Yliopistoelämää – Sivu 3 – Tuulestatemmattua

Syksy maistuu hyvälle

Spaghetti alla carbonara

Siitä tuli tämän päivän high light. Paljon muuta valoa ei ole ollutkaan. Valokuvia toki, tai siis digikuvia niin paljon, että silmissä vilisee: Madeira muistoissa ja ruudulla, – ei valitettavissa vielä kansioissa.

Päivä on ollut pimeä, sateinen, mutta mukavan lämmin, ja keskipäivällä sade piti vähän taukoa, mikä mahdollisti ulkoilun. Käveleskelin Linnanmaan suunnalla, kiertelin yliopistokampusta aika kaukaa. Mietin mennyttä, ja sitä, että nyt on monessa HITU = Historiantutkijoiden valtakunnallinen konferenssi, jossa ovat ”kaikki” Suomen historioitsijat ja muutamia (keynote -puheenvuoronpitäjät) kansainvälisiä osallistujia.

JOS en olisi luopunut virastani, olisi minulla nyt varmasti kiirepäivät, ja olisi ollut tämän asian tiimoilta jo pari vuotta aika lailla tekemistä. Nyt osallisuuteni ko. konferenssiin on vain se, että myin kuvia käytettäväksi konferenssin julkaisuihin ja nettisivuille, ja että kävelin ”kurakamppeissa” ja kamera kaulalla kaukana luentosaleista, joissa työryhmät kokoontuivat.

Miltäkö tuntu? – Oikein hyvältä. Vaikka toki HITU-päivissä oli aina hohtonsa. Puurtamisen ohessa ennen kaikkea kohtaamisia. Mutta minulta se on ohi.

Minun päiväni oli tänään ulkona. Yksin.

Syksyn ankeudessakin on viehätyksensä. Ja parasta on sisällä kynttilän valossa. Hyvän ruoan ja viinin äärellä.

Italiassa ja muuallakin Pehtoorin yksi vakioravintola(lounas)ruoka on Spaghetti alla Carbonara eli Miilunpolttajan pasta. En muista, milloin viimeksi olisin sitä kotona tehnyt, mutta tänään tein. Ja oikein ohjeen etsin sen oikeaoppiseksi kokkaamiseksi. Saku Tuomisen (et al.) ”Aglio & Olio” -kirjan sain Juniorilta ja Miniältä jokunen vuosi sitten joululahjaksi, ja siinähän on pasta ja sen historia etc. varsin perusteellisesti selvitetty. Ei mikään kiiltokuvakeittoski, vaan asiaa.

”Carbonara on kaivostyöläisten pasta, proosallisemmin ”miilunpolttajan spagetti”, jonka syntytarinasta on olemassa ainakin kaksi versiota. Toisen mukaan carbonara oli muinaisten [muinaisten? – kyllä historioitsija vierastaa moista ilmausta] kaivostyöläisten suosikkipasta, koska se oli täyttävä ja sen pääraaka-aineet säilyivät hyvin. Toisen mukaan ohje on itse asiassa varsin nuori ja syntyi vasta toisen maailmansodan aikana tilaustyönä amerikkalaissotilaille, jotka ikävöivät pekoni ja muna -aamiaisia.” [vrt. selitys Caesar-salaatin synnystä!]

Ja lopulta tein kuitenkin vähän niin kuin omalla tavallani. Ja muistin, että ”oikea” Carbonara ei ole kermaista. Tässä minun versioni (joka oli kyllä hyvää….! ja kalorista!)

Spaghetti alla Carbonara

Spagetti keitetään ohjeen mukaan – öljyä ja suolaa keitinveteen.

Ja sen kiehuessa valmistellaan ”kastike”.

Laita uuni kuumenemaan 250 C -asteeseen tai vielä parempi jos uunissa on grillivastukset.
Levitä pekoniviipaleet (Snellman on todettu parhaaksi) leivinpaperille ja laita ne uuniin – noin viideksi minuutiksi. Siis kunnes saavat pieniä mustumia pintaansa.
Nostele leivinpaperin päälle ja valuta rasva pois.
Sekoita keskenään yksi munankeltuainen, 2 rkl ranskankermaa ja 2 rkl parmesaania.

Kun pasta on kypsää al -dente, valuta se, kaada takaisin kattilaan ja sekoita em. keltuais-creme fraiche-parmesan -kastike pastaan.

Annostele pasta lautasille, ripottele pinnalle parmesaania (tai hyvää pecorino-raastetta) ja myllystä mustapippuria ja asettele päälle munankeltuainen kuoressa (valuta valkuainen pois, siitä tulee ikävän näköinen ja makuinen kun se kypsyy kuuman pastan pinnalla).

Ja jälkkäriksi pari pikku pikarillista tätä mahdottoman hyvää uutuuspunaviiniä. Luulin italialaiseksi, mutta olikin Saksasta. Yllättävän raikasta, eikä ällömakeaa. Pitkään aikaan en ole syönyt suklaata tai karkkia, joten makea ei juuri maistu, mutta voin vain kuvitella, kuinka hyvin tämä sopii suklaakakun, sacherin tai joulukonvehtien kaveriksi: Rosso Nobile al Cioccolata

Bon appetito!

Oulu Yliopistoelämää

”Vappu tulee, tule sinäkin!”

Aika lailla ulkoilua tämä päivä, olkoonkin, että ei niin kovin lämmintä ole ollut.

Mutta keväältä tuntui: ajelin aamupäivän pyörälenkiltä ja Caritaksesta kotiin Torin Lihamestarin kaupan kautta (halliremontin takia nyt Isokadulla) ja sitten Kauppatorille. Iltapäivän lämmössä ja vappua kohti mentäessä olikin juuri alkamassa Teekkaritorvien konsertti: ”olemme nyt jäähyväiskiertueella, tämä on viimeinen kerta kun esiinnymme, [tässä vaiheessa runsas yleisö näytti murheelliselta ja yllättyneeltä], tämä on viimeinen vappukeikkamme 2010-luvulla.”

Teekkareillakin on verbaliikka hallussa. 😉 Ja isointa torvea koko poppoossa soittaa humanisti. ”Meiltä” valmistunut H. on vappuja ja keikkoja kokenut. 😉 Niin hienosti soitti koko Teekkaritorvien joukko. Metsäkukkien tahtiin tanssivat ja letkajenkkaa vetivät kymmenet auringosta nauttivat opiskelijat ja muut oululaiset.

Opiskelijavappua katsellessa, Enni Mustosen kirjoja viime päivinä kuunnellessa, Lapin sodan päättymispäivänä, jostain lähtee häivähdys omaan menneeseen. Ikävä yliopistomaailmaan, historian pariin, tekemisiin ”omien” opiskelijoiden kanssa, tutkimuksen tekoon, jopa kiireiseen toukokuuhun, tekemiseen ja tuloksiin… Mutta äkkiä havahdun: eihän sitten olisi mahdollista viettää päiviä ulkona. Ja karistan ikävän, ja nautin keväästä.

Kunhan iltapäivän lopulla olimme Pehtoorin kanssa syöneet mainioita grillattuja kebakoita (sieltä Lihamestarilta) ja oheisherkkuja, päätimme lähteä kimpassa pienelle pyörälenkille: halusin nähdä pikkuperheen uuden rempatun eteisen. Ja Juniori ymmärsi tarjota lasilliset kuohuvaa. Ja minä hävisin – ihan yrittämättä – Apsulle kolme neljästä Kimblestä.

Palatessa kiertelimme Pateniemen rantoja. Tuuli jo aika kylmästi. Keväästä vain häivähdys, mutta Teekkaritorvien slogan: ”Vappu tulee, tule sinäkin!” on mainio. Vappua kohti, ystävät!

Bloggailu Yliopistoelämää

Kirjoittamisen vaikeudesta

Kyllä on kuulkaa kirjoittamisen rutiini hävinnyt. Mietin vaan, millaista olisi, jollei olisi tätä blogia ylläpitämässä edes jonkinlaista kirjoitustaitoa ja oikeakielisyyttä. Ei ole sellaista jäsentelyn helppoutta ja polveilevien ja vaihtelevien lauseiden liki automaattista tuottamisen tapaa enää. Yhdyssanojakin joutuu jo kovasti miettimään; someko se on turmellut tässäkin asiassa?

Mutta onneksi päivittäin tulee kirjoitettua edes jotain, edes blogiin puolikas tai kokonainen liuskallinen tekstiä, ja sen verran julkista on tämä raapusteluni, että tulee pitäneeksi edes jonkilaista huolta suomen kielestä. Muistaa senkin, että suomen kieli kirjoitetaan erikseen, suomenkielinen yhteen, ja Suomi isolla ja suomalaiset pienellä. Mutta paljon on ammattitaitoa, johon kirjoittamisen itselläni lasken, jo rapissut. Mutta onneksi on blogi, ja te lukijat, ilman teitähän Tuulestatemmattua (siinähän kyllä on yhdyssanavirhe, mutta tarkoituksellinen 😉 ) ei olisi.

Olen siis viimeinen saanut artikkelin lähtemään. Eikä asiatekstin tuottaminen ollut siinä se vaikein juttu, vaan se sama, mikä aina ennenkin. Miten saan tungettua asiani hyvin rajalliseen merkkimäärään. Tänä aamuna tekstiä oli 18000 merkkiä (noin viisi liuskaa) ja monen tunnin äheltämisen jälkeen olin päässyt tavoitteeseen: 6000 merkkiä lähti päätoimittajalle.

Olenko kertonut joskus siitä, kuinka minulle kävi väitöskirjan kanssa, – nimenomaan sen liiallisen laajuden kanssa? – Esitarkastukseen lähetin noin 500 sivua tekstiä, vuosikausien työn tulokseni. Ja kun sitten kahdelta esitarkastajalta aikanaan (kiitettävän nopeasti parissa kuukaudessa) tuli palaute, molempien lausunnossa luki, että tekstiä on supistettava. Toinen vielä hienokseltaan ohjeisti, missä kohtaa käsikirjoitusta sitä ”huttua” oli liikaa. Ja minulla oli vain muutama viikko kaiken muun virkatyön ohessa supistaa. Ja minähän supistin, 60 sivua lähti pois, mutta kuinka ollakkaan kirjapainoon ja viimeiseen versioon lähti alkuperäistä pitempi versio. ; ) Ja läpi meni!

Ensimmäisen graduni esitarkastusversio oli 180 sivua (ohjeistus 100 s.) ja siitäkin karsiutui 60 sivua (nykyisin gradut ovat sen mittaisia 😉 !), enkä edes lisäillyt. Aina minulla on ”liikasanaisuus” ollut tapana ja usein riesana.

Meidän yhdellä omenapuulla ei ole ”liikatuotantoa”. Koko puun sato on tässä.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Kuvien ja tiedostojen palauttamisesta

Olen jotensakin varma, että yhdelle sun toiselle käy joskus, ehkä toisille useammin, toisille vain kerran siten, että tiedostoja häviää vahingossa, tietämättä, itse deletoiden, tietokoneen päivitysten tai milloin minkäkin syyn takia. Ja vielä varmempaa on, että kameran tai puhelimen muistikortilta tulee poistaneeksi kuvia tai niitä häviää muuten ennen kuin niitä on siirtänyt parempaan tai yleensä mihinkään talteen.

Juuri word-tiedostojen merkillisiä katoamisia, muistitikkujen rikkoontumisia ja virusten hyökkäyksiä tuntui vuosien varrella olevan ihan erityisen paljon kandiseminaarin opiskelijoillani, joilla dead-linet olivat paukkuneet rikki; erinäisiä sovittuja päiviä opinnäytteiden palauttamiseksi oli useinkin siirrettävä juuri tiedostojen häviämisen vuoksi. Muitakin selityksiä (tuulesta temmattuja tai tosia? 🙂 ) oli jos jonkinlaisia: koira söi muistiinpanot, lapsi kaatoi maitolasillisen muistitikun päälle, läppäri oli jäänyt ”porukoille” kotiin jonnekin Kainuun peräkylälle edellisenä viikonloppuna siellä käydessä, poikaystävä (muistaakseni kerran yhden opiskelijan tumpelo äiti!) oli vahingossa deletoinut valmiin työn, yliopiston tietokoneluokassa tehty päivitys oli jumittanut vanhan version jne. – kaiken kaikkiaan mitä moninaisimpia tapahtumia tai ainakin selityksiä.

Meidän pari päivää kestänyt tietokoneäksident vei siis yhden tärkeän tiedoston (Pehtoorin liikuntakalenteri, ks. eilinen postaus) ja kuten myöhemmin huomasin muutamia muitakin – ei enää mitenkään erityisen tärkeitä – excel-tiedostoja.

Muistelin lukeneeni ja koulussa kurssikavereiltani kuulleeni että nykyisin on aika hyviä datan palautukseen olevia ohjelmia, jopa ilmaisia. Sellaisia, joita voi netistä ladata omalle koneelle ja koettaa pelastaa, mitä pelastettavissa on.

Niinpä eilen blogin postauksen jälkeen ajattelin kokeilla. Surffailin, etsin, lueskelin Valokuvaajan Neuvola yms. -(FB)nettipalstoja ja tulin vakuuttuneeksi, että Recuva on se, joka voisi auttaa. Löysin aika monta ”free download” -saittia, ja kun olin omalla päättelyllä ja Nortonin virustorjunnan avulla tullut vakuuttuneeksi sivuston turvallisuudesta, latasin Recuvan alla olevasta osoitteesta:

Recuva (erityisesti kuvien palauttamiseen)
https://www.ccleaner.com/recuva/download/standard

Ohjelma oli simppeli käyttää, ja se skannasi melkoisen määrän kansioita nopeasti. Ja löysinkin hävöksissä olleita tiedostoja. Nimenomaan kuvatiedostoja kymmeniä, muttei yhtäkään exceliä eikä wordia. Eikä niillä löytyneillä kuvillakaan ollut mitään ”arvoa”.

Joten kellon käydessä jo hyvinkin yhtätoista, oli etsittävä toinen ohjelma! Ymmärtääkseni turvallisen Data Recoveryn latasin täältä: https://www.easeus.com/ (erityisesti teksti- ja taulukkomuotoisten tiedostojen palauttamiseen). Myös se latautui, skannasi ja toimi nopeasti. Ja voilà! Sieltähän se kadonnut kalenteri kellon juuri lyödessä kaksitoista löytyi. Tosin erinimellä, mutta täysin vaurioitumattomana!

Joten pidä mielessä, että jos jotain häviää, se saattaa olla pelastettavissa aika helposti ja ilman mittavia kustannuksia. Nämä kaksi ilmaista ohjelmaa tuskin pelastavat jos kovalevy on kokonaan korruptoitunut, hajonnut tms. mutta pienempiin havereihin kannattaa kokeilla.

Kameran muistikorteilta kuvat on pelastettavissa varmemmin jos et ole ehtinyt ottaa uusia kuvia ”tyhjennetyn” muistikortin päälle, etkä ole alustanut korttia, vaan vain poistanut kuvat. Siis jos huomaat poistaneesi kuvat, älä käytä muistikorttia ennen kuin olet yrittänyt Recuvalla (tai jollain muualla tai vaikka liikkeessä) pelastaa deletoimasi kuvat.

Ja hanki ulkoinen kovalevy. Minä lähden huomenna ostamaan taas yhden lisää; ennestäänkin on noin viiden teran verran kuvia ja kirjoja ja kaikkea muuta vanhaa kovoilla. Pitäisi noita varmennustalluksia joskus vähän järjestellä ja perata …

Kuurankukka-teema jatkuu… 😉

Isovanhemmuus Yliopistoelämää

Apsun kanssa yliopistolla

Tänään Apsu-päivä. Mummi ja Apsu olivat humputtelemassa tänään.

Poika puhuu suunnilleen koko ajan. Todellakaan en kaikkea osaa ”kääntää”, mutta aika hyvin jo voi kanssaan jutella. Ja silloin kun ollaan tavanomaisen ulkopuolella, pois kotoa tai ”mummipapan luota”, kuten hän miellä käyntejään nimittää, niin ympäristön, äänien, ihmisten, talojen, kaiken ison ja pienen kommentointi on vilkasta ja aika ihastunutta! Hämmästyttää, kummastuttaa niin moni asia.

Käytiin Linnanmaalla ja kyllä oli yliopistolla paljon ihmettelemistä. Kyllä Humanistisen tiedekunnan ala-aulassa oleva Keminmaan arkeologisten kaivausten pienoismalli, jossa on mm. Jeeppi ja ”mummi, katohan, kaivuni (~kaivuri)!” piti kauan kiinnostusta yllä. Sitten se sama punainen pikkuinen ”puuluola”, jonka läpi omien lasten piti pentuna saada kulkea, kiehtoi tietysti. Entäs ruokaloiden välillä kulkeva pieni ”juna”, jolla viedään ruokia keittiöstä toiseen (vrt. esim. sairaaloissa ja muissa isoissa laitoksissa on sellaisia). Kyllä oli ihmettelemistä, ja kun kuski vielä jututti Apsua ja esitteli vilkkua etc. Ja poika puhua pulputti, ihmetteli ”ei moottonia, kulkee nauhallisesti”. Kone kun ei pidä oikeastaan mitään ääntä (sähkömoottori?) ja sitä tämä insinööripapan ja insinööriopiskelijaisän lapsi mietti.

Kävimme myös Humu-kuppilassa, joka oli tavan mukaan ihan täynnä ja jossa ennen tunsin suunnilleen puolet, mutta tänään en ketään! Poislähtiessä sentään muutama nyt jo varmaan maisterivaiheen tuttua tuli vastaan.

Mutta olimme sopineet tapaavamme työkaverini, meidän toimistosihteerin, jonka kanssa oltiin töissä hyviä kavereita ja ollaan vähän yhteyksissä vieläkin. Moni opiskelija opintojensa alkuvaiheessa usein sotki meidät, – nimemme menivät sekaisin, kun kuulemma olemme jotenkin niin samanoloisia ja -näköisiä. ja kyllä meillä oli paljon hyvin samantyylisiä kamppeita, blondeja oltiin ennen molemmat, P. minua kyllä vähän pienempi, sirompi. Useammin kuin kerran meillä oli hyvin samanlaiset rillit, ja entäs tänään? Ensinnäkin P:llä oli lähes sellaiset lasit, huom. punaiset, kuin minulla on nyt tilauksessa. Noh, tämähän ei ollut mitään uutta, mutta kun P. oli pienen tovin ollut seurassamme, Apsu katsoo häntä ja kääntyy sitten minuun ja osoittaa P:iä ja ilmoittaa: ”mummin näkönen”.

Kirjaston edessä olevaa vaivaisukkoa Apsu katsoi pitkään, koski kenkiä ja totesi: ”Jummi. Jummi jammi. Jääny jummiin.”

Lapsen puheen oppiminen etenee hurjaa vauhtia, osaa laskea viiteen, jopa kymmeneen, luetella kirjaimia osumatta oikeaan, on mielenkiintoista, miten abstraktiot alkavat lapselle hahmottua: suunnilleen kaikki tuleva on tiistaina tai perjantaina.

Minulla on ollut juuri tänään ihana päivä.

Joulu Luettua Niitä näitä Yliopistoelämää

Joulukirjojen ja menneissä maailmoissa

Otin eilen illalla kirjahyllystä yöpöydälle Mika Waltarin ”Joulutarinoita”-kirjan. Siinä on vähän alakuloisia, viehättävän vanhanaikaisia tarinoita, novelleja. Niiden myötä vaihtuu vuosikymmenet ja elämänmeno hetkessä ihan toiseksi kuin todellisuus. Minulla on ollut se kirja 40 vuotta. Siitä en halua luopua. Vaikka yhtäkään tarinaa en joulun aikoihin lukisi, niin kirja on kuitenkin esillä. Sekin on osa jouluani.

Otin samaan pinoon myös pari, pientä, paljon vähemmän alakuloista kirjaa: Maija Paavilaisen ”Lahjakirjan” ja ”Joulukirjan”. Ne minä jo eilen luinkin. Ensimmäisen kerran tänä vuonna. Ne on hauskoja, viisaita, välittäviä, – ehkä vähän uskoviakin, mutta en anna sen häiritä. Niissä on oikeasti välittämisen ja huolehtimisen ajatuksia, nauramista itselle. Niistä pidän paljon.

Ja neljäs kirja on Mark Levengoodin kirjanen ”Ystävä sä lapsien anna villoja”, jossa on esikoululaisten vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Yhdeksän vuotta sitten, jolloin meillä molemmat lapset asuivat viimeistä joulua kotikotona, olen siitä lainannut muutaman ”aforismin”.

Nyt sitten vain tämä yksi:

Jouluaatto on Jeesuksen syntymäpäivä, mutta hän on muuttanut taivaaseen, niin että joulupukki ei tiedä, minne lahjat pitäisi viedä. Siksi hän antaakin ne lapsille.

Madeleine 7 v.

Sopii tähän päivään, sillä posti toi kotiovelle tänään yhden lahjapaketin, jossa on joulun melkein tärkein lahjani pikkuperheelle. Paketti oli ollut hävöksissä (mistä en onneksi tiennyt), mutta löytyikin tuolta parin tien takaa jostain väärästä osoitteesta. No mutta ”happy end”: paketti on nyt täällä.

Postissa piti silti käydä tänäänkin, ja toimia itsekin postinkantajana. Kävelin Linnanmaalle ja palautin ekstyökaverille vanhan, pienen taulun, josta olin ottanut kuvia ja retusoinut digikuvan ja hommannut uuden printin. Kuva oli kyllä kovin haalistunut ja pinta vaurioitunutkin, mutta aika hyvin sain sen pelastetuksi.

Kun kerran Linnanmaalla olin, kävin yhden jos toisenkin huoneen ovenpielessä tai peremmälläkin tovin vaihtelemassa kuulumisia, päivittämässä tietoja yliopistomaailman muutoksista, nykymenon tuomasta ahdistuksesta, kevään yyteitten jälkeisestä kovin kurjalta kuulostavalta tilanteesta. Tilanne ei kuulostanut hyvälle, mutta kavereita oli tosi mukava nähdä, vaikka aika vähän siellä paikalla sattui ketään olemaan.

Ja ”oman vakkariluentosalini” ohi kävellessä jouluviikon, lomanalusfiiliksen muistuessa mieleen, sellainen ”paras työ, tehty työ” -olo saivat aikaan ihan seitinohuen kaipuun luennoimaan ja pitämään vastaanottoa, kaipuun opinto-ohjaus- ja gradusessioihin. Mutta se oli toki vain hetken viipyilevä häivähdys menneeseen ja mukaviin muistoihin…

PS. Huomenna joulukalenterini luukussa joulun ”kirjallinen” osuus jatkuu: yksi maailmanhistorian paras jouluruno!

Valokuvaus Yliopistoelämää

Promootiokulkueen varrella

Tällaisina päivinä, kun Oulussa paistaa aurinko ja kun on oman yliopiston 10. tohtoripromootio, melkein kaipaan takaisin akateemiseen maailmaan.

Olihan siellä hienoa tehdä töitä, – ei niinkään elämäntyö, vaan nimenomaan elämäni työ.

Ja kyllä, kyllä minä pidin myös niistä kaikista akateemisista perinteistä ja juhlista, jotka siellä sain elää ja kokea.

Promoootiokulkueen ohi mennessä, kaikkia tuttuja, tärkeitä työkavereita nähdessä, kuvatessa, hetken kaipuu…

Se oli itse asiassa Pehtoori, joka aamulla kysyi ennen kuin ehdin ehdottaa, että lähdetäänkö katsomaan promootiokulkuetta? – Olin kovin mielissäni, että hänkin sen halusi nähdä. Mikseipä? – Olihan meistä molemmista promootiopäiväni ollut hieno, unohtumaton kokemus.

Kolmipäiväinen juhlaviikonloppu keväällä 2006 miekanhiojaisineen (pe), harjoituksineen, promootioakteineen (hatut, miekat, puheet) ja kulkueineen, jumalanpalveluksineen, illallisineen, vanhoine tansseineen (la) ja sitten vielä promoontiopurjehdus sunnuntaina, minkä järjestelyissä olin humanistisen tiedekunnan provendien edustajana päävastuussa. Siitä projektista minulla olisi paljonkin avauduttavaa, mutta lopultahan kaikki meni hyvin.

Nyt hieman mietin, että oliko sittenkään hyvä juttu, että kieltäydyin huomiselle tarjotusta juhlapuhemahdollisuudesta, – olisiko sittenkin ollut mukava mennä vielä kerran mukaan promootiohumuun… Toisaalta erinomaisen hyvä, etten ollut lupautunut, sillä minulla ei juuri nyt ole nimeksikään ääntä. Viikon vellonut flunssa ja erityisesti kurkkukipu, joka tänäänkin herätti jo ennen kuutta, on vienyt ääneni. Ei olisi puheenpitäjäksi tällä bassolla ja kähinällä.

Vielä palatakseni tuohon meidän kokemaan hienoon promootioviikonloppuun,… Se oli ihan täysipäiväistä protokollan harjoittelua, juhlaa, odottelua ja istumista. Varsinainen promootioakti, jossa kaikki kunniatohtorit ja tohtorit (meitä oli silloin pitkälti kolmattasataa) saavat hattunsa ja miekkansa ja se kestää kolmisen tuntia. Tilaisuus on varsin juhlallinen ja totta puhuen varsin puuduttava, ja protokolla tarkoin säädelty. Yksi tärkeä ohje, myös takapenkkeihin pääseville läheisille, on, että tilaisuudessa ei saa jutella, siellä on tarkoitus istua koko seremonian ajan hiljaa.

[Rehtorin uuden viitan on suunnitellut tänään kunniatohtorin arvon saanut Hannu Väisänen.]

No aamuyhdeksältä alkoivat harjoitukset, yhdentoista jälkeen pieni tauko, jonka aikana mahdollisuus syödä sämpylä, juoda kahvit ja sitten puolelta päivin alkoi tuo varsinainen akti. Kolmen jälkeen siirryimme Saalastinsalista (yliopiston suuri juhlasali) linja-autoihin, jotka veivät keskustaan – oli promootiokulkueen aika. Vuorossa kävely korkkareissa läpi kaupungin kohti tuomiokirkkoa, jossa jumalanpalvelus. Sen jälkeen vajaa pari tuntia aikaa käydä kotona, ja seitsemäksi promootioillalliselle, jossa illan lopuksi vanhat tanssit ja promoottoreiden uloskanto. Ja väliin paljon puheita. Lopultakin kaikki oli hienoa. Paitsi että se päivällispöydässä istuminen tohtorin hattu päässä valtavassa (Smart Housen) salissa, jonne paistoi kuumottova toukokuun ilta-aurinko, oli melkoisen kuumaa. Todellakin teki mieli luopua monia työvuosia ja monia satoja euroja maksaneesta hatusta ja vain juhlia. Mutta ei. Protokolla ja akateeminen juhla vaati hattuilua. Eikä se nyt lopultakaan niin vaikeaa ollut. ;D

Kun kokoonnuimme Mannerheimin puistoon promootiokulkueen järjestäytymistä varten, oli poutaista, melkein aurinkoista, promootiopäivänä paistaa! – niinhän se on luvattu!! – ja olimme jotensakin helpottuneita. Oppiaineessamme samoihin aikoihin väitellyt Lasse Lehtinen seisoi vieressäni hieman levottomana, ja kyseli, eikö minulla ole nälkä? – Olimme toki ehtineet jo aiemmin tutustua ja todenneet toisemme gourmandeiksi, vaihtaneet keittokeittoja ja puhuneet ruoasta enemmän kuin historiantutkimuksesta, mutta vastasin, että eipä nyt oikein ole nälkä, ei ole tullut mieleenkään kaivata ruokaa. Mutta mitä tekee Lehtinen? Bongaa puiston reunalta jäätelökioskin ja käy ostamassa pussillisen tötteröitä ja jakelee niitä kaikille halukkaille: ”Pahimpaan nälkään”. Enpä uskaltanut yhtäkään avata; silkkipuvulla kun oli siistinä selvittävä/juhlittava aamuyöhön asti. Mutta muistanpa tuonkin episodin…

No sitten kun meidän once-in-a-lifetime -promootioviikonloppu oli takana, monet kaverit, sukulaiset, läheiset kyselivät, miten oli mennyt, mikä oli ollut hienointa, minkä tulemme muistamaan aina… Minä koetin selitellä, että kyllä se hetki, kun se tohtorin hattu sitten lopulta päähän laskettiin oli jonkinlainen kulminaatiopiste, tai ehkä sittenkin silloin, kun lähdimme salista kauniin musiikin [älkää kysykö minulta minkä? – ehkä Sibeliusta] saattelemana ulos, oli sellainen huikea olo: NYT!

Ja mitä vastaa mieheni?! – Oli niin hienoa nähdä ja kuulla – tai siis olla kuulematta – kun vaimo istui kokonaiset kolme tuntia – hereillä ollessaan! – hiljaa. Ei ole muka mies moista ennen tai jälkeen tuon sellaista kokenut!

Promootiossa on taikaa, uskokaa pois. 😉

Oikeasti se on hieno juhla. Niin hieno.

Historiaa Yliopistoelämää

Mitä menneestä talteen?

Elämä kulkee filminauhana silmien edessä .. joskushan käy niin. Tänään vähän sellainen päivä. Ehkä paremminkin sellainen ”työura kulkee käsien ja silmien kautta mappeihin ja roskiin”.

Tänään on ollut Aapeli-päivä, mutta siitä huolimatta aloittelin jo aamupäivällä (pojan ja papan leikkiessä autoilla 🙂 ) mappien perkausopetaation, ja nimenomaan aloin homman työmapeista. Siksikin kun – paitsi että kouluun pääsemiseksi oli koottava jonkinlainen CV – on koulutuksesta (läpi)pääsemiseksi tehtävä uskottava ja realistinen liiketoimintasuunnitelma kaikkine tykötarpeineen, – siis liitteeksi myös ajantasainen ja kohdennettu CV. Ei muuta kuin penkomaan omia tekemisiä vuosikymmenien varrelta…

Mietin paperipinoja ja mapillisia poispakatessani ja toisaalta huolella takaisin hyllyyn laittaessani, että mitkä ovat ne kriteerit, joilla jotain pois heitän ja joilla säilytän.

Mitä varten päätin vieläkin säilyttää ne kolme mapillista (sanoma)lehtileikkeitä, joissa on joko oma artikkelini tai artikkeli minusta tai tekemisestäni. Ketä varten niitä säilön? – Entä samoin kolme mapillista esitelmiä (yliopiston ulkopuolella pidettyjä, ei siis varsinaisia luentoja), joita olen maakunnissa pitkin Suomenniemeä rampannut pitämässä. Itseäni varten? Että voin vielä palata juttuihin (joista oikeasti osasta tunnen melkein myötähäpeää itseäni kohtaan!) vai kuvittelenko tosiaan niistä jotain vielä hyötyväni? Hyötyväni paperisista, vaikka viimeisen 20 vuoden ajalta kaikki on myös digitaalisena tallessa, siis miksi vielä mappeina varaston hyllylle?

Vai säästänkö niitä perillisiä varten, vaikka tasan tarkkaan tiedän, ettei heitä voisi vähempää kiinnostaa äidin Lahdessa tai Kuusamossa pitämät esitelmät tai Kalevan alakertaan kirjoitetut monet, monet ”historiapläjäykset” kuten he minun historian popularisoijan tuotoksiani nimittävät.

Miksi panin vieläkin hyllyyn mapillisen materiaalia, jota olen kerännyt ”Vegetarismin historia Suomessa” -(tiede)artikkeliin, joka oli yhden opiskelijani kanssa tarkoitus tehdä. Irtolaisia koskevat kaksi mapillista lähteitä ja tutkimuksia sen sijaan lähti kaatskarille. Ja vastaavia ”linjattomia” päätöksiä tein vaikka kuinka paljon.

Historiantutkijana tietysti kiinnostaa, millä perusteella ihmiset omia arkistojaan kokoavat. Mitä tutkijat työnsä vaiheista ja tuloksista itsellään säästävät? Perusteellisimman tutkijan arkiston, jonka on olen koskaan nähnyt on J. Juhani Kortesalmen tutkmusarkisto, jonka hän on ainakin osaksi luovuttanut Oulun maakunta-arkistoon (nyk. Kansallisarkiston Oulun toimipiste). Siinä arkistossa on suunnilleen kaikki arkisto- ja haastattelureissuilla käytettyjen bussimatkojen ja lounaiden kuititkin!

Kuka säilyttää kaikkea vanhaa? Nimenomaan vanhoja papereita? Miksi? Ketä varten? Kiinnostaisi.

Valokuvia varmasti säilyttävät kaikki, mutta kirjeenvaihtoa? Päiväkirjoja? Työmappeja?

VAT Yliopistoelämää

Opintiellä

Kyllä tämä ammattikoululaisten (tai -opistolaisia kai keskiasteen opiskelijat nykyään ovat) kanssa muutaman päivän samassa luokassa viettäminen on ollut hyvin avartavaa ja opettavaista. Ja heistä hyvin monet nimenomaan viettävät aikaa luokassa.

Joskus yliopistonlehtorina meinasi hermostuttaa opiskelijoiden piittaamattomuus luento- ja seminaariajoista, useat luennoilta poissaolot, saatikka muistiinpanojen tekemättömyys ja muutamien totaalinen piittaamattomuus opetuksesta. Mutta täällä ollaan vielä ihan eri levelillä. Ihan eri.

Ryhmässä on 20 opiskelijaa, joista paikalla on enimmillään ollut 14. Ja se ohikiitävä hetki oli eilen alkuiltapäivästä. Opiskelijoista suurin osa tulee ajoissa, mutta monet tippuvat luokkaan milloin sattuu: vartin yli, tunnin myöhässä, ehkä vasta ruokiksen jälkeen, – tai niin kuin tänäänkin yksi tuli kahdelta todeten ”mie vähä nukuin”. Hän oli ainoa, joka yleensä edes mutisi syyn sille, miksi tuli jotenkin outoon aikaan – tai siis ainakin minun mielestäni outoon aikaan.

Kymmeneltä ja puoli kahdelta on kahvitauko, ja puolikahdeltatoista ruokkis. Mutta oppilaat saattavat lähteä kahville milloin vain ja on sellaisiakin, jotka eivät koko päivänä poistu luokasta. He vain viettävät aikaa luokassa.

InDesignin opiskelu on ollut pääosin itsenäistä työskentelyä koneen ääressä, jolloin osa tekee harjoituksia, – ja osa ei. Ne pätkät, ne tunnit, kun opettaja opettaa, nämä nuoret ovat aika hiljaa, mutta muun aikaa eivät. Kuulokkeet saa olla tunnilla, mutta ope on huomauttanut jos jollakin on puhelimesta youtube auki, leffa tai peli tai musiikkivideo pyörimässä.

Ja juttujen aiheet? – 16–20-vuotiaat puhuvat elokuvista ja kirjoista, – erityisesti jostain fantasiajutuista, tatskoista, tietskapeleistä, lävistyksistä, vaatteista, pääkalloista, noidista, musiikista, rahasta, tai paremminkin sen puutteesta ja vanhemmistaan – ilahduttavan ´lempeästi´ kylläkin. Tai vähän kuin kehuskelevat kavereilleen isäänsä tai äitiään. Moni on tietysti ollut ihan hiljaa tuijotellen ruutua, mutta moni on liki huutanut motivaationsa puutetta, sitä, että ”elämä on ihan paskaa”,”mulla on taas masis tulossa”… ”tää on niin vaikeeta”, ja sitten se loputon …tuttelu (ks. eilinen postaus).

Mutta olen minä oppinut, paitsi jotain 15-20-vuotiaiden ajatusmaailmasata myös, InDesignia. Kyllä tässä nyt vaikka paistinkääntäjien vuosikertomus tai VAT-koulutukseen kuuluva liiketoimintasuunnitelma komeasti InDesignilla onnistuu. Itseasiassa nuo tulevat olemaan oikein hyviä harjoituksia tämän viikon opintojen jälkeen.

Alkuillan olin koulun studiolla harjoittelemassa näyttöä varten, tekemässä korttikuvia. Yksikseen muutaman tunnin isossa studiossa hääräsin.

Kyllähän se kunnon tilassa on ihan erilaista kuvailla kuin kotosalla tyttären entisessä, pienessä huoneessa tai olohuoneeseen rakennetussa kotistudiossa. Vähän tuli mieleen, jotta taitaa olla ihan yliarvostettua pitää autoa tallissa koko aikaa. Ihan vaan tuli tuo mieleen, kun mietin, mistä kotona saisi kunnon studiotilan… Merkillistä mutta luulenpa, että Pehtoorin tähän asti varaukseton tuki valokuvausharrastukselleni hiipuisi nopeasti, jos moiseen ryhtyisin.

Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Ei vielä joulupuuhia

klikkaa isommaksi: Tomafoi kurkkimassa Tuulentupaan

Eilen ja tänään vähän hopusti, toimeliaasti ovat päivät kuluneet.

Molempina päivän olen käynyt Linnanmaallakin. Eilen Apsun kanssa käytiin kirjastossa, paria työkaveria ja ystävää heippaamassa ja eläinmuseossa. Ihan niin kuin aina silloin, kun omat lapset olivat samanikäisiä ja minä kotona freenä kirjoittelin paikallishistorioita. Kirjastoreissut olivat lapsista mukavia, kun sai juosta yliopiston käytävillä ja kirjasto-osuuden jälkeen käytiin vielä eläimiä katsomassa.

Olin eilen jotensakin varma, että Aapeli arastelisi ja pelkäisi valtavaa täytettyä karhua, joka museon keskellä hampaitaan näyttää, mutta eipä kahden schäferin kanssa kasvanut poika ollut millänsäkään. Mutta biologian aulassa oleva punainen taideteos, jonne meidän muksujen oli aina päästävä mönkimään ja läpikulkemaan, ei ollut Apsun juttu.

Eikä kirjaston aulassa oleva kirjaviisas talviukko! (ks. myös tuossa sivupalkissa Instagram-kuva).

Tänään sitten oltiin Pehtoorin kanssa katselmassa ja kuuntelemassa, kun (viini)ystävämme (eläköidyttyään biologian professorin virasta) vastaanotti hänestä tehdyn (kuvatun) muotokuvan. Jopas piti emeritus hyvän läksiäispuheen, josta ei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä hän on yliopistouudistuksesta ja koulutuksen alasajosta.

Vuoden viimeinen paistinkääntäjien nettisivujen päivitys ja jäsenkirjeen laadinta, ja tietojen hommaaminen siihen, on nekin nyt tehtynä. Ja sen vuoksi ja siinä ohessa tuli surffailtua 1920-luvun muodin maailmassa ja ruokakulttuuria opiskellen. Tammikuussa on nimittäin gaalailta, jossa on vintage-pukukoodi. Vaikka tilaisuus on paistinkääntäjien tapahtuma, on se poikkeuksellisesti avoin myös kaikille muille gourmetista ja juhlista pitäville. Niinpä laitan kutsun tähän alle. Lähdehän mukaan! Tavattaisiin siellä! Minä olen jo aloittanut Downton Abbey -tyylisen flapper-mekon hommaamisen!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Nuorten kokkien (Jeunes Chefs Rôtisseurs Competition) kansallinen kisa on tammikuun lopulla Oulussa. Kansallista kilpailua Oulussa ei pääse seuraamaan, mutta kisojen palkintoillallinen (21.1.) on hieno, avoin tilaisuus. Se järjestetään 1920-luvun teemalla. Suomi 100 vuotta -juhlan kunniaksi gaalaillassa on sekä menussa että pukukoodissa itsenäisyyden ajan alun makuja, muistoja ja muoteja. Tähän juhlaan ovat tervetulleita muutkin kuin paistinkääntäjät aveceineen. Siis lähde isommalla porukalla taittamaan talven selkää, tuo ystäväsi katsomaan, millaista on rotissöörien juhlaillallisilla ja tuo ystäväsi nauttimaan glamourista ja gourmetista. Joululahjaksi gaalaillallinen?

Lasaretin Aurora-sali on upea paikka isolle juhlalle, ehkä saamme mukaan elävää charleston- ja dixieland-musiikkiakin. Pukukoodi on ensisijaisesti 20-luku; mutta oikein hyvin tyyliin sopivat miehillä smokki tai tumma puku ja naisilla pikkumustat ja cocktail-puvut. Erinomaisen hyvä johdatus 1920-luvun pukeutumiseen on tässä artikkelissa:
https://tyyliniekka.fi/tyylikatsaus-20-ja-30-luvuille/
Ks. myös Downton Abbeyn 20-luvun pukuja KLIKS

Menun* ja ohjelmalipun hinta paistinkääntäjille aveceineen on 60 euroa/henk. ja viinipaketin hinta on 26 euroa, muille 62 € ja 29 €. Ilmoittautuminen Oulun voutikunnan nettisivulla olevan lomakkeen kautta.

*MENU
Pieniä voileipiä

Lintuliemi
Kivipiirapasteija

Lohta
Majoneesikastiketta

Kokonaisena paistettua häränseläkettä
Madeirakastiketta

Mesimarja Charlotte Russe
Kahvia