Yliopistoelämää

Itseohjautuva, oma-aloitteinen, vastuullinen, sitoutunut yhteisiin tavoitteisiin. muutosvalmis ja työpaineita sietävä. Dynaaminen, nykyisin haussa ehkä useammin ratkaisuhakuinen kuin haasteita kaipaava. Jatkuvassa kehityksessä viihtyvä, monipuolinen ja verkostoitunut toimija. Sellainenhan sitä pitäisi työelämässä nykyisin olla.

Ennen ansioksi laskettiin ahkeruus, säntillisyys, tarkkuus, vakaus. Yhteistyökyky, ihmisten kanssa toimeentuleminen ja yhteisvastuullisuus olivat hyvän työihmisen luonteenpiirteitä, tai ainakin työpaikkailmoituksissa sellaisten avujen perään huudeltiin. Valmius urakkaluontoisiin hommiin – ainakin satunnaisesti – ja työnsaatoltaan ja muutoinkin kaikin puolin tomera ihminen, mies taikka nainen, olivat työmarkkinoilla ja -paikoilla kova sana.

Onko ero vain sanoissa? Onko ero vain käytetyissä käsitteissä?

Tulin tänään palkanneeksi kaksi maisteria muutamaksi kuukaudeksi töihin. Ei ollut yleistä hakua noihin hommiin. Oli ”sisäinen rekry” – tai niin kuin ennen asia ilmaistiin: ”Tietäiskö kukaan meiltä valmistunutta maisteria, josta olis tähän hommaan ja jolla nyt ei olis muita töitä tai apurahakautta menossa?”

Enkä ollut itse kovinkaan dynaaminen tai monipuolinen toimija. Stahanovilaisuus kaukana, ja itseohjautuvuuden olen viime päivänä hoksannut johtaneen siihen, että olen uponnut yhä syvemmälle (opetus)hallintoon, opintojenohjaukseen jopa yli oppiainerajojen ja ohjauksen ja ops-suunnittelun yleiseen parantamiseen. Missä on tutkija? Missä on artikkeleiden tai esitelmien tekijä?  Olenko ollenkaan sitoutunut yhteisiin (julkaisu)tavoitteisiin? Mihinhän olen itseni ohjannut?

Tämmöisiä(kin) kummallisia olen tänään miettinyt. Ja töissä tykännyt olla. 😉

Yliopiston kaksi perustehtävää ovat opetus ja tutkimus. Minä en muista milloin olisin viimeksi opettanut saatikka milloin tutkinut. Jos lasketaan opinto-ohjaus ja opinnäytetöiden ohjaus opettamiseksi (kuten minun toimenkuvassani tehdään) niin sitten olen opettanut tänään, eilen, viime viikolla ja koko kuukauden, –  aika paljonkin. Mutta että olisin luennoinut tai pitänyt seminaareja? Ja tutkimukseen paneutumisesta on valovuosia!

Tänään on ollut kolme kokousta ja yksi palaveri. Olen hallinnoinut, tehnyt kustannuslaskelmia, laatinut ohjeita, kirjoittanut lausuntoja, tiedottanut ja ollut tiedottamisen kohteena. Hyvänen aika, kuinka paljon minä olen tehnyt opetushallintoa tänään ja tällä viikolla. Ja viime ja edellisellä viikolla.

Miten yliopistomaailma ennen ollenkaan on voinut toimia, miten opetussunnitelmia on voitu tehdä, tutkintovaatimuksia laatia, luentosaleja varata, maistereita ja lääkäreitä, tippainssejä ja logopedeja saada valmiiksi, saatikka kirjoja tehdä, uudistuksia aloittaa ja rahoittaa, artikkeleita julkaista? Ymmärränhän minäkin, että hallintoa tarvitaan. Mutta että siitä näyttää tulleen itsetarkoitus!

Tiedättekös, että minä jaksan vielä tuohtua ja innostua. Vielä on usko humanistiseen koulutukseen, ja siihen, että sen säilyttämiseksi voidaan tehdä jotain. Ja tästä tuohtumisesta ja innostumisesta seurauksena mm., että sain tänään palkata itselleni ”assistentin”. Kuukaudeksi suunnittelijan-nimikkeellä maisterin,  jonka kanssa on tehty paljon yhteistyötä aiemminkin ja jonka kanssa nyt ryhdymme perkaamaan vanhoja opiskelijarekistereitä ja ”siivoilemaan” niitä.

Kirjoilla olevat vanhat, mitään suorittamattomat opiskelijat kun nekin merkitsevät yliopistolle kuluja ja vääristävät tilastoja ja sotkevat ”tuloslaskentaa”, joten olisi tarve putsailuun. Vähän olen hommaa jo pohjustanut,  ja  olen viime päivinä – kaiken kokoustamisen ohessa – valmistellut tätä alkavaa prosessia, ja monien muiden yllätysten lisäksi paljastui sellaistakin, että meidän oppiaineeseen on kirjautuneena useampiakin jo edesmenneitä. Ja heidänkin olemassaolonsa, vaikka vain  ”haamuina” rekistereissä, maksavat meille. Tällaiseksi on maailma mennyt!

Ja tänään jonkinlainen kulminaatiopiste syyslukukaudessa: nyt rauhoittuu. Aloitusruljanssit tavallista aikaisemmin ohi, aloitettiinkinhan tavallista aikaisemmin. Ja nyt kun ensi viikolla ei ole arkistoekskursiota, jonka yleensä joka toinen vuosi opiskelijoiden kanssa kolmipäiväisenä turneena Helsinkiin teen, niin tosissaan syksyn ruuhka on nyt huippunsa jo ohittanut. Arkistoekskursio joutui kilpailemaan niukoista rahoista ”vanhojen käsialojen” -kurssin kanssa. Mieluusti tein tilaa sille. Se on tarpeellinen, harvoin järjestettävä.

”Vanhat käsialat” -kurssi oli yksi minun opiskeluaikani mieluisimmista. Oli kiehtovaa oppia lukemaan 1600-luvun tekstejä. Vähän kuin ristisanatehtäviä tekisi. Suoritin kurssin intensiivikurssina (= kaksi viikkoa monta tuntia päivässä) kesäopintoina Kajaanissa ja opettajana oli legendaarinen professori KJ. Kun olin Kajaanissa tietysti vielä yksikseni sen pari viikkoisen, niin lueskelin ja opettelin tekstejä itsekseni solukämpässä illatkin. Veivät mennessään. Ainoa tentti, jossa koskaan olin valmis ennen kuin tentistä sai poistua, eli alle puolessa tunnissa selvitin näytetekstit. Ja oikeasti osasin: sain ihan täydet pisteet. Mikä sitten olikin varmasti osasyynä siihen, että tulin palkatuksi samaisen professori KJ:n tutkimusapulaiseksi jo kolmantena opiskeluvuotenani. Enää en hanskaisi. Niin vähän on viimeiseen 15 vuoteen tullut oltua tekemisissä noiden vanhojen käsialojen kanssa. Kauniitakin ne joskus ovat. Klikkaa isommaksi niin näet.

Älyllistä keskustelua,

asioita, joihin voi vaikuttaa,

tulostakin saatua aikaiseksi,

oppimista,

kokouskahvit paakkelseineen ja hedelmineen,

mahdollisuus tarkkailla ja kuunnella ihmisiä vallankäytössään,

asiantuntijuuden lisääntyminen,

oman asiantuntijuuden hoksaaminen,

 – toki myös vaikeita ja ikäviä päätöksiä oltava tekemässä,

byrokratian loputtomuus koettava,

oma tietämättömyys ja ymmärtämättömyys siedettävä,

ärsyynnyttävä asioiden huonosta hoidosta,

väsyttävä turhaan vatvomiseen,

kesken kaiken kyseenalaistettava koko homman mielykkyys.

Kuuden tunnin (10 minuutin vessatauolla!) koulutusneuvoston kokoukset  eivät ole läpihuutojuttuja.

Paljonhan sitä keskustellaan siitä, mikä on kodin ja koulun välinen tehtävänjako kasvatuksessa. Keskustellaanpa joskus jopa siitä, onko yliopistollakin siinä vielä osansa?

– Minullahan on asiasta tietysti hyvinkin vahva mielipiteeni. Kuin myös siitä, mitä sen kasvatuksen pitäisi pitää sisällään. Millään muotoa en aio ryhtyä väittämään, että olisin/tai olisin ollut hyvä kasvattaja. Mutta nuorten aikuisten kanssa päivittäin tekemisessä olevana tulen aina joskus – niin kuin nyt tänäänkin – hiljaa mielessäni ajatelleeksi, että jotakin jonkun olisi joskus pitänyt joillekin opettaa ja jotenkin kasvattaa. Ja on tullut myös ajateltua joidenkin keskustelujen jälkeen, että olipa ”fiksu opiskelija”, ”kiva tutustua” tai ”tuo ihminen pärjää varmasti missä vaan”.

Ja missä se kasvatuksen puute tai sen hyvät vaikutukset näkyvät? – Minä näen, kuulen, koen arjessa, pienissä asioissa, small talkissa… Siinä, että tervehditään, tarvittaessa esitellään itsensä, sanotaan kiitos ja hei, tehdään niin kuin on sovittu, kuunnellaan, kysytään ja vastataan, katsotaan välillä silmiin, ollaan ajallaan.

Ehkä puhunkin vain pienestä kasvatuksen osa-alueesta, siis käytöstavoista, enemmän kuin koko laajasta kasvatuksen käsitteestä?

Ja onko se kasvatuksen tulosta vai sisäsyntyistä, opittua kenties, että otetaan toiset huomioon, ettei ilkeillä, että ollaan reiluja, että ei kiusata, ei nakella eikä naljailla, hymyilläänkin joskus ja ollaan läsnä jos sellainen on tarkoituksena?

Kyllä, kyllä minä elän taas niitä päiviä ja viikkoja vuodesta kun tutustun moniin, kymmeniin uusiin, nuoriin ihmisiin. Enkä välty siltä, että se ensivaikutelma tahtoo jättää jälkensä, pitkäksi aikaa.

Alan kuulostaa kukkahattutädiltä, niuholta, … siispä lopetan.

Ja olen iloinen, että olen tänäänkin tutustunut moneen mukavaan nuoreen. Ja ollut tekemisissä monien jo vuosia tuttuja olleiden mukavien kanssa.

Ja niin vanhaksi olen jo käynyt, että ilahdun kun nuori mies lopettaa opiskeluasioita käsitelleen ”virallisen” sähköpostinsa toivotellen ”Hyvää syksyn jatkoa sullekin”.