Oulu – Sivu 32 – Tuulestatemmattua

Tuiranpuisto ja sen alppiruusut

Kotikaupungin kauneus … ehkä olen antanut ymmärtää, että pidän Oulussa asumisesta ja sen kaduilla ja rannoilla kulkemisesta. Oulu on hyvä kotikaupunki, ainakin minulle. Ainoa mikä on – aina – häirinnyt on se, että tämä on vähän syrjässä (lähtemisen helppoudesta, arkistoista, kumpuilevista maisemista ja lopultakin myös merestä tai merellisyydestä, monista kulttuuritapahtumista – ja Stockmannista!! 😀 ). Syrjäisyydestä viis: Oulu on hyvä.

Eikä tarvitse lähteä Alpeille tai edes Etelä-Suomeen nähdäkseen komeita alppiruusuja. Paitsi, että niitä kasvaa meillä kotipihalla autotallin päädyssä, niin Oululla on ihan oma rodopuistonsa.

Kävimme tuossa ennen illan sadekuuroa pyörälenkillä, ja kävimme Tuiranpuiston alppiruusut ihailemassa. Ne ovat suunnilleen samanikäisiä kuin meidän pihallakin olevat, mutta niitä on paljon!

Ne ovat siinä vanhan ”Nukkelan” takana. Nukkela on Tuirassa oleva Oulun ´Vanha synnytyssairaala´, jossa kaikki ´avojalakaset´oululaiset ennen 1970-lukua syntyivät. Niin minäkin, sekä sisarukseni kuin myös Pehtoori sisaruksineen.

(Valtatien ja Koskitien välissä ja Merikosken kadun ”takana” oleva iso puistoalue)

Tuiranpuistolla on pitkä ”sairaanhoidollinen” historiansa, ja henkilökohtaisesti se oli minulle tärkeä erityisesti 80-luvun ja 90-luvun alussa, tosin ei ”sairaanhoidollisesti”. Kun me asuimme Toivoniemessä vuoteen 1987, jolloin muutettiin tänne Rantapeltoon, Tuiranpuiston pururata ja valaistu latu tulivat minulle hyvin tutuiksi. Juoksin (ja muutaman talven hiihdin) siellä pari, kolme kertaa viikossa.

Ja 1990-luvun alkuvuosina kävin (autolla) Tuiranpuiston kupeessa (nyt jo rakennusten alle jääneessä) leikkipuistossa, jota me lasten (2- ja 3-vee) kanssa kutsuimme Hugo-puistoksi. Muistatteko sen Hugo-videopelin ja -tv-ohjelman, jota Taru Valkeapää juonsi. Siinä oli jotain kannoilta kannoille pomppimista, ja ne me lasten kanssa Hugo-puistosta löydettiin ja käytiin siellä Hugoa leikkimässä. Ei ollut rodoja silloin… 😀

No mutta, nyt siellä on, ja ovat todella kauniisti kukassa. Kannattaa kyllä käydä ihastelemassa.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Kesän 2021 Tuiranpuisto alppiruusut kuvissani on täällä.

Epätavallinen torstai

Se on kesä. Vihdoin.

Luulenko vain, että on helpompi hengittää, että olisi tauko allergisoivissa siitepölyissä (leppä, koivu, kaikki heinäkasvit, ei mänty, joka vain sotkee KAIKEN, mikä on pihapiirissä). Ihan sama, oli ihan huikea olla ulkona melkein koko päivä. Lenkillä, pihalla, kaupungin kaduilla ja puistoissa.

Käytin liki pari tuntisen ”metsästäessäni” mustavalkokuvaa (FB:n haaste ja oma ilo liikkua ja kuvata), ja sitten asiaa Partioaitaan (Pehtoorin nimppari tänään, onneksi tiesin, mitä tarpeellista hain).

Tavallisesta torstaista poikkeavaa safkaa (karitsan entrecote – eka kertaa ikinä, kotona ainakaan) ja sitten tein lisukkeeksi erinomaisen hyvän, helpon jutun.

Se menee näin.

Herkkusieniä, aurinkokuivattuja tomaatteja ja sen sellaista

1 pkt Champ-herkkusieniä
3 valkosipulin kynttä
2 rkl oliiviöljyä
2 pientä sipulia
1 pkt (Lidlin) aurinkokuivattuja tomaatteja
½ prk smetanaa
mustapippuria ja suolaa

Pilko valkosipulinkynnet, herkkusienet, molemmat sipulit.
Kuullota niitä oliiviöljyssä, lisää suola ja pippuri.
Lisää hetken kuluttua tomaatit. Koko paketti, öljyineen, kapriksineen.
Aina muhia miedolla lämmöllä 10 – 20 minuuttia.
Lisää smetana, ja anna tovi tekeentyä. Se on siinä.

Olihan hyvää. Tomaatit maistuvat makeilta. Eihän tästä tekemälläkään kaunista ruokakuvaa saa, mutta ehkä voit kuvitella maun.. 🙂

Mihin ilta meni? —

Jokaviikkoinen soppamme Oulu

Perämeren lohesta jokaviikkoinen soppa

Tällä viikolla Jokaviikkoinen soppamme edellytti käymistä Oulun kauppahallissa, Kellon kalasatamassa, – tai sitten kalastamista Perämerellä.

Nyt kun meidän huushollissa on puoli vuotta joka viikko keitetty ainakin yksi (eri) keitto ja jokaviikko on sopasta kuvat ja ohje täällä Tuulestatemmatussa ollut, oli tänään juhlakeiton aika: lohisoppaa! Mutta ei ihan mitä tahansa lohikeittoa, vaan nimenomaan Perämeren lohesta keitettyä soppaa…

Perämeren lohi on vähän vaaleampaa kuin Norjan lohi, eikä se ole niin rasvaistakaan. Se on hyvää. Siinä on kalan, ei rasvan, maku. Sitä saa aina tässä kesä-heinäkuulla, samaan aikaan kun tulevat uudet perunat, porkkanat, sipulit, herneet. Niinpä teinkin tällaisen kesäisen lohikeiton: torilta uuden sadon vihannekset ja Kauppahallista lohi. Niin ja Jaanan puodista ”Ruisrevittyä” – muuta soppa ei seurakseen kaipaa.

Kesäinen Perämeren lohikeitto

400 g Perämeren lohta
6 perunaa
4 uutta sipulia
3 (pienehköä) porkkanaa
1 dl herneitä
nippu tilliä
8 dl vettä
2 dl kermaa
2 rkl sitruunamehua
1 rkl voita
6 maustepippuria
6 valkopippuria
1 laakerinlehti
1 tl suolaa
2 kalafondikippoa

Laita vesi kiehumaan kattilaan, lisää mausteet ja fondi.
Kuori ja leikkaa perunat, sipulit ja porkkanat, riivi herneet. Paloittele lohi.
Lisää kiehuvaan veteen perunat, sipulit, porkkanat ja herneet ja keitä lähes kypsäksi.
Lisää joukkoon sitruuna, lohi, kerma ja tilli sekä voi.
Anna kiehua hiljalleen kunnes kala on kypsää (noin viisi minuuttia?).

Sitruunaahan perinteiseen pohjoispohjalaiseen lohisoppaan ei laiteta, mutta tähän kesäiseen versioon sitä halusin kokeilla. Siksikin kokeilla, että pari ammattilais-paistinkääntäjäystävääni usein valittelevat, ettei suomalaisissa keittiöissä aina muisteta, että ruoassa on hyvä olla myös happoa. Eikä sitruuna ainakaan huonoa ollut tässä keitossa, päinvastoin; valkoviinihän tietysti ajaisi saman asian, ehkä ½ dl tähän annokseen olisi sopiva määrä.

Kyllähän se riski tietysti on mennä paikallisia perinneruokia muokkailemaan, mutta rohkenimpa, vaikka lohisoppa jos joku, on Oulun seudun perinneruoka. Sitä on tarjottu häissä (meidänkin) ja hautajaisissa, herrasväen pidoissa ja pitäjänjuhlissa vuosisatojen ajan. Vasta viime sotien jälkeen kun karjalaiset toivat paistinsa ja piirakkansa koko Suomeen, on Pohjanmaallakin karjalanpaisti tullut lohikeiton rinnalle, ehkäpä jopa ohi?

Kyllä tässä on hyvä soppa vaikka viikonlopun ruokapöytään! Huomenna tai ylihuomenna kirjoittelen tänne kesäviinisuosituksia; vakuuttuneena siitä, että taas lämpenee ja alkaahan monilla loma!

Oulu Valokuvaus

Kesäkaupungissa

Kesäisin teen lenkkini mieluiten kaupungissa, tai Nallikari-Möljä-Hietasaari -huudeilla. On paljon katseltavaa, kuvattavaa. Ja kesällä Oulu on aika kaunis kaupunki. Jollen kävele kaupunkiin lenkille niin sitten ajan parkkiin Linnansaareen tai Raattiin ja lähden siitä tepastelemaan. Tai jään Caritas-käynnin jälkeen kaupunkiin kameran kanssa – niin tänäänkin.

Tänään lenkki urheilusuoritteena oli lähinnä hämäystä, kalorinkulutuksen kannalta nurinkurinen ja siinä oli luokattoman paljon taukoja. Eli vain ihan ydinkeskustassa liikuin, lounaaksi nautin Pakkahuoneenkadun Tähtijätski-baarin patiolla lakritsitötterön. Enpä ole ennen heidän jäätelöitään ennen syönyt, mutta kummasti tuli mieleen nimittää sitä gelatoksi. Siis hyvin italialaisen oloista jäätelöä, mikä minun asteikollani merkitsee oikein hyvää jätskiä. Taukoja syntyi paitsi jätskin syönnistä, myös siitä että koetin harrastella/harjoitella katukuvausta. ”Väijyin” ihmisiä kameran kanssa.

Hoksasin, että olen melkein unohtanut Martin! Ehkä valokuvauksen edistyminen, rohkaistuminen kuvaamaan oikeita, liikkuvia ihmisiä, on vienyt minut pois Martin luota. Luottomallini on joutunut unohduksiin, – onneksi oli yhtä viehättävä kuin ennenkin. Ja koko Ajan kulku -teos sai hienot kulissit Silvanin puiston kukkivista puista.

Tänään on ollut myös aikatauluttamispäivä. Paljon kaikenmoista tullut sovittua, kutsuttua, tilattua, lupauduttua, varattua. Ja taustalla kyllä nykyisin yhä useammin kaihertaa, mitä minä teen ensi talvena? – Pitäisikö sittenkin pyrkiä kokiksi opiskelemaan.

Isovanhemmuus Oulu Valokuvaus Vanhemmuus

Kuplia juhannuksena

Tapaninpäivänä (kliks) ja juhannuspäivänä – Kaarnapojan luona. Tyttären kanssa lähdimme aamupäivällä lenkille kaupunkiin. Ihan kuten jouluna myös juhannuksena kaupunki oli varsin tyhjä: siinä on oma viehätyksensä, hiljaisuutensa, paljautensa.

Nyt viikon ajan olen luvannut (FB:ssä haaste) kuvata yhden MV-kuvan, ja tehtävänanto menee näin: ”Pysähdy hetkeksi ja ikuista se mustavalkokuvaksi. Ei turhia selityksiä.” Kuvailin sitten useammankin tällä ajatuksella…

Muutoin päivä onkin ”kuplapäivä”. Apsun kanssa puhalleltiin saippuakuplia kukin vuorollamme, ajelimme pikkuautoilla ja potkuautolla, kävelimme nurmella, tuoksuttelimme omenapuun kukkia, juttelimme – ihan omilla sanoilla ja ilmeillä. Ja taas saippuakuplia.

Ja samppanjakuplia. Minä tarjosin toisen samppanjan, Juniori toisen. Ruoka oli hyvin ”epäsovinnaista” juhannusruokaa: alkuun korvasienikeittoa ja pääruoaksi homemade sushia (tuli muuten parasta, mitä olen tehnyt. Oivallinen riisin keitto-ohje on Tokyokanin sivulla). Ja ennen ja jälkeen ruoan ja sekä molempien ruokien kanssa samppanja maistui erinomaiselta. Ayala (2008 BdB) vei kyllä voiton, – molemmat olivat Juniorin tilaamia…

Kaiken ohessa ja aikana otin parisataa kuvaa. … Huomenna vielä perhepäivä. Suosisipa sää kuten tänään. Yllättäen ihan kaunis juhannuspäivä on ollut.

Isovanhemmuus Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Juhannuksen aatonaattona …

Olisi pitänyt ottaa hanskat! Oikeesti! Juhannuksen aatonaattona lähdin yhdeksän jälkeen reippaasti kävelemään kohti Nallikaria, tai tarkemmin ottaen Nallikarin kylpylä Edeniä, josta olin varannut hieroja-ajan, koskapa Saariselällä oleva ykkös-luotto-paras-hierojani ei ollut vapaana silloin, kun minulle olisi sopinut ja koskapa niskat ovat olleet jo aika kauan, ovat olleet jo aika jumissa.

Kävellessä, kylmissäni liki juostessa, kaipasin paitsi hanskoja myös sontikkaa. Ripsahteli välillä vettäkin. Mutta lopultakin, ei se mitään. Pääsin hierojalle; nyt jumit hävitetty, enkä kastunut. Pehtoori tuli minua vastaan ja lähdimme torille, halliin, kauppaan, toiseenkin. Ja huomiselle nimpparisankarille haettiin pieni lahjakin. Oli niin ilo eilen tähän asti pisimmän (10 vrk) eron jälkeen nähdä. Puolin ja toisin ilo.

Huomenna taas nähdään…

Ja tänään nähtiin Pehtoorin kanssa kaupunkireissulla tuttuja parin vuoden takaiselta Ligurian patikkareissulta! Mukavaahan sellainen. Keskikaupungin cappuccinot pettymys. Samoin oululaisten ruokakauppojen valikoimat: karitsan fileet ja kirsikkahilloke jäivät löytämättä. Noh, menuun pieniä muutoksia. Ja silti ja huolimatta siitä, että jo eilen olimme molemmat tehneet vanhustenhuoltokäynnit ja roudaukset, oli autonperä täynnä evästä; ihan vaan täällä Rantapellossa nautittavaksi. Niistä sitten jo jalostinkin jotain huomiseksi… Nämä ovat huomisen jälkiruoan perusainekset… Arvaatkos?

Mansikoiden ja kermavaahdon – ja juhannusjuuston – lisäksi. Juhannusjuustosta sukeutui muuten melkoinen keskustelu, kun laitoin sen tuonne FB:n Oulu tutuksi -keskustelupalstalle. Kyselin Oulu-palstalla olevilta: ”Tykkääkkö? Osaatko tehdä itse, kuuluuko juhannukseen? Millä nimellä kutsut? Kuuluiko jo/vain lapsuuteen?” – Kuvaani (joka siis eilisessä postauksessakin) sai kolmattasataa tykkäystä ja sadan kommentin (sadan!!) keskustelun. Pääosin keskustelu ihan leppoisaa, minulle uutta tietoa tuovaa, mutta sitten aina (?!) on muutamia besserwissereitä, joiden täytyy paitsi puhua asian ohi, myös osoittaa (tai yrittää edes) omaa erinomaisuuttaan tyyliin ”ainoa oikea tapa keittää juhannusjuusto on … ”

Täällä blogissa olleen eilisen postauksen yhteydessä olevaan kyselyyni tulleiden vastausten jakauma hämmästyttää minua!

Taidan tulkita sen niin, että lopultakin aika iso lukijoistani on (ent.) Oulun läänin ”ulkopuolisia” tai sitten siten, että juuri he viitsivät/ovat valmiimpia osallistumaan kyselyihin. Kuitenkin liki reilut 200 kävijää on nähnyt kyselyn ja vain 12 on edes maistanut tai pitää jokavuotisena perinteenään tätä paikallista herkkua. Joka tapauksessa kiitokset kaikille klikanneille ja Katrille kommentista!

Päivään on kuulunut myös loppukesän matkaohjelmien lukkoonlyöminen, varausten tekeminen ja toivo lämpimästä… Huomiseen!

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Höyryveturi Heikki kuvankäsittelyssä – äänestä mieluisin

Jummi jammi, miten vilske päivä on tänään ollut!. Jummi jammi, sanoo aina välillä Apsu.

Ja pojanpoika Apsu 2 v. sanoi tänään monta kertaa myös ding dong. Se on sellainen rallattelusanonta, ja se kuului monta kertaa, esimerkiksi kun käveltiin papan leikkaamalla samettisella nurmikolla. Ensin ei meinattu uskaltaa edes astua avojaloin, mutta sitten ”Ding dong!”. Ja se kuului, kun leppeä kesätuuli tuntui paljailla käsivarsilla, ensin pieni hämmästys, sitten ”Ding dong!”. Se kuului, kun käytiin katsomassa mummin istuttamia kukkia, mutta ding dong kuuluu vain marketoille. Pelakuut ja surffiinat on ihan sama, mutta marketat (jollaisia on aika monessa Muumi-jaksossa) ovat ding dong.

Tänään oli myös soppapäivä, – kylmä kurkkukeitto oli ensimmäisenä, lämpimänä kesäpäivänä niin hyvää. Teen siitä vielä erillisen postauksen, ehkä jo tänään, ehkä tässä joku päivä.

Tänään oli myös höyryjunapäivä. Höyryveuri Heikkiä kävin tänään kuvaamassa. Ensin aamulla kahdeksan pinnassa tuolla Teknologiakylän nurkalla ja sitten viiden aikaan melkein samassa paikassa. Höyryveturi ”Heikki” on ainoa liikennekelpoinen Hv3-sarjan veturi Suomessa. Se on myös ainoa käyttökuntoinen halkopolttoinen henkilöliikenneveturi koko Euroopassa. Ks. tark. Kalevan juttu asiasta. Se on hieno. Minä mobiiliautoista ja -onnikoista aina tykänneenä olin kyllä iloinen kun tämänkin sain nähdä. Junien kuvaamiseensa ”erikoistuin” jo silloin valokuvausopintojeni alkumetreillä, muistattehan.

Tämän päivän kuvasaalis oli kymmeniä kuvia, ja teenpä niistä tässä kun ehdin, erillisen kansion, mutta tässä nyt yksi kuva kertaa seitsemän.

Aamulla kun tulin kuvausretkeltä latasin kuvat äkkiä koneelle, pikaisesti valitsin muutaman ja muokkasin ja sitten pistin pari jakoon FB:iin ja Instaan. Muutaman käsittelin ”ajankuvan” mukaisiksi, muutaman käsittelin ”luomusti” = suoristin, säätelin valkotasapainon, etc. Ja sitten taas kerran kävimme Pehtoorin kanssa keskustelemaan siitä, millainen kuvankäsittely, jos ylipäätään ollenkaan, on tarpeen ja hyväksi. Pehtoorihan on ”vanhan liiton miehiä”, joka ei paljon photoshoppailusta perusta. Paitsi silloin kun ei tiedä sitä käytetyn. 😀

Nyt kun tässä on taas tämä kuvankäsittely muutenkin ajankohtaista, huomenna Tornioon ensimmäiseen ”rästinäyttöön”, jonne on taas nippu kuvia valittu ja käsitelty, päätin pistää pystyyn äänestyksen.

Muokkasin yhdestä ja samasta kuvasta nipullisen versioita. Nyt ei ole mahdollisuutta valita sommittelullisesti mieluisinta kuvaa, vaan nimen omaan olisin kiinnostunut tietämään, minkälainen kuva juuri tästä aiheesta: vanha (sotien välisiltä vuosikymmeniltä) höyryjuna kesäaamuna 2017 matkalla Oulusta Tornioon, on mieleesi. Ja nimenomaan siten, että mikä noista seitsemästä olisi sellainen, jonka julkaisisit mieluiten omalla nimelläsi. Ei niin, että minkä valitsisit vihkonkanteen tai tauluksi mökin vessaan tai kortiksi tai näytölle backgroundiksi, vaan minkä valitsisit noista ”omaksi ottamaksesi”. Kyselyssä on myös ”muu” kohta, sinne tai kommentteihin voit (mieluusti) kommentoida jos mikään ei kelpaa tai miksi joku olisi mieluinen…

Ensimmäinen kuva on suoraan kamerasta, sille en siis ole tehnyt ollenkaan kuvankäsittelyä. Ehkä se on sinulle mieluisin? Toinen on sellainen aika tavallisen, pikasäädöt läpikäynyt, oisko se? Tai sitten joku vintage-kuvista? Sähköjohdot olen photoshopilla raapustellut pois, ja yhtä sun toista moniin kuviin tehnyt… Nämä antavat ehkä myös aavistuksen siitä, mitä mahdollisuuksia kuvankäsittelyllä on, ja myös siitä, kuinka vaikeaa on valita, miten käsittelee tai käsitteleekö ollenkaan. Mutta äänestäppäs.

Kuvat suurenevat klikkaamalla, mutta ne ovat (paremmin) nähtävissä myös täällä: KLIKS

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Sunnuntai ulkona ja herkutellen

Minulla on työhuoneen ikkuna auki. Kuuluu linnunlaulu, ei sateen ropinaa, ei tuulen riepotusta puissa, eikä palele, ei vaikka ikkuna on auki. Minulla on vielä paljon tehtävää tänä iltana, – huomenna puolelta päivin on deadline … on taas mahdollisuus yrittää saada kuvasarjoja hyväksytyksi. Osaa voi yrittää läpäistä vasta viikonloppuna Torniossa, mutta ”vanhojen” sarjojen korjauksia, täydennyksiä, hiomisia, sävyjen yhteismitallistamisia, ihonvärien ”oikeellistamista” on yritettävä nyt, sillä huomenna on palautus. Yhtä sarjaa vaille ovatkin tehtynä.

Klikkaamalla kuvat suurenevat.

Vaikka tekemistä on vielä, olen kuitenkin aamupäivällä viettänyt pitkän aikaa merenrannalla, Ilokivillä, Nallikarissa, ulkona. Luulin, että olisi jo lämmin, ja jätin sormikkaat kotiin, – ei olisi kannattanut luulla. Merenrannassa tuuli kylmästi, melkein vihloi, mutta poskissa tuntui hyvälle, tuntui reippaalle, liikkuvalle, auringolle, lupaukselle siitä, että sittenkin pian on lämpimämpi.

Ja sitten taas pari tuntia taas ahersin näyttökuvien parissa: alan jo oikeasti inhota muutamia kuviani, sillä olen niin paljon niitä säädellyt, muokannut, sävyttänyt, tarkistellut gamuteja, etsinyt kennoroskia, poistanut heijasteita, lisännyt heijasteita, korjannut objektiivivääristymiä, … huoh!

Ei ollut pienintäkään aikomusta tehdä tänään mitään erityistä safkaa, mutta jo aika aikaisin aamulla Juniorilta tuli Whatsapp-viesti, että olisko sittenkin ja moneltako ruokaa, joten enhän voinut muuta kuin tarkastaa pakastimen tilansteen ja Pehtoori lähti pyytämättä kauppaan, joten söimmehän me taas aika hyvin.

Nuo tarvitaan uuden, ihan oma kehitelmän lisukkeen tekemiseen.

Lisuke grillatulle lohelle tai vaikka savustetulle kalalle

1 kurkku
1 avokado
2 rkl Cuisine Fraiche Tilli & Sitruunaa
ripaus suolaa
tilliä
salaattia

Revi salaatti kulhon pohjalle.
Sekoita keskenään pieniksi kuutioiksi silputtu kurkku, paloiteltu avokado ja sekoita joukkoon Cuisine Fraiche ja suola sekä tilliä.
Laita seos salaatin päälle, ja viimeistele tillillä.

Jälkkärinä oli – taas – Björckiä: mangoa, mansikoita, valmiita marenkeja, suolakaramellia (= kondensoitua maitoa ja siihen maldon-suolakiteitä). Aika haasteellista! :), mutta kokeilehan. Ja sitten vielä Creme fraichea, johon sekoitetaan (aitoa) vaniljaa ja hunajaa. Keep it simple! Tämä hyvä!

Ja kuten meidän arvovaltaisen viinikerhon historiattomiin lausahduksiin kuuluu: ”Onko rosé viiniä?” – Jos vastaus on myöntävä, niin sitten suosittelemme tätä. Tosin Torresin Santa Digna on perusjuttu, onneksi liki aina saatavilla, mutta tämä on vain satunnaisesti Suomen suven päivällisillä ilahduttamassa, ja nyt sitä taas on myynnissä, joten harkintaan ja hankintaan. On tulossa pitkä kuuma kesä! Siis Tavel! Se on kotoisin sieltä, mistä roseen kuuluukin olla, se on viinillinen, ei mikään karkkilitku, vaan hyvä, raikas, kauniin punainen rose.

Luettua Oulu

Kirjallisia harrastuksia

Lapsuudesta muistan kirjaston
lastenosaston hyvän hajun.
Kuljin sinne polkupyörällä
joka lauantai koulun jälkeen.
Jos löysin aivan tuoreen kirjan,
olin erityisen iloinen.
Silloin oli käytössä sellainen menetelmä,
että lainaaja kirjoitti
kirjan takataskussa olevaan korttin
oman lainakorttinsa numeron.
Siitä näin, olinko kirjan ensimmäinen lukija.

Risto Rasa

Risto Rasan runo ei minulle oikeastaan ole runo, eikä kenenkään muun teksti, tuo voisi olla omani, juuri noin voisin kirjoittaa, muistella. Juuri noin. Olisin ehkä lisännyt vielä, että kirjastossa oli tärkeää olla hiljaa. Ainakin meidän kirjaston täti, joka oli minusta kiinalaisen näköinen (hänellä oli ihan pikimusta tukka, sidottuna löysälle nutturalle ja hänellä oli hieman vinot silmät ja hyvin hillitty tapa liikkua ja puhua), oli hyvin tarkka siitä, että oli kirjastossa oli oltava hiljaa eikä kengätkään saaneet kopista.

Lapsuuteni kirjasto oli koulua vastapäätä, Tuulentiellä, siinä missä nyt on kolmikerroksinen kerrostalo. Kirjasto oli matala, keltaharmaa puurakennus, jossa oli kiiltävänharmaaksi maalattu lattia, ja siellä tuoksui – kirjoilta.

Rasan runo sattui silmään uudesta runokirjasta, jonka viime viikolla ostin: Katso pohjoista taivasta. Runoja Suomesta. (toim. Jenni Haukio)

Kummallinen tarve runoille syntyi kun sairaspäivänäni luin loppuun Enni Mustosen Sivustakatsojan tarinoita sarjan neljännen kirjan ”Ruokarouvan tytär”. Jo kirjan aloittaminen oli juhlaa; heti nimiölehden jälkeen siinä esitellään kirjan henkilöt, joista osa on vanhoja tuttuja ja uusien nimet luovat kutkuttavaa odotusta siitä, mitä Ida Erikssonin ja hänen Kirsti-tyttärelleen tulee tapahtumaan. Eikä lukiessa tarvinnut pettyä: sotien välien Suomen – ja Pariisin – ylioppilas-, taiteilija- ja muotimaailma veivät mennessään. Koska kirjan päähenkilöitä ovat mm. Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä on kirjassa paljon runoja, ja niiden maailma rupesin kaipaamaan.

Kohti pohjoista taivasta on antologia, jossa satavuotiaan Suomen historia ja runoilijat kohtaavat. Jenni Haukion valinnat tuntuvat perustelluilta, perinteisiltäkin, mutteivät jämähtäneiltä. Ja pidin ihan tavattoman paljon ”Lukijalle”-esipuheesta, jonka ”runoilija, valtiotieteiden maisteri, ohjelmapäällikkö” Jenni Haukio oli kirjaan kirjoittanut. Se oli hyvin jäsennelty, analyyttinen, hyvin perusteleva, erinomaisesti, sanoisinko ammattimaisen hyvin, kirjoitettu. Ja pidin paljon myös siitä, että Haukion epiteeteiksi ja titteleilso oli laitettu juuri nuo kolme ”runoilija, valtiotieteiden maisteri, ohjelmapäällikkö”, eikä presidentin puoliso. Eikä ainakaan yksin se.

Minulla tuntuu selvästikin olevan menossa joku nostalgiavaihe, myös kirjallisuudessa ja lenkeillä!!, sillä lueskelen päivittäin Kaarina Niskalan kirjaa ”Valkovuokkojen villat” (2007), joka kertoo Toppilansalmen huviloista ja puutarhoista, 1800-luvun lopun oululaisesta huvilayhdyskunnasta. Satunnaisesti olen kirjaa selaillut, joihinkin luentoihin ja esitelmiin siitä tietoja hakenut, mutta nyt luen sitä siten, että käyn lenkillä katsomassa niitä jälkiä, joita kirjassa mainituista huviloista on jäljellä. Hannalasta olen joskus jo jotain postaillutkin, mutta luulenpa, että tulevan suven aikana tutustutan teitä laajemmaltikin tähän menneen maailman huvilakulttuuriin.

Tässä tämänpäiväiseltä lenkiltä kuvat Ellalasta.

Jokaviikkoinen soppamme Oulu Ruoka ja viini

Tällä viikkolla rössypotulle mahdollisuus

Lähtökohta oli tämä: minä en ole syönyt rössypottua vuosikymmeniin, ehkä viimeksi koulussa, ja makumuistoni siitä eivät ole hyviä, mikä on syy sille, etten ole sitä myöskään koskaan edes yrittänyt keittää. Pehtoori sen sijaan on aina pitänyt rössypotusta, erityisesti äitinsä keittämästä, mutta muutoinkin. Kun aloitin tämän Jokaviikkoinen soppamme -projektin, lupasin, että tänä vuonna sen keitän ja syön.

Niinpä tässä kun oltiin anoppilassa käymässä, kysyin anopilta, miten hän soppansa on keittänyt. Ymmärtääkseni olennainen ero tavalliseen on siinä, että anoppi ei käytä pekonia vaan voita, ehkä joskus mukaan savukylkeä (joka ymmärtääkseni kuuluu ”perinteiseen”). Ainesmääriä ja keittoaikoja tms. en saanut, mutta soveltelin. Ja tässä nyt

Minun rössypottuni!
(tästä annoksesta jäi vähän)

6 kiinteää perunaa
150 g rössyä eli veripalttua
4 cm pätkä purjoa
3 rkl voita
8 – 10 dl vettä
½ – 1 tl suolaa
3 + 3 mauste- ja mustapippuria

Kuori, paloittele ja keitä perunat suolavedessä kypsiksi.
Kaada vesi erilliseen astiaan, lisää kattilaan voi, silputtu purjo ja paloiteltu rössy.
Miedolla lämmöllä viitisen minuuttia niin että rössy vähän pehmenee (muttei murene).
Kaada keitinvesi takaisin kattilaan ja kuumenna keitto.

Purjo ei kuulu anopin soppaan, minä halusin vähän sipulin makua, sitten kun en tiennyt että mustia vai maustepippureita ja kuinka paljon, laitoin molempia kolme.

Tämä on varmasti tähänastisista halvin soppa. Olisikohan koko pikku kattilallinen tullut maksamaan kolme euroa. Rössy maksaa seitsemän euroa kiloa, joten mikään luksus-elintarvike se ei ole. Eikä tekemistä voi väittää monimutkaiseksi tai aikaavieväksi.

Koskapa en lopultakaan ollut ihan varma, tulenkohan sittenkään kylläiseksi tästä oululaisesta perinnekeitosta, vaikka kuinka koettaisin taiten sen tehdä ja ennakkoluulottomasti siihen suhtautua, ostin ja laitoin pöytään myös Tositummaa Reissumiestä (lempparileipä nyt) ja pari siivua graavilohta. Ja katoin meille ruoan Huvilaan, jonka tänään sain talven jäljiltä puhtaaksi pestyksi ja ikkunat kirkkaiksi. Useinhan ruoan, kuten viininkin makuun vaikuttavat seura ja miljöö, joten ajattelin, että nyt todellakin annan tälle lapsuuteni inhokkiruoalle mahdollisuuden.

Ja?

Ei se ollut pahaa. Ei ollenkaan. Erityisesti perunat olivat hyviä! 😀 Luulenpa, että juuri tämä anopin tapa käyttää voita pekonin sijaan, oli minulle se ratkaiseva tekijä. Ja se, että rössy oli tuoretta, ei kuivaa, palanutta käppyrää tai pekonirasvaiseen liemeen murentunutta kuten koulussa usein oli.

Pehtoorin kommentti oli, että olisi tätä jo aiemminkin meidän pitkästi yli 30-vuotisen yhteisen keittiötaipaleemme aikana tehdä. Pehtoori otti lisääkin.

Ehkä joskus keitän uudelleenkin. Mutta onhan tässä tänä vuonna vielä seitsemän kuukauden jokaviikkoiset sopat edessä, joten seuraava rössypottupäivä ei ole ihan näköpiirissä. 😉

Rössypottuhan on nimenomaan oululainen perinneruoka, ja sen nimissä Oulusta poismuuttaneet (= Helsinkiin muuttaneet) ovat perustaneet oikein oman rössypottuseuransa. Kirjoitin siitä ja jäseneksi pääsystä lyhyesti viime kesänä (KLIKS), mutta seuran koko 10-vuotishistorian on Oulun murteella oikein hyvin ja hauskasti kirjoittanut Seppo Hentilä. Nythän seura on jo 21-vuotias, ja on ymmärtääkseni edelleen elossa ja voi hyvin. Vaikka muuttaisin Helsinkiin, en ainakaan rössypotun takia seuraan liittyisi. ;D