Vanhemmuus – Sivu 14 – Tuulestatemmattua

Juhlapäivähän tämä

Pehtoorin veljenpojan, meidän kummipojan, lakkiaispäivä tänään.

Nyt on meidän lasten kaikki serkut valmistuneet kouluistaan. Sisarustemme viimeinenkin, kuopus, kävi tänään lakkinsa pokkaamassa. Sisareni uusperheessä ollaan jo pian siirtymässä ”leveliltä seuraavalle”, joten yksi vaihe meidän sukujen historiassa on ohi. Enää ei ole sisarusten lasten kastajaisia, rippijuhlia, lakkiaisia… Elämänkausiriiitit, siirtymät portaalta toiselle, ovat tärkeitä yksilön kannalta, mutta myös pitävät jonkinlaista sukujen koheesiota yllä.

Valmistujaisia, tupareita, kihlajaisia, häitä, seuraavan polven kastajaisia/nimiäisiä … mitä muita elämänvaihejuhlia lieneekään nuoret viettävät, niitä lienee joskus tulossa, mutta nyt on kuitenkin yksi vaihe vaihtumassa seuraavaan.

Tänään pikkuserkukset olivat viedä ylioppilaalta huomion: suvun nuorimmaiset kun olivat kaiken keskipisteenä (ks. kuva yllä).

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Muutoin päivän teemana on ollut lenkki, mieluiseni safka (kampasimpukoita, mustekalarenkaita yms. värkkäilin) ja uuden tietokoneen asennuspuuhat. Homma siirtyi eiliseltä kun Apsu tuli iltasella käymään, joten mummin harrastus/opiskelu/työhommat saivat siirtyä seuraavaan päivään.

Nyt on melkein kaikki jo kondiksessa (mm. tämä postaus kuvineen, joka on käynyt jo LR:n kautta, on tehty uudella koneella), mutta sähköposti ja tulostimen ajurit ovat vielä ”vaiheessa”. Aika usein juuri nuo aiheuttavat, ainakin minulle, vähän ongelmia.

Pitäisihän minun osata. Melkein koko 90-luvun ja vielä 2000-luvun ensimmäiset vuodet olin meillä töissä yksikön ”ATK-vastaava”, mikä merkitsi, että hommasin kaikille koneet, asensin tarvittavat ohjelmat ja virustorjunnat, pelkäsin Millineumia ja sen mahdollisesti aiheuttamia tuhoja tietoliikennejärjestelmille, koulutin uusien ohjelmien käyttöönotossa,… kaikkea sellaista, mitä myöhemmin keskitetysti tuli hoitamaan ”ATK-keskus” ja sitten ”Tietohallinto”.

Enemmän tuosta työelämätietoudesta on tänäänkin ollut apuja kuin paperisista manuaaleista tai perheen insinööristä, jonka erinäisten testien mukaan (”Miksi insinööri on paras puoliso”), pitäisi olla paras mahdollinen asiantuntija näissä projeteissa. Aina ei mene tasan onnen lahjat… Pehtoori ei hanskaa tietotekniikkaa, mutta puutarhurointia sitten sitäkin enemmän. 😉 Tuohon em. artikkeliin palatakseni; on siinä paljon tottakin.

Nyt olisi vielä Viihdepaketin käyttöönotto ja wlan-verkon luominen, mutta taidan jättää moiset huomiselle…

Niitä näitä Vanhemmuus

Päivä yksin ja ilta tyttären kanssa

Kun tytär aamukuudelta TULI kuntosalilta, katsoin minäkin parhaaksi nousta ylös. Jo eilen lapsi lupautui äidilleen malliksi koulun etätehtävää varten, ja sovittiin, että aloitellaan kuvaussessiot heti aamulla, ennen töihin menoa.

Tehtävänanto kun kuului ”kuvaa henkilö omassa miljöössään”. Viiden kuvan sarjan kautta olisi saatava kuvattavan personoa esiin. Kuntosalille en kuitenkaan lähtenyt treeniään kuvaamaan, mutta työmatkalle saattelin.

Hakaniemi nyt kun on hänen miljöönsä ihan selkeästi. Jäin sitten torille aamukahville ja croissantille, olipa ihana istuskella ja katsella kun väki rientää töihin, eläkeläiset ja ukkoköörit torille. Aivan erilailla vireää kuin viime viikolla Oulun toriaamussa. Aurinko paistoi, kesäaamussa kaupungissakin on hieno tunnelma.

Jatkoin lenkkiä, kiertelin rannoilla, kuvailin.

Palailin takaisin tyttären asunnolle lähteäkseni kymmeneltä vähän siistiytyneenä keskustaan. Ykkösjuttuna edelleen liikkuminen ja kuvaaminen. Pöytäliinaa meidän isolle pöydälle etsin, itselleni kesäsandaaleita – kumpiakaan ei löytynyt. Kuvia sentään satoja.

Neljän jälkeen kävelin Alma-talolle. Henkilökuvaus jatkui: tytär työpaikallaan. Ja sitten lähdimme kohti Kaartinkaupunkia, matkalla syömään kävimme ’yhillä’; panimo Brasserien sisäpihalla. Kaikki muut näyttivät testaavan talon omia oluita yms. ja vain meillä oli pienet lasilliset cavaa. Se riittti oikein hyvin. Oli vaan niin mieluisaa istua auringossa, päivitellä vielä kuulumisia, tuntoja, suunnitelmia kertoilla puolin ja toisin.

Jatkoimme matkaa, ravintola, jonka olin valinnut ruokapaikaksi (Toca), ei ollut vielä(kään) auki, joten oli puoli tuntia tapettava aikaa. Vanha kauppahalli oli tyttärelle käymätön paikka (paitsi joskus lapsena on sinne raahattu) ja nyt katsoin velvollisuudekseni viedä tämmöisenkin kulttuurin äärelle.

Puolikuudelta Toca avautui. Illastimme. Ruoka oli hyvää.

Ei suurenmoista, eikä tuonne tule uudestaan mentyä, mutta hyvää.

Eniten häiritsi se, että väkeä oli vähän, melkein kuin oululaisessa ravintolassa arki-iltana… Mutta riittihän meillä vielä juttua.

Luulenpa, että tämä(kään) ei ole ihan itsestäänselvä asia: että aikuiset lapset antavat vanhempiensa, tyttäret äitiensä, tulla elämäänsä, arkeensa, noin vain. Ja että se on helppo jakaa… Ehkä tässäkin Siperia, tai siis Meksiko, teki tehtävänsä, opetti arvostamaan tällaista, hoksaamaan, ettei ole itsenstäänselvää tavata säännöllisesti; puolin ja toisin tämmöinen tuntuu luonnolliselle, oikein hyvälle.

Käveltiin lämpimässä illassa Unioninkadulta takaisin Vetehisenkujalle. Vielä muutama potrettikuva, ja sitten päivä koettu. Hyvä päivä.

Isovanhemmuus Niitä näitä Ruoka ja viini Vanhemmuus

Äitien- ja mummien päivä

Se on ihan turha yrittääkään selittää, kuinka hieno on ollut viettää ensimmäinen äitienpäivä mummina. Ja mitä sitä selittämään… leuhottamiseksi se menisi. 😉 Elämä on.

On vain todettava, että aurinko, kevät, liikkuminen, valmiiseen ruokapöytään istuminen, levollinen, kivuton olo, perhe, viestit, puhelut, rakkaat lähellä ja kaukana ovat tärkeitä, tärkeämpiä kuin mikään muu.

Pehtoori kiistää heränneensä aamuviideltä, mutta varhain kuitenkin, minkä seurauksena olemme syöneet erinomaisen hyvin. Ja Juniori tuli kotikotiin samppanjan ja halausten kanssa, Miniä tilaamansa kyltin kanssa, tyär soitti jo aamulla ja Aapelin kädenjälki on lahjapaketissa. Ei minulta mitään puutu… tytär kun vielä olisi ollut livenä, mutta pääasia ettei ole meren takana. 😉

Olin lupautunut tekemään jälkkärin. Olen itsekin yllättynyt, jotta kuinka hyvää oli. Palaan asiaan.

Miten sen Suurlähettiläiden laulun sanat menivätkään:

Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan
Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma antaa kaikkein parastaan

Lappi Niitä näitä Vanhemmuus

Etelään ja pohjoiseen

Kaikenmoisesta on juteltu. Paljon työelämän vaatimuksista, paljon Suomen ja Suomen nuorten ihmisten taloudesta, itse kunkin omasta elämästä, tulevasta, haaveista, peloistakin. Sairauksista, vanhuudesta. Esikoinen (26 v. ) – käytyään eilen molemmat mummulat – totesi, että kyllähän se hämmästyttää, kuinka itse huomaa päivä päivältä muistuttavansa (koskien nimenomaan työelämää) enemmän vanhempiaan. … Mitäpä tuohon osaisi sanoa? – Ei mitään, ja sitten kuitenkin paljonkin. Löysimme asiaan nyansseja. 😉

Tänäänkin – tietysti – päivään on kuulunut erinomaisesti syömistä ja Aapelin kanssa jutustelua. Siinä me kaikki viisi aikuista kuuntelimme, kun Apsulla oli asiaa. Yllin kyllin.

Kolmas keskeinen puheenaihe oli mökkiloma – onhan Juniorilla menossa hiihtoloma. Hiihtää poika ei aio, mutta ajatuksena on, että noissa alakuvan maisemissa ollaan jo huomenna illalla. Tyär ei ole :(, Pehtoori kävi juuri viemässä lapsen Norskin kyydille kohti etelää, Stadiin palaa Esikoinen. Ei ole digitalistilla hiihtolomaa…

Eka hiihtolomaviikko suunnilleen ikinä, kun minulla ei ole hiihtolomaa, mutta onpahan lomaa, eikä edes Laanilan historia odota mökillä toimittajaansa!

Mökkimaailman uutisiin on kerrottava suruviesti: Ivalon Kenkä-Asun historia on tullut pääpisteeseensä. Täällä blogissa olen kirjoittanut uniikista putiikista parikin kertaa, mutta nyt kauppiaspariskunta on siirtynyt tuonilmaisiin… Lapin Kansassa oli heistä juttu kuvan kera viikolla.

Päivän kännykuvan teemana on – tavattoman vaikea – neutraali. Perheen innottamana kuvasin sitten vettä. Sehän on neutraalia, vai onko enää nykypäivässä? Mutta enivei: tässäkin minun mielestäni näkee kännykameran tarkan piirtokyvyn.

Hiihtolomasta ja kuvauksesta puheenollen: olkoon ensi viikon haastekuvan aiheena ´harrastus´. Ja kuvattuna nimenomaan niin, että kuvassa on mukana harrastaja. Siis henkilökuva harrastuksesta.

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Onnen rippusia

Kuinka helppoo onkaan olla onnellinen, laulaa Olavi Uusivirta.

Kuinka helppoo se onkaan tällaisena päivänä, kun tyär on tullut Helsingistä kotikotiin käymään, Juniori perheineen syömään, kun Pehtoori ja tyär ovat keränneet pöydän täyteen ruokaa: Yuki-sushista valmista alkuun, pääruoaksi puikuloita, mätiä, graavilohta, savukalaa, smetanaa, ja jälkkäriksi juustoja, ananasta ja muita hedelmiä.

Tänään PhotoADayn aiheena neliö. Minun tulkintani siitä on ruutu. Ja neliö. Olipa syntisen hyvää juustoa.

Vaikea kuvitella minulle mieluisampaa päivällistä, jonka äärellä istuimme ja ”touhusimme” monta monituista tuntia. Aapelin viedessä välillä kaiken huomion toisiltamme ja ruoalta. Hän vaan on niin onnellinen lapsi.

Tässä eiliseltä kauppareissulta pieni videoklippi, laita äänet, kuulet kuinka pieni nauraa – koiralelulle.

Historiaa Isovanhemmuus Niitä näitä Vanhemmuus

Sukupolvien välissä

Tänään sitten sellainen aamu, että me molemmat Pehtoorin kanssa lähdimme hakemaan äitejämme, ja molemmat lähdimme tahoillamme heitä käyttämään OYSissa. Siinäpä ne aamupäivät kuluivat. On tässä viime aikoina juteltu, että onkohan oikeasti niin, että omissa vanhemmissaan näkee itsensä vanhenevan, itsensä vanhana?

Vanhemmista puheenollen: serkkuni lähetti isänsä jäämistöstä nipun kirjeitä minulle, ja heti nipun päällimmäisenä oli kirje, jonka isäni oli lähettänyt vanhemmilleen. Kirjoittaessaan kirjeen isäni oli sen ikäinen kuin meidän Juniori on nyt ja minä olin sen ikäinen kuin meidän pojanpoika on nyt. Tuntuu hassulta lukea kirjettä, jossa isäni kirjoittaa isälleen minusta vauvana.

Aapeli on nyt yhdeksän kuukauden, ja äitinsä, miniä, lähetti kuvan juuri kun olin kaupungissa päivän ensimmäisessä kokouksessa, ja minä mokoma satuin aukaisemaan kännykän: oli paha pysytellä coolina tätä kuvaa katsellessa!

Aapeli on!

Illansuussa oli vielä tälle päivälle toinen kokous, joka oli toinen paistinkääntäjien kokous tälle viikolle. Kyllä nämä miljööt ja eväät aina Linnanmaan neukkarit ja viinerit voittaa.

Ennen kokoukseen menoa ehdin käväistä Valveella, jossa on valokuvanäyttely ”Maaseudun tulevaisuus”.

Maaseudun Tulevaisuus -lehti juhlii satavuotista historiaansa valokuvanäyttelyllä, joka piirtää komean kuvan Suomen maaseudusta.

Pohjoisen maaseutua ja arjen historiaa tutkineena ja opettaneena, valokuvausta intohimoisesti harrastavana ja nyt jo opiskelevana tuo näyttely kyllä kolahti. Uskon että monelle muullekin ikäpolveni ihmiselle siinä on paljon tuttua, ajatuksia herättävää, oivaltavaa, muistikuvia avaavaa.

Se on hieno näyttely, johon on vapaa pääsy. 13.3. asti. Menehän.

Isovanhemmuus Niitä näitä Vanhemmuus

Jo hiljalleen hiipuu joulun ilo

Piparimuruja pöydillä, konvehtipapereita kulhoissa, rusina- ja manteliskoolien pohjat jo näkyvissä, pöytään nostamani jälkiruokatarjotin ei enää aiheuta erityistä innostusta, puheensorina jo verkkaisempaa … Joulu jo hiipuu. Levolliselta tuntuu silti.

Nuoret ovat erikseen ja yhdessä kiertäneet mummuloita, anoppiloita, kummilapsiaan ja illansuussa palautuivat Rantapellon ruokapöydän ympärille.

Ja jouluruukun, kalkkunan ja salaatin ja muutamien ”saidereiden” jälkeen oli aika keskittyä olennaiseen: Aapeli on kaiken keskipiste.

Eipä tänäänkään paljon muuta sitten. Noh, aamulla tyttären kanssa pitkähkö lenkki kurjassa kelissä – tai siis oli ikävän näköistä, viheliäinen tuuli, liukasta. Mutta mehän ei vähällä periksi annettu. Kuten nykyisin kuuluu ilmoitella: alkaa olla tämä joulu taputeltu.

Niitä näitä Valokuvaus Vanhemmuus

Muuttokeikka ohi

Ihan kuin olisi oltu kauemminkin pois. Helsingin työleiriltä palattu, ja hyvä viikonloppuhan tämä on ollut. Hyvä mieli, kun sai tyttärelle kodin kuntoon. Eikä se koti ole Meksikossa tai Saksassa tai jossain muualla kaukana, vaan Helsingin Kalliossa, vai pitäisikö sittenkin sanoa, että Hakaniemessä. Ja kiva koti siitä tuli. Josko nyt nämä muutot (vuoden sisällä kolmas (Meksiko – Oulun Koskitie, Oulusta Porvoonkadulle, Porvoonkadulta Vetehisenkujalle) olisi vähäksi aikaa tehty. Nyt molemmat lapset ovat asettuneet,– kai? 😉

Kunhan Helsingissä kaupat aukenivat, minä lähdin cityyn, mielessä, että hoitelen jouluostoksia pääkaupungin erinomaisen tarjonnan äärellä, mutta ensinnäkin meni aikaa kun kävelin Hakiksesta keskustaan. No siihen ei olisi Kaisaniemen puiston kautta kauaa mennyt, varsinaisesti kuin parikymmentä minuuttia, mutta sitähän piti taas kameran kanssa rannoilla ja puistossa kierrellä ja räpsiskellä… Helsingissäkin oli siis yöllä ja aamusella satanut vähän lunta.

Tavattoman paljon oli väkeä liikkeellä sunnuntaista huolimatta, ja Stockalla, Akateemisessa, muutamissa putiikeissa porukkaa liki tungokseen asti… no klo 15 oli Aleksanterinkadun joulukadun avajaiset, joten ehkä siksi.

Tuolla puiden takana näkyy lapsen työpaikka. Tosi lyhyt on nyt työmatka. Vaikka kävellen. Mikä on pääkaupunkiseudulla kyllä harvinaista herkkua.

Minulla oli pari tuntia tehokasta peliaikaa käytettävänä, mutta enhän oikein käynnistynyt: muutama kirja (kuinka minulla jo nyt on ikävä Oulun lakkautettua Akateemista!) ja Aapelille tuliainen.

Eikä sitä Repeatin kaipaamaani/etukäteen miettimääni villatakkia, eikä Michael Korsin ponchoa ollut, joten vaatekaappiakaan ei tullut turhaan täytetyksi. Puoli kolmen bussiin kohti lentokenttää ehdin, ja Pehtoori nousi kyytiin Hakaniemestä. Siis edelleen kätevää on lapsen luo meneminen ja paluu kotiin.

Finski kulki ihan normaalisti, ja lumisella Oulunsalon lentokentällä olimme illansuussa. Auto oli kymmensenttisen lumen peittämä, mutta löytyi se. 😉

Oulu tuntuu pimeältä, maalaiselta, koti isolta, valoisalta, omalta.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Sunnuntai-iltana on seuraavan viikon kuvahaasteen aika. Ensi viikon aihe onkin aika vaikea; ainakin minulle tämä tuntuu vaikealle: LÄHELLÄ.

Kuluneen viikon Heijastuksia-haasteeseen on tullut monta hienoa kuvaa. Käykäähän kaikki katsomassa ja kommentoimassakin: kaikille kuvaajille palaute on aina tervetullutta. Miltä sinun mielestäsi nuo kuvat näyttävät? KLIKS

Vanhemmuus

Muuttopuuhissa

Muuttopäivä. Niinhän tässä on käynyt, että tyttären muuttoapuna on taas oltu. Maaliskuussa Porvoonkadun vuokra-asuntoon roudattiin puolet lapsen maallisesta omaisuudesta. Nyt tuotiin Oulusta ne loputkin ja kaikki uuteen asuntoon Hakaniemeen. Vetehisen puiston kupeessa on edellistä parempi kaksio. Merkillinen rauhallinen keidas koko tienoo Häneentien ja Sörnäisten rantatien välissä.

Lapsi lähti aamuseitsemältä töihin ja me pistimme töpinäksi. Nyt alkaa homma olla loppusuoraa vaille valmis. 😉

Niitä näitä Ruoka ja viini Vanhemmuus VAT

Joutsenia, liturgian lopulla, kuvahaasteet – ja valpolicella

Olin tänään ortodoksikirkossa, siellä oli ”ylienkelien ja muiden ruumiittomien voimien juhla” [on otettava selvää, mitä tuo tarkoittaa… ]. Ystävän luvalla menin kuvailemaan; tämä oli nyt kolmas kirkko, jota yritin (paino sanalla yritin) kuvailla yhtä etätehtävää varten. Ei sittenkään tarpeeksi aikaa, ei mahdollisuutta keskittyä.

Ja kun vielä olen deletoinut Turkansaaressa jo kuukausi sitten ottamani kirkkokuvat ja Saariselän kappelin kuvissa on monta ongelmaa, niin on todettava, että ei nyt onnistu kirkkokuvaus minulta. Minä, joka niitä olen kuvaillut iät ajat, maailmalla ja kotona. Nyt ei onnistu. Kun nyt niiden kuvaaminen on läksynä!!!

Se, mitä yritän sanoa, on, että olen kuin paraskin opiskelija ennen etätehtävien palautusta: selityksiä surkean tuloksen vuoksi on repullinen! Että minäkin – paatunut opiskelijoiden seli-seli-selitysten kuuntelija – olen nyt itse samassa tilanteessa. Niinpä päätin, etten selittele: palautan tehtävät ajallaan, pää pystyssä (vain itsekseni häveten), enkä selittele. Olen kuvatessa oppinut paljon, ja yritän kestää palautteen.

Sitä paitsi ortodoksiliturgian loppupuolella oli jännittävää käydä. Jos pitäisi sanoa yksi adjektiivi, joka kuvasi tunnelmaa kirkossa, se oli ”familiääri”. Siellä oli tavattoman läheinen tunnelma.

Tai ehkä vain olin siinä ”moodissa”. Olin juuri vienyt Esikoisen lentokentälle. Taas kerran tyttären hyvästellyt. Koskapa minulla oli aikaa ennen liturgian päättymistä ja kirkkoon menoa, ajelin autolla ja kävelin Heinäpäässä ja muualla yhteensä parisen tuntia, ja satuinpa Kempeleessä ajelemaan ohi pellon, jossa joutsenet, kymmenet, olivat yöpyneet. Heräilivät jo. Kaukaa pitkällä objektiivilla tavoitin heräämisensä: monet nukkuivat, osa oli jo hereillä, osa jo kaulat kauniisti koholla, olivat kuin nuotteja viivastolla. (klikkaamalla kuvat suurenevat)

Lentokenttä, Kempeleen pellot, Heinäpään, Etu-Lyötyn ankeat marraskuiset kadut ja ortodoksiliturgian jälkeiset kuvat ja tunnelma…. Näiden jälkeen kotiin. Kaksin olemme sunnuntain viettäneet.

Olen/olemme pitkin syksyä maistelleet ja nauttineet viinejä pitäen mielessä, että pian on aika tehdä Tuulestatemmatun viinisuositukset joulupöytään (ks. esim. viimevuotinen). Sen vuoksi muutama maistettu viini, joka muutoin olisi päätynyt tänne kehuttavaksi, on jäänyt mainitsematta. Mutta nyt ei voi pantata tätä: italialainen, Veneton Valpolicella avattiin kahden hengen sunnuntaisafkalle. Ja vielä nautiskelen tässä ohessa … Siinä ”mikään-ei-pistä-vastaan”. Se on kertakaikkisen hyvä, terve, peruspunaviini, jossa ei happamuus häiritse makua. Se ei ole yltiömakea, ei turhan kosiskeleva. Se on hyvä. Osta pikkujouluviikonloppuun kokeeksi, ehkä päädyt hankkimaan sen joulupöytäänkin: Valpolicella, per favor.

~~~~~~~~~~~~~~

On sunnuntai ja se tarkoittaa sitäkin, että on uuden kuvahaasteen aika. Tulevan viikon kuvahaaste on ”Kaupungin valot” ~ joko konkreettisesti tai vertauskuvallisesti. Aika mukava haaste, minusta ainakin. Myös kännykuvaajat ovat tervetulleita mukaan!

Kuvahaasteeni siis lähti kuin lähtikin käyntiin. Haastesivulla on jo kolme kansiota ja lisäksi tämä uusi, yhteensä 14 kuvaa ja ainakin parikymmentä kommenttia. Keskustelussa on päästy jo asian syvimmän olemuksen äärelle:

Harrastaja eli amatööri tarkoittaa rakastajaa, intohimoisesti asiaansa suhtautuvaa. Töissä voi olla vain töissä, puolinukuksissa, harrastuksen parissa ei koskaan!

Olen niin samaa mieltä!:)

Tein muuten tuohon blogisivun ylävalikkoon uuden klikkauskohdan ”Kuvahaastesivu”, sieltä pääset suoraan haastesivulle. Viikon aikana siellä on käyntejä jo parisataa. Klikkauduhan katsomaan, millaisia kuvia lukijat ovat lähettäneet. Ja lähetä omasi.