Yliopistoelämää

Esimieskin kävi töissä. Ei ole paljon rohvessooria tälle loman jälkeiselle kaudelle näkynytkään. Esimies kun eläköityy ensi kuun lopussa ja on tässä kesän aikana tehnyt paluun juurilleen: muutti vaimoineen Posiolle (siellä heidän luonaanhan minä työasioissa silloin kesäkuvaretkellä kävin), joten on duunimatkaa aika turhan paljon päivittäin kampuksella rampattavaksi. Matkalaukkaprofessoriksi aikoi syyskuussa vielä ryhtyä: aikoi aina kolme päivää viikosta olla Oulussa. Ei moni enää eläkkeelle lähtiessään viitsisi. Minäkin ajattelin ensi viikolla tehdä kolmepäiväisen työviikon. Olisi pidennettyjä viikonloppumenoja, mutta katsotaan …

Suru-uutisiakin töissä: positiivinen, hymyilevä, ei niitä ahkerimpia, mutta reipas kuitenkin, reilu ja kova urheilemaan, mukava kuin mikä. Yksi parhaista.  Olin tavallista enemmän kanssaan tekemisissä, koska hommasin aikoinaan tilaushistoriatyön graduaiheekseen, ja liikennehistoriaa vielä, joten minusta oli hänelle avuksi tavallistakin enemmän.  Valmistui jo puolenkymmentä vuotta sitten, vaimo, kaksi lasta, opettajan virka kotiseudultaan. Elämä mallillaan, kaikki hyvin. Oli. Tuli tieto että syöpä vei nuoren miehen. – Totesin itku kurkussa, että ei ole elämä reilua, mihin yksi yhteinen tuttavamme vastasi, että onhan se reilua, syöpä voi tulla kenelle tahansa. Ihan kenelle tahansa.  –  Jäin silti miettimään, onko se sillä perusteella reilua? Sillä perusteella, että voi tulla kenelle tahansa. Ehkä minusta ei sittenkään ole reilua – ei sillä, eikä millään muullakaan perusteella. Suru.

No tuli viime viikolla hyviäkin uutisia. Yhden opiskelijan hääkuva tuli postissa ja yksi pitkään väitöskirjan tekoa harkinnut soitti ja kertoi, että oli saanut ”oikeita” töitä, ihan maisterina,  – aikoi unohtaa jatkotutkijan haaveet. Olin iloinen puolestaan.

Hyvin postipitoisen työpäivän jälkeen Caritaksen kautta Voutineuvoston kokoukseen, josta juuri kotiuduin. Jopas me höpöttelemmekin.

Ja haluaisin lähteä vielä lenkille, mutta kun en saa aikaiseksi. Menen aamulla kävellen töihin. Niin teen. Lupaan.

– Olisiko sittenkin pitänyt ottaa takki? Auringosta, kesäisestä aamusta huolimatta tuntuu kalsealta, varsinkin niillä pätkillä kun pyörätie kulkee metsän varjossa liki palelee. Mutta sitten kun olen työhuoneessani, on jo kuuma. Miksen sittenkin laittanut sitä salsahametta ja kesäneuletta!

Aamukahvilla vielä uusia töihin palaajia, – vielä jutut liikkuvat menneissä lomissa, matkoissa. Mutta minun pitää ehtiä käydä vielä tiedekunnassa ennen kokousta: onko oikeasti taas ”jossain tuntemattomalla taholla” tehty ihan älyvapaita päätöksiä ja aikaansaatu byrokratian kukkasia? Perusopinnot voivatkin olla 30 opintopistettä tai voivat ne olla sen entiset 25 pistettäkin tai ihan kumpi vaan, mutta sitten aineopinnot eivät voikaan olla 35 pojoa vaan nekin on 30 tai sitten voivat ne olla sen 35 pistettäkin. Vaikuttaako sekavalta?? Sitä se onkin! Totta totisesti on! Ihan ilimanaikusta suunnittelijoiden säätämää  ja direktiivien määräämää ja ties minkä aikaansaamaa asioiden sotkuisuutta. Tuohduin, vaahtosin, – vain hiukan. Protestoin. Ihan turhaan, pitäisihän minun se jo – hyvänen aika! – tietää. Nämä päättömyydet vain vyöryvät – ei me ruohonjuuritasolla niille mitään voida.

Oppiainekokouksessa jatkamme hyvin sujuvasti siitä, mihin juhannusviikolla jäimme: eläköityvän esimiehen virantäyttöä varten hakukuulutusta varsin sopuisasti pähkäilimme. Kaikilla omat jargoniansa, omat näkökulmansa, mutta lopultakin ilahduttavan levollisesti ja viime kädessä yksimielisestikin päädyimme ratkaisuun. Kaikkea muutakin sovittiin pitkälle ensi vuoden ja seuraavankin varalle. Ja taas mietin kaikkien positioita, päämääriä. Miksipä meistä kukaan yhden helteisen loman aikana olisi muuttunut? Miksipä muuttuisi?

Iltapäivällä jo muutama kandiseminaarilainenkin. Minä toistelen niitä samoja juttuja, joita olen jo yhdeksän vuotta kandiseminaarilaisille selittänyt. Ajattelen toistavani itseäni. No niinpä! Mutta opiskelijathan kuitenkin vaihtuvat. 😉

Kun töiden jälkeen lähden käymään Caritaksessa käynkin kodin kautta, ajelen pyörän talliin ja otan auton. Ja vain vähän olen itselleni vihainen, etten laiskuuttani pyöräillyt. En sitten lähtenyt lenkillekään. Enhän minä iltaisin. Työpäivinä varsinkaan.

Eilisen illan ruokapöytään tulivat maalareiden ja remppaajien lisäksi tytär ja kaverinsa, joten vielä kookosjäätelöä oli löydettävä pakastimesta.

Ananaksen kanssa se on tavattoman hyvää.

Ja tänään sitten minulla paluu kaikkeen vanhaan:

melkein tuntui kuin olisi päässyt töihin levähtämään… 🙂

Oli mukava mennä töihin.
Paljon mukavampi kuin vuosi sitten vuorottelun jälkeen.
Työ on minulle yleensä hyväksi. Niin nytkin.

Jatkoin oikeastaan siitä, mitä olen kotona tehnyt. Järjestelin paikkoja.
Oma työhuoneeni on kyllä ihan siisti ja järjestyksessä, mutta putsailin ilmoitustaulut,
järjestelin historiatieteiden aulan, vanhentuneet seminaariniput paperinkeräykseen yms.,
ja yksikseni kovin vaatimattomia eväitäni nauttiessa järjestelin vähän jo työpaikan keittiötäkin …

Yliopistonlehtorin hommia? No tiedä häntä, mutta oli hyvää aamuverryttelyä 🙂 .
Eikä niitä kyllä kukaan muukaan siellä tekisikään, ja kun minusta on kiva olla siistissä, niin miksei?

Ja sitten loppupäivä oman ”lukkarin” tekoa, opetuksen ”puitteet” jo piirtelin. Tästä se lukukausi lähtee.

Olen ollut häissä tänään.

Kaksi historianopiskelijaa avioituivat tänään. Se ei ole ihan tavatonta, sillä joka vuosikurssista löytyy opiskelijoita, jotka ryhtyvät seurustelemaan ja joka vuosikurssista löytyy joku joka kihlautuu tai muuttaa kimppaan jonkun toisen historianopiskelijan kanssa. Avo- ja avioliittoja historianopiskelijoiden tai meillä opiskelleiden ja valmistuneiden maistereiden välillä on ollut tasaiseen tahtiin. Ei kai se mitenkään tavatonta ole hankkiutua suhteeseen ”lajitoverin” kanssa: biologian opiskelijat styylaavat biologian opiskelijoiden kanssa, teekkarit seurustelevat ja avioituvat teekkareiden kanssa, humanistit retkahtavat humanisteihin  — samoissa piireissä kun ”parinmuodostusiässä” pyöritään, niin on enemmän kuin luonnollista, että elämänkumppani, aviopuolisio, löytyy opiskelijamaailmasta. Mehän pehtoorin kanssa tämä jo ennakoitiin, ja ryhdyttiin seukkaamaan lukioaikana. 😉

Onhan näitä historiapareja vuosikymmenien aikana nähty. Yksi kollegani on ollut kurssikaverini kanssa ”aina”; nyt he ovat molemmat  jo tohtoreita ja heillä on kaksi lasta ja he seurustelivat jo opiskeluaikana. Ja onhan historian laitokselta valmistunut jo ainakin kaksi maisteria, joiden vanhemmat ovat kohdanneet historian peruskurssien luennoilla ja opiskelijabileissä, joiden  rakkaus syttyi opiskeluaikana, yhteisten opintojen lomassa, ja  heidän lapsensa ovat siis jo toisen polven historianopiskelijoita ja -maistereita.

Kollegan kanssa on pitkään puhuttu tekevämme pieni tutkimus näistä ”omaan säätyyn” avioituvista; mitä mainion sosiaalihistoriallisen tutkimuksen kohde (pitäisiköhän ensi vuonna teetättää jolla kulla opiskelijalla kandityö tästä :D).

Joidenkin opiskelijoiden rakkauden roihahtamista tai hiljalleen kehkeytymistä on saanut seurata aika läheltä, – tahottomasti useimmiten. Nämä tänään vihityt olivat ensimmäisenä opiskeluvuonnaan molemmat luennollani (2007 vai 2008?, muistan kyllä heidät!), ja vaikka istuivat vierekkäin, en todellakaan silloin uskonut, että tämä päivä nähtäisiin. Kuten sanottu, onhan näitä historianopiskelijoiden kimppaanmenemisiä, kihlautumisia ja avioitumisia nähty ja myötäeletty monin tavoin, mutta eipä ikinä ennen ole minua häihin kutsuttu.

Olinkin kovin otettu kun nämä keväällä kihlauduttuaan kävivät sormuksia näyttämässä ja kertomassa kesähäistä, –  ja sitten kun kutsu häihin minullekin tuli, tuntui mukavalle. Myös meidän toimistosihteerille P:lle tuli kutsu; hyvä niin, sillä menimme kimpassa. Ja luulen, itse asiassa tiedän, että syy, miksi juuri meidät kutsuttiin, on sama. Emme ainakaan olleet pahoillamme. 😉

Monin tavoin erilaiset häät kuin missä ikinä olen ollut.

Pääsykoepäivä. Kysyttiin keskiajan kaupungeista ja ihmisten maailmankuvasta ja pyydettiin vertailemaan Suomen ja Englannin teollistumista. Nyt kun olen ensimmäiset 40 vastausta lukenut, ei mitään erityisen briljanttia ole vielä eteen tullut. Mutta aloitinkin niistä, jotka lähtivät ensimmäisenä pois. Toivoa sopii, että vastaukset syvenevät ja tiedollisesti ja tekstillisesti tanakoituvat, kunhan homma etenee.

Kävin päivällä poliisilaitoksella, kuukausi sitten ajan varanneena ja tänään häthätää mennessä passikuvassa käyneenä, olin tiskillä ajoissa, jätin sormenjälkeni poliisiviranomaisen tietokantaan ja sain kuulla, että saan viikon, parin!! päästä tekstarin, jossa ilmoitetaan, mistä R-kioskilta saan uuden passini hakea. Minusta moinen tuntuu vähän hassulta, oudolta, merkillisesti epäluotettavaltakin. R-kioskilta? Ja se, että passi tulee viikon tai parin!! päästä hieman huolettaa. Parin viikon päästä TODELLAKIN pitäisi olla passi, sillä keskiviikkoaamuna 5.5. on lähtö kohti Mexico Cityä.

Kun en ole oikein reissugarderobia ehtinyt ajatella ja olen sitä paitsi perustanut siihen, että pärjään viime kesän Masai-kokoelmallani (mustaa, valkoista, valko-mustaa ja sitten hieman lisää valkoista), ja kun minulle vinkattiin tällainen ihana pellavavaatesivusto http://www.linenbypias.fi/pellavatunikat-c-16.html , tilasin juuri äsken itselleni pellavatunikan. Sieluni silmin näen itseni se päällä liukuvani uneliaana resortin aamiaiselle, jossa nautin hitaasti hedelmiä ja vastapuristettuja mehuja, jälkiruoaksi mustaa, vahvaa kahvia ja jonkin pienen makean…

Ja tömps! Putosinpa ajatuksistani suoraan tänne Rantapellon työhuoneeseeni, jossa olisi vähän nälkäkin, mutta jääkaapissa ei mitään, mikä juuri nyt maistuisi. Duunista kotiuduttua en viitsinyt oikein mitään kokkaillakkaan, – pehtoori kun on pohjoisessa. Sai kaverikseen VMP:n maskuliinin, jonka kanssa olivat tänään patikoineet Hangasojan alkulähteille, jääjärville. Olisinko halunnut olla mukana? Höpsis! Paljon kivempi lukea nuorten merkillisiä selityksiä pimeästä keskiajasta, joka ei ollutkaan pimeä. Tai noh, ehkä juuri ja juuri jääjärvillä olisi voinut olla kiva käydä tähän aikaan vuodesta.

Mitähän valkoinen hortensia tarkoittaa. Joku aika sitten laitoin kuvia sinisistä hortensioista, ja sain kuulla [kaunis kiitos kirjeestä] että sininen hortensia on vanhanpiian kukka. Mikähän valkoinen on? Minä vain pidän valkoisistakin ja sinisistä ja …