Kun tytär aamukuudelta TULI kuntosalilta, katsoin minäkin parhaaksi nousta ylös. Jo eilen lapsi lupautui äidilleen malliksi koulun etätehtävää varten, ja sovittiin, että aloitellaan kuvaussessiot heti aamulla, ennen töihin menoa.
Tehtävänanto kun kuului ”kuvaa henkilö omassa miljöössään”. Viiden kuvan sarjan kautta olisi saatava kuvattavan personoa esiin. Kuntosalille en kuitenkaan lähtenyt treeniään kuvaamaan, mutta työmatkalle saattelin.
Hakaniemi nyt kun on hänen miljöönsä ihan selkeästi. Jäin sitten torille aamukahville ja croissantille, olipa ihana istuskella ja katsella kun väki rientää töihin, eläkeläiset ja ukkoköörit torille. Aivan erilailla vireää kuin viime viikolla Oulun toriaamussa. Aurinko paistoi, kesäaamussa kaupungissakin on hieno tunnelma.
Jatkoin lenkkiä, kiertelin rannoilla, kuvailin.
Palailin takaisin tyttären asunnolle lähteäkseni kymmeneltä vähän siistiytyneenä keskustaan. Ykkösjuttuna edelleen liikkuminen ja kuvaaminen. Pöytäliinaa meidän isolle pöydälle etsin, itselleni kesäsandaaleita – kumpiakaan ei löytynyt. Kuvia sentään satoja.
Neljän jälkeen kävelin Alma-talolle. Henkilökuvaus jatkui: tytär työpaikallaan. Ja sitten lähdimme kohti Kaartinkaupunkia, matkalla syömään kävimme ’yhillä’; panimo Brasserien sisäpihalla. Kaikki muut näyttivät testaavan talon omia oluita yms. ja vain meillä oli pienet lasilliset cavaa. Se riittti oikein hyvin. Oli vaan niin mieluisaa istua auringossa, päivitellä vielä kuulumisia, tuntoja, suunnitelmia kertoilla puolin ja toisin.
Jatkoimme matkaa, ravintola, jonka olin valinnut ruokapaikaksi (Toca), ei ollut vielä(kään) auki, joten oli puoli tuntia tapettava aikaa. Vanha kauppahalli oli tyttärelle käymätön paikka (paitsi joskus lapsena on sinne raahattu) ja nyt katsoin velvollisuudekseni viedä tämmöisenkin kulttuurin äärelle.
Puolikuudelta Toca avautui. Illastimme. Ruoka oli hyvää.
Ei suurenmoista, eikä tuonne tule uudestaan mentyä, mutta hyvää.
Eniten häiritsi se, että väkeä oli vähän, melkein kuin oululaisessa ravintolassa arki-iltana… Mutta riittihän meillä vielä juttua.
Luulenpa, että tämä(kään) ei ole ihan itsestäänselvä asia: että aikuiset lapset antavat vanhempiensa, tyttäret äitiensä, tulla elämäänsä, arkeensa, noin vain. Ja että se on helppo jakaa… Ehkä tässäkin Siperia, tai siis Meksiko, teki tehtävänsä, opetti arvostamaan tällaista, hoksaamaan, ettei ole itsenstäänselvää tavata säännöllisesti; puolin ja toisin tämmöinen tuntuu luonnolliselle, oikein hyvälle.
Käveltiin lämpimässä illassa Unioninkadulta takaisin Vetehisenkujalle. Vielä muutama potrettikuva, ja sitten päivä koettu. Hyvä päivä.
Tuo, mistä toiseksi viimeisessä kappaleessa kirjoitat, on kyllä totta ja tärkeää. Viime vuonna tarvitsin olosuhteiden pakosta äitiäni avuksi aika paljon, ja oikeastaan vasta silloin äiti tuli minun aikuiseen arkeeni, yleensä vieläpä keskelle kaaosta. Välimme ovat olleet hyvät aina, mutta kyllä nuo kohtaamiset meitä lähensivät entisestään.
Katri, on se tärkeää. Varmasti äitisi tulo avuksi oli teille molemmille merkityksellinen vaihe, ja hienoa että talven kaaokset lähensivät. Aina ei varmaankaan käy niin.
Mekin olemme Esikoisen kanssa olleet aina hyvissä väleissä, ja tämä on myös tyttären mielipide ;), ja minulla on tunne, että meidän molempien ”yliopistolaisuus” ja satunnaiset yhteiset opiskelu- ja työmatkat, yhdistivät ja lähensivät. Ehkä meidän samankaltaisuuskin.
Mutta kyllähän S. enemmän isänsä tyttö on. Ehdottomasti. Ihan samalla lailla kuin Juniori on äidin poika. Vaikka kuinka ovat aikuisia. 😉 Ja tärkeitä ja rakkaita ovat molemmille molemmat. 😉
Aikuisten lasten ja vanhempien välisessä suhteessa on – luulisin – aika tärkeää antaa tilaa molemmille. Olla elämässä mukana ja läsnä, muttei tuppautua siihen. Eikä ripustautua. Ei varsinkaan vanhemmat lapsiinsa.