Yliopistoelämää – Sivu 2 – Tuulestatemmattua

Monia kerroksia hyvää elämää

Kävelin tänään Linnanmaan kampuksella, kohti humanistisen tiedekunnan entistä pääovea. Mietin menneitä, niitä vuosikymmeniä, jotka sinne useimpina arkiaamuina vuodesta toiseen kuljin. Eikä tänäänkään tuntunut pahalta sinne mennä, Ei tänäänkään, ei ennenkään.

Tulinpa ajatelleeksi, että siellä oli hyvät vuodet. Hyvin harvoin tuntui ikävältä, väsyttävältä, tympeältä mennä töihin. Se oli hyvä paikka viettää elämänsä työvuodet. Tänään taas muistin olla kiitollinen siitä, että sain tehdä töitä hyvässä työyhteisössä, mielekkäässä hommassa, ja myös merkityksellisessä. Sellaisena edelleen omaa työuraani ajattelen.

Hyvillä mielin menin entisen oppilaani väitöstilaisuutta kokemaan ja katselemaan. Ja on myönnettävä, että menin myös siksi, että toivoin näkeväni entisiä kollegoita ja entisiä oppilaitani. Ja näin. Oli hyvä nähdä, jutella, kuulla opiskelijoiden löytäneen paikkansa. Myös lähimpiä kollegoita, seuraajianikin 🙂 , ja esimiestäni näin. Sitä nostalgiaryöppyä, muistoja, muistoja…

Nyt ei taida olla enää kuin kaksi sellaista opiskelijaa, joiden väitöskirjatyön alkutaipaleella olen tavalla tai toisella ollut, ja joiden väitöstä vielä voin odotella.

Ja väitöskin oli hyvä. Kuten nykyisin (lue: ainakin about viimeiset 10 vuotta) väitökset ovat useimmiten olleet väittelijälle tilaa antavia, väitöskirjan tiettäväksi tekemistä, hyväksyvää kommentointia, rakentavaa palautetta, jatkotutkimukselle uria avaavia, eivätkä vastaväittäjän oman oppineisuuden osoittamista, respondentin työn kritikointia tai virheiden osoittamista, vaan hyvää asiantuntijan ja tiedeyhteisön jäseneksi hyväksyttävän väittelijän välistä vuoropuhelua. Humanistisen tieteenalan väitöstilaisuudet ovat yleensä, aika useinkin, hyviä tilaisuuksia kuulijoillekin oppia uutta. Minä ainakin opin tänään paljonkin uutta.

Mennyt on joskus hyvä kohdata. Historia on. [icon name=”heart” style=”regular” class=”” unprefixed_class=””]

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Illansuussa lähdimme Pehtoorin kanssa ulos syömään. Taas. Italica Taberna!

Ensimmäinen kerta kesäkuussa, jolloin se oli vasta avattu, lokakuussa rotissöörien järjestämässä antiikki-illassa ja tänään meidän kahden hengen pikkujoulut. Ja kyllä tänään oli ihan ylivertaista, vaikka ennenkin on maistunut. (Huom. viikonloppuisin on parasta tehdä pöytävaraus. Meillä se oli. Onneksi.)

Olin kuullut, että siellä on Etelä-Italiasta tullutta mustaa tyffeliä. Perfetto. Mutta alkuun otimme antipastolautasen kahdelle. Onhan noita prosciuttoja ja salameja tullut syödyksi ennenkin, mutta … Oliko minulla vain hirmuinen nälkä, mutta nämä olivat kertakaikkisen hyvä.

Vasemmassa reunassa omenaviipaleiden päällä Njuda-tahnaa, ja pienet ampullit maitoa! Jos chilitahna tuntuu liian tuliselle, voi maidolla helpottaa poltetta. Vähän ”tavallisen” näköinen italialainen primo piatti -lautanen, mutta olipa maut enemmän kuin tavallisia.

Ja pääruoka!

Pastaa ja mustaa tryffeliä. Ei muuta. Ei tarvittu muuta. Perfetto!!

Ja minä, joka en paljon jälkkkäreistä piittaa… En varsinkaan isoista jälkkäreistä.

Kerroin Filippolle (Marthan puoliso, kahdestaan !!! hoitavat koko ravintolan), että ensi viikolla tulen lounaalle, enkä tarvitse muuta kuin tämän! Suklainen tartaletti, joka on täytetty suolakaramellikastikkeella, päällä mustaa tryffeliä. Ja oikeasti syödessä kaikki kolme kerrosta maistuivat erikseen. Aika jumalainen jälkiruoka!!

Hyvä päivä tänään.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Greece on my mind

On ollut aika muistella Kreikan matkaa 40 vuoden takaa.
On ollut aika juhlia ystävien 39-vuotishääpäivää.
On ollut aika juhlia vuosikymmenien ystävyyttä.
On ollut aika syödä hyvin, itse asiassa erinomaisesti, kreikkalaista hyvää kotiruokaa.

On 40 vuotta siitä, kun olin neljännen vuoden historian opiskelija, joka hullun rohkeana lupautui – ja halusi – matkanjohtajaksi Oulun yliopiston historian laitoksen Kreikan ekskursiolle.

Mukaan ilmoittautui 45 historian opiskelijaa, opettajaa ja muuten vain historiafriikkiä eri puolilta Suomea. Olen usein miettinyt, että ihan hulluahan tuo oli: rohjeta vastuuseen tuollaisen joukon kesälomamatkan ohjauksesta ja rahoista, ”liidaamisesta”, vouchereista, ohjelman toteutuksesta etc. Mutta niinpä vain innoissani lupauduin. Oli mukana onneksi kaksi muutakin vetäjää, he enemmänkin asiantuntijoita, minä ”tuottaja” tai jokapaikan höylä, muutaman opastuksenkin tein.

Olihan siinä vaiheensa: lentokenttälääkäreitä, suurlähetystöä, turistipoliiseja, turistiripulia ja aurinkoihottamaa matkaseurueen jäsenillä, peruuntuneita majoituksia, valitusta, huikeita yhdessä kokemisen hetkiä, onnistumisia, antiikin maailmassa kulkemista, Kreikan kiertomatka vailla vertaa, 24-vuotiaan nöyrää, mutta tiukkaa matkanjohtajuutta. Sain kahden viikon reissun jälkeen matkalaisilta kiitoslahjan: leijonanpäisen hopeakorun ”olet meitä leijonan lailla osannut pitää laumassa, komentaa ja kaitsea”. Jo silloin mietin, oliko tämä hyvä lausunto? 🙂

Me kolme ja meidän puolisot tänäänkin herkkujen äärellä.

Ja tänään viisi meitä matkalla ollutta saimme palata menneeseen, kuvien ja ah, niin hyvän ruoan ja juttujen myötä. Koetan nyt palautua 80-luvun alusta tähän päivään. …

Yliopistoelämää

Menneessä kulkien

Mikähän se veti tänään yliopiston liepeille, kiertelemään pyörällä kampuksen laitamilla ja aukioilla? – Ehkä joku sisäinen kello, sillä juuri nyt akateemisessa vuodenkierrossa on uuden alku. Ehkäpä innoittajani olivat monet haalaripukuiset nuoret, joita oli jo aamulla liikkeellä? Ehkä tänään on fuksisuunnistusten, uusien opiskelijoiden vastaanoton tai jopa Vulcanalian aika.

Ehkä syynä sekin, että yliopiston päärakennuksesta tai oikein mistään muustakaan yliopiston julkisivusta ei ole kuvapankeissa kuvia, ja niillä saattaisi olla kysyntää. Menin siis vähän myös kuvausaikeissa, mutta sehän meni höpöksi, koska kaikkien kuvauksellisten aukioiden, sisäänkäyntien ja kulkuväylien varrella/edessä/keskellä oli kuorma-autoja, jakeluautoja, esiintymislava tms. Siltä osin hukkareissu, mutta hyvien muistojen osalta hyvä pyörähdys menneen maailmani miljöössä ja muistoissa.

Iltapäivän hammaslääkärireissu, joka oli vain vuositarkastus ja putsaus, meni hyvin ilman yllätyksiä, jotka olisivat aiheuttaneet kipuja tai kuluja; palkitsin itseni uudella villatakilla ja take away -sushilla. 🙂

Muutoin päivä kulunut historian havinassa – lukiessa ja kirjoittaessa.

OIkein hyvä päivä tänään.

Historiaa Yliopistoelämää

Muistoja, paljon muistoja

Ihan vahingossa sattui juuri tälle päivälle kampaaja. Sikäli hyvä vahinko, että pitkäksi, kulahtaneeksi käynyt pehkoni tuli heti aamupäivällä leikattua ja huoliteltua kiiltäväksi, – kotoilijan hiuksiin ryhtiä. Siksi hyvä, että juuri tänään, kun oli oikein ”menokin”.

Olen ollut illan kotikaronkassa. Huhtikuun alussa olleen väitöstilaisuuden ”jatko-karonkka” oli tänään, väittelijän kotikotona. Niin iloinen ja otettu olen, että sain kutsun. Väittelijää tietysti ilo juhlia, mutta olihan luonnollisesti mahdottoman mukava tavata entisiä kollegoita, kuulla kuulumisia poissaolevista, nähdä useampiakin ”omia” opiskelijoita, kuulla heidän kuulumisiaan, ja saada – kaikkien näiden vuosien jälkeen – palautettakin. Mikä kyllä aiheuttaa vähän sellaista ”haluan vieläkin tehdä jotain merkityksellistä” -fiilistä ja haluaisin ”olla tekemisissä”.

Karonkassa oli myös ohjelmaa; musiikkia. Erinomaisen sopivasti historian havinaa siinäkin: kuka tietää, mikä soitin? Kaikkien arvanneiden kesken arvon kirjapalkinnon!

Mukavan kuuloista musiikkia, illan teemaan sopivaa. Tykkäsin kovasti.

Ja kuinka paljon muistoja, flashbackeja, illan aikana tulikaan!

Edellisen kerran kävin samassa kodissa talvella 1991. Silloin olin viimeisilläni raskaana, juuri äitiysloman aloittanut, – Juniori syntyi maaliskuun lopulla. Silloin väittelijän kodissa oli tupaantuliaiset. Olin kutsuttuna, koska tämän päiväisen jubilaarin ja entisen oppilaani isä oli ollut esimieheni 1980-luvulla seitsemän vuoden ajan ja hän oli minun opiskeluaikainen professorini.

Kertakaikkisen paljon historian havinaa tähän iltaan…

Sikälikin merkittävä päivä, että on tasan kuusi vuotta siitä, kun olin kustoksena – piste yliopistouralleni. Ja huomenna tulee kuluneeksi 18 vuotta omasta väitöksestäni. 18!!! Enhän minä näitä päivämääriä itse muistanut, mutta onneksi oli muita, jotka muistivat.

Tänäänkin oli taas ilo tavata ihmisiä, keskustella, pohtia, nauraa, muistella, tarinoida.

Yliopistoelämää

Ortotopologiaa

On ihana nauraa, en muista, milloin olen viimeksi nauranut niin paljon kuin äsken. Ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen teatterissa, tai siis Linnanmaalla. Olimme Pehtoorin kanssa Alma Materini, oman yliopiston, isossa luentosalissa (L1), jossa oli tänään luennoimassa Aapo Heikkilä. Tai siis yhden miehen, Mika Nuojuan, liki puolitoistatuntinen monologi-näytelmä pseudotieteilijä dosentti Aapo Heikkilästä ja hänen elämästään.

Ortotopologian lopulliset alkeet – dosentti Aapo Heikkilä L1” on näytelmä edesmenneestä pseudotieteilijästä ja ortotopologian* dosentista Aapo Heikkilästä.
Ohjaaja Markku Pölönen: ”Ylitse tieteellisten ansioiden, Aapo Heikkilän elämäntyön merkitys on poikkeusyksilössä, joka antoi Oulun yliopistolle humaanit kasvot ja herätti nykyäänkin erittäin ajankohtaisen kysymyksen: Onko viisasta uhrata huumori ja inhimillinen lämpö aikamme poikkeuksia suvaitsemattoman tehokkuuden alttarille?

Ortotopologian peruskäsitteistöön kuuluu Heikkilän kehittämä ultrafiltteri, se ei pelkästään suodata yhtälöistä numeroita pois, vaan nostaa hymyn huulille ja palan kurkkuun: miten rohkea ihminen!”

Paitsi että näytelmä on hauska, riemukas, hykerryttäviä ja viisaita ajatuksia täynnä (””joko-tai” on usein yhtälön paras ratkaisu”, ”on ihmisiä, jotka tietävät kaiken hinnan, mutteivät minkään arvoa”, ”henki on aineeton idea eikä sitä piättele mikkään”), se on myös koskettava, humaani.

Ortotopologian (”tosipaikanoppi”) dosentin näin usein yliopistolla, mutta vain yhden kerran yritin luennolleen. Silloin samainen, tämänpäiväinen 500-hengen luentosali oli niin täynnä, että pääsin portaiden ylätasanteelle ja sielläkin oli tavattoman ahdasta, eikä kunnolla kuullut mitään, joten luovutin aika pian ja jäin paitsi autenttisesta esityksestä. Tänään Nuojua sai mielettömästä roolisuorituksestaan melkein viiden minuutin aplodit.

Kannatti siis odottaa. Ensimmäisen kerran ensi-ilta piti olla 19.3.2020, ja parikin kertaa sitä on siirretty, mutta tänään onnistui. Eipä ole kahteen vuoteen tullut oltuakaan tuollaisessa ihmispaljoudessa.

Lämpimästi voin suositella. Lippujakin näyttää vielä olevan.

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Historian parissa

Paljon muuttuvia tekijöitä, vaikka tuntuu, että melkein kaikki (!) on viime aikoina, vuosina, ollut jämähtänyttä, paikoillaan polkemista. Tai taaksepäin valumista. Siltä se on välillä tuntunut. Vaikka onhan muuttuvia tekijöitä ollut: oikeastaan ehkä sittenkin enemmän muuttuvia tekijöitä, perumisia, yllätyksiä, muutoksia, vähäisten sovittujen juttujen (valitettavia) lykkääntymisiä tai häviämisiä ties mihin, enemmän niitä kuin paikoillaan oloa.

Tälle viikonlopulle oli muutamia kalenterimerkintöjä: perhepäivähoidot ylitse muiden, muutamia tuplabuukauksiakin ja tietysti aie käydä ladulla. Mutta koska koronaa lähipiirissä, meni suunnitelmat uusiksi. Olisi siis ollut mahdollisuus lähteä mökille vaikka jo eilen, viimeistään tänään, mutta. Karjalaseuran juhlaseminaari eilen ja väitöstilaisuus tänään olivat sellaisia, joihin minulla oli toive osallistua, joten Lappiin ei lähdettykään, vaikka lastenhoitoa ei ollutkaan. Lähdemme huomenna. Vasta huomenna. On ollut mahdollisuus valita.

Väitöstilaisuus tänään olisi ollut ”nautittavissa” myös striimattuna, mutta kun siihen oli mahdollisuus osallistua myös livenä, niin menin.

Pandemian aikana olen seurannut – muistaakseni – kolmea väitöstä etänä, eivätkä ne nyt olleet mitään erityisen sykähdyttäviä kokemuksia. Yhden aikana mm. pesin nyrkkipyykkiä ja silitin, toisen aikana istuin autossa matkalla mökille. Ei sellainen ole sama kuin olla läsnä! Ei todellakaan.

Toki tänään halusin nähdä ja kokea, kuulla ja nauttiakin, miten kandivaiheen opiskelijani ja muutenkin tuttu nuori nainen tohtoriksi väittelee. Hienosti väitteli! Olipa ilo olla läsnä, – paitsi väitöstilaisuudessa, mutta myös ennen ja jälkeen sen tavata ihmisiä, tavata entisiä kollegoja, tuttuja ja ystäviä yliopistoelämän ajoilta. Myös kaukaa vuosikymmenien takaa. Hämmentävääkin.

Väittelijä (ja toki myös vastaväittäjä) selvisi tilaisuudesta erinomaisesti: rauhallisesti, oppineesti, asiantuntevasti, helpottuneestikin, kiittäen keskustellen ja argumentoiden. Väitöskirja sai paljon kiittäviä kommentteja vastaväittäjältä. Olisi ihan mahdottoman mukava selittää, että tätä nuorta naista sain opettaa kandiseminaarissa, avittaa opintojensa alkuvaiheessa, jotta tämänpäiväiseen hienoon tulokseen päästiin, mutta eipä olisi oikein rehellistä: hän teki opinnäytteessä ihan itsenäisesti, erinomaisesti jo silloin. Ei siinä yliopistonlehtorin neuvoja tarvittu. Kunhan kannustin ja kehuin.

Tilaisuudessa oli myös yksi ”sykähdyttävä” kuva vanhasta kartasta. Kahdestakin syystä sykähdyttävä: 1) olen kirjoittanut artikkelin, jossa ko. kuvan karttakokoelmaa käytän. 2) Tänään esillä ollut yksityiskohta on meidän mökkimaisemista. Anders Bureuksen kartassa näkyy Ivalojoki (Avila) ja Lutojoki (Luttojoki), joiden varsilla on ensi viikollakin tarkoitus kulkea ja hiihdelläkin.

Kuvan nähtyään Vävy totesi: ”Liukulumikenkäily ollut muotia jo tuollon”. 🙂 Niinpä 400 vuotta sinne tänne.

Nyt pakkaamaan, jotta tuonne Lutojoelle päästään ensi viikoksi.

~~~~~~~~~~~~~~

Kaikesta edellisestä huolimatta, tai paremminkin vuosikymmeniä ennen sitä, minulla oli yliopistolla työhuoneeni ilmoitustaululla alla oleva lainaus, historian filosofian ja metodologian klassikon lausuma ”aforismi”. Ehkä siksi, että lohduttauduin sillä, etten saanut väikkäriä tehdyksi paljon aikaisemmin kuin lopulta sain.

History is life:
he who has not lived
or has lived only enough
to write a doctoral dissertation
is too inexperienced with life
to write good history.

Louis Gottschalk

Yliopistoelämää

Eilisessä vielä

Lumenveistokilpailun työt ovat valmiita. Ja valaistujakin ne nyt ovat. Emmekä todellakaan aio lähteä niitä katsomaan. Tänään on satanut vettä. Taitaa sataa nytkin. Muutamana edellisenä vuonna roikuin alueella kamera kaulassa monena päivänä ja lauantaina kävimme kaksistaan katselemassa valaistut veistokset, – mutta tämä viheliäinen marraskuinen/huhtikuinen sää helmikuussa on tärvellyt ilon tältä osin. Kalevan kuvagalleriassa on toki otoksia… KLIKS Ehkä huomenna sentään kävelen sinne kuvailemaan.

Tänään kävelin kaupunkiin, piipahdin systerin luona. Toki oli kamera mukana, mutta olisipa ollut muistikorttikin! Huoh! Kännykuvakin kertonee lohduttomuudesta, joka nyt kaupunkimiljöössä on.

Tänään olen vielä elänyt eilisessä – varsinkin karonkan tunnelmassa. Se EI ollut pönötyskaronkka, vaikka aika lailla perinteitä kunnioittaen juhla sujuikin. Siellä oli paljon mukavia, lämminhenkisiä, ei-itsekehuisia puheita. Hyvää ruokaa ja muuta tarjoilua.

Mutta siellä oli myös uusia juttuja. Ohjelmaa olen monissakin karonkoissa nähnyt ja kokenut (omassanikin oli musiikkia. Hän oli soittamassa, myös tanssin alettua lähellä puolta yötä… ), mutta aivan uusi juttu oli ”Karonkkabingo”. Se oli mitä mainioin keskustelun aloittaja, siivittäjä ja juttujen aihe.

Minä en ollut lähelläkään bingoa. Kolme ensimmäistä bingon saanutta saivat palkinnoksi suklaalevyt! Tykkäsin tästä. Kuin myös akateemisesta ”sitsi-meiningistä”. Siis että puheiden ja kaiken muun välissä laulettiin, tai siis muut lauloivat, minähän en laula – sen verran ymmärrän ottaa toiset huomioon 🙂 . Sitä paitsi olin luvannut väittelijälle lahjaksi kuvakansion koko päivästä, joten minun ”oli pakko” keskittyä kuvaamaan näiden yhteislaulujen aikana. 😉

Monilahjakkuus väittelijä oli hoksannut sanoittaa tämän [sääolojakin kuvaavan] laulun uudelleen: ”Voisin viettää väitöspäivää jälleen huomenna”. Ja kun väittelijä itse oli opiskeluaikanaan myös ainejärjestö Tiiman ”lauluköörissä” [jonka mainiota nimeä en nyt millään muista] ei oikeastaan ole ihme, että eilen karonkan ohjelmassa oli Cassiopeiasta (Oulun yliopiston ylioppilaskunnan sekakuoro) pieni ryhmä (7 henkeä) laulamassa. Tykkäsinpä kovasti.

Moneskohan karonkka tuo minulle oli? Luulenpa että reilusti yli 20 niitä on. Onkohan enää yhtään? Yhden ainakin voisin ajatella vielä olevan mahdollinen, ehkä toinenkin, mutta sinne on vielä paljon aikaa…

Minähän olen yleisesti ottaenkin sitä mieltä, että aina kun on syytä juhlia, niin kannattaa juhlia. Ja väitös jos joku on kerta kaikkisen ansaittu juhlan paikka, sellainen ”Once-in-a-lifetime!”-juttu.

Historiaa Yliopistoelämää

Väitöspäivä, karonkkailta

On ollut hatun ulkoilutuspäivä. Akateeminen päivä. Takaumien päivä. Takautumia omiin oppikoulu- ja lukiovuosiin, ja palautumia yliopistonlehtorivuosiin.

Yksi opiskelijoistani, jonka väitöskirjatyön ohjaukseen en ole paljoakaan osallistunut, mutta maisteriopintojensa (ja ´lopullisen´ uravalintansa) vaiheissa olin (niin uskon tämän illan jälkeen 🙂 ) mukana, väitteli tänään. Olihan hienoa, että sain henk.koht. kutsun väitökseen ja karonkkaan. Vastaväittäjä teki päivästä väittelijälle ja mukana olleille hienon. Tuli mieleen, kuinka omanikin oli juuri vastaväittäjän ansiosta haastava, mutta niin hieno, antoisa, palkitseva. Niin varmaan tänään E:lläkin.

Ja liki sykähdyttävä päivä oli tänään entisellä yliopistonlehtorillakin. Olipa mukava nähdä työkavereita, ja toistakin ja kolmattakin hyvin pärjännyttä opiskelijaani. Hienoinen kaipauksen häivähdys akateemiseen maailmaan, omaan työpositioon.

Kuinkas moni blogin lukijoista on ollut mukana Teiniliitossa, – tai kouluneuvostossa?

Oulu Valokuvaus Yliopistoelämää

Rannoilla ja rajoilla

Torstaiaamuna Hietasaaren rannasta kohti kaupungin valoja: huomaatteko, kuinka paljon nostureita on Oulun profiilikuvassa? Oulu elää ja voi hyvin! Tänne rakennetaan uutta, tämä on elävä kaunis kaupunki! Kaunis kotikaupunki!

Kaksi päivää taivaalla on ollut värejä, valoja, varjoja, helmiäispilviä, huikeita auringonnousun ja -laskun hetkiä. Aamua, iltaa olen ravannut rannoilla ja rantteilla kameran ja jalustan kanssa. Enimmäkseen on jäänyt tavoittamatta tunnelma tai värit, mutta jokunen onnistunut otos kuitenkin. Lopulta kuitenkin hyvä mieli – ulkona olosta ja edes yrityksestä.

Tänään iltapäivällä palattuani mielentilaani hetkauttavalta käynniltä yliopistolta lähdin taas rannoille: ensin Möljälle katsomaan ja kuvaamaan helmiäispilviä, merkillisiä vaaleanpunaisia haituvia länsitaivaalla, juuri silloin liki samaan aikaan oli auringonlaskun aika. Ja sitten, heti kohta, selän takana nousee kuu.

Täysikuu. Olisin tiennyt sen katsomattakin – tiennyt sen, että se on täysi. Todellakin tunsin sen nousun ja olemassaolon, rienaavan paisteen jo viime yönä. Sehän se ei sallinut nukahtaa ennen kuin kauan puolen yön jälkeen, sehän se teki unesta levottaman, painajaiset herättivät ensin jo kahdelta, sitten puolineljältä, pian taas viiden jälkeen ja periksi annoin niille jo kuudelta: luonnon laki, ajattelin. Pian se kuukin jo luovuttaa taas hetkeksi… Minulla on varaa luovuttaa nyt – siis aamuvarhain ylös.

Kun tänään ei ollut Caritasta, ei salia, ei mitään sovittua eikä tarpeellista, päätin – vihdoin, taas – lähteä käväisemään Linnanmaalla, olisi korkea aika, moneen kertaan monille luvattu, vihdoin aika ”tehdä sovittu audienssi” historiatieteisiin, käydä kirjastossa hoitamassa muutama tilaus, ja kyllä, ottaa myös muutama kuva. 😉

Vaikka parituntisen yliopistolla vietinkin, tapasin vain muutamia tuttuja, muutamia Matteja 😉 , jo heidänkin kanssaan oli paljon kuulumisten vaihtamista, oikeasti iloisia kohtaamisia, jutun jatkumista siitä mihin viimeksi jäätiin. Kuulostaa ystävävyydeltä, eikö?

Olin tietysti ahne yliopistojuoruille, -uudistuksille (typerillekö? – ehkäpä. No joo… 😉 ), kiinnosti ”omieni” valmistuminen ja doctorandien eteneminen. Ja taas yksi suru-uutinen: naapurioppiaineen kollega, samoja polkuja yhtä aikaa kulkenut, … Lähtöni jälkeen on muuttunut edelleen lisää paljon sellaista, mistä en olisi pitänyt. Minun olisi ollut mahdottoman vaikea ”luopua” opiskelijoista, luopua siitä, ettei heille olisi enää ollut aikaa. Sepä se taisi olla yksi iso syy jo lähtiessäni, juuri se syy, miksi periaatteessa oikeinkin hyvästä työstäni luovuin: kun minun oli luovuttava ihmisistä, minä luovuin työstäni.

Mutta tulipa lipaston käytävillä hyviäkin flashbackejä tai de ja vuita tai mitä lienee muistoja. Paljon muistoja. Ikäväkin monia asioita. Ja lisää kohtaamisia; muutama opiskelijakin: ”Jee, ootko tullu takasi?” – Niin hyvä mieli tuli. Ja sitten yksi hallinnon ihminen, jonka kanssa olin viimeisenä viitenä vuonna todella paljon tekemisessä: yhtä lailla kipakasti kuin myötäsukaisesti – mikä sähköpostikirjeenvaihdon vyöry hyökyikään muistoissa ylitseni. 😉

Mutta oikeasti: menen pian uudestaan, sillä tänään ehdin nähdä vain muutamia, joita halusin tavata. Viime kädessä tuntemus oli, että hyvä että voin siellä KÄYDÄ. Ja lähteä.

Oulu Valokuvaus Yliopistoelämää

Vastauksia vailla

Auringonnousu tänään 7:58. Auringonlasku tänään 16:04. Päivän pituus on 8 h 6 min.

Auringolla on Oulussa tänään kahdeksan tunnin työaika, ihan virastotyöaika. Ja virastoissa olevat ihmiset eivät voi minulle vastata. Minulla on kolme sähköpostia ja/tai soittopyyntöä vetämässä, kaikki pantu alulle jo ennen Madeiralle lähtöä, sieltä palattua kyselyt uudistettu, eikä vieläkään mitään. Ja ne on sellaisia juttuja, joihin ko. tahon ”kuuluu” vastata. Minusta sellainen on piittaamattomuutta, välittämättömyyttä, asiantuntemattomuutta, huonoa asioiden hoitoa ja mitäs vielä. Voisi edes lähettää ”kuittauksen” tyyliin ´palaan asiaan paremmalla ajalla´ tms. Mutta ei mitään.

Minunhan ei nykyään juuri ”kuulu” vastata mihinkään, eikä minulle paljon mitään vastattavaa koskaan tulekaan, mitä nyt blogin aina ilahduttavat kommentit ja satunnaiset muut some-maailman jutut, mutta kyllä minä yritän vuorokaudessa vastata niihin ja kaikkiin muihinkin.

Töissä tsekkasin ja vastasin sähköpostit (vähintään) kolmesti päivässä: töihin tullessa, lounaseväiltä palatessa ja ennen töistä lähtöä. Kone oli tietysti auki työhuoneessa, palavereissa ja kokouksissa ihan näköetäisyydellä, joten sähköpostien tulon näin reaaliajassa, mutta yritin keskittää vastaamisen noihin kolmeen kertaan päivässä. Ja minä vastailin helppoihin opinto-ohjaus-, yms- kysymyksiin yleensä myös möksällä ja viikonloppuisin kotosalla. Mikä ei tietenkään ollut ihan oikein, tai noh, oikein ja oikein, mutta koin sen helpommaksi noin, kuin että lomasen jälkeen tai syys- tai toukokuun maanantaisin olisi aina ollut odottamassa pitkä lista vastattavia. Pikkujutuista ei päässyt tulemaan jonoa. Minulle – ja opiskelijoille – semmoinen rytmi sopi.

Kommenteista puheenollen: eiliseen fotomaraton-kyselyyni on tullut jo monta ehdotusta kuvattavaksi. Vaikeita ovat ehdotukset, – tunnelmat, tekemiset ja muutokset, muuten kuin näkemällä aistittavat jutut pitäisi saada kuviin, haastetta on, mutta sitähän minä pyysin. Ja vielä saa tulla lisää. Huomenna aamulla vielä ehtii ehdottaa ja sitten viikonloppuna on Canonille ja minulle tekemistä. 😀