahdollisimman huomaamattomana, kuitenkin oman oppiaineen opiskelijat hoksaavat ”sinä täällä??”. Istun luennolla ja opin. Mietin, miten aika kuluu paljon hitaammin ”pulpetissa” kuin ”kateederilla”. Eikä tarkoita, että olisin pitkästynyt, mutta luennoidessa puolitoista tuntia ei tahdo minulle koskaan riittää. Mietin muistiinpanojen tekemistä, mietin, miten opettajan on hyvä sanoa sanottavansa, jotta olennainen erottuisi. Ehkä tällä eka kerralla opinkin enemmän luennoimisesta kuin taiteen tutkimisesta. Vaikka siitäkin niin paljon, että ensi maanantaina menen mielelläni jatkamaan.

____________________

Petäjäveden kirkko pari vuotta sitten ekskursiolla – opiskelijana silloinkin. Tai ainakin satunnaisena matkailijana.

Lappi Valokuvaus Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Kameran kanssa tunturissa

Suvi Teräsniska Raikussa, Kaju Hyttinen kappelissa, Souvarit Laanihovissa, Maija Vilkkumaa Huipulla… Olishan sitä kaikenlaista. Ei vois vähempää kiinnostaa… Nyt kiinnostaa oleminen, ehkä lukeminen, omenapiirakan teko*, iltatulet nuotiolle, levollista musiikkia, historiaakin vähän …

Nukuimme yli kahdeksaan ja kunhan jouduimme lähdimme tahoillemme tunturiin. Pehtoori patikoimaan poroaidalle ja minä maastopyörällä kohti Laanilaa, ja kohti Prospektorin kaivosta. Välillä hyvä näinkin. Pehtoorin runkonopeus on paljon nopeampi ja kunto kovasti korkeampi kuin minun, sitä paitsi minun toistuva pysähtelyni kuvaamaan, keskeyttää reippaan kävelyn ja toisaalta minä en saa rauhassa kuvata kun pehtoori jo viuhtoo edellä, sitä paitsi yritän kuitenkin (periksi kun en hevin anna) pysyä perässä…

Siispä tänään molemmille oma tahti, oma reitti. Ja sää? Ihan mielettömän kaunis! Aurinkoa, kovaa, mutta lempeää etelätuulta. Valo ihan huikea, kirkas. Vihdoinkin alan oppia käyttämään alivalotusta, ja sitten leikin vielä uuden polarisaatiosuotimen kanssa. Halpa lysti, joka näköjään auttaa vastavaloon kuvatessa saamaan taivaasta sinisen.

Ikinä ennen ei ole ollut mahdollista olla tähän aikaan täällä, joten kyllä nyt on nautittu. Samaan aikaan kun kuulee uutisista vuorotteluvapaiden rajoittamisesta ja korvausten pienentämisestä on jotenkin tuplatyytyväinen, että sittenkin rohkenin tämän tehdä. Mutta ei tämä ihan ongelmitta mene; kahtena viime yönä hirmuisesti unia opiskelijoista, ikäviä unia, unia ikävästä. Hölmöhän olen, mutta ei voi mitään.

* (miksei kukaan kommentoinut aamun kommenttini rivien hyppelyä!! 😉 ihan hölmöjä tekstejä siellä oli… )

________________________________________________

Meillon metsässä nuotiopiiri …

Niitä näitä Yliopistoelämää

Ulkonäköpaineita

Sattuipa silmiin Maikkarin nettiuutisista juttu, jossa kerrottiin opettajien ulkonäköpaineista. Väitöskirjaa aiheesta tekevän tutkijan keräämät tiedot kertovat, että ”Peruskoulussa opettajien on oltava edelleen kansankynttilöitä, eli opettajien on oltava täydellisiä ja näytettävä opettajalta” ja tutkija kertoo edelleen:

– Joissakin kouluissa ei voi pitää samoja vaatteita kahta päivää peräkkäin, Kamila sanoo.
Myös oppilaat saattavat kommentoida opettajien pukeutumista.
– Siinä pyritään nolaamaan opettajaa hetkellisesti ja oppilaiden kommentointi on suorempaa kuin kollegoilla.

Aikas hurjalta kuulostaa. En minä kyllä tiedä, että yliopistolla (ainakaan humanistisella puolella) opiskelijat tai kollegat opettajien vermeistä huomauttelisivat. Ulkonäköpaineita toki on itselläkin, vähän 🙂 , ja minustakin duunissa kuuluu olla siisteissä kamppeissa, mutta että ”täydellisiä”, ”näytettävä opettajalta” ja että kahta päivää peräkkäin ei samassa neuleessa luentoa voisi pitää. Enpä ole kuullut yliopistossa tuommoisesta. Varmasti paineet ovat kiinni itsetunnosta ja iästä, asemasta ja yhteisöstä.

Tuosta on ”näytettävä opettajalta” on omakohtaisia kokemuksia luennointiurani alusta. Vastikään maisteriksi valmistuttuani minut pistettiin pitämään luentoa oman graduni aiheesta, ja minä tomppeli tietysti intopinkeänä tartuin tilaisuuteen ja luennon kasasin. Mutta kun oli luennoitava omille kurssikavereille ja monille aiemmin aloittaneille! Siihen maailmanaikaan kun ei ollut homma eikä mitään lukea maisteriksi kahdeksan tai kymmenenkin vuotta ja kun mie maisterin paperit puolessa tuosta ajasta tein, niin olin vähän pentu luennoimassa. Ja esimies, emeritusproffa kun ruukasi vielä pukeutua liituraitaan, mirriin ja kultaisiin kellonvitjoihin, niin olihan niitä paineita. Ja mikä avuksi? Ei muuta kuin ostamaan Vuokon mekko. Ja varmasti oli helman pituus alle polvien. Oltiin niin opettajaa, niin opettajaa.

Nyttemmin ongelmat ovat vähän toisen suuntaisia. Mieluusti käytän farkkuja ja vakosammareita, villatakkeja ja paitapuseroita, jumpperi olkapäillä ja sitten jakut ja bleiserit vain kun on sellaista pönäkämpää ohjelmaa tiedossa. Erityisesti ekskursioille lähtiessä koetan katsella jotain mahdollisimman vähän ”tätiä” ylle. Viimeksi vai viimeistä edelliselle lähtiessäni ja pakatessani, pehtoori jo kysyi, että ootkos sinä muuttamassa jonnekin, kun koko garderobi on esillä ja koetteilla.

Jonkun kerran opiskelijat ovat kommentoineet pukeutumista. Muistanpa tämmöiset: ”Vitsi sullon ihana poolo, mistä? Paljonko?” tai ”Ootkos suoraan mökiltä tulossa, kun vetimet on vähän semmoset?” tai ”Oikein on ope kukkamekon pistäny kevään kunniaksi!” Jotta eipä ole mitään mieltä pahoittavaa kohille sattunut.

Ja luulen etten ole ainoa, jolle itselle passelit kamppeet antavat hyvän olon, vähän kuin vapauttavat olemaan. Ei tartte miettiä, ei sitten ole paineitakaan.
________________________________________

Kitzbühel-sivulla on pari matkapäivää lisää:
http://www.satokangas.fi/Matka/Kitzbuhel/index.htm