Showing: 41 - 50 of 99 RESULTS
Niitä näitä VAT

Torniossa studiossa

Torniossa kaikki hyvin. Ei sada, ei myrskyä, ei ole mieletön pakkanen. No ei olisi paljon haitannut, vaikka olisikin, sillä koko päivän olemme olleet sisällä. Ei mitään miljöö- tai repparitehtäviä Tornio-Haaparanta -alueella. Oli studiopäivä. Aamulla arvottiin kuvausparit ja arvottiin koulusta ”studiot”, jonka kanssa ja jossa ”rooli”kuvaukset oli tehtävä. Kouluun piti/sai tuoda rekvisiittaa/rooliasuja, joiden kanssa halusi tulla kuvatuksi, mutta kun tieto tästä tuli, olimme mökillä, joten minulla kokin kamppeet, historiantutkijan vermeet, tms., joita olisin voinut harkita rekvisiitaksi, olivat kaikki kotona. Siispä minulle oli keksittävä koulun pukuvarastosta jotain sopivaa ylle. Näette sitten huomenna.

Minulle sattui erinomainen kuvaaja, joka sitten oli vuorostaan mallinani. Hyvä malli olikin. Ja hänellä oli vintagepuku tai siis 70-luvun Marimekko-puku ja hattu asuna. Yritin kuvailla. Vaikka meillä homma yhdessä sujui, oli hauskaakin, niin kyllä studioissa työskentely syö naista ihan erilailla kuin ulkona tepastelu ja kuvaaminen. Ja henkilökuvaaminen minulle on kovin vaikeaa vieläkin. Jollei lasketa Aapelia. 🙂

Olisi tuolla toisessa opiskelija-asuntolassa meidän kurssilaisilla bileetkin (= yhdessä alkoholin nauttimista opiskelijasolussa), mutta eipä ole jaksettu meidän neljän hengen majoituksesta mihinkään lähteä. Kameratarvikkeista ja näytöistä keskusteltua. Kuvia katsottu. Tällaista on valokuvauksenopiskelijoiden lauantai-illan huuma. Ainakin tällä kertaa. 😉

Tosin voi olla, että rauhallinen ilta ei oikein tästä jatku, sillä naapurikämpästä, jossa asustaa vakkari-Lappia-opiston opiskelijoita (nuoria) kuulostavat aloittalevan reippaanlaista  lauantaiehtoota. Hohhoijaa…

Valokuvaus VAT

Studiolamppujen alle

Alkaa olla todella tarvetta D-vitamiinille. Päivälläkin on oltava sisällä valot. Kynttilät ja muutamat ”kausi”valot ovat jo valaisemassa lokakuisia päiviä ja iltoja. Leivinuunissa on joka päivä tuli. Autossa talvirenkaat, ja lenkillä oltava jo aika paljon päällä, pipokin. Koulussa miljöö- ja maisemakuvauksesta ollaan siirtymässä studio- ja henkilökuviin. Virittelin tänään studiolamput ja taustakankaat ja tuloksena ”tutkielma Alessin hedelmäkorista ja C-vitaminiista”. Tässä kuvahaasteessa yksi lisäpointti on ”minimalismi”; eli minimalistinen kuvaus yhdestä kohteesta, ja tee kuvasta ”taiteellinen”. Auttaisiko taiteellisen vaikutelman syntymiseen, jos annan kuvalle nimen. ”Ilopilleri”.

ilopilleri-2

Huomenna tulee Aapeli taas malliksi. On otettava ensimmäinen sarja matkalla kohti studiokuvausnäyttöä, joka on tammikuussa. Nyt kun poika jo kävelee ja on muutoinkin kaikin puolin vilkkaampi kuin vielä yksvuotiskuvia ottaessani, niin voi olla tiedossa pienesti vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

ilopilleri-3

Sikäli tällaiset hedelmäasetelmat ovat helpompia.

ilopilleri

Tämä viimeinen on viimestellyin, ja ainakin se kannattanee klikata isommaksi.

Niitä näitä VAT

Näyttöviikonlopun lopulla

Mietin, että millainenhan fiilis olisi, jos asiat olisivat menneet toisin, jos olisin saanut toisenlaisen palautteen? Sellaisen kuin odotin.

Olen palannut Torniosta, poikkeuksellisen myöhään, vaikka lähdin ”kesken kaiken” (Apsu oli erinomainen syy jättää viimeinen palautetunti kokematta). Keli aurinkoinen, haapojen liki tuliset, keltaiset pilkahdukset maisemassa, vaakaan paistava lokakuun ilta-aurinko, vilkas vastaantuleva liikenne, sujuva, onneksi vielä kesärajoituksilla kulkeva etelään suuntautuva liikenne (Iin hirvikolari lopultakin vain pieni hidaste) ja hyvä mieli… Ilolla ajelin.

Kun täällä Tuulestatemmatussakin on käyty kiitettävän vilkasta keskustelua näyttötutkinnoista yleensä ja VAT-koulutuksesta erityisesti, niin jouduttepa/saattepa vielä tuntoja kuluneesta viikonlopusta, minun mokistani/onnistumisistani. Tuntoja siitä, miltä tuntuu kun vuosikymmeniä arvioijana ollut joutuu/pääsee arvioitavaksi, arvosteltavaksi.

Saimme eilen illalla, ennen puolta yötä sähköpostitse henkilökohtaisesti tiedon siitä, miten oma näyttötutkinto oli mennyt. Saimme vain ”arvosanat”, tänään sitten niille perustelut ja palautteet. (Ja olenhan jo monta kertaa aiemmin kertonut, että minusta tämmöinen on erinomaisen hyvä tapa edistää oppimista.)

Arvosteluasteikosta sen verran, että siinä on seuraavat ”tasot”  (oma muotoiluni asiasta):

hylätty = ei osoita minkäänlaista osaamista
uusittava = sarja osoittaa osaamista, mutta on tehtävä kokonaan uudestaan
täydennettävä = kuvia on muokattava, sarjasta valitaan 3 – 5 onnistunutta otosta, joita on tarpeen muokata, rajata, käsitellä, viimeistellä etc.
hyväksytty = 3 – 5 (repparista 5 – 8) kuvaa ovat sellaisenaan valmiita. Niille ei tarvitse tehdä mitään. ”Homma hanskassa.”

Me kaikki kymmenen mukana ollutta selvisimme ilman hylättyjä. Suurin osa meistä sai useimmista sarjoistaan kommentin ”uusittava”. Vain yksi sarja ennakkotehtävistä ja yksi sarja perjantaina kuvatuista simultaaneista ylsivät mainintaan ”Hyväksytty”. Minä en todellakaan ole kumpikaan noista. Joten ei vieläkään kovin korkea ole tällä kerralla läpäisykerroin.

Tänään sitten aamulla kohtasimme ”juryn”, johon kuuluu kolme henkilöä: yksi opetusalan edustaja (Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnasta opettaja), yksi edustaja työntekijöistä (freelance kuvaaja) ja työnantajan edustaja (yrittäjä, joka tässä kokoonpanossa on myös näyttötutkintomestari, joka on oltava raadissa). Jury kertoi aluksi arvosteluperusteista, myös siitä, miksi ”hylkäysprosentti” on niin korkea, minkä jälkeen meille toden teolla selvisi, että näyttötutkinto tässä vaiheessa opintoja on ”vain” välivaihe, tärkeä sellainen. Että tämä on ”osatentti”, kuten kaltaiseni 80-luvulla opiskellut asian miettii. Tämä oli myös preli, tämä oli myös ”valmistava”, seuraaviin tutkintoihin valmentava, välivaihe, ja mitä kaikkea. Aloin, ja aloimme, tajuta, että tämä ei todellakaan ole LOPPUtentti. Tämä on yksi vaihe.

Kyllähän tänään meidän sarjoja arvioitaessa opin enemmän kuin aikoihin. Kirjoitin monta sivua muistiinpanoja.

1

Ja ehkä sittenkin, lopultakin, eniten omaksi ihmetyksekseni, minä pärjäsin ihan hurjan hyvin.  Ei yhtään täyttä hylsyä, eikä suinkaan kaikkia ole uusittava. Olen ihan tavattoman yllättynyt varsinkin siitä, että repparini ”Kauppahallin kalakaupan aamu” oli toinen niistä (2/10) reppareista, joka ”pääsi läpi” ~ vaatii vain pieniä kuvankäsittelyllisiä korjauksia. Jihuu! (Kiitos, kalakauppa (MP) kauppahallissa!!!) Reppari on ollut minulle vaikein… ja nyt se on melkein tehty,

Näin ne ylipäätään menivät:

6 Reppari: täydennettävä
7 miljöö: täydennettävä
8 henkilö: uusittava
9 maisema: täydennettävä
10 miljöö: uusittava

Eli vastoin omia (ja muiden?) odotuksia pärjäsin todella hyvin. Aapeli leikkipuistossa (tiesinkin) ja eilinen (huoh!) simultaani vaativat uusinnan, mutta muut vain täydentämistä, korjaamista etc. Wuhuu!

4

Jopa porokuva maisemasarjassa sai kiitosta.
Oikeastaan aika paljon kiitosta.

Laittelen huomenna kuvat.fi -sivulleni tarkempia
kommentteja hyväksytyistä ja hylätyistä kuvista…
KLIKS

Nyt on sellainen ”tehty työ, paras työ” -fiilis.
Ja että työ jatkuu…

Niitä näitä VAT

Pitkä päivä

Hyvänen aika, että tänään on ollut pitkä päivä!

Pituutta lisää tietysti sekin, että heräsin viideltä. Ei, en jännitykseen, enkä sen takia, että olin sittenkin päättänyt vielä käydä aamulla ottamassa pari kuvaa: simultaanisarjaan myös aamukuva. … Luin eilen illalla tosi myöhään (puolille öin?) ja nukuin opiskelijaboksin punkassa oikein hyvin puoli neljään, jolloin toinen kämppiksistä tuli ”kisastudiosta”, mutta nukahdin pian uudelleen. Toisen tullessa viideltä, heräsin, ja katsoin kelloa (ilman rillejä) ja ajattelin, että onhan tuo jo kuusi, joten enpä edes yritä enää nukkua. Ja jäin hereille. Pöhkö.

5-3

Noh, puolikahdeksalta olin taas Haaparannalla, sitä samaa talovanhusta kuvaamassa. Oli huikea aamu, aurinkoa, valoa, värejä!

Sitten koululle säätelemään sarja valmiiksi, ja yhdeksän jälkeen, hyvissä ajoin 😉 ennen dead-linea luovutin vaatimattoman viiden kuvan sarjani ”Syksyinen kaupunki”. Sitten ei ollutkaan muuta.

Hetken harkitsin, että lähden ajelemaan Ouluun, ja palaan huomenna aamulla taas tänne, mutta enpä kuitenkaan. Ajattelin, että olenpa nyt yksin. Yritänpä olla tekemättä mitään erityistä, käyn rauhassa syömässä, nukun päikkärit, kävelen Torniossa, käyn IKEAsta ostamassa ne yöpöydän lamput, Systemistä jotain harvinaisuuksia, Hemtexistä etsimässä Helsingistä löytymättömiä kaitaliinoja. Kunhan vain chillailen. Ja niin tosiaan olen tehnyt.

Illansuussa sitten kurssikaverit viestittelivät, että naapuriopiskelija-asuntolassa on jälleen ”kisastudio” jännittämässä tuloksia teemalla ”Itketään yhdessä”. Miksipä en olisi lähtenyt käymään?

Mutta enhän minä kovin kauaa jaksanut… Nyt unta yön yli, ja huomenna on Suuri Palautepäivä!

(kuvissa eilisiä epäteräviä kuvia… Onko toisen kuvan ”mallissa” jotain tuttua? 😀 )

5

5-2

VAT

Syksyinen kaupunki

Melkoisessa myräkässä ajelin yhdeksäksi Tornioon. Me kymmenen näyttöön tullutta luovutimme portfoliomme, ja sen jälkeen saimme simultaanitehtävän.

dsc_0899

Olin helpottunut. Helpottuntu siitä, ettei se ollut reppari, eikä välttämättä vaadi mallien etsimistä, ei välttämättä kontaktikuvausta. Ja syksyistä kaupunkiahan minä olen kuvannut paljon.

Olin omasta mielestäni kovinkin fiksu ja ajelin puoli tuntia, tunteroisen Tornio – Haaparanta väliä etsien ”valitsemaani ynpäristöä”. Etsin miljöötä, josta voisin ottaa kuvia kuvitteellista toimeksiantoa varten. Päädyn siihen, että miljööni on Haaparannan Gamla Stad. Kuvailen tuulessa ja tuiskussa, puhun jopa ruotsia kukkakaupan tädin kanssa hänen liikkeensä edustalla kun häärin kalustoni pitkän tovin.

Jatkoin Stats Hotellin eteen, yhden ihan nappiotoksen (niin luulin kuvatessani) sain Packstugsgatanilla (liitän vaikka huomenissa tähän)…. Vajaan kolmen tunnin jälkeen päätän, että on tauon paikka … Menen Haaparannan Leilani-ravintolaan (jossa on viinikerhon kanssa käyty about 15 vuotta sitten). Tulee surullinen olo, kun muistan P:n, ystävän joka menehtyi syöpään keväällä.

Lounaan jälkeen Haaparannassa paistaa aurinko! Keltainen sadetakkini näyttää auringossa anorakilta, joten hyvin sopii sini-keltaiseen ruotsalaiseen maisemaan. 😉

Kuvailen vielä tovin, ja sitten lähden koululle purkamaan saalista, ajatuksena, että tarkastan, mitä on vielä täydennettävä. Lataan koneelle 150 kuvaa. Sillisalaattia on. Vanha kaupunki -miljöö ei erotu omaksi kokonaisuudekseen, sitä paitsi iso osa kuvista on EPÄTERÄVIÄ. Tässä vaiheessa! Voi hyvä tavaton.

No mutta on vasta varhainen iltapäivä, ja vaikka aurinko ei enää paistakkaan, on kuitenkin pouta. Siispä uusi kierros. Nyt päätän keskittyä Haaparannan vanhimman talon (1870-luvulta värjärimestari/maalikauppiaan) ja sen pihapiirin kuvaamiseen. Tehtävänannossahan lukee ”valitsemasi ympäristö, kuvaa miljöö”. Siis keskityn siihen. Alkaa sataa, valo, se valokuvaajalle tärkein juttu, alkaa hiipua. Kuvaan. Miten käy kuvien terävoitymisen tai kohinan kanssa? Ja kuuden jälkeen palaan taas koululle. Puran kuvat. Enkä ole tyytyväinen.

Yhdeksältä lähden muutaman muun viimeisen kanssa pois luokasta.

Nyt täällä opiskelijaboksissa. Mietin, vienkö nuo viisi valitsemaani, vai lähdenkö yökuvaamaan vai heräisinkö aamulla aikaisin, onhan aamupuolikymmeneen asti mahdollisuus palauttaa. ….

Mutta kun ennakko-oletus onnistumiselle ei ole kovin korkea, niin ehkä en. Niin tai näin, minua ei ole jännittänyt, eikä tympässyt. Päinvastoin, oli mukava tepastella pitkin katuja ja kuvailla.

1

No mutta. Olisiko tässä aihe myös lokakuun kahdelle ensimmäiselle viikolle kuvahaasteeseen: kuvaa syksyinen kaupunki. Ei tarvitse rajata yhteen miljööseen. Kuvaa 3 – 5 kuvaa syksyisestä kaupungista tai kylästä, joka tapauksessa rakennetusta ympäristöstä. Teen kuvahaastesivulle kansion kunhan kotiudun.

PS. eiliseen postaukseen korjaus: viime viikonloppuna oli hyväksytty neljä simultaania, eli hyväksyttyjä sarjoja 45:stä oli yhteensä viisi. Hyväksymisprosentti on siis paljon korkeampi kuin eilen kerroin. Yli 10 prosenttiin pääsivät viime viikonloppuna.

Niitä näitä VAT

Ennen ensimmäistä näyttötutkintoa

Huomenna se sitten on: elämäni ensimmäinen näyttötutkinto. Pitkään aikaan en ole ollut opiskelusuorituksesta arvioitavana. Taitaa olla väitöstilaisuus se edellinen. Noh, nyt ei ole ihan samasta kyse. Ja tässä on olennaista se ero, että minulla ei ole kauheasti menetettävää. Tai siis, että kun realistisesti aattelen, niin tiedän, että ennakkotehtävieni taso ei kovin hyvää läpäisyn kannalta lupaa.

Näyttöön oli neljä ennakkotehtävää: Maisema, Henkilö miljöössä, Miljöö ja Reportaasi. Niitä olen muokannut ja kuvannut elo-syyskuun. Reppareita olen tehnyt ainakin viisi. Maisemasarjoja on ollut tekeillä ainakin kolme, – vai neljä, vaiviisi? Miljöö- ja Henkilö miljöössä -sarjoja on kai ollut vakavasti otettavia vain kaksi.

Opettajien palautteiden ja kommenttien jälkeen, omien tuntojeni mukaan, uusintakuvausten ja kaikenmoisen säätämisten jälkeen portfoliossa ovat nyt nämä:

sieppaa

Ja kuvat sellaisena kuin ne huomenna jurylle luovutan ovat täällä: Näyttötutkinnon sarjat

Sarjojen lisäksi ennakkotehtävänä on ollut tehdä itsearviointi omasta kehityksestä ja tämänhetkisestä tasosta.

Opettajilta saatujen kommenttien jälkeen on tuntuma, että tuo sarja yliopiston kirjastosta on paras, jopa siinä rajoilla, että menee edes korjattuna läpi. Henkilö miljöössä ei missään tapauksessa yllä – noh, ei oikein mihinkään. Ja repparista opet, joista vain toinen on sen edes suunnilleenkaan valmiina nähnyt, sanoi, että ”kulkee aika mukavasti”, mutta – yllätys, yllätys – visuaalisuus on vähän ohut. Siis toivon, että edes yhdestä sarjasta saisin ”ei-hylsyn”. Niin ja huomenna on sitten tehtävä se viides sarja: on simultaanitehtävän päivä.

Pistäkäähän blogin lukijat pitkäveto pystyyn, ja arvailkaa, miten minun ja kuvieni käy.

portfolio

Jo aiemminhan kerroin, miten tutkinnot rakentuvat, ja nyt viikonloppuna on edessä ensimmäinen neljästä.

Puolet meidän porukasta oli jo viime viikonloppuna Torniossa ja mitenkäs siellä kävikään? Siellä oli yhdeksän opiskelijaa, joilla oli siis 4 + 1 tehtävää arvioitavana = yhteensä 45 sarjaa, joista (kuulemani mukaan) vain YKSI oli mennyt suoraan läpi. Yli puolet noista oli ”korjattava” ja melkein puolet uusittava kokonaan. Ja siellä oli ihan huippuja sarjoja!! Siis tiukkaa on. Mutta oppimisen mielellä olen vielä menossa ottamaan palautteen vastaan.

Minä luulin kauan aikaa, että vattilaisen tärkein lisävaruste on jalusta, tai ehkä sittenkin salama, tai jopa studiovalot. Pitkään ajattelin, että kamerareppu olisi ehkä ”the thing”, harkitsin myös uuden objektiivin ostamista. Mutta nyt, juuri ennen ensimmäiseen (kuinkahan monia (kymmeniä) niitä minulla vielä onkaan edessä) näyttöön valmistautuessa, ymmärsin vihdoin investoida johonkin oleelliseen. Partiokaupassa oli sopivasti tarjouksessakin.

sadetakki

On aika luopua kertakäyttösadetakeista ja minigrippipusseista (kameran suojana). On nimittäin niin, että aina kun meillä on VAT-viikonloppu, Torniossa sataa. Tai on mieletön pakkanen. Huomiseksikin on luvannut sadetta.

Viime viikonlopun näyttötutkinnossa olleet keskustelivat Facessa edeltävänä torstaina  – – – (lyhennettynäkin kertoo porukastamme jotain.. 😉 )

TK: Onko tieteellistä selitystä sille, miksi taas lauantaina on sadetta, kun on VAT12 viikonloppu?

JS: Noh… VAT on hiukan huolimaton muunnos ruotsin sanasta våt=märkä ja 12 tässä yhteydessä tarkoittaa johdonmukaisesti kahtatoista peräkkäistä koulusadeviikonloppua.

JF: Minä oon aina luullut, että VAT on lyhenne vatten-sanasta.
Historiaa Niitä näitä VAT

Silmänkirkastusryypynpäivänä

1

Kotiin palattua, jälleen kerran Torniossa valaistuneena, pientä toivoa saaneena, jos kohta hyvinkin maanpinnalle rämähtäneenä … muistin, että piti tänään hoksauttaa meidän opea, että tänään olisi ollut mestarilla oivallinen tilaisuus herättää henkiin vanhoja mestari-kisälli -perinteitä.

Olihan jo keskiajalla syyskuun 11. päivä sellainen vuosikalenterin päivä, joka selkeästi kertoi syksyn tulosta; Suomessakin 1800-luvulla juuri 11.9. oli se päivä, jolloin käsityöläismestarit sytyttivät lamput vertaisiin. Silloin hyvä ja reilu mestari tarjosi syksyn työkauden alkamisen kunniaksi kisälleilleen ja oppipojilleen silmänkirkastusryypyn. Päivänvalon vähentyessä oli tarpeen kirkastaa katsetta, jotta työt sujuivat tarkasti ja huolellisesti.

Tänään ei ole ollut silmänkirkastusryyppyjä, – punaviiniä kyllä oli Pehtoorin laittaman kotiinpaluuruoan äärellä. Ruoka oli hyvää, viikonlopun pitkien päivien, pitkälle iltaan venyneiden koulupäivien jälkeen, lopultakin aika vähällä ruoalla olleena. Ja (koti)kotona olivat myös Aapeli ja vanhempansa.

Opiskeilija on taas kerran tyytyväinen viikonlopun antiin, jos kohta oma onnistuminen olisi voinut olla parempi. Mutta lopultakin onhan tämä vuosi antanut paljon, eikä vain opettanut kuvaamaan, vaan se on opettanut nöyrtymään, tuntemaan oma osaamattomuutensa, (ainakin vähän!) sietämään epäonnnistumisia. Sitä että en opi, en vaikka yritän. Ehkä on kyse myös siitä että ei ole taiteellista lahjakkuutta, ei nuoren rohkeutta, ei rauhallisuutta paneutua yhteen kuvaan. Kuten sanottu, on tämä matka itseenkin.

Nyt pitäisi vielä pikaisesti löytää yksi repparin aihe. Reportaasi jostain tapahtumasta. Kahdeksan kuvaa. Olisiko ehdotuksia, vinkkejä? Tekemistä, tapahtumaa? Ja alan oppia. että ”vähän on paljon” eli sellainen ”vähäeleinen” tapahtuma? Suutari tai joku muu käsityöntaitaja toimessaan? Joku visuaalisesti mielenkiintoisen työn tekijä työssään? Pieni happening, jossa on ”vaiheita”? – Olisiko vinkkejä?

 

11

Niitä näitä Valokuvaus VAT

Ammattikoululaisen mietteitä näyttöjen alla

Nyt on avauduttava opinnoistani…

Ensimmäinen tutkintotilaisuus, ”miljöönäyttö”, on edessä syyskuun lopussa. Sitten seuraavaksi studiossa työskentely joulu- tai tammikuussa, digitaalinen työnkulku helmikuussa ja suunnittelu ja kaupalliset taidot huhtikuussa.

VAT-koulutus, lähiopetusviikonloput Torniossa ja etätyöskentely ja palaute netin kautta, on siis näihin tutkintoihin valmentava koulutus. Itse miellän sen niin, että VAT-koulutus on kuin lukio, josta saa päästötodistuksen, ja näytöt ovat kuin ylioppilastutkinto, jonka eri osat läpäistyään saa tutkintotodistuksen. Ja sen myötä virallisen todistuksen ammattipätevyydestä. Kouluhan on ammattikoulu, eikä siis todellakaan joku vähän tavallista pidempi kurssi, kuten monet taitavat luulla.

Viime viikonloppu oli yhden sortin ”preliminääri” ensi kuussa olevia tutkintoja varten. Miljöössä työskentely -tutkinnon osa sisältää viisi tehtävää ja varsinaisen tutkintotilaisuuden. Kaikki osat on saatava läpi.

Ja miljöö-osioon kuuluu kuvareportaasi (8 kuvaa), miljöökuva (5 kuvaa), henkilömuotokuva (5 kuvaa) samasta henkilöstä miljöössä ja maisemakuva eli saman miljöön käsittely eri valo-olosuhteissa (5 kuvaa). Kuvasarja tulee olla samasta maisemasta – näkymä saa vaihtua. Ja sitten on vielä yksi tehtävä, joka tehdään ”simulaationa” eli tutkintotilaisuudessa saadaan kuvaustehtävä, ”toimeksianto”, johon kuvat on otettava, käsiteltävä ja esitettävä vuorokaudessa.

Ja olennaista on se, että ”kuvata sarja” ei tarkoita vain esimerkiksi viittä hyvää, visuaalista ja teknisesti moitteetonta kuvaa Aapelista, vaan ne on oltava vielä sarjassa, jonka oikeanlaisessa rakentamisessa on tietyt sääntönsä. Voisin esimerkiksi koota viiden hienon kuvan nipun Saariselältä, mutta se ei vielä tarkoita, että se olisi sarja.

Kukkolassa-22

Kun me lauantaina aamulla Kukkolassa aloitimme palautetilaisuuden, opet kertasivat, mikä on kyllä ollut aiemminkin esillä: kahdenkymmenen hengen porukasta yksi tai kaksi suoriutuu kerralla koko näyttörumbasta. Miljöössä työskentely -näyttö ja erityisesti siinä maisema-osio on tuottanut eniten vaikeuksia. Näyttöjen täydentäminen ja uusiminen on mahdollista ja sitä saa tehdä vaikka kuinka kauan, mutta silti yleensä vain noin puolet VAT-koulutuksessa olleista tekevät tutkinnon loppuun asti. Ja opettajat kertoivat, että meidän porukkamme taso ja motivaatiot näyttävät olevan hyvin samankaltaista kuin edellisilläkin kerroilla.

Ja tutkinnonhan ottavat vastaan ”sensorit”, joita on kolme ja jotka eivät siis ole meidän opet, vaan ulkopuolisia alan edustajia eri sektoreilta. Vrt. ylioppilastutkintolautakunta.

Minä en hetkeäkään epäile, ettenkö saisi koulutusosion tehdyksi; olen ahkera, aina (paitsi se luokkakokousilta) paikalla, harjoittelen, olen kuvannut ihan valtavan määrän kuluneen vuoden aikana, lukenut eräänkin kuvankäsittelyoppaan, tehnyt kaikki harjoitukset, monet tuplana.

Koulutuksen läpikäyminen siis hoituu hyvin ja ilolla, mutta olen tässä matkan varrella, aika varhain jo, ymmärtänyt, että minulle tutkinnon suorittaminen ei tule olemaan mikään itsestäänselvyys, eikä ainakaan pitkiin aikoihin mahdollista. Tutkintovaatimuksissa lukee näin: ”Valokuvaajan ammattitutkinnon perusteet on laadittu valokuvaajille, joilla on alan peruskoulutus ja useamman vuoden työkokemus.”

Itsellä on sellainen tuntuma, että alan olla kuvaamiseni kanssa siinä vaiheessa, jossa monet opiskelukaverit olivat viime syksynä kun me aloitimme. Toki olen kehittynyt, paljonkin, mutta olen vielä kaukana mistään tutkintojen menestyksekkäästä suorittamisesta. Peruskoulutus alkaa olla puolen vuoden päästä kasassa, mutta ”useamman vuoden työkokemus” tai sitä vastaava kuvaamisen määrä ei ole lähelläkään.

Niinpä viikonloppuna oli todella mielenkiintoista kuulla, miten ne neljä (+2 vara) sarjaani arvioidaan. Itsearviointini, omat ajatukset onnistumisista ja epäonnistumisista eivät kaikilta osin osuneet oikeaan, mutta tiivistäen kahden open puolen tunnin aikana antama kommentointi, palaute ja parannusehdotukset menivät kiteytetysti näin:

”Hieno miljöösarja”,
”maisemissa kuvankäsittely saatava kuriin”,
”henkilökuvissa rajausongelmia mutta myös hienoja onnistumisia” ja
”reppari on tehtävä kyllä uudelleen…”

Siis molemmat miljöösarjani ovat kuulemma pienin korjauksin sellaisia, joista pitää vain valita kumman kanssa voin ihan hyvin mennä yrittämään näyttöön! Jee. Täysin uuden repparin tekemisen olin jo kyllä itsekin päättänyt ennen kuin opet edes aloittivat sen kritisoimista. Se todettiin dokumentaariseksi, sellaisena hyvin rakennetuksi, mutta visuaalisuus puuttuu. Tiesin.

Vielä viime viikolla hillittömässä kiireessä sarjoja tehdessäni ja lähettäessäni mietin tutkintoihin menemistä. Siis mietin, että menenkö edes kokeilemaan, koska vielä olen kovin kaukana läpäisymahdollisuuksista. Mutta viikonloppuna rohkaistuin ja päätin, että tietysti menen. Oppimista ne näytötkin tuovat tullessaan. Palaute tuo aina jotain uutta tietoa siitä, mitä ja miten pitää parantaa.

Juuri tämähän oli minun oman opetukseni, pedagogisen ajatteluni ydin: on kerrottava, miten suoritus on mennyt, mikä oli hyvää, mikä vaatii parantamista ja miten päästään parempaan tulokseen. Siksihän en moneen vuoteen enää pitänyt kurssieni jälkeen tenttejä, vaan erilaisia käytännön harkkoja ja esseitä, ja kurssin läpäisy edellytti – paitsi kelpo suoritusta – myös palautetilaisuuteen osallistumista.

Näillä mennään. Kunhan tämä kapituliviikko saadaan kunnialla pois edestä, olen taas ihan täysipäiväinen opiskelija. Ja se tuntuu ihan mahdottoman hyvälle.

Kukkolassa-23

[PS. Tiesittehän, että näyttöihin ei auringonlaskukuvia sitten laiteta. 🙂 ]

 

Niitä näitä VAT

Kukkolasta palattua

Kukkolassa-24

Joskus elämässä käy tuuri, sellainen mieletön säkä, – – minulle on käynyt sellainen, kun pääsin VAT12-porukkaan, oppimaan ja olemaan mukana.

iikonloppu tämän porukan kanssa Kukkolassa – kuvaamassa, saamassa rakentavaa (ehkä minä jotain opin vielä!) palautetta omista otoksista, taas kerran oppimassa ja laskemassa Kukkolankoskea (eikä pelottanut yhtään, paitsi ennen kuin lähdettiin).

Istumassa kodassa, kun open paistamat varrassiiat kypsyvät. Kyllähän kulinaristi nautti ihan hurjasti. Olen syönyt varrassiikaa jo pentuna, mutta liekö koskaan ennen open laittamaa ruokaa?

Tänään aamulla varhain …

Sumuisen suven sunnuntaiaamuna Tornionjoen väylän varressa lippoajien jakamilla aamiaisleivillä, …  Että mie arvostin kun minut kutsuttiin mukaan..

Ihan kuin olisin käynyt kauempanakin, ihan kuin olisin oppinut enemmän kuin pitkään aikaan.

Enkä minä siis sittenkään luovuta

_ ____ __  ____ ___ _

Joskus sitten taas ei käy tuuri; niin kuin nyt näiden kuvien ja blogitekstien kanssa. Nythän kävi taas niin kuin yleensä kerran vuodessa käy; webbihotellista vuokraamani tila tuli juuri nyt täyteen. Merkitsee sitä, että monet kuvat, jotka olin ajatellut tämänpäiväisen postauksen rungoksi liittää, eivät lataudu. Ilman kuvia teksti ei elä.

Joutunette odottamaan huomiseen, ylihuomiseen, että kuvien ja laajemman tekstin lataus taas onnistuu.

Mutta sen voin sanoa, että olipa huikea viikonloppu.

Niitä näitä VAT

Kukkolankoskella (ja -koskessa!!) vol. 2

1-14

1-15

Yö Pohjolan Pirtissä sujui hyvässä unessa aamukuuteen asti, ja kun kerran ei satanut, lähdin kävellen aamulenkillekin kosken rannalle. Se on vaikuttava.

Ruotsin puolen Kukkolaforsenin taustalla, yläpuolella vain jo, valitettavasti, näkyi ne pilvet, joita tiesimme päiväksi odottaa. Ja jotka sitten tulivatkin.

Aamu aloitettiin yhteisellä aamukahvilla, viikonlopun ohjelman rakentamisella, kuvaustehtävien annolla ja sitten alkoi palauterumba: jokaiselle on varattu puoli tuntia, jonka aikana molemmat opet antavat palautteen tehdyistä sarjoista. Minun hukini on vasta huomenna.

Välillä kuuntelin muiden saamaa palautetta, ja sitten lähdin taas koskelle, nyt jo tekemään annettuja harjoituksia. Ja pian alkoi sataa, alkoi sataa hyvin paljon. Kun kuitenkin aika hyvin olin varustautunut jatkoin lounaaseen asti.

Palautteenantoa ja kuvaamista iltapäivän ohjelmassa: ja kun lähdin vaihteeksi ulos kuvaamaan hoksasin, että kamera on seonnut! Mikään ei toimi, tai toimii päin honkia!! Kosteusvaurio?? Kuvausviikonloppu ja minulla ei ole toimivaa kameraa…

Mutta olipa meillä muutakin tekemistä kuin kuvaaminen! Koskenlaskua tietenkin! Eipä ole sellaista ennen tullut koetuksikaan. Kyllä siinä Kukkolankosken yläjuoksulla suhteellisen rankassa vesisateessa seistessä, kipparien kertoessa, miten pelastaudutaan jos putoamme, miten edetään jos sittenkään ei päästä Tokkenin sivuitse turvaan, miten vedetään pudonnut kaveri takaisin kumiveneeseen, … jne.  Mietin, että olenko sittenkään lähdössä … kaikki eivät olleet, miksi minä haluan mukaan! – Lähdin kuitenkin, ja onneksi lähdin. Olipa huikea kokemus, eikä ne pärskeet olleet ihan vaatimattomia! Meloa sai oikeasti. 2 x 1,5 km mentiin, 13 metriä on kosken pudotus, virtaus 1000 – 1500 kuutiota sekunnissa, … en tiedä luvuista, mutta huikeaa oli. Yhtäkkiä näet kosken kuohut edessäsi, pärskeet lentää ylitsesi, melot ja on ihan mahtavaa, että on toisia valokuvauskavereita vieressä melomassa, ilman kameroita.

Ennen saunaa ehdittiin vielä käydä katsomassa ja kuvaamassa, ne joilla kamera toimi, siianjako. Olen ollut sitä joskus pentuna seuraamassa: siinä jaetaan saalis talojen kesken. 16 Kukkolan kylän talolla on lippousoikeus ja saalis jaetaan manttaalin mukaan lauantai-iltaisin kuudelta. Kuvia on, tulee jossain vaiheessa. Ihan aavistuksen seremonian seuraamista ja kuvaamista (joka tietysti oli meidän yksi repparin aihe) haittasi jotensakin litimäräksi kasteleva sade. Ai niin, tässä vaiheessa kamerani oli onneksi kuivunut ja pääsin muiden mukana kuvaamaan.

Sitten saunaan, kuinka se tuntuikaan hyvälle. Nyt lähdemme katsomaan kun ope paistaa meille varrassiikaa… Ja syömään myös. On nälkä.

VAT on ollut jo tähän asti huippukokemus ja tämä viikonloppu on siinä ihan huippulisä. Huomiseen…