Yliopistoelämää – Sivu 11 – Tuulestatemmattua

Työviikon alku

Maanantai vähän kuin jysähti. Kaikkine hommineen. Merkillisesti niitä on. Ja tänään kului paljon aikaa ”vanhan populaation” (kuten yliopiston yksi korkea-arvoinen virkamies näitä palaavia opiskelijoita nimitti) asioiden hoitamisen ja edistämisen parissa. Kyllä me onkin oikeasti saatu monta motivoitunutta opintojen ääreen palaajaa töihin ja monta kandia jo tehdyksikin.

Mutta sitten kokouksessa, joka venyi sekin useampituntiseksi, sellaisia asioita, jotka rapauttavat minun motivaatiotani aika lailla. Ja taas yllätin itseni antamassa nuoremmille neuvoja tyyliin ”muistakaapa-sitten”, ”tällaisistakin asioista on hyvä päättää jo nyt” ja ”vaikka moni asia on uudistettava kannattaa etsiä ja löytää ne kohdat, missä on tehty asiat hyvin ja tuloksellisesti, eikä muuttaa muuttamisen vuoksi”. Aika vanhalta kuulostaa. Minusta ainakin.

Ilta on mennyt tyttären kanssa höpötellessä, olen kuvajuttuja (= kalentereita) tehnyt ja tytär koettanut postitella työhakemuksiin kuuluvia videoita. Yhteen paikkaan täytyi tehdä kahden minuutin video itsestään sekä englanniksi että suomeksi, ja ne tytär oli jo päivällä tehnyt, nyt iltasella niitä ja muita matskuja lapsi lähetteli, hieman tietoliikenneyhteyksiä oli, mutta sinne menivät. Helsinkiin vain. 😉 Tuli mieleen opiskeluaikansa. Silloin usein istuksittiin tässä työhuoneessa, minä luentoja tai kuvia työstäen, tytär jotain opiskelujuttujaan. Niistä illoista tuntuu olevan vuosia.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

JOULUKALENTERI

Joulukuun perjantai töissä ja kotona

Aamulla töihin ajellessa sellainen sumu, että oli ajeltava varovaisesti. Ja sitten töistä lähtiessä, jo kolmen jälkeen lähtiessä, taivaanranta purppurainen. Valtavan hieno oli, mutta ei voi keskelle ajorataa pysähtyä kuvaamaan, ei vaikka mieli teki.

Varsinaisesti sumun ja purppuran välissä en tehnyt juuri mitään. Aamupäivällä istuin ja kuuntelin: opin epigrafiasta jotain, ja vielä enemmän tuli muistoja klassillisen arkeologian opiskelusta 80-luvun alusta. Ja tiesittekö, että italian kielessä ei ole sanaa tunturi. Hassua.

Iltapäivä menikin väitöksessä. Julkisessa tarkastuksessa oli väitöskirja, jonka olin teko/seminaarivaiheessa lukenut parikin kertaa, jota ohjasinkin enemmän kuin montaa muuta. Mielenkiintoista oli kuunnella ”ulkopuolisen” = vastaväittäjän huomiot tutkielmasta. Ja merkillisen tyydyttävää oli huomata, että samoilla linjoilla oltiin. 😉 Antaa varmuutta omiin ohjaustehtäviin.

Väitöskahveille en jäänyt, vaikka totisesti niin yleensä teen, sillä oli kiire jo kotiin. Ei, ei karonkkaan valmistautumista, vaan huomista ”itsenäisyyspäivän vastaanottoa” valmistelemaan. Asioiden näin ollen olen erinomaisen tyytyväinen, ettei karonkkaan menoa olekaan.

”Asioiden näin ollen” tarkoittaa, että Esikoinen palaa huomenna. Melkein 14 kk on lapsi ollut Meksikossa, pari päivää Helsingissä ja huomenna tulee kotiin!! Tämän päivän FB-päivityksensä tällainen:

Leaving Mexico and first two days back in Finland and Helsinki, quite a rollercoaster of emotions has this week been so far. All because I have so many good people and so much good things in both place. —
But still, can’t help to wonder, why can’t I get Mexico and Finland in the same place? Could someone create an island in the halfway, somewhere in the middle of the Atlantic, called Finxicolandia and we’d all move there? Is it really too much to ask?

Finxicolandia! Miksei? Jos sinne on nopeita yhteyksiä Oulusta, eikä erityisen paljon väkivaltaa, niin minun puolestani ok. Huomenna kuitenkin Oulu, ja Rantapelto, ja kotikoti.

Ihan sama vaikka olis sumua, sadetta, lunta, pimeää, – kunhan kone laskeutuu Oulunsaloon. Kunhan lapsi tulee huomenna kotiin!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

JOULUKALENTERI

Joulukalenterissa varaslähtö jouluun. Porttia ja tummaa suklaata. Palannen asiaan. 🙂

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Viikonlopun rajamailla

Kovin niukasti on lunta. Etelässä kuulemma enemmän. Haluaisin tännekin. Olisi näet joulukorttikuvien ottamisen aika. Olisi otettava täällä Napapiirin eteläpuolella kun en sittenkään ensi viikonloppuna voi lähteä mökille, en, vaikka vähän niin olin ajatellut, suunnitellut, toivonut. Ei vaan pysty, ei ehdi.

Kovin niukasti on taas ollut untakin. Ja tänä aamuna se loppui totaalisesti siihen kun ”hälyt” lähti päälle. Reilu kuukausi sitten meidän kotihälytys (Verisure) uusittiin, vähän lisättiin tehoja, minkä seurauksena järjestelmä on ollut lievästi epävakaa. Tai siis yliherkkä. Joku ”juttu” tänään varhain aamulla hälärin aiheutti. Sellainen vähän reippaampi ”herätyskello”. Onneksi turha häly.

Siispä ajoissa duunissa. Tänään yliopistomme vanha rehtori piti oman viimeisen ”Missä mennään?” -tiedotustilaisuuden alustuksen. Isoin yllätys lienee ollut se, että jo hyvinkin eläkeiässä oleva rehtori ilmoitti jatkavansa professorina ainakin vielä vuoden. En kommentoi.

Ja sitten uusi rehtori esittäytyi, ja piti lyhyen ”linjapuheen”. Erotin sieltä minua miellyttävät, tulevaisuudelle lupauksia antavat linjaukset ”monialainen tiedeyliopisto”, ”organisaatiota on kevennettävä”, ”työyhteisössä ihminen on kaiken keskellä” ja ”viestintää on parannettava” (tässä kohtaa hän tosin puhui vain ulkoisesta viestinnistä, eikä sisäisen parantamisesta, jossa totta tosiaankin olisi parantamista!). Hieman arveluttavaa oli että ”jokainen parantaa suoritustaan joka päivä”. Kuka pystyy, voi tai haluaa? Olisi jo aika saada tehdä rauhassa.

Lasten kanssa viestintää iltasella. Toinen suunnittelee opintoihin kiinni pääsemistä, toinen töihin. Tyär oli jo Meksikosta käsin puhelinhaastattelussa ollut. Se, että pääsee haastatteluun, on minusta jo rohkaisevaa. Ja näin äidin kannalta se, että haastattelu on Meksikosta Suomeen päin, eikä toisin, kuten parit edelliset työhaastettelut, on erinomaisen lohdullista, sellaisenaan.

Ihan asiasta toiseen: taas olisi Annan koruissa KLIKS uusi, kaunis koru huudettavana. Vähän samanhenkininen (mv) kuin minulla jo onkin. Tämä nuori nainen, joka on kerännyt uudelle lastensairaalalle kymmeniätuhansia euroja, sai kutsun itsenäisyyspäivävastaanotolle, – kerrankin nuoria sinne. Ja hyvä leviää: Mert O. on luvannut tehdä hänelle puvun. Onpahan yksi juhlasta etsittävä lisää… 😉

Huomenna postailen joko glögi-maaottelun tulokset ja vähän muuta viiniasiaa tai sitten kuvia ”Valoa Oulu” -tapahtumasta. Niitä odotellessa, ehkä sinäkin voisit osallistua arvontaan ja käydä kertomassa jonkin mieleenpainuneen viinikokemuksesi. Aikaa jutuille ja arvontaan osallistumiselle on sunnuntai-iltaan asti. Nyt siellä on kuusi juttua, lisää mahtuu!

Yliopistoelämää

Sanavalintoja

Tänään kävi niin monenlaisia opiskelijoita että harvoin. Ikähaarukka about 20 – 60 v. Persooniahan humanistien joukossa aina on ollut, historioitsijoiden varsinkin, mutta mistä niitä tänään sattui sellainen invaasio syntymään. Muutama kasvatustieteilijäkin on meidän sivuaineopiskelijoissa, ja satunnaisesti tieteenalojen väliset erot, oppiaineiden erilaiset konventiot aiheuttavat aika lailla selittämistä ja säätämistä, mutta nyt ihan erilainen kokemus. Ehkä se johtui kypsyydestä. Ja sitten siitä, että löytyi keskinäiseen dialogiin hyvä rytmi ja avoin, leppoisa, rehellinen, molemminpuolinen kuittailu.

Toinen oikein mukava kokemus oli, kun yksi minulle uusi opiskelija, joka tuli seminaariryhmääni ja oli ollut johdantoluennolla, sanoi, että hänelle tuli niin rohkaistunut olo, kun olin sanonut, että minua yleensä aina jännittää aloittaa uuden ryhmän kanssa, että puolisen tuntia ennen luennon alkua on pientä kutkutusta, hermostuneisuutta olemassa. Minulla on. Oikeasti. Hänelle se oli rohkaisevaa. 🙂

Sitten kävi yksi nuori mies, teekkari, ja pian keskusteltuamme selvisi, että hän on opiskelijakaverini poika, ja hän teititteli minua. Se ei tuntunut minusta rohkaisevalta. Niinkuin ei kyllä sekään kun yksi kollega, toisesta tiedekunnasta hänkin, viime viikolla tytötteli. Hassua, miten se vaikuttaa, kuka sanoo ja miten sanoo. Harvoin minua tytöttely häiritsee. Tuolloin häiritsi.

Huomenna minun pitäisi ”kouluttaa” kollegoita, tai siis pitää alustuspuheenvuoro iltapäivän kestävässä koulutustilaisuudessa (aiheena ”Omaopettajuus”). Taas on mietittävä, kenelle puhuu ja mitä sanoo. Niinhän se aina kuuluu tehdä, kun julkisesti ääneen jotain lausuu. Kieli keskellä suuta, ja valoa kohti on vaan mentävä. Noh, powerpointit alkavat olla valmiina.

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Perjantain palaset

Tällaisina päivinä, jolloin olen työpaikalla ainakin tunnin ennen kuin on tarkoitus, ehdin yleensä – lopultakin – saada aikaiseksi kovin vähän. Niin tänäänkin. Ja sitten vielä lähdin kovin etuajassa töistä, mutta en tunnusta, – en tosiaankaan tunnusta – , että katuisin, päinvastoin: hyvä että menin ajoissa, hyvä että lähdin ajoissa. Kaikkinensa päivä on koostunut monista palasista.

Klikkaa isommaksi, kannattaa!

Aamulla pari tuntia tentinvalvonnassa. Voiko olla tylsempää puuhaa? Isossa luentosalissa istuu kourallinen opiskelijoita syventyneinä vastauspapereihinsa ja meitä on kaksi valvojaa, jotka emme saa lukea, emme saa jutella [emmehän me nyt sentään ihan supattamatta koko aikaa olleet], emme saa tehdä muuta kuin tappaa aikaa ja toivoa, että joku tenttijä haluaisi käydä vessassa: silloin pääsisi liikkumaan ja itsekin käymään … . Tämän tylsistymisen tietäen olin erinomaisen iloinen, että yksi kollega tunsi [aiheettomasti] olevansa minulle ”velkaa” osan valvontahukista, ja tuli kymmeneltä päästämään minut pois! Huh!

Mutta en suinkaan tuhlannut näin saamaani puoltatoista ”ylimääräistä työtuntia”, vaan palaveri tohtorikoulutettavan kanssa oli juuri sopiva tälle aamupäivälle. Tohtorikoulutusasiaa, kahvittelua ja kuulumisten vaihtamista, spekulaatioita tulevasta uudesta professorista [eiliset näyteluennot arvostelun kohteena], kaikenmoista höpöttämistä, ja ”kaikenmoinen” on hyväksi. 😉

Iltapäivällä tehollista toisten kehumista, yhteistyötä ja avunantoa. YYA-hengessä perjantai-iltapäivä. Rästihommia ruksin pois.

Karkasin ajoissa: Lidl, Caritas ja kotiin.

Miten olikin niin nälkä? – ja kyllä punaviinikin maistui tavattoman hyvälle. Nimenomaan tuo Las Moras. Saman talon rose-skumppa on maistunut meille ja vieraille jo aiemmin, nyt tämä Malbec-rypäleestä tehty suklaa-aromeille ja lämpimälle maistuva argentiinalainen punaviini miellytti meitä kovin. Ihan niin kuin teki viime viikonloppuna Helsingissäkin.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Paluuseen patistamassa

Tänään sellainen projekti/ hanke/ainakin tämän syyslukukauden kestävä urakka, jonka vastuuhenkilönä ja vetäjänä olen, on työllistänyt eniten. Tuon hankkeen tavoitteena on saada vanhat, opintonsa keskeyttäneet opiskelijat tekemään tutkintonsa loppuun tai luopumaan kokonaan opinto-oikeudestaan.

Projekti koskee vain humanistisen tiedekunnan opiskelijoita, mutta silti on kyse sadoista opiskelijoista. Ennen vuotta 2005 aloittaneilla on periaatteessa elinikäinen opinto-oikeus, ja sen jälkeen aloittaneilla yhteensä 7 + 2 vuotta, minkä jälkeen heidät poistetaan automaattisesti kirjoilta. Enää ei anneta elinikäisiä opinto-oikeuksia.

Tähän asti päähuomiomme ja yhteydenottomme ovat kohdistuneet tuohon varhemmin aloittaneiden = yli 10 vuotta kirjoilla olleiden porukkaan. Jokainen heistä kun pelkällä kirjoillaolollaan maksaa yliopistolle muutaman satasen ja moneen, moneen (tuloksellisuus)tilastoon jättävät keskiarvoja heikentävän vaikutuksensa. Ja kaiken kaikkiaan koulutuksen suunnittelun ja tarpeen kartoittamisen vuoksi opiskelijarekisterit pitäisi saada päivitettyä.

Ja kyllä kaikenlaista on tullut vastaan! Suurin osa ei ole reagoinut lähettämiimme kirjeisiin mitenkään. Muutamalle kymmenelle on soiteltukin, ja tulokset hyvin vaihtelevia. Iso osa on soittanut itse saatuaan kirjeen, ja he ovat olleet hyvin ilahtuneita ja kiitelleet herättelystä.

Varmasti suurimmalla osalla keskeyttämisen syynä on ollut töihin meno, perheen perustaminen, sairastuminen, motivaation lopahtaminen, toiseen koulutukseen hakeutuminen. Tosin moni on valmistunut, vaikka yksi tai useampikin noista edellä mainituista jutuista olisi kohdalle sattunutkin. Kaikkinensa suurimman osan kohdalla passivoitumisen syy on vallan ymmärrettävä, mutta muutamia kovasti hämmästyttäviä tapauksia on pulpahtanut esiin.

Joukossa on muutamia opiskelijoita, jotka ovat aloittaneet opintonsa jo 1970- tai 1980-luvulla, mutta eivät ole suorittaneet vuosikausiin, vuosikymmeniin mitään, ja silti vuosi toisensa jälkeen ilmoittautuvat läsnäoleviksi. Heillä saattaa uupua hyvinkin vähän opintoja kandintutkinnosta (tai sitten gradu maisterista) mutta kysyttäessä ovat ilmoittaneet, etteivät koskaan aiokaaan suorittaa mitään: he kun saavat – maksamalla ylioppilaskunnan maksun – opintososiaaliset edut = VR:n liput puoleen hintaan ja YTHS:N (ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön =hammaslääkärin etc.) palvelut käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi.

Sitten on löytynyt sellaisia, joilla opinnot ovat keskeytyneet jo ennen vuoden 2005 tutkinnonuudistusta, mutta jotka aktivoitumalla ja täyttämällä tutkintohakemuslomakkeen saisivat alemman korkeakoulututkinnon ulos. He eivät vain ole tienneet, että vaatimukset ovat lieventyneet ja että heillä on jo olemassa tarvittava määrä sivu- ja/tai kieliopintoja sekä proseminaareja tehtynä. Nämä ovat olleet tietysti kaikkein iloisimpia yhteydenotosta.

Sitten on sellainen joukko, joka on suorittanut muutamasta opintopisteestä muutamiin kymmeniin, jopa lähelle 180 op (= kandin raja), eivätkä ole ilmoittautuneet läsnäoleviksi, eivätkä aiokaan suorittaa opintojaan loppuun. ”On mukava olla kirjoilla”, kuten yksi sanoi. Yliopisto-opiskelijan statuksella on vielä merkitystä? Ja muutamat näistä aikovat suorittaa loppuun ”kunhan yt:t tekevät työttömäksi” tai kun jäävät eläkkeelle.

Ja sitten toisaalta muutama sellainen, jotka ovat päässeet opiskelemaan kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, mutta eivät ole alkua pidemmälle edenneet, mutta kun nyt ovat – yllätyksekseen – kuulleet, että heillä on opinto-oikeus edelleen olemassa, ovatkin päättäneet aloittaa opinnot, tulla luennoille ja ryhtyä tenttimään! Tämä joukko on minua aika lailla työllistävää: kaikki uudet käytänteet ja tietojärjestelmät on opetettava. Heille ei ole mitään pienryhmäohjausta, vaan paluu on ”räätälöitävä”. Mutta räätälöidään, mikäpä siinä.

Ja on meillä tuloksiakin, kandeja ja jo monta ahkeraa palaajaa.

Yliopistoelämää

Pieniä valituksenpätkiä

Jopas on ollut töissä melkoisen ristiriitaista mylläkkää. Vähän olen miettinyt, että kannattiko sittenkään vuosi sitten suostua koulutusneuvoston jäseneksi? Onhan tässä opetussuunnitelmatyössä(kin) riittänyt lisähommaa tuota kautta, ja tuntuu, että jotkut tuntevat tulleensa varpaille astutuiksi. Ja muutamia aika herkkävarpaisia yliopiston käytävillä kulkee. Mutta toisaalta onnistumisen kokemuksiakin, pienet sanat, sivulauseet ”hyvä ku hoksasit” tuovat kummasti energiaa.

Ja samaan aikaan kun yliopistoilta vaaditaan yhä enemmän kansallista ja kansainvälistä yhteistyötä, niin edelleen pidetään niistä omista nurkista ja tieteenalan ”erityispiirteistä” kiinni niin tiukasti, että hirtytään omiin solmuihin. Eikä hoksata, että pienet ovat karsintauhan alla. Ei pitäisi eristyä ja erinomaistua. Kriittistä massaa tarvittaisiin. Ikkunoita ja lauseita avoimiksi.

Minun pitäisi taas löytää se viileä moodi, joka oli aika kauan aikaa vallalla palattuani vuorotteluvapaalta jokunen vuosi sitten. Silloin osasin kuunnella kipakoita keskusteluja ja katsella kiihkeimpiä kinoja ulkopuolisen silmin. Lähes piittaamattomana. Mutta nyt ei tunnu enää pelittävän. Kinaamaan en ryhdy, mutta tuohtumiselta en voi välttyä.

Ja huomaan, että vuosi vuodelta minua ärsyttää enemmän se, että ihmiset eivät kuuntele, mitä muut sanovat! Ei voi olla kyse siitä, etteivätkö ihmiset ymmärtäisi. Eivät vain tunnu omaksuvan asioita, kun höpöttävät viisaana asioita vieruskaverilleen. Ja nyt minä puhun yliopisto-opettajista, en opiskelijoista. Ja tunnen itseni vanhaksi. En viisaaksi, mutta vanhaksi.

Ja nythän tämä meni ihan valittamiseksi. Lopetan. Kerron, että kävin töiden jälkeen kampaajalla, kovin lyhyeksi meni, mutta kasvaahan se. Isompi ongelma kaupungilla ajellessa olivat heijastimettomat jalankulkijat ja pyöräilijät. — Ja taas minä valitan. Nyt loppu.

Huomenna ex libriksistä, kakuista, kuvista, kukista, kirjoista, bloggaamisesta, tai jostain ihan muusta. Huomenna en valita

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Satunnaisia muistiinpanoja

Yksi kandiporukka on saatu maaliin. Seitsemän tutkielman pompsi ohjattu, ohjeistettu ja seminaareissa käsitelty monet eri vaiheet. Tällä kertaa oli ihan poikkeuksellisen heterogeenisia aiheita, ja ihan poikkeuksellisen vieraita tutkimusteemoja minulle: Jääkiekkoväkivalta Suomessa 1956–1975, Eduskunnassa käyty keskustelu Suomen sisäisestä turvallisuuspolitiikasta vuonna 1934, Isänmaallisuus kapteeni Karvosen rintamakirjeissä, Hävittäjärykmentti 5:n toiminta pohjoisella rintamalla, Aborttilaista (1970) mediassa käyty keskustelu, Puoluelehtien kirjoittelu Kekkosen kauden lopussa, Yhteisöllisyys Törnävän sairaalan lasten kokemuksissa.

Poliittista ja sotahistoriaa melkein enemmän kuin minun sietokykyni kestää. Tai ei nyt niinkään, mutta noiden aiheiden parissa tutkielmiaan tekeville minusta ei vain paljon substanssiohjaajaksi ole. Mutta kovasti olen yrittänyt. Ja opiskelijat ovat yrittäneet tehdä opinnäytteitään. Ja perille päästiin. Paras työ, tehty työ. 🙂

Ja fukseille pidin tänään luennon: sellaista opiskelutekniikka-, akateeminen vapaus- ja vastuu-, opintojen pitkäjänteinen suunnittelu-, ulkoinen ja sisäinen motivaatio -höpinöitä sekä raakoja opiskelun realiteetteja kertoilin. Käytännön vinkkejä, kysymisen kynnyksiä madaltavaa jutustelua harjoitin ja kaikkea kannustavaksi ajattelemaani koetin parituntisen aikana sanoa. Tämä vuosikurssi edelleen merkillisen flegmaattista. Ujoa? Hiljaiseksi vaiettua? En tiedä. Mutta minä yritän vielä. 😉

~~~~~~~~~~~~~~~~

Flunssakin jo selätetty, joten vanhukset on eilen ja tänään käyty reissun jälkeen tervehtimässä ja ”huoltamassa”. Siispä huomenna alkava viikonloppu näyttää kotoisalta. Pitkästä aikaa pääsen laittelemaan ruokaa pitkään ja hartaasti.

Ai niin, eilen iltamyöhällä skypeiltiin Meksikoon ja monta muutakin iloista asiaa kuultiin, mutta sekin, että elokuun 15. päivänä postiin viemäni paketti oli viikko sitten tullut perille. Meksikon tulliviranomaiset eivät sittenkään olleet takavarikoineet salmiakkijauhetta erikoisena suomalaisena huumeena. 🙂

Aika nopsasti synttärikarkit lapselle Atlantin taakse sujahtivat: pari kuukautta ja perillä olivat!

Yliopistoelämää

Kokouksia ja kielenhuoltoa

Minä kun en paljon perusta noista henkimaailman juttuista, tai siis sellaisista, mitä minä nimitän henkimaailman jutuiksi, kuten horoskoopit, aurat, biorytmit, numerologiat, kaiken maailman rajatieto. ( Ehkä hieman ristiriidassa tämän väitteeni kanssa on helmikuussa kirjoittamani juttu. 😉 ) Mutta tänään oli joku vireystila tai kuunasento kohillaan.

Ja päivärytmiin uskon. Ja edelleen vannon aamujen parhauteen! Tänään olin Linnanmaalla ja vielä kävelemässä kampuksen hallinnon päädystä omaan kammiooni (muistaakseni noin 700 m) niin varhain, ettei siellä ollut kuin virastomestarit ja ruokaloiden henkilökunta. Repussani oli vain pikkukamera, eikä ollut aikaa ryhtyä kuvailemaan. Ei aikaa ainakaan mihinkään huolelliseen otosten tähtäilyyn tai teeman kuvaamiseen.

Mutta joskus kyllä teen sen: menen oikein aikaisin, otan mukaani järkkärin, jalustan, objektiivilaukun ja kaiken mahdollisen vermeistön ja kuvaan. Vaikka koko päivän. Siellä on paljon pieniä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Ja näkymiä.

Ihan hurjan paljon mielenkiintoisia asioita kuulin ja näin koko päivän kokoustaessakin. Osallistuin ja ihmettelin, ehkä jossakin onnistuinkin. mutta paljolti vain kuuntelin.

Humus-kuppila heräämässä.

Nyt illan – vireystilan jatkuessa yllättävän reippaana – olen lueskellut opinnäytetöiden aihioita. Ja mietin, onko välimerkit tulleet jotenkin maksullisiksi, kenties niitä ei enää opeteta lukiossa vai puuttuvatko ne opiskelijoiden käyttämistä halpis-tekstinkäsittelyohjelmista vai mikä on ne hävittänyt tutkielmista. Tekstailinpa sitten tuossa pitkän tovin Juniorin kanssa ja koetin itsekin olla käyttämättä pilkkuja, pisteitä, kysymysmerkkejä tai kaksoispisteitä, mutta olipas se vaikeaa. Ja ilokseni sain pojalta moittivia huomautuksia tekstareistani.

Monilla opiskelijoilla ovat kongruenssi ja possessiivisuffiksit paikoin ihan hävöksissä! Ja vaikka minulla ei paljon ole kanttia yhdyssanavirheistä edes puhua, niin voisin kuitenkin sanoa, että ne ovat ehkä pahin oikeakielisyysongelma nykyisin. Heti seuraavan kandiporukan pistän ensimmäisessä istunnossa tekemään Kotuksen-sivulta löytyvät simppeleimmät oikeakielisyystestit! Teinpä äsken itsekin muutaman testin. Yhdyssanatestissä jopa 11/12, mutta nimitestissä vain 12/15. Käyhän testailemassa. http://www.kotus.fi/?s=2342 Sivun oikeassa reunassa on testiluettelo. Slangitesti? Sen teen huomenna.

Ja sitten löytyi uusi jänskä juttu: Etunimien taivutusluettelo!

http://kaino.kotus.fi/etunimientaivutus/index.php?s=hakemisto

Kyllähän minä olen tiennyt että nimeni monikkomuodot ovat kovin maskuliinisia. Mutta meitä Reijojahan (fem.) on niin vähän, ettei haittaa! 🙂

Tiedättekö mikä on syyskuun sana? – Hybridisota! Entäs elokuun? Tämä on mainio: pakotejuusto.

Enemmänkin näitä löytyy täältä: http://www.kotus.fi/index.phtml?s=4181 Jänniä ovat. Pieniä ajankuvia. Aika paljon ruokasanoja, eikö vain?

Niitä näitä Yliopistoelämää

Unen jäljet ja muutoksia

Painajaisia, painajaisia, joissa näen painajaisia. Niiden jälkeen vaikea nukkua. Ja yön unien ja valvottujen tuntien tunnelma jätti jälkensä, varjonsa koko päivään. Sellaine olo, että olen elokuvassa, jossa on ankea, syksyinen, vuosisatojen takainen kaupunkielämämaisema. Lyhtyjä, viemärittömiä katuja, hämärää, kolkkoa ja kosteaa. Uuh, ei hyvä.

Valon toi kandiseminaari, jossa älyllistä keskustelua nuorten kanssa. Ja ehkä se väsy teki, että olin rauhallinen. Olisinpa aina. Osaisinpa puhua vakaasti ja rauhallisesti. Tekeekö se tämä ikäkin. Ehkä dekaanin kanssa aamulla käymämme keskustelukin vakautti sanomisiani.

Sitten töissä on menossa sellainen homma, joka hieman haittaa keskittymistä. Ilmastoinkanavien putsaukset, eristeiden vaihdot ja jotain, – ISO hässäkkä joka tapauksessa. Mielenkiintoista, että se tehdään nyt. Tilat, jossa me ollaan, on valmistuneet 1991, jotta yli 20 vuotta vanhat ovat. Ja ainakin 10 vuotta on erilaisissa kyselyissä ja työterveyden raporteissa ollut esillä, että huoneilmasta johtuvia silmä- ja muita allergiaoireita henkilöstöllä on. Muutamat joutuvat työskentelemään irrallaan omasta yksiköstään, laitoksestaan, jossain toisella puolella Linnanmaata, allergiaoireiden vuoksi. Minä en ole ainoa, joka syön työvuoden aikana jotensakin säännöllisesti Xyzalia. Viime keväänä ja kesällä tehdyissä mittauksissa (uusi lafka teki ne) todettiin, että jotain lasivillamaista kanavista huoneilmaan tulee… No nyt – vihdoin – tehdään uusimisia, ja puhallus ja pauke on välillä neuvonpitoja vaikeuttavaa. Mutta kyllä tuollaista viikon sietää jos vastalahjaksi saadaan puhdas sisäilma.

Muutakin uutta kuin hengitysilma on töissä tulossa: toisen professuurin asiantuntijalausunnot ovat tulleet! Saapa nähdä. Pitkän prosessin (vrt. täällä) ratkaisu alkaa olla jo lähellä, tiedä vaikka vuoden vaihteessa meillä olisi toinen uusi proffa oppiaineessa. Sehän olisi vallan mainiota.