Oulu

Home Oulu (Page 31)
Showing: 301 - 310 of 463 RESULTS
Bloggailu Historiaa Oulu Valokuvaus

Blogia, kuvia, ruokaa, historiaa …

Elokuun lopun viikonloppu on viimeiset kahdeksan vuotta tullut vietettyä paistinkääntäjien vuosittaisessa kapitulissa. Oloksella elokuussa 2009 sain paistinkääntäjien käädyt ja sen jälkeen olemme joka vuosi matkanneet jonnekin päin Suomea viettämään ruokajuhlaa, – viime vuonna sitten järjestävänä osapuolena Oulussa. Kerran olemme olleet talvikapitulissakin (Rukalla 2011), joten onhan noita osallistumisia ollut.

Tänä vuonna päätimme skipata koko juhlan, viime viikon reissu korvasi sen. Toinen syy oli se, että tämänvuotinen kapituli on turhan kaukana, tai siis aika vaikeiden yhteyksien takana: KotHam -kapituli on Kotka-Hamina -akselilla ja jää nyt meiltä väliin. Se on poikkeuksellisesti aika myöhään, vasta ensi viikonloppuna. Ja silloin on Oulussakin tiedossa mukava ruokajuhla. Siihen liittyen olen tänään tehnyt lehdistötiedotetta ja muita pressen hommia.

Laitanpa teillekin tähän tuon tiedotteen, mainoksen…

”Koko Suomen kyläjuhla – Suomi 100”

Ensi viikonloppuna (25.–27.8.2017) on Syödään yhdessä -tapahtuma, josta alkaa lähtölaskenta Suomen syntymäpäivään.

Koko Suomessa syödään turuilla ja toreilla, maalla ja metsässä – yhdessä! Suomessa järjestetään tuolloin maailman suurimmat kyläjuhlat, jossa sadat tekijät ympäri maata luovat oman näköisiään kyläjuhlia. Luvassa on pieniä paikallisia ja suuria valtakunnallisia tapahtumia: kansallispuistoissa, taivaan alla, varuskunnissa, kouluissa ja ravintoloissa.

Osana tätä ”Koko Suomen kyläjuhla – Suomi 100” -tapahtumaa lauantaina 26.8.2017 alkaen klo 15.00 (–19.00) Oulun Paistinkääntäjät, Pohjois-Pohjanmaan Keittiömestarit ja hotelli Lasaretti järjestävät Lasaretissa Kalatien varrella kaikille oululaisille mukavan iltapäivän teemalla ”Syödään yhdessä”.

Mestareiden grillit ovat kuumana ja Lasaretin juomat kylmänä. Grillistä löytyy herkkuja jokaiselle kukkarolle: grillattua Välimeren raakamakkaraa ja bratwurstia, Viskaalin naudan ulkofileetä ja grillistä on tietysti saatavana myös mitä mainiointa kasvisruokaa. Juustolautasen ja/tai tiramisun voi valita grilliherkkujen jälkeiseen makuhetkeen.

Kyläjuhlan tuntua lisää musisointi, josta vastaa leppoisaa elovenapoppia esittävät Juuni & Olkimaa.

Keskelle kauneinta Oulua, Kalatien varrelle on katettuna pitkät pöydät, joiden ääreen on hyvä istahtaa nauttimaan grilliherkuista, hyvästä seurasta ja yhteisestä tunnelmasta. Näin ”Suomi 100 -juhlaa” vietetään myös yhdessä syöden. Jos sataa on Lasaretissa tilaa yhdessä syömiseen sisälläkin.

Pitkien pöytien äärelle voi tehdä myös pöytävarauksia: varmista porukallesi tai perheellesi paikat ja soittele Lasarettiin (020 – 757 4700) tai laita mailia (lasaretti@lasaretti.com). Toki tapahtumaan voi tulla ilman varaustakin; tilaisuus on avoin, nelituntinen ja non-stop.

Olisipa mukava tavata Tuulestatemmatun lukijoita kyläjuhlassa! – Tästäpä tulikin mieleeni, että olenpa kyllä vähän huolissani blogini elämänmenosta: kävijämäärät ovat taas romahtaneet… Enpä oikein tiedä miten jatkaisin.

No, tänään en ole blogini eteen paljon tehnyt … paitsi opetellut käyttämään Photoshoppia. Jos sitä nyt voidaan sanoa bloggauksen edistämistoimeksi ollenkaan. Ehkä kuitenkin, onhan tämä aika vahvasti valokuvablogi nykyään … tai siis, sekö se on syy kävijämäärän laskuun? No mutta anyway. Tässä ensimmäinen – tuntien opettelun vaatinut – aikaansaannokseni kuplakuvien teossa. 😉

Oulun kaupungintalo ja sen edessä oleva komea kukkapenkki. Entäs tuo keskellä oleva ”tolppa”? Onhan silläkin historiansa, josta olen joskus kirjoittanut. Kirjoittaminen on helpompaa kuin kuplakuvien teko. 😉

Ja nyt kun rupesin kerran tälle historia-linjalle ja kuvien käsittelylinjalle, niin tässä vielä eilinen kuva ja sen muokkaus (liikennemerkit, tolpat ja ihmiset photoshoppailin pois, sävyttelin, kehykset etc. värkkäsin) ja tekstitys eiliseltä…

Tähtitornin kahvila on rakennettu Oulun linnan raunioille jääneen ruutikellarin päälle. Linna oli puurakenteinen, pieni nelitorninen puolustuslinnake, joka valmistui pian Oulun perustamisen (1605) jälkeen.

Linna tuhoutui heinäkuussa 1793 kun salamanisku räjäytti ruutikellarin ja siten koko rakennuksen.

Ruutikellari tehtiin raunioihin uudelleen, ja vuonna 1875 ruutikellarin päälle rakennettiin Oulun Merikoulun tähtitorni. Merikoulu tarvitsi sitä astronomian opetusta varten. …

Kun Oulun merenkulku hiipui ja sitä myöten myös tarpeettomaksi käynyt merikoulu lakkautettiin, Tähtitornissa avattiin kesäkahvila. Siinä se on toiminut vuodesta 1912 lähtien. Sodan aikana kahvilasta huolehtivat lotat.

Tänään liikkuminen vähäistä, syöminen liiallista. Jotain reseptikokeiluja, huomenna lisää kuvien kera. Olkaapa lämpimästi tervetulleita edelleen ja uudelleen, jotten ihan herpaannu tämän kanssa. 😀

Liikkuminen Oulu

Oulussa kulkien

Aurinkoiset elokuun päivät jatkuvat! ”Oi, ihana elokuu” voisin väittää.

Toissapäivänä mietin puolenpäivän lenkilläni, että miksi se on (lähes) aina niin mahdottoman vaikeaa, se lenkille lähtö siis. Sen, että tuohon metsäpolun alkuun pääsee, viimeistään meren näkyessä, ei enää jaksa ymmärtää, miksi ei muka olisi jaksanut lähteä. Eilinen lenkki hoituikin kävellessä hammaslääkäriin ja tänään pyöräillessä Caritaksen kautta kampaajalle ja illansuussa kävimme Pehtoorin kanssa vielä ”heittämässä” pyörälenkin ja ajelimme kaupungille taiteiden ”yöhön”. Tällaiset ”päämäärälliset” liikkumiset on helpompia lähtemisen kannalta. Kun on kerran ”pakko” mennä, niin tulee lähdetyksi…

Se mitä yritän selittää, on se, että kyllä liikkuminen vaan on niin hyväksi.

Mitäkö Oulun taiteiden yössä? Siellähän on virallisestikin yli 70 tapahtumaa, ja nyt vasta alkaa todenteolla tapahtua.. mutta me olemme olleet jo pari tuntia kotona. Ensimmäisenä kävimme teatterin puvustamon kirppiksellä: etsittiin tietysti ensi kesän kalaaseihin keskiaikapukuja ja muuta rekvisiittaa… Eipä löytynyt. Paljon, paljon roolipukuja ja tavallisia vaatteita oli kaupan viidellä eurolla kappale, myös kankaita (studiokuvauksen taustaksi katselin vakavasti harkiten), mutta emme kuitenkaan ostoksille ryhtyneet.

Seuraavaksi Rauhalan kupeeseen Åströminpuistoon, jossa on ”Datapilvi”. Arkkitehtiopiskelijoiden 3600 ilmapallon tilataideteos. Se oli mukava, hienokin.

Piipahdimme uuden Voimalan pihalla, pyöräilimme keskustaan, esittelin Pehtoorille Rotuaarin screenillä olevan hienon valokuvanäyttelyn… 😉 Sentään muutama kuvani ehdittiin nähdä ennen kuin matkamme jatkui Pikisaareen, jossa on Designtori. Paikallista design-käsityötä. Kyllä olikin kauniita koruja, tauluja, astioita, neuleita, kaikenmoista. Kiertelimme, ja onnistuimme kiertämään myös herkulliseen päätepisteeseen suuntaavan vohvelijonon, ja lähdimme kotiin ennen kuin yö oli lähelläkään.

Apsu kävi esittämässä meille ihan oman performanssinsa, ja ”kertomassa” tämän viikon uuden, ison jutun: kerho on alkanut. Kaksi kertaa viikossa poika viettää iltapäivän kotinsa lähellä olevassa kerhossa. Ja hyvin oli mennyt.

Taiteiden yön yhteydessä oleva ns. Korttelihaipakka (~kaupat auki yöhön asti, ja lopuksi ilotulitus) ei sekään houkuta.

Kampaajalla lueskelin ruokalehtiä, ja huomiseksi muutama uusi kokeilu taisi jäädä mieleen. A domani!

Oulu

Oulun puiden katveesta reissuun lähdössä

Puita halailemassa, eikun kuvailemassa.

Vielä lähtiessäni paistoi aurinko, mutta jo puolivälissä kohti kaupunkia oli puettava päälle tuulitakki, jonka onneksi olin pyöräkoriin pikku kameralaukun viereen laittanut lähtiessäni.

Toppilansuoran komein, ja ainoa tierempan alettua jäljelle jätetty, mänty pääsee pian ”kahleestaan”. Montturalli, tietyö, aliskan, kiertoliittymän ja kaikenmoisen kohta vuoden kestänyt remppa on pian ohi. Tuon puun ohi olen vuosikymmenet kulkenut, – matkalla kotoa kaupunkiin se on ollut ”aina”. Hyvin se on tämän koettelumuksen vuotensa kestänyt; ylväänä ja komea kohoaa vielä.

Toinen puu, tai oikeastaan yksi niistä, joista Oulussa pidän kovasti on tämä.  Sitäkin kävin tänään katsomassa.

Se lienee yksi kaupungin vanhimpia. Raatinsaaressa kasvava valtava paju? osaisi kertoa paljon, jos joku ymmärtäisi. Sitä ei oikeastaan huomaakaan, vaikka se on varmasti kymmenen metriä korkea, komea kuin mikä. Minunkin elämänmenossa se on ollut aina taustalla, kulissina.  Se näkyi meidän Toivoniemen asunnon ikkunasta, sen ohi olen lenkkeillyt, melkein vieressä bussipysäkillä usein teininä uimahallista tulleena seissyt, ja viime vuosina olen koettanut saada siitä arvoisensa kuvan. Olen kuullut sen historiasta, lajimäärityksestä (Erkki Vilpan luennolla), mutta en muista!

Muutoin päivä ollut enemmän vähemmän lähdön tunnelmissa. Lähdemme huomenna reissuun, viikoksi. Ja reissu koostuu monista palasista, taipaleista, majapaikoista, tapahtumista, ilmanaloista, kaikenmoisesta. Periaatteessa kaikki on varattu, sovittu, tilattu, maksettu jo aikapäiviä sitten, mutta… ! Tänään on sitten muuteltu varauksia, reittisuunnitelmia ja aikatauluja. Yksi aika iso juttu on vielä ”vaiheessa”.

Eikös se niin ole, että jokaiseen reissuun liittyy joku ”The Problem”. Meidän perheellä ainakin: milloin lentolippujen häviäminen, milloin lasten sairastuminen, lennon peruminen, ESTAn puuttuminen, passin jääminen lentokoneeseen, käsilaukkuvarkaus, kameran hajoaminen, sotatila, metelöivä hotellihuonenaapuri, rengasrikko, tuplabuukkaus laivaan, pahemman luokan eksyminen, matkalaukun katoaminen, seuramatkalla joku uuvattava jäsen, vuosisadan tulva, lentolakko, maanjäristys, mahatauti, hotelllivarauksen merkillinen häviäminen… milloin mitäkin. Yleensä kuitenkin jotain. Olen tänään ajatellut, että olisikohan tämän reissun ongelma jo tässä vaiheessa?  – Toivottavasti, – ja toivottavasti tämäkin tästä vielä selviää.

Nyt viimeistelemään pakkaus. Pysykäähän linjoilla, ensi viikko reissataan!

Oulu Valokuvaus

Ensimmäinen ”näyttelyni”

On niin mukava, kun voi pitää työhuoneen ovea auki, kuulla veden pulputuksen kotipiazzan kukkapenkin vesiaiheesta, katsella kukkia, kuulostella iltatuulen kahinaa puissa… Laatia mainosta Suomi100 -juhlatapahtumasta nimeltä ”Koko Suomi syö”  ja järjestellä ja muokata kuvia.

Tämän päivän kuvasaaliissani on pari otosta, jotka otin aamusella ennen hammaslääkäriin menoa. Kuvat eivät sinänsä (taaskaan) ole kovin kummoisia, mutta otin ne, että voin kertoa siitä, että minulla on nyt ensimmäinen ”virallinen valokuvanäyttely”. Koko elokuun ajan Oulun Rotuaarin screenillä pyörii Oulu tutuksi -Facebook -ryhmän valokuvanäyttely. Tunnin aikana – mainosten ja tiedotteiden välissä – on nähtävillä viisi erilaista noin kolmen minuutin esitystä.

Meitä on kahdeksan enemmän tai vähemmän ammattilais/harrastajakuvaajaa, joiden kuvia siellä on esillä, lisäkseni Veijo Annala, Arto Häkkilä, Tomi Jutila, Harri Mällinen, Jani Taipaleenmäki, Anne Talvensaari ja Heikki-Pekka Törmänen. 

Minulla kävi todella harmittava ”työtapaturma” näyttelyyn lähettämieni kuvien kanssa, – erehdyin palautuspäivästä, ja olin vasta aloittanut perkaamaan kuvia, joita aioin lähettää, kun kuraattorilta tuli jo viesti, että aika on upeutunut. Niinpä sitten hädissäni, ja ehdottomasti näyttelyyn mukaan haluavana, lähetin tusinan verran otoksiani, joita olin vähän ajatellut, ehkä, mahdollisesti, kenties lähettäväni. Uudempia, parempia olisi ollut teran! verran. Mutta oma vika. Ja turha selitellä. Ja kelpasivathan nuo viimevuotisetkin otokset.

Joten jos Rotuaarilla elokuun aikana liikuskelet, vilkaisehan, jos sattuisit kuviani näkemään.

Kaikesta huolimatta on kyllä kiva, kun kuvia on näytillä Oulun keskustassa. Toisaalta on ihan yhtä arka olo kuin historiankirjoittajan uran alussa näki omat artikkelinsa Kalevassa tai jossain alan julkaisussa.

Käsitys omasta valokuvauksen tasosta ja taidosta on hyvin ristiriitainen. Katselen nykyisin liki kipeää myötähäpeää tuntien niitä satoja kuvia, joita täällä Tuulestatemmatussakin olen julkaissut. Myötähäpeä koskee nimenomaan sellaisia kuvia, joista muistan pitäneeni kovin, ja ajatelleeni, että NYT on hieno otos.

Yksi leimallinen piirre, joka monissa, liki kaikissa vanhoissa kuvissani on, on se, että ne ovat ihan tolkuttoman pimeitä. Pieneltä osin sen voi selittää kalibroimattomalla näytöllä, mutta muuten… ei ole kelvollista selitystä. Sommittelussa ja tarkkuudessakin – varsinkin sisä- ja ”tuote”kuvissa – on käsittämättömiä virheitä ja muuta. Ja valkotasapaino on sisäkuvissa ihan mitä sattuu.

Tämä blogini täyttää pian kymmenen vuotta, ja sen aikana olen julkaissut noin 20 000 kuvaa, joista viime kevään tietokantakatastrofin aikana (internetistä) hävisi melkein puolet. Iso osa joutikin häviämään, mutta toisaalta on lohdullista nähdä, että kaksivuotinen opiskelu Torniossa, ja kaikki sitä edeltävät kurssit, eivät ole menneet jättämättä jälkiä oppimisesta. Tiedän ja huomaan oppineeni kuvaamaan. Uskallan ottaa vastaan henkilö-, tapahtuma- ja tuotekuvaustoimeksiantoja, mutta vielä en rohkene lähteä esim. hääkuvaajaksi.

Jos ikinä enää teen (omakustanteisia) (keitto)kirjoja, tulee niissä kuvat olemaan paljon parempia kuin LappItaliassa tai Vuorotellen-kirjassa. Vuorotellen on kyllä nettiversiona PALJON parempi kuin painettuna, mutta sellaiseenkin minulla on nyt oppia ja taitoa tehdä asia entistä paremmin.

Mutta siis. Rotuaarilla kuviani… koko elokuun. Yritän saada lokakuun vastaavaan vielä parempia.

Kaupungintalon edessä oli aamulla kaunista.

 

Oulu Valokuvaus

Nallikari, valokuvaukseni ja taidehistoria

Ympärivuotisesti Nallikari on minulle tärkeä paikka, merenrannassa on hyvä olla. On tutkittua tietoa siitä, että metsässä oleminen on hyväksi terveydelle. Jo parikymmentä minuuttia samoilua metsässä päivittäin tuo terveysvaikutuksia (mm. laskee verenpainetta etc.), ja olen ihan (mutu)varma, että sama koskee tunturissa ja merenrannassa kulkemista.

Ja vaikka ei olisi suoranaista fyysistä vaikutusta, niin mielihyvä ja tyyneys ainakin lisääntyvät merenrannalla.

Olin Nallikarissa maanantaina, juuri ennen kuin alkoi sade. Lähdin sinne eilen kuvailemaan ja syömään jätskiä, mutta juuri silloin siellä nousi hiekkamyrsky, joka narskui hampaissa asti, eikä todellakaan tehnyt mieli ostaa tötteröä siinä lentohiekan keskellä. Ja olin siellä tänään aamulla kauniina kesäaamuna Apsun ja Pehtoorin kanssa.

Joka kerta tietysti Canon mukana.

Alla kuvia näiltä kaikilta päiviltä. Parissa kuvassa on ”taidehistoriallinen” pointtinsa. 😀

Ensinnäkin tästä kuvasta sain kommentin, jossa todettiin mm., että

tuo mieleen Salvador Dalin surrealistiset maalaukset, aina kuvan pastellisävyistä värimaailmaa myöten (ainoastaan se hänen maalauksesta tuttu ”valuva kello” siitä puuttuu). 

Kommentti oli mielestä oikein mukava, ja pisti miettimään ja sitten kokeilemaankin. Yritin jo tehdä kuvaan ”valuvan kellon”, mutta ei onnistunut. Komposiittikuvien tekoa pitäisi muutenkin harjoitella lisää, joten lupaan että tulette vielä jonkinlaisen ”Dali-version” tästä.

ja sitten eilisiltaisessa hiekkamyrskyssä samat tuolit. Jäätelökioskin kupeeseen en kuitenkaan halunnut istahtaa… Jatkoin matkaa kuvaillen Oulussa harvinaitsa hiekkamyräkkää.

Ja sitten tänäaamuna kun meillä oli ”perhepäivähoitopäivä” lähdimme autolla kolmisin Nallikariin. Oli kirkasta ja kaunista, aamuyhdeksältä ei vielä kovin lämmintä, mutta viihdyimme silti.

Kun olimme jo lähdössä pois, eikä minulla ollut kamera mitenkään valmiina, sattui tilanne, jossa (epätarkasta kuvasta huolimatta) on taidehistoriaa… moderni toisinto Akseli Gallen-Kallelan ”Poika ja varis” -maalauksesta. 😀

Illansuussa kävin vielä Villa Hannalassa kun siellä kerrankin pääsi näköalatorniinkin… Palaanpa siihenkin syksymmällä paremmalla ajalla ja tiedolla.

Isovanhemmuus Oulu

Biitsipäivä – onnen päivä

On minulla varmasti ollut elämässäni onnellisempiakin päiviä. On varmasti. Liekö niitä kuitenkaan monia?

Tänään oli Apsu-päivä. Kesäpäivä. Aurinkopäivä. Hellepäivä. Onnen päivä. Good times. Hyvä elämä. Helppo päivä. Levollinen päivä, josta ei tekemistä puuttunut. Meillä Pehtoorin kanssa päivä pojanpojan kanssa.

Ei ollut välttämätöntä ”hoitopaikkatarvetta”, vaan minä halusin viettää kesäpäivän Apsun kanssa, joten hain pojan aamulla ”mummipapan” tykö. Jo varhain olimme Nallikarissa. Jo varhain oli lämmintä. Pitäisi ymmärtää ilman pientäkin käydä Nalskussa kahlailemassa, eikä vain lenkillä tai pyöräilemässä. Kyllä se aikuisillekin on hieno ”Pohjolan Riviera”.

Nallikari on hieno, siellä on meri (joka ei kylläkään tuoksu merelle), siellä on hieno promenadi, siellä on sileä, matala hiekkapohja, joka jatkuu pitkälle, helposti kahlattavana kauas merelle, – Muumi-papan merelle Apsun mielestä. Siellä on siistiä ja siellä on tilaa.

Ja siellä oli minulla tänään aamupäivällä niin monta déjà-vu -fiilistä, ettei mitään rajaa. Kun Apsulla on aurinkolasit, eivätkä hänen suklaanäppisilmänsä näy, on hän hyvin paljon isänsä näköinen. Siis sen näköinen kuin isänsä oli kaksivuotiaana.  Pojalla ja pojanpojalla on L:n suvun (~minun) maanpinnalla hyvin pysyvät jalat, vakaa askellus ja oikeastaan koko ajan jatkuva pulputus.

Puheesta ei ole vielä kovin paljon ymmärrettävissä, mutta ymmärsin, että meri oli ihana, iso, lämmin ja pehmeä. Välillä kuulin pienen tapailevan Muumi-sarjan tunnaria, ymmärsin, että kiviä (kingi) oli mahtava heitellä, mahalleen rantaveteen tupsahtaminen ”eeee … aittaaaa” ja välillä käytiin rantamatolla katsomassa pappaa, leikkimässä kuorkkurilla, tekemässä hiekkakakkuja ja sitten taas takaisin mereen.

Nälkä ja päikkäriaika olivat ainoat syyt lähteä rannalta ”mummipappalaan”.

Iltapäivällä kävimme kaupassa porukalla, ja sitten pihahommiin. Jonkunhan se on pikkuautot ja kiveykset pestävä!

Touhun jälkeen perunoita, kalaa ja jätskiä. Mitäpä sitä enää muuta kesäpäivänä kukaan kaipaisikaan. Ei mitään.

Lämmin on vieläkin.

 

Historiaa Isovanhemmuus Oulu

Oulun kahviloissa – ja puistossa

Kotiseututuristeilu senkun jatkuu …

Eilen olimme äidin kanssa aamupäivän poliklinikkareissun jälkeen keskikaupungilla lounaskahvilla. Lämmön ja kesän myötä sain äidin houkuteltua Otto Karhin puiston (lue: Letkun puiston) Makiaan. Miksikö puistoa kutsutaan (edelleen) Letkun puistoksi? Puiston reunalla oli Oulun ensimmäinen palokuntatalo, ja kuten palokuntataloissa ruukaa olla, oli tässäkin torni, johon vesi/sammutusletkut vedettiin suoraksi kuivamaan. Torni oli sellainen maamerkki, joka nimesi viereisen puistonkin. Nimi on säilynyt, vaikka palokunnan talon paikalla on ollut pankkia ja baaria, Omppuhotellia ja Subwaytä jo vuosikymmeniä.

Puiston oikean nimen kantaja Otto Karhi taas oli 1900-luvun alkupuolen oululaisia poliitikkoja (mm. Maalaisliiton ensimmäinen pj., kansanedustaja, kunnallismies, sanomalehti Liiton perustajia, Oulun osuuskaupan toimitusjohtaja).

No mutta, siis Makia. Siellä on hyvä lounassalaattibuffa (tasan yhden kerran kokemus), mutta päätimme ottaa Toast Skagenit, ne kun ovat molempien herkkua. Ja niinpä pettymys olikin aika suuri, kun kahden leivän päällä oli katkarapuja yhteensä niin paljon kuin yhdessä olisi kuulunut olla. Eikä se nyt muutenkaan… Mutta istuskelimme ulkona ja katselimme ihmisvilinää, jollaista Oulun keskustassa ei kyllä tietääkseni maanantai-iltapäivisin tuppaa olemaan.

No tänään sitten toiseen oululaiseen perinteiseen kahvilaan. Tänään oli Apsu-päivä, ja päikkäreiden jälkeen päätimme lähteä kolmisin (pappa, pappaaaaaa huutaa Apsu kun ollaan lähdössä) Hupisaarille, puistoon ja syöttämään sorsia, – ja jätskille. Hupisaarten Kiikkusaaressa on Kiikku-niminen (ent. Tuomenkukka, silloin kun meidän lapset olivat leikkipuistoiässä ja sen jälkeenkin) kahvila.

Siellä me sitten tänään jonotimme eskimoita ja kahvia, ja Apsu yrittää kiinnittää nuoren, kauniin tytön/naisen huomiota roikkumalla tiskissä ja sanomassa ”täti, tätiiii” ja hymyilemässä valloittavinta hymyään. Nuori nainen ei ilmeisesti oikein tykännyt tätittelystä, syrjäkarein vain vilkaisi poikaa ja Apsu tyytyi kävelemään kahvilan pihapöytiin vaniljaeskimoon keskittyen.

Mutta puistossa meillä oli mukavaa! Siellä kun on kaikenlaisia soittimia, vempaimia, kiviä, kiveyksiä, kiikkuja, temppuratoja (jotka eivät vielä Apsua juuri kiinnosta) – ja ympärillä kaunis puutarha. Elokuussa ruusuja ja syyskuussa ruskaa kyllä kannattaa käydä katselemassa useammankin kerran.


Mutta parasta kaikesta oli lintujen ruokkiminen. Voi sitä riemun määrää, kun leipäpussi otettiin esille!

Ja puhalluskukkien ideaa olen koettanut aiemminkin pojanpojalle avata, mutta nope, – ei oo Apsun juttu. Saippuakuplat on.

Historiaa Oulu

Tänään kotiseuturetki Pateniemeen

Pateniemeen, Perämeren rannalle, perustettiin vuonna 1857 laivavarvi (~ telakka). Aikana, jolloin oululainen tervaporvaristo oli ja eli vauraimmillaan, varvilla tehtiin fregatteja, kaksimastoisia parkkeja ja hinaaja.

Kun kauppias- ja laivanvarustajasuvun vesa Gustaf Bergbom sai opintonsa Lyypekissä suorituksi, hän palasi Ouluun ja oli perustamassa Iihin Suomen ensimmäistä höyrysahaa; Kestilän saha valmistui vuonna 1860.

Muutama vuosi sen jälkeen Pateniemen laivavarvi siirtyi Bergbomille. Bergbomin myötä laivanrakennus Patelassa jäi toissijaiseksi, ja sen rinnalle ja korvaamaan perustettiin Pateniemen saha. Sahan toiminta jatkui vuodesta 1873 vuoteen 1990. Nyt alueella on pieni, pittoreski sahamuseo. Se on ainoassa laivavarvista säilyneessä rakennuksessa, ns. Nikkaripirtissä.

Kuten ajanhenkeen (paternalismiin) kuului, Bergbom rakennutti sahalaisten lapsille koulun ja myöhemmin tarhankin. Niin oli tehty Kemijokisuussakin, jossa Bergbomin kauppahuone oli ollut perustamassa Laitakarin sahaa ja oli myöhemmin yksi Kemiyhtiön pääosakkaista.

Kauppaneuvos Bergbom oli 1800-luvun lopussa koko Suomen varakkaimpia ja toimeliaimpia liikemiehiä, ja hänen vauraudestaan on jälkiä vieläkin Oulun katukuvassa. Torinrannan säilyneistä ranta-aitoista kaikkein komein ja suurin (ainoa siniharmaa) on ”Päripumin aitta”. Poikamiehenä kuolleen G. Bergbomin kauppakartano on aika päiviä sitten hävinnyt, – se oli siinä, missä jo edesmennyt Stockakin. Mutta hänen kaupunkiasuntonsa on vielä vielä komea!

Nykyisin tuomiokapitulitalona toimiva Bergbomin vuonna 1888 valmistunut kivitalo renessanssi-parvekkeineen 😉 on Ojakadun ja Rantakadun kulmauksessa.

Sahalla tarvittiin paljon työvoimaa ja niinpä sahan ympärille muodostui tiivis sahayhteisö. Toimeentulo saatiin sahalta ja saha järjesti omat palvelut maaseudun keskellä sijainneelle sahayhdyskunnalleen, aivan kuten esimerkiksi Karihaarassa Kemissä tai Hallassa Kotkassa.

Sahatavaran kysynnän kasvaessa vanha saha osoittautui liian pieneksi ja vuonna 1908 Pateniemeen valmistui uusi sahalaitos, joka oli käytössä vuoteen 1990 asti. Vuosikymmenien varrella Pateniemen saha on kuulunut mm. Uleå -, Oulu-, Kajaani- ja Veitsiluoto- yhtiöihin.

Pateniemi liitettiin Oulun kaupunkiin (vasta) 1965, – minä jopa muistan sen. Ja vajaa kymmenen vuotta sen jälkeen Pateniemen sahan museon pihapiiri tuli minulle tutuksi: olin vähän aikaa rahastajana linjalla numero 1, jonka päättäri ruuhkavuoroilla oli sahan nurkalla. Minun ”vakkarilinjani” nimenomaan keskikouluaikana oli kolmonen, mutta myös ykkönen. Juuri tuossa sahan palolaitoksen kohdalla oli päättäri.

Suosittelen museossa piipahtamista, ja matkalla kannattaa ihailla hienoja punavalkoisia, mansardikattoisia monen perheen puutaloja 1900-luvun alkupuolelta. Sahamiljöö on kaunis, ja menneen maailman havinan tuntee…

Pyörälenkin kohteena mitä mainioin, – matkan varrella on se Oulun komein koivikkokin.

Museo on auki vain kesäisin, ja sinne on vapaa pääsy.

 

Historiaa Oulu

Taidemuseo ja muistoja

 

 Taidemuseo oli tämänpäiväisen pyörälenkin varrella, joten piipahdinpa: turisteilu kotikaupungissa jatkuu.

Taidemuseo on nykyään ylläolevassa vuonna 1921 rakennetussa liimatehtaassa. Se oli yksi Veljekset Åström Oy:n (nahka)tehdasalueen monista rakennuksista, ja myöhemmin siitä tuli yhtiön pääkonttorirakennus.

Viime sotien aikana rakennuksen katolla oli ”pottupelto”. Yhtiö viljeli keskellä kaupunkia perunaa, jota jaettiin/myytiin vain tehtaan omalle väelle: paternalismi oli vielä voimissaan. Omista pidettiin huolta, ja pula-aikana, elintarvikesäännöstelyn kurimuksessa ennen kaikkea työkykyisinä.

Rakennus oli minulle tärkeä paikka 80-luvulla: silloin siinä toimi (vuoteen 1987 asti) Yliopiston kirjasto. Jollen istunut tien toisella puolella oman laitoksen kirjastossa lukemassa (kuten yleensä tein) niin istuin tuolla kolmannen kerroksen lukusalissa lukemassa tenttiin, tai alakerroksen varastoissa tekemässä sivulaudaturia …

Yliopiston kirjasto muutti 1980-luvun lopussa Linnanmaalle, ja tätä ryhdyttiin remontoimaan Taidemuseoksi, joka on ollut tuossa jo pian 30 vuotta (vuodesta 1990).

Nyt siellä on Suomen taiteen tarina – Ateneumin kiertävä kokoelma (13.5.–17.9.2017). Ja sitä kävin katsomassa. Piipahtaminen on helppoa kun on Museokortti! Muutama, mukavalla tavalla ”oma”, kansallisesti läheinen, Suomi100 -teos, siellä oli. Sellaisia joiden näkemisestä tulee hyvä olo, fiilis, joka koskettaa jotenkin. Niinkuin nyt vaikka Pekka Halosen Tomaatit tai Akseli Gallen-Kallelan ”Sammon taonta”.

 

 

Gallen-Kallelan ”Saunomassa” (vai Saunassa?) toi mieleen muistoja lukioajoilta. Silloin (1976?) Yhdyspankista sai kalentereita, joissa oli kuva-aiheina Suomen taiteen kultakauden maalareiden töitä, muiden muassa tuon alla olevan kuvan keskellä oleva saunakuva. En muista, kenen idea se oli, mutta meistä kaikista se oli hyvä idea, että leikeltiin aika ison kalenterin kuvat irti ja laitettiin oman luokkamme takaseinälle 12 ”printtiä”, joissa oli toinen toistaan hienompia maalauksia. Ja kuinka meidän luokanvalvoja saikaan sätkyn, kun näki tuon ”riettaan, kamalan, rienaavan” kuvan luokan seinällä! Oikeasti huusi tulipunaisena, että ”hän kieltäytyy opettamasta luokassa, jossa on pornoa seinillä!” Hämärä muistikuva on, että taiteen päälle ymmärtänyt rehtori antoi luvan kuvien pitämiseen seinällä.

 

Näiden Suomi 100 -teemaisten taulujen lisäksi museossa on parhaillaan Liitos-näyttely joka ”tutkii luontosuhdetta ja luontoa meissä. Osa näyttelyn teoksista on elollista materiaalia käyttävää biotaidetta.” No enhän minä sellaisista paljon ymmärrä, eikä niistä saanut mukavia ”läikähdyksiä”, paitsi tästä.

Anu Osvan ”Mustat helmet” miellytti  kovastikin. Luin Osvan haastattelusta että ”Kasviplankton on vähintään yhtä suuri hapentuottaja kuin sademetsät, ja yhdessä kuvassa on ”yhteyttämiseen osallistuvaa cytochrome c6 -proteiinia koodaavan geenin informaatio värimatriisina”. Hmmm…”art & science” ei selvästikään ole niin minun juttuni kuin 1800-luvun maalareiden fennomaaniset ja kansallisromanttiset työt, mutta tuosta ylläolevasta tykkäsin silti.

Taiteen lisäksi myös ruumiillista ravintoa tänään: aurinkoa, lepoa, hyvää (japanilaista) ruokaa.

Historiaa Oulu

Turistina Oulussa

Suljettujen verhojen takana on tänään käyty neuvotteluja. … 😀

Kuten suuren maailman tapaan kuuluu, neuvotteluissa oli alkoholilla osuuteensa, mikä oli ehkä yksi syy siihen, että asianosaisten kanssa pääsimme nopeasti kaikkia osapuolia tyydyttävään tulokseen ja saatoimme Pehtoorin kanssa jatkaa matkaa kohti kaupunkia. (Oikeasti: tapasimme ystävät Tähtitornin kahvilassa.)

Viileä ilta (+8 C) ei innostanut pitkään kävelylenkkiin, vaikka koetimme uskotella olevamme lomamaisemissa. Tämän viikon ”Turistina kotikaupungissa Oulussa” -teemaa jatkoimme ja piipahdimme vielä keskustan Cafe Torilla (Antell) katselemassa tarkemmin, mitä Tähtitornin kirjakahvilan hyllyistä oli tarttunut mukaan…

Aamupäivä oli kulunut urheilusuoritusten parissa (Pehtoorilla) ja 38 420 kuvakatalogin ja säätöjen metsästyksessä (minulla) …

Lounas sujui ”sukulounaalla”: toteutettiin äidin toive synttäreiden vietosta Nallikarissa. Meri oli hyytävän kylmän näköinen, promenadilla ei juuri ketään, biitsillä ei ketään, ja ravintolassakin kovin hiljaista, mikä oli ehkä vain hyvä. Saimme rauhassa lounaan nauttia.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ps. Ehkäpä muistatte kun viime syksynä kerroin olleeni parin opiskelijani haastateltavana. ”Pojat” tekivät radiodokumenttia… Se on saanut nimekseen Tulevaisuuden historia. Neliosaisen sarjan ensimmäinen osa tuli eilen radiosta, ja se on nyt kuunneltavissa Yle Areenassa. Jo haastattelussa (toki jo paljon aiemminkin) tajusin, että sukupolvet ovat vaihtuneet, maailmankuva on muuttunut, tulevaisuus on eri sen jälkeen kun omat opiskelijani ovat aikuistuneet… jos tulevaisuutta verrataan siihen, mitä se meille 50-luvulla syntyneille oli, on se ihan eri meidän lapsillemme.

Projektin promoottori on Matti Johannes Koivu, jonka moni teistä tietänee musiikin kautta. Hän on tehnyt muutamia kauniita balladeja, akustisella kitaralla itseään säestäen. Hän on siis tämän dokkariprojektin ääni ja ykköstoteuttaja. … Minun osuuteni tässä eka jaksossa on suunnilleen 9.00 – 15.00 minuutin kohdalla. Hesarin arvostelussa esitettiin kriittinen kysymys, miksi haastateltujen (meitä oli yhteensä aika paljon!) omaa ääntä ei päästetä kuuluville? – En ole ollenkaan pahoillani, että Matti Johannes on itse sanomiseni muokannut ja ääneen lausunut.

KLIKS:   http://areena.yle.fi/1-4136775 

Ja tässä yksi parhaista lauluistaan… Biisin sanat ja video liikkuu oikeastaan samoissa sielunmaisemissa kuin koko tuo dokkari… 😀