Showing: 461 - 470 of 479 RESULTS
Historiaa Niitä näitä Oulu

Ihan pihalla

Ulkona koko päivän.
Lenkillä tarkastellen lähitienoon pihoja,
kotipihalla, kaupungintalon pihalla, … Ihan pihalla.

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Oulun kaupungintalo rakennettiin 1880-luvun puolivälin jälkeen, eikä suinkaan kaupungintaloksi vaan Seurahuoneeksi. Uusrenessanssisen rakennuksen eteen nahkatehtailija K. R. Åström (jolla on yksi Oulun hautausmaan komeimmista hautakivistä, isäni haudan ”naapurikorttelissa”)  lahjoitti valurautaisen suihkulähteen, johon saattoi kiinnittää hevosen ja jossa oli niille juottokaukalot.

Seurahuoneen rakentaminen oli vielä kesken, kun Ouluun valmistui rautatie (1886) ja rautatien avajaisjuhlallisuudet illallisineen järjestettiin juuri tässä rakennuksessa.

Vakkarikampaajani on kuvan ulkopuolella vasemmalla, ns. SYP:n talon toisessa kerroksessa, ja sieltä on hieno näkymä tähän nykyisen kaupungintalon edustalle. Kampaajan ikkunasta ulos katsellessa yritän usein saada miljöön elämään 1800-luvun malliin… aika huonosti onnistun, mutta on mukava yrittää… Tänään en ollut toisessa kerroksessa ja sisällä, vaan leikin taas turistia kävellen keskustassa.

Tänään – kuten yleensä aina – kaupungintalon edessä oli hienot kukkaistutukset.

Turistina opin sellaisenkin asian, että tämä kaupungintalon puistokortteli on Hallituspuisto. Kaupungintalon ja Valven välissä oleva puisto, jossa on Sanna Koiviston hienon hieno Ajan kulku -veistoskokonaisuus (jota olen kuvannut ja josta olen kertonutkin linkki), on Maria Silfvanin -puisto (olin jopa sen ”avajaisissa” v. 2005), mutta muu osa korttelista on Hallituspuistoa. Kuinka moni oululainen tiesi, kysyn vaan. Joka tapauksessa Hallituspuistosta ne on seuraavatkin kuvat.

Herra varjelkoon, en kai minä näin vakavissani jo töihin paluuseen valmistaudu, että alan täälläkin luennoida Oulun historiaa… 😉

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Möljällä ja muualla

Nyt olisi kuvia ja tarinaa useampaankin kuvakertomukseen… Mutta taidanpa jakaa eri päiville.

Aamulla aika varhain, meren ollessa vielä tyven, rannoilla oli ihan hiljaista ja minä olin kameran kanssa Möljällä.* Voi kun kuviin ei saa ääniä, tai siis hiljaisuutta. Kyllä kaupungissakin voi olla hiljaista. Täällä oli. Aamut ovat niin ylivertaisen hienoja. Minähän en mikään lintukuvaaja ole, enkä oikeastaan sellaiseksi haluakaan, mutta tänään muutama otos tuli ”väkisinkin” otettua. Lokki vasta menossa levähtämään.

Ja tässä jo tolpan nokassa.

Uusi silta Toppilansalmen yli alkaa valmistua; merkitsee lenkkeilymahdollisuuksien laajenemista. Arkisinkin.

Ja sillankupeeseen on tulossa uusia asuntoja. Vaasan Höyrymyllyn vanhoihin siiloihin tehdään asuntoja. Ehkä en haluaisi tuolta asuntoa…

 

 Oulu-laiva ja paljon muuta mielenkiintoista  [minun mielestäni :)]  tuli Möljällä ja vielä Nallikarissa kuvattua,  ja siinäpä se aamu ja aamupäiväkin sitten vierähti.

Iltapäivällä lähdimme kaksistaan hulppean sään innostamana pyöräilemään. Käytiin katsomassa Rautateiden 150 v.-juhlallisuuksia asemalla, Neliögalleriassa ja sen ikkunassa yksi kiinnostava taulu, Oulun uutta kaunista, viihtyisää Rotuaaria ihailtiin Bisketin terassilta käsin. Minulla olisi kymmenittäin kuvia… Ehkäpä joku päivä niitä tännekin laittelen.

Ja sittenhän kävi niin, että minun pyörästäni puhkesi kumi, joten aie kierrellä vähän laajemminkin kutistui kokoon: pyörä vietiin parkkiin poliisilaitoksen pihalle, minä dösällä [aikas ikimuistoinen bussimatka] kotiin ja pehtoori pyörällä perässä.

Kotipiazzalla tein fast foodia kahdelle: mustekalarenkaita, flambeerattuja jättikatkoja, salaatteja ja nuudeleita ja ihan hurjan hyviä marinoituja herkkusieniä [koetan joku kerta uudelleen ja postaan reseptin jos toistamiseenkin onnistuu yhtä hyvin]. Huomista ja nuorison kotikotiin  tuloa odotellessa.

_______________________________________________________________

 

*Wiktionary

möljä

  1. (merenkulku) satama-aallonmurtajaan liitetty satamalaituri, johon usein johdetaan myös junanraiteet. Möljällä saattaa olla myös tavarasuojia ja pienten alusten kunnostuspaikka.

Oulussa Möljä on Toppilansaaressa.

 

Niitä näitä Oulu

Ei vielä oikein kevättä

Pirttipäivä pieniä puuhastellen, nämä päivät tuntuvat niiiiin pitkiltä.  Kituviikko tuntuu olevan ja odottelin sitten illansuuhun asti, että räntä- ja lumisade tokenisi, jotta voisin lähteä lenkille.
Kotoa lähtiessä aurinko pilkisti hieman, ajattelin että se on hyvä merkki, merkki keväästä.
Mutta ennenaikainen oli aatokseni…

Ei olleet jätskikitskat auki…

Toripolliisin takana oleva haamu kyllä tuntui vetävän väkeä puoleensa niin kuin joka kevät, ja syksy.

Pikisaaren rannassa oli vielä heikkoja jäitä. Ja sulaakin, jäätävän näköistä sulaa.

Minua paleli, rakeita ja räntää tuli ja sitten jouduin kyllä taas miettimään,
että säähän on vain pukeutumiskysymys.

Kun tämä paidaton, laulava lenkkeilijä, joka Oulun kevyenliikenteen väylillä on nähty jo monta vuotta,
tuli sitten myöhemmin minua vastaan, kysyin, etteikö palele?
Sanoi, että on tilastollisesti mahdotonta ja jatkoi kevyttä juoksuaan.
Hän lenkkeilee samalla varustuksella myös kunnon pakkasilla,
joten tuskin sitten tänäänkään paleli.

___________________________________________

Tämmöisen linkin löysin FB:sta:

http://vivas.fi/mahtavia-ja-uskomattomia-kuvia-maailmalta-pakko-katsoa/ 

Jukra! Ihan järjettömän hienoja maisemia, ilmiöitä ja kuvia.

Oulu Ruoka ja viini Vuorotteluvapaa

Ulkona on vaan niin mukavaa

 

Hienon hieno pakkaspäivä tänään. Olin taas pari tuntia liikkumassa kaupungilla. Ehti sinä aikana vilahtaa aurinko, hetken ihmeellinen sininen hetki ja lopuksi kummallinen talvisumu. Kaikenmoista. Jatkoin eilistä ”uusien kohteiden” kuvaamista. Moniko tietää missä päin Oulua on tämä?

Sitten iltapäiväksi olin varannut kaikenmoista hyvää kokattavaa, mutta nuoripari ei tullutkaan syömään, kun miniäkokelas on keuhkoputkentulehduksessa. Pehtoori on myös ollut  vähän flunssainen pohjoisesta palattua, mikä ei onneksi pelottanut tytärtä, joka tuli kotikotiin iltapäiväksi. Räätälöinkin sitten sapuskan mieleisekseen: sienijuttuja, uudenlainen fenkolivuoka, pähkinäsalaatti ja niiden kanssa karitsankyljyksiä. Ja sitten jälkkäriksi tuoreananasta – ne on tähän aikaan vuodesta  erityishyviä. Ja tämä kyseinen yksilö kun oli vielä tehnyt edestakaisen matkan Lappiin, niin olihan se kypsää ja makeaa.

Mutta olennaista oli soosi: purkki maitorahkaa, purkki kondensoitua maitoa, pari teelusikallista vaniljasokeria ja glögeihin käyttämättä jääneet mantelilastut (about desi). Ne siis sekaisin keskenään ja hyvin hyvä, eikä ainakaan rasvainen vaikka vähän sokerinen (maito on sokeroitua),  jälkkäri oli valmis. Mantelilastut siivittivät ananasta hienosti. Helppoa, halpaa ja hyvää.

Sitten taas kuvatoimitusta  . . . ”minä voin kyllä tehdä, minullahan on nyt aikaa– ” Kuka minun suustani aina tuollaisia päästelee?

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Canonin kanssa lenkillä vol. III

Martti on saanut villatakin ylleen ja avaimen kaulaansa.

Kuka on Martti? Käy katsomassa toissa kesänä kuvaamaani Marttia  (siellä on myös selitys):

https://www.satokangas.fi/blogi/2010/06/veistoksellinen-lauantai/ 

Kaikkea muutakin tulin tänään aamupäivän kestäneellä reissullani  kuvanneeksi.

Tammikuinen Oulu tarjosi uusia kuvakulmia, hyytävää tuulta, aurinkoa, ulkoilua.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Laanaojassa kermavaahtohöttösiä.

Pikisaareen paistoi aamuaurinko

Toripolliisi oli saanut valkoisen karvakauluksen.

Oulun keskustassa on tällainenkin rakennus, joka usein jää huomaamatta.

Rantakadulla

   Makasiinit ovat suosikkejani. Ne ovat niin kauniita, – ja vanhoja.

En poikennut, vaikka mieli teki. Kuitenkin kauppahallin kuppilaan kaakaolle menin lämmittelemään.

 Kirjaston ikkunoita kuvatessa tuli mieleen että HDR-kuviakin voisi taas joskus kokeilla…

Mitä torilta ja kauppahallista ja niiden läheisyydestä ei saa, on tarpeetonta. 🙂

Yksi Oulun parhaista ravintoloista.

Siinä ne Lyseon seinässä vielä ovat Pokkitörmällä käydyn taistelun ammusten jäljet.

 

Uusi uljas Raatti ja taustalla Toivoniemi aamuauringossa.

Näitä Oulu-kuvia alkaa täällä blogissani olla jo satoja, joten päätin perustaa niitä varten oman kategorian. Linkittelin jo joitakin vanhoja Oulu-postauksia, ja laittelen jossain välissä niitä lisää. Jos jotakuta kuvat Oulusta kiinnostavat, niin sieltä niitä löytyy joka vuodenajalta. Oikean reunan palkissa kategoriat ja tässäkin linkki uuteen Oulu-kategoriaan, jonka takana siis paljon Oulu-postauksia.

https://www.satokangas.fi/blogi/category/oulu/ 

Nallikarissa ja Hietasaaressa sekä Ainolan puistossa ja jokivarressa  (siis veden äärellä) on tullut oltua kameran kanssa  useinkin. Tänään oli torin tienoilla ja keskikaupungilla niin mukavaa ja avartavaa, että olen siellä vastaisuudessa varmasti useamminkin kuin ennen.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Merikosken yläkanavan vuosi kuvina

Tänään aamusella viimeinen tämän vuoden kuukausikuva.

Yläkanava oli merkillisen hiljainen, näytti ettei ole virtausta ollenkaan, mutta ahtojäitä jämähtäneenä. Ihan erilainen kuin koskaan! Ja olen sentään aika monta talvea (aikoinaan) kulkenut siitä joka aamu opiskelemaan/töihinkin.

(lisäys klo 18.28. Laitoin tuon tämän aamuisen kuvan Kalevan lukijakuviinkin… ja siellä olisi keskustelu tuosta ”virtaamattomuudesta” ja J. Alatalo teki tiettäväksi että

Vesi virtaa jään alla niinkuin talvella yleensäkin joissa. kuvassa on suppojäätä.. Oulujoen virtausta on pienennetty jäätymisen ajaksi, jotta jokeen saadaa kattava jääkansi, eikä suppojäätä pääse muodostumaan, lauhat säät voivat vesittää kuitenkin jäädyttämisen onnistumisen, siihen tarvitaan yleensä noin viikon verran aikaa varsinkin Montta-Merikoski välillä jossa virtaama nopeus on suuri, myös pakkasta pitäs olla mielellään -10–15. Joen juoksutus nyt ma iltana oli noin 200m3.)

Nyt kun tämä sarja on täynnä (edelleen kesäkuun kuva hukassa), mietin teenkö ensi vuonna tällaista. Ensimmäinenhän oli rautasillalta Puutteenperälle päin, tämä vuosi Patosillalta voimalaitokselle päin, joten pitäisikö siirtyä vielä lähemmäs  merta, ihan jokisuuhun. Siis Merikosken sillalle? En taida. Tai tiedä häntä. Ja teenkökään edes kuvasarjaa ensi vuonna?

Mitähän ylipäätään teen ensi vuonna? Sekin pitäisi ratkaista.

Tässä tämä kulunut vuosi kuitenkin. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Tammikuu

Merikosken-yläkanava_-tammikuu

 

Helmikuu

Merikosken-yläkanava_helmikuu

Maaliskuu

Merikosken-yläkanava_maaliskuu

Huhtikuu

Merikosken-yläkanava_huhtikuu

Toukokuu

Merikosken-yläkanava_toukokuu

Heinäkuu

Merikosken-yläkanava_elokuu

Elokuu

Merikosken-yläkanava_syyskuu

Syyskuu

Merikosken-yläkanava_lokakuu

Lokakuu

Marraskuu


Joulukuu

 

Oulu Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Ihmiskuva pohdinnassa

Oletteko ikinä tulleet ajatelleeksi, että ortodokseilla on myönteisempi, iloisempi ihmiskuva kuin luterilaisilla? Että läntisen kristikunnan kirkoissa, nimenomaan luterilaisten, mutta myös roomalaiskatolisten, kirkkojen  alttaritauluissa ja seinämaalauksissa, yleensäkin kirkkotaiteessa, viimeinen tuomio on hyvin korostetusti esillä, ja että ortodoksikirkkojen kuvissa, ikoneissa, kuvaohjelmissa viimeistä tuomiota ei kuvata.

Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Mutta tänään tulin, ajatteleeksi siis. En ole ihan varma tuosta ”ihmiskuva ortodokseilla valoisampi” -väitteestä, mutta ei sitä kyllä ykskaks käy kiistäminenkään.

Olimme taidehistorian luennolla Oulun Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa. Kirkkoherra kertoi meille kirkon ikoneista, siitä kuinka ikonit ovat tärkeä osa liturgiaa ja hän kertoi oululaisten ikonimaalareiden (nimenomaan maalareiden, ei taiteilijoiden – näin meille tänään opetettiin) töistä ja kirkon kuvaohjelmasta ja ikonostaasista.

Taas kerran tuli todennettua, että kun tietää, mitä katsoo, kun joku kertoo siitä, mitä näet, näetkin paljon enemmän. Olen käynyt ko. kirkossa ennenkin, mutta tämän päiväisen jälkeen olen edellistä kertaa vaikuttuneempi ja vakuuttuneempi. Vakuuttuneempi mistä?

Taidehistorian jälkeen päivässäni lisää historiaa: kävin historiatieteiden käytävällä. Vähän jokaisessa huoneessa istuskelemassa. Setvimässä asioita, neuvomassa, heippaamassa opiskelijoita, kyselemässä, sopimassa tekemisistä. Kertomassa vuorotteluvapaalaisen kiireisestä työ- ja lomaelämästä. Ja yritin hiljalleen kuunnella itseäni, miltä minusta tuntui: onko-ikävä-töihin? Tänään ainakaan ei. Opiskelijoita on ikävä, joitakin. Työkavereita on ikävä, joitakin. Ei lisättävää.

Niitä näitä Oulu

Alakööki ja muita tuhopolttoja

Iltapäivällä blogissani piipahtaessani (en sitten kuitenkaan jaksanut osallistua Valokuvatorstain vaikeaan haasteeseen) kummastelin huikeaksi noussutta kävijämäärää: ”Miksi blogissani on tänään käyty jo iltapäivällä yli 300 kertaa?” Ja kun katson, millä hakusanoilla tänne oli tultu, hoksin että Piparkakkutalo, Alakööki, Ainolan puisto ja päiväkoti  -sanojen kautta oli klikkauduttu sivulle, jossa oli keväällä ottamiani kuvia tuosta Alaköökistä. Ja uutissivulta löytyi selitys:

Oulun Hupisaarilla sijaitseva historiallinen Alakööki on tuhoutunut tulipalossa. Piparkakkutalona tunnettu rakennus oli aamulla ilmiliekeissä. Poliisi tutkii tulipaloa tuhotyönä. Jo varhain aamulla palon arvioitiin saaneen alkunsa talon ulkopuolelta, mikä viittaa tahallisuuteen.

Paitsi että Alakööki oli historiallisesti arvokas jugend-vaikutteinen piparkakkutalo, johon liittyy paljon oululaista perhe- ja lapsuushistoriaa (Oulun ensimmäisen lastentarhan keittiö ja paljon muuta) on siellä nykyään tehty merkittävää  työtä kestävän kehityksen kasvatustyössä. Ja nyt se on palanut. Poltettu.

Tämä toi nihkeästi mieleen ne tuntemukset joita oli kesällä 1996. Silloin Oulussa – täällä meidän perällä – oli tuhopolttojen sarja. Muutaman viikon aikana ihan tässä lähialueella oli puolen tusinaa tuhopolttoa. Öisin alkoi heräillä kuviteltuun savuntuoksuun ja harvase yö paloautot ajelivatkin Koskelantiellä. Se kävi oikeasti pelottavaksi. Ja sitten tuhopoltot huipentuivat meidän lasten tarhan polttamiseen 19.7. vasten yöllä. Koko uusi päiväkoti roihusi maantasalle. Esikoinen oli kesällä 1990 ollut ensimmäisiä sen tarhan pieniä (reppana oli vasta kymmenkuinen kun jo tarhauransa aloitti, tosin ei tarvinnut eka jaksolla olla kuin puoli vuotta. Pikkubroidin syntymä takasi esikoisellekin melkein kolme ”kotivuotta”).

No tarhapalon jälkeisenä sunnuntaiaamuna me alueen pienten lasten vanhemmat seisoimme tuhkakasan vieressä itkimme ja ihmettelimme. Eikä oloa oikeastaan yhtään helpottanut kun tuhopolttaja sitten muutamien viikkojen päästä saatiin kiinni:  tuhotyöt oli tehnyt 16-vuotias poika.

Ikäviä muistoja.

Mutta muutoin melko mukava päivä.

Ja ehkä ”kiskot vievät etelään” tai kisko kivuttomiin hampaisiin…

 

 

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Ulkoilua, Bolognesea ja pullaa

Siirryin sisälle joskus alkuiltapäivästä, pehtoori tuli tunteja myöhemmin todeten ”siellä voisi olla koko päivän”.

Ei ihan eilisen veroinen päivä, mutta kerrassaan kaunista ja kuulasta kuitenkin.

Kävin aamusella kuvailemassa, kävelemässä, miettimässä Nallikarissa ja Möljällä*.

Seitsemän joutsenta oli tauolla, niitä(kin) yrittäessäni kuvata mietin, että jos joskus on muutetttava, jos joskus muutamme, jos joskus on mahdollista valita uusi asuinpaikka, niin haluan veden, mieluusti meren, äärelle. Haluaisin asua rannalla.

RANTApellossahan me nytkin asumme, eikä tästä ole linnuntietä kilometriäkään merenrantaan, mutta eihän tänne meri näy. Eikä kuulu. Eikä tuoksu. Välissä on vitikkoa, metsää, kaupungin puutarhan taimisto, – ja vedenpuhdistamon epämääräisiä ranta-alueita.

Olisi suurenmoista jos näkisi meren, veden.

Merenrannasta, suurista aatoksista, kotipihapiiriin. Koivut ovat kohta pudottaneet kaikki lehdet, niitä pussittelimme. Mietimme, kannattaako komeita koivuja pihassa pitää? Sotkevat ja siitepölyä ja urpuja ja kaikkea riesaa niistä on, mutta ne on meidän koivut. Ei niitä sitten ryhdytty kaatamaan.

Niitähän on vielä takapihallakin melkein kymmenkunta, … joten lehtiä riitti muutamaan säkilliseen!

Iltapäivällä laittelin ruokaa. Jotenkin nostalgia-einettä tuli kokkailtua: Spaghetti Bolognese, mustikkarahkaa ja pullaa. Eihän meitä sitten ollut kuitenkaan kuin kolme syömässä, ruokaa oli taas puolijoukkueelle ainakin. Mutta onpahan nuorille ja meille pakkaseen. Piiiiitkästä aikaa tein bolognesea pidemmän kaavan mukaan. Ja onhan se eri kuin jauhelihan pikapaisto teflonpannulla ja valmis Barilla-soosi sekaan.  Ja kun oli vielä omassa yrttitarhassa tuoreoreganoakin.

Tässä on sellainen italialaisten mammojen meininki, suosittelen. Alla resepti.

Ja sitten pullaa. Poika on armeijassa laihtunut 15 kg, – suunnilleen sen, minkä pikaisesti kotoa muutettuaan ennen inttiin menoa ehti massaa kerryttää, mutta kyllä solttupojalle pulla maistui. Ja meillekin. Onhan pulla hyvää.

 

____________________________________________

Suora lainaus LappItalia-keittokirjani sivulta 72:

Bolognese-kastiketta varten ei oikeastaan pitäisi olla reseptiä. Kaikkihan osaavat sitä

tehdä, mutta kun törmäsin tähän pitkän aineslistan kastikeohjeeseen, oli sitä testattava

ja hyvää se on. Tämä on niitä ruokia, joiden tekemiseen riittävä syy on se herkullinen

tuoksu, joka valmistuksen aikana leviää koko taloon. Pitkän haudutusajan ja pakastuksen

hyvin kestävää kastiketta kannattaa tehdä vähintään tupla-annos kerralla.

Bolognese-kastike

4 rkl oliiviöljyä

1 silputtu sipuli

1 murskattu valkosipulin kynsi

4 pekoniviipaletta

1 paloiteltu porkkana

1 paloiteltu sellerinvarsi

500 g naudan (paisti)jauhelihaa

1½ dl punaviiniä

1 ¼ dl maitoa

muskottipähkinää

400 g tomaattimursketta

1 rkl sokeria

1 tl oreganoa

suolaa

mustapippuria

Kuumenna öljy, kuullota siinä sipuli, lisää valkosipuli,

pekoni, porkkana ja selleri. Lisää jauheliha

ja ruskista sekin. Lisää punaviini ja kuumenna,

keittele matalalla lämmöllä niin kauan, että

suurin osa viinistä on haihtunut. Mausta suolalla

ja mustapippurilla. Lisää maito, ripaus muskottia

ja sekoita hyvin. Kun maito on imeytynyt lisää

tomaattimurske, sokeri ja oregano. Alenna

lämpö ja jätä kastike hautumaan (ilman kantta)

pariksi tunniksi. Väri muuttuu tummaksi,

voimakkaaksi ja tuoksu hyväksi. Keitä tarpeeksi

spagettia ja muista tarjota lisänä parmesanraastetta.

Halutessasi (minä useasti haluan) soseuta kastike

sauvavatkaimella sileäksi.

_____________

* Wikipediassa möljä selitetään näin: (merenkulku) satama-aallonmurtajaan liitetty satamalaituri, johon usein johdetaan myös junanraiteet. Möljällä saattaa olla myös tavarasuojia ja pienten alusten kunnostuspaikka.

Liikkuminen Luettua Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Töihin myöhässä

Meni sitten puolitoista tuntia työmatkaan tänään. Normaalisti 13 – 14 minuuttia pyörällä. Pahasti en myöhästynyt, lähdin sen verran varhain, – uni kun oli taas tiessään.

Kotipihalla piti jäädä ihastelemaan rautatieomenapuuta joka eilen puhkesi kukkaan!

Sitten poljin torille aamukahville.

Haitarinsoittajan säestäessä …

ostin töihin aamukahville vietäväksi mansikoita…

(kun en muistanut että minullahan oli kokous klo 9 – 11,
joten en mihinkään yhteisaamukahville päässyt. Söin sitten mansikat eväinä. Eivät olleet oikein hyviä, edes.)

Jatkoin matkaa Ainolan kautta kohti Linnanmaata.

Ihastelin aamun valoa, kostean puiston tuoksua…

Lintujen laulua kuvissa ei kuulu, puistoissa kuului.

Vielä oli pysähdyttävä

Omenapuut ohittamattoman kauniita.

Enkä sitten lopultakaan paljon normaalia myöhemmin duunissa.

 

Eikä historiatieteiden käytävällä ollut vielä kukaan muukaan – –
Oman kopperooni vetäydyin, en ehkä ihan niin innostuneesti kuin marras- tai helmikuussa …

Ei ollut ihan parhaat nuo olosuhteet. No mutta ei palellut.

Mutta aamun pyörälenkki kannatti. Aina kuntosalitreenin voittaa tuollainen reilun tunnin pyörälenkki. Kesäaamut ovat ihania, Oulu kaunis kaunis… sää parasta mitä näillä leveysasteilla voi olla… Suurenmoista. Tiedättekö kuka kirjailija käyttää paljon sanaa ”suurenmoista”? Minulle se on kesäsana. Se jäi kesäsanaksi opiskeluaikana, jolloin yhtenä kesänä luin monta, todella monta Hemingwayn kirjaa. Sellaisia äijäkirjoja. Nyt en ehkä niistä niin pitäisikään. Paitsi että Kenelle kellot soivat on yksi parhaista kirjoista ikinä. Se on niitä harvoja kirjoja joita olen lukenut useammin kuin kahdesti.

Kohta saakin kaivaa kesäkirjat esiin. Pitäisiköhän etsiä kirjalaatikoista Heidit. Me vuoristokiipeilijät pidämme Alpeille sijoittuvista kirjoista. Heh! Uutena dekkarituttavavuutena on Xiaolong-dekkareita odottamassa. Saimme ystävältä lainaksi. Larssonit olivat viime kesän dekkarijuttu, edellisenä lukaisin Mma Ramotswet (dekkareita? no joo), Mankell´e ita meillä on hyllyssä monia, pehtoori lukee niitä, minä en ole edes aloittanut, Donna Leonit ovat kestosuosikkeja, nyt löysin niiden perusteella tehdyn keittokirjan (kerron juhannukseen mennessä kommentit). Maigreteista olen myös tykännyt, puolen kymmentä vuotta sitten kesän juttu olivat Outi Pakkasen kirjat. Dekkarit kuuluu kesään.