Valokuvaus

Parasta kesässä? Tähänastisessa nyt ainakin? – Ulkona oleminen, tai sen mahdollistuminen yhä useammin. Tunturissa, merenrannassa, kotipihalla, kaupungin kaduilla kulkeminen. Kesällä näkee lapsia enemmän kuin talvella. Tänäänkin taas tulivat ruokapöytään. Maanantaina Ylläkselle kaverinsa luo lähtenyt tyär palasi pohjoisesta iltapäivällä, ja kun veljensäkin pääsi sopivasti duunista, olimme taas kaikki ruokapöydän ääressä.

”Salaattibuffetin” tein lehtipihvien oheen, ja sitten vihdoin raskin avata pienen Culatello-palasen, joka tuotiin Liguriasta, Parmasta, viime syksynä. Se on kallista, kalliimpaa kuin Parman kinkku, kuin ”tavallinen prosciutto”. Se on makeaa, hyvin intensiivisen makuista. Ihanaa se on!

Lienenkö sitä koskaan Suomessa saanut? Italiassakin ehkä vain pari kertaa.

Aamupäivällä pitkällä pyörälenkillä ja kasvitieteellisessä.

Pitäisi kyllä ottaa joskus oikein asiaksi ja lähteä sinne harjoittelemaan kuvausta. Mie olen niin iloinen kun yhdestä etätehtävästä tuli – eka kertaa minulle – palaute ”hallittu kokonaisuus”. Kaikenlaista huomauttamista, toki, ja ihan aiheesta, mutta tuota ”hallittu” sanaa olen monelta muulta opiskelukaverilta kadehtinut, ja nyt se sitten minulle tuli. Innostaa jatkamaan. Heinäkuussakin kun on koulua ja paljon etätehtäviä.

Johan oli päivä!

Tämän VAT-koulutuksen lähiopetusjakson nimi on ”Kontaktiviikonloppu”. Eilinen päivä meni viimeisen kuukauden etätehtävien palautteenannossa, keskustelussa kuvista. Tänään oli sitten kuvaamisen päivä! Teimme kolme harjoitusta tänään. Kolme! Aamuyhdeksältä aloitettiin, äsken lopetettiin.

Eikä mitä tahansa dokumentoivaa kuvaamista, vaan kontaktin ottoa. Vaikeusaste kasvoi päivän edetessä ja kyllä minulle – ja monelle muulle –  viimeinen tehtävä tuntui mahdottomalle suorittaa.

Eka tehtävä oli ”helppo”: pareittain kuvasimme toisiamme, ja tehtävänanto liittyi lehtikuvaukseen: kaksi kuvaa kirjoituskilpailun voittajasta. Se ei ollut paha, ja minulle sattui pariksi hyvä malli. Ohjailtava, hvyin ilmeet ja asennot löytävä. Hän tiesi, mitä kuvataan, mihin pyritään.

Toinen tehtävä tuntui jo vaikealta, selkeästi mentiin epämukavuusalueelleni: ope oli soittanut viikolla parillekymmenelle taiteilija-, kulttuuri-, yms. paikalliselle ystävälleen/tutulleen, ja sopinut, että hän lähettää opiskelijoita kuvaamaan teemalla ”henkilö miljöössä”. Sitten meille arvottiin kuvattavat ja annettiin heidän puhelinnumeronsa. Ei muuta kuin soittamaan, ja sopimaan tapaamisesta. Minulla kävi tuuri: sain kuvattavaksi Haaparannalla asuvan kuvataiteilija Hanna Kannon. Hänellä on vastikään ollut näyttely Oulussakin, eikä minulla sellaisesta mitään tietoa. Tänään minulla sitten oli puolitoistatuntinen aikaa kuvata häntä hänen kotipihallaan. Ei se sitten niin kamalaa ollutkaan: lähteä kuvaamaan ventovierasta ihmistä, eikä ainakaan tätä minun kuvattavaani ollut vaikea kuvata.

Tovin jo luulin, että tässä oli tämän koulutuksen vaikein, eniten omalle epämukavuusalueelle menemiseni, mutta vielä mitä!

Iltapäivän lopulla, kun häthätää olimme ehtineet koululla purkaa edellisten kuvausten otokset koneille, saimme tälle päivälle vielä kolmannen tehtävän: jokaiselle annettiin kadunnimi Torniosta. Ja tehtävänanto kuului näin: ”Mene kahville jonkun luo joka asuu tällä kadulla, ja ota viiden kuvan sarja kuvattavasta kotonaan.” Siis mene jonkun täysin tuntemattoman ihmisen kotiin kuvaamaan, tuosta vain! Mietin jo pakenemista paikalta, enkä ollut ainoa. Syvään huokaisten, enemmän ja vähemmän epäuskoisena porukka hajaantui tahoilleen. Minun osoitteeni oli lähellä Alatornion vanhaa kirkkoa, ja ajelin kadun pari kertaa eestaas. Kaunista omakotiasutusta, eikä ketään pihoilla, eikä minulla todellakaan rohkeutta lähteä soittelemaan ihmisten ovikelloja : ”Hei tulisin teille kuvaamaan”.

Kunnes sitten näin yhdessä kauniissa pihapiirissä pienen tytön pappansa kanssa. Menin kertomaan heille huoleni, tehtäväni, ja kysyin, voisivatko olla avuksi. Ja kyllä, kyllä he lupautuivat!! Pelastivat päiväni. Pihalla kierreltiin, kuvailin, enimmäkseen viisivuotiasta S:ia, josta tulee isona ”kasvienhoitaja”. Olin niin helpottunut, että sain sittenkin kuvat ja että rohkenin kysyä. Olin lopulta kuitenkin aika arka, en kovin kauaa kuvaillut, mutta sen verran kuitenkin, että sain tehtävänannon mukaiset viisi kuvaa valituksi sarjastani. Olipa kyllä ihana, että löytyi hyviä ihmisiä.

Ihan kaikki meidän opiskelijaporukasta eivät olleet saaneet kuvia, mutta osa oli todella mennyt sisällekin ja kuvanneet pitkään, hienoja kuvasarjoja. Minä olen iloinen, että sentään selvisin tästä. Minulla kun ihmisten kuvaaminen, saatikka vieraiden, ja jopa ihan heidän kotiinsa meneminen, eivät ole mitään helppoja juttuja. Miltäs tuntuisi ”omalle kohalle”?

Liekö ennen olen ollut koulussa iltapuolikymmeneen asti? – No joka tapauksessa tänään olen ollut. Eikä tehnyt tiukkaakaan.

Ja nyt olen opiskelija-asuntolassa. Ihan uudenlaisessa kämpässä. Nyt on oikeasti erilainen. 😉

Miksi minulle mieleen sana ”putka”?  Se mikä täällä on oivallista on ilmastointi: tukka putkella tässä istuskelen ja kuuntelen kohtuullisen äänekästä hurinaa. Ilma vaihtuu ja tuntuu raikkaalle.  TODELLA raikkaalle. Ja nyt ei pitäisi olla ylimääräistä mekkalointia yöllä. Tämä iso asuntola kun on tyhjentynyt ”vakkariopiskelijoista”, ja nyt täällä on kourallinen vain meitä vattilaisia.

Opiskelija-asuntolaelämässä mietin missä muualla olen opiskellut kuin Torniossa ja tietysti Oulussa. Äkikseltään tulee mieleen Turku, tietysti, Kajaani, Helsinki. Turku oli opiskelukaupunkini 1980-luvun puolivälissä, jolloin suorittelin parin vuoden aikana sinne sivulaudatur-opintoja maisteriksi valmistumisen jälkeen. Ennen sähköpostia, etäopiskeluja, etätenttejä etc. se oli joskus vähän haasteellista. Mutta kyllä minä sain aika hyvin joustavuutta opintoihin, eikä niitä Turun reissuja ollut kuin alle kymmenen.

Entäs Kajaani? – Kesällä 1980 pariviikkoinen kesäyliopisto-opiskelijana: ”Vanhat käsialat” ja ”Renessanssin kulttuurihistoria” – molemmat opiskelijaurani merkittävimpiä luentosarjoja, joista toinen tuli määrittämään loppuelämääni. Näin luulen.

Helsinki? – Siellä opiskelin vapusta juhannukseen (1983). Valmistuttua juuri tuolloin ensin maisteriksi lähdettiin kihlatun (= Pehtoorin) ja pikkuvelin kanssa Helsinkiin hankkimaan ammatti. Onnikkakorttia varten kahdeksan viikon täysipäiväinen koulutus.

Onko muita opiskelukaupunkeja?- Eipä taida. Nyt Tornio. Tämä on nyt hyvä.

Ei todellakaan mennyt lenkillä turhan kauan aikaa tänään. Olipahan sen verran holotna, että välillä oli melkein juostava, että tarkeni, vaikka oli sormikkaat ja kaulahuivi ja kaikkea goretexia ja windstopperia yllä. Kesästä enää tietoakaan.

Eikä opiskelijalla kesälomasta; aamupäivä meni kuvia käsitellessä. Tänään kun on taas viikkotehtävän palautus. 178 kuvaa tyttärestä näytöllä, ja niistä oli valittava viisi. VAIN viisi, ja silti oli ihan mahdottoman vaikea löytää/valita niitä, jotka voisin laittaa. Aina oli jotain ongelmaa, ja jollei muuta, niin kuva ei sopinut sarjaan.

Lopulta auttoi yhden ammattivalokuvaajan neuvo: ”Luovu siitä parhaasta kuvasta, älä takerru siihen, se tuskin on muiden mielestä edes tarpeellinen.” Minulla oli yksi kuva ylitse muiden, ja ryhdyin rakentamaan sarjaa sen ympärille, eikä se sitten pelittänyt. Minä vaan pidän tuosta kuvasta.

Lopulta siitä luovuin, lähdin ihan uudelle uralle, tein uudelta pohjalta koko jutun, tein sarjan ja lähetin. Uusintakuviin kun ei oikein ollut mahdollisuutta.

Iltapäivällä pikainen safkan tuusaaminen periaatteella ”mitä pakastimesta löytyykään?” – ja löytyihän sitä kaikenmoista. Minua niinkään kiinnostanut koko syöminen, kun oli Aapelin kanssa niin paljon asiaa. Vilkkaahkoksi on pieni käynyt. Juttua ja toimintaa riittää.

~~~~~~~~~~~~~~

Kuvahaastesivuni ylläpitämiseksi kesänkin yli, laittelin kesäkuun aiheeksi ”Parast kesässä”. Ja haastaisinpa mahdollisimman monen ottamaan kolme kuvaa – kännykällä tai järkkärillä – siitä mikä on parasta kesässä. Vikeusastetta voisi nostaa sillä, että nuo kolme kuvaa muodostaisivat jonkinlaisen sarjan. Että niitä sitoisi toisiinsa joku juttu: tunnelma, henkilö, sommittelu, valo. Mutta pääasia että kuvista välittyisi mikä on sinulle parasta kesässä.

Nyt tämä kesä näyttää siltä, että mietin olisikohan lähdettävä suojaamaan yrttejä kasvimaalle; ”alavilla mailla hallan vaara” … voipi olla ensi yönä. Se ei ole parasta kesässä, mutta niin kovin tavallista Suomen suvessa.