Yliopistoelämää

Niinhän se ruukaa tähän aikaa vuodesta olla: pimeä, pimeä, pimeä! Sataakin vielä. Satakoon!

On erinomaiset olosuhteet tehdä töitä. Pitkää rästilistaa ryhdyin aamusella purkamaan,  nyt kun kandirumba on pariksi kuukaudeksi ohi, voi taas hoidella sälääkin. Siinä se päivä iltapuolelle asti humpsahti. Käynnistin jopa ensimmäiset kaksi uudistustakin professori-positioni turvin. Pikku juttuja, mutta kuitenkin. Toinen on pienen pieni: kanditutkinnon suorittaneiden nimet julkistetaan vastedes isolla, virallisella ilmoitustaulullamme joka publiikkia ennen. Näkyvästi. Toiveissa on, että se kannustaisi muitakin kokoamaan ja ottamaan ulos kandinpaperit heti kun mahdollista. Maistereiden nimet on meillä julkistettukin jo vuosikausia.

Toinen vähän isompi juttu on, että kyselin tohtorikoulutettavilta kandi- ja graduaiheita perustutkinto-opiskelijoille; toiveena ensinnäkin se, että voisin omaa – lopultakin aika rajallista – tutkimus- ja asiantuntemusalaani laajemmin jakaa opinnäytetöiden aiheita ja toiseksi se, että saataisiin väitöskirjantekijät ja gradulaiset yhteistyöhön, josta uskon olevan tiedollista ja tutkimuksellista iloa ja antia molemmin puolin. 

Katsotaan nyt, onko näillä yrityksilläni mitään merkitystä. Oppiaineessa tuntuu olevan isompiakin hankkeita ja intohimoja tulevien tutkimusten osalta; ihan mahdottoman tyytyväinen olen kun voin pysytellä ulkopuolella moisesta.

Sitten tein ensimmäiset suositukseni (professorina) tohtorikoulutettavien apurahahakemuksiin. Suomen Kulttuurirahastolle vakuutin kolmen meidän väikkärintekijän tarvitsevan – ja ennen kaikkea ansaitsevan – rahoituksen tutkimukselleen. Ulkopuolisen rahoituksen hankkiminenhan se on olennaista yliopistoelämässä nykyisin. Aiemminkin sitä olen ollut tekemässä  ja parin, ihan isonkin (EU-) projektin onnistuneessa haussa,  tuloksessa ja päätöksessä touhusin paljolti itsekseni. Mutta niistä on aikaa ja ne liittyvät enemmän opetukseen kuin tutkimukseen. Se oli silloin kun minulla oli vielä paljon enemmän ambitioita ja intohimoa duuniin kuin nykyisin.

Tänään minä haluan vain tehdä huomisen hyvin. Päivän kerrallaan.

Vaalipäivä. Tänään yliopistolla valittiin uusi hallitus, yliopistokollegio ja tiedekuntaneuvostot. Kollega hurahti hallitukseen. Erinomaista.

Äänestyksen lisäksi suunnilleen ainoa juttu, mikä ei liittynyt kandiseminaariin, oli oikein oikea lounas meidän uudessa Snellmanian ruokalassa toisen kollegan kanssa. Kannattaisi oikeastaan käydä useammin syömässä ruokalassa; siellä on hyvää ja halpaa ruokaa. Minä kun aina vaan Hesarin äärellä evääni mutustelen. Eväiden äärellä usein seurana ollut kollega muutti tänään perheineen Japaniin, joten siksikin syytä vähentää eväsruokailua ja siirtyä yliopistoruokalaan.

Kun iltasella lähdin töistä, oli ajatuksena ajella Stockalle, ostamaan pyhäinpäiväksi herkkuja itselle, äidille, nuorille, mutta enpäs sitten jaksanutkaan, vaan ajelin vain Linnanmaan markettiin. Ja kas! Olihan muutama sata muutakin ajatellut tänään ehtoolla käydä kaupassa. Ja minähän en marketeissa viihdy oikein muutenkaan, saatikka satojen muiden kanssa. Varsinkaan kun ei ollut selkeää visiota mitä ostaa. Mutta koetin pysyä rauhallisena ja hiljalleen edetä hyllyltä toiselle, tupisematta ja tuskastumatta, vain tyynesti tarpeelliset etsien. Mutta kyllä minä sitä vaan mietin, miksi ihmiset jää kärryineen seisoskelemaan, juttelemaan ja tukkimaan käytävät. Ja vain kolme päivää Madeiralta paluun jälkeen katsoin tarpeelliseksi ostaa purkillisen D-vitamiinia. Näillä mennään.

Nyt istahdin koneelle. Siis koti sellaiselle. Oikeastaan vihdoin.

Eilen Oulu – Helsinki lento lähti reilun tunnin myöhässä (suoranaisesti syynä ei ollut myrsky, vaan se, että lentäjiä odoteltiin; olivat jääneet Köpiksen kentälle jumiin ja tulivat sieltä vasta puolen yön jälkeen kuljettamaan meidän konetta). Siis olimme Oulunsalossa kahden jälkeen ja kotisänkyyn kaaduin kolmelta. Seitsemältä suihkussa, ja kahdeksan jälkeen töissä.

Kun 10 vuotta sitten tulimme Madeiralta oli minulla enää kaksi kuukautta Koneen säätiön vuoden apurahasta käyttämättä, väitöskirjan loppusuora ja virkaan paluu vuoden vaihteessa edessä, joten ilmoitin perheelle, että nyt menee kuukausi, ehkä jouluun asti, ettei minua paljon kotona näy. Lähden aamulla aikaisin, tulen kun ehdin, yön tunteina kotiin kömmin, joudutte selviämään kolmestaan, ehkä viikonloppuisin sentään kokkaan, mutta muutoin saatte pärjätä keskenänne. On aika pistää väikkäri lopulliseen pakettiin ja esitarkastajille lähetettävään kuntoon.

Itsenäisyyspäivän aattona olin hommani tehnyt, mapillisen tekstiä tiedekuntaan tarkastettavaksi jättänyt, kalpeana ja väsyneenä ajelin kotiin Stockan herkun kautta: ostin kaikkea hyvää, kokattavaa ja herkuteltevaa koko perheelle ja kun tulin kotiin, oli vasta tytär koulusta kotiutunut. Hihkuin hänelle, että ”ohi on”, nyt levätään ja herkutellaan koko viikonloppu. Ja mitä toteaa meidän sarkasmin mestari, tuolloin 14 vee esikoinen? Toteaa: ”Hyvä, tosi hyvä. Ollaan aina T:n kanssa tykätty pastasta, mutta kuusi viikkoa putkeen makaronia on jo vähän liikaa meillekin.” 😀 Pehtoori oli pitänyt pennut sapuskassa, mikäpä siinä.

Tuli tämä juttu vaan mieleen kun tänään palasin Linnanmaalle. Nyt ei edessä ole mitään noin massiivista rutistusta, mutta kyllä tässä perjantai-iltapäivään asti saa ihan intensiivisesti heräilläoloajan duunia tehdä. Tänään hoksasin että minulla taitaa sittenkin olla kaikenmoista hiljaista tietoa, – olipa monenlaista kyselijää aamupäivällä.

Sähköpostit hoitelin jo reissussa aina aamuisin – kuten periaatteenani on ja käytännön opettamana tiedän juuri noin parhaiten ja helpoiten sujuvan. Useimmat sähköpostiasiat kun pystyy hoitelemaan nopsasti etänäkin. Ei sitten eka työpäivä mene niitä purkaessa. Minusta sujuu helpoiten noin.

Duunista suoraan kampaajalle, ja kotiin tullessa oli mukava ylläri, sillä pehtoori oli tehnyt ruoan. Arvaattekos? Kyllä, spaghetti bolognese! Molto bene! Excellent!

Matkalaukku on nyt purettu, kuvat (vain noin 1000) koneelle siirretty, paperiposti aukaistu, – ja nyt lähden nukkumaan.

 (kuvat eilen aamulla meidän parvekkeelta… tuntuu kovin kaukaiselta jo nyt. ;))

Jopas tänään on ollut erilaisia fiiliksiä töissä, ja kotonakin.

En laskenut, kuinka monta, mutta monta opiskelijaa kävi. Monen monta. Ja jäin miettimään, että juurikin ne, jotka tarvitsisivat jelppiä, ohjausta, neuvoja eivät sitä halua, eivät ymmärrä tarvitsevansa ja/tai ottavat nokkiinsa neuvot. Ja sellaiset (joita on onneksi paljon) joille ohjaajalla ei ole paljon annettavaa, käyvät neuvoja hakemassa, tietoa hamuavat, palautteesta piristyvät ja aiheeseen paneutuvat. Sellaista se elämä on. Hyvässä ja pahassa.

Jotenkin tämä nyt vain kolahti: iltasatu, jonka ehkä sitten aikanaan näytän viimeisellä luennollani. 😉  http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/iltasatu_lammas_joka_soi_vain_kukkia_19401.html#media=19407

Iso ilo oli kun aamusella kävi kollega Helsingistä. Tunnemme jo vuosikymmenien takaa, hän on teologi, mutta historioitsijakin. Ja mikä parasta; hänessä on poikamaista virnettä, itselleen nauramisen kyky, hyväntahtoisuutta, paljon ahkeruutta, näkemystä, ei lainkaan katkeruutta, ei ilkeyttä eikä nurkkakuntaisuutta, päinvastoin: valmis auttamaan ja neuvomaan. Asiantuntemusta, omanarvontuntoa, mutta ei leuhka. [Siis kasapäin luonteenpiirteitä, joita kovasti arvostan.] Vallan mainiota juttuseuraa ja minulle avuksi nykyisessä pestissäni. Kovasti avuksi.

Ai niin, sehän on melkein [vain yksi gradu, muutama essee ja oman artikkelin oikovedokset repussa odottamassa merkintöjä] loma. Tulipa tämä syysloman alku ihan hurjan nopeasti: kaksi vuotta sitten tähän aikaan olimme matkalla Kiinaan, – onko vuorotteluvapaasta vain kaksi vuotta?, viime vuonna olimme kolmisin (tyär, pehtoori ja meitsi) Lontoossa, ja nyt? Nyt kokonainen syyslomaviikko edessä. Ja kysymys kuuluu: Onko loma ansaittu? – Hieman kyseenalaistan, liekö sittenkään ollut tarpeeksi toimelias syksy?

Loma aloitettiin kuitenkin [ansaittu tai ei]  ”perhepäivällisellä”: nuoripari kävi siika-kampasimpukka-hollandaise-bataattipyre-salaatti -safkalla ja höpöttämässä. Hyvä niin.

Leivinuuni lämpiämässä kun tulin äsken kotiin. Talvi? Ei nyt ihan vaikka kylmä onkin: aamuviiden jälkeen [kun tyttären kanssa tekstailimme ;)] oli -6 C. Leivinuuniin voisi laittaa puuron, ohraryynipuuron, aamuksi hautumaan. Se olisi hyvää, niinkuin olisi ruisjauhopuurokin. Tuli vain mieleen kun äiti kertoi ja kehui sitä sairaalassa saaneensa.

En muista, milloin olisin viimeksi syönyt. Tekisinköhän oikeasti sitä huomenaamulla? Haudutusaika takaisi sen, etten duuniin hipsisi ihan tolkuttoman aikaisin niinkuin tässä lähimenneisyydessä on tullut tehtyä. Säällinen aika duuniin menolle olisi kahdeksan. Minun keholleni, työtavoilleni, unentarpeelleni, (bio)rytmilleni, ajankäytölleni, keskittymiselleni – kaikin puolin paras aika mennä töihin on kahdeksan. Ei seitsemän, – tai puoli seitsemän!

Huomenna menen kahdeksaksi. Huomenna on seminaaripäivä. Ja tänäänkin kävi eräskin seminaarilainen neuvonpidossa. Yhdessä valmistuvassa kandityössä taitavat toimijoina olla pehtoorin esi-isät, sukulaiset ainakin. Miehen täysikaimakin kun ko. tutkielmassa esiintyy 1900-luvun alkupuolella. Mielenkiintoista.

Nyt vielä vähän lueskeltava, ja sitten alkaa Taivaantulet!  Odotukset on korkealla. Aurinko ei.

 Kävinkö lenkillä? – En. Ja siitä olen itselleni vihainen, myrtsinä ainakin.