Oulu – Sivu 18 – Tuulestatemmattua

Nostalgiaa hakemassa

Pohjoispuolen Oulujokivartta Lapinkankaalle asti, – lossiranta tulee aina vähän yllättäen kohdalle.

Aamusella lähtiessäni ajattelin, että tänään olisi hyvä jatkaa tästä ”mennyt maailma” -sarjaani (Kempeleen kotiseutumuseo, Turkansaari, Eevilä, — ). Lossit kuuluvat lapsuuteni kesiin. Niitä oli matkalla Oulujärven Manamansaloon, jossa käytiin perheen kanssa karavaanariaikana, sellainen oli Särkisalossa, joka oli Perniön mummulareissuilla vakiokohde ja niitä oli jossain Keski-Suomessa matkalla etelän sukulaisiin ja takaisin. Tykkäsin losseista.

Tänään siis toiveissa nostalginen lossikyyti Oulujoen yli Lapinkankaalta Pikkaralaan, ja sitten Pikkaralan Shellillä lounaskahvit. Shelliinkin liittyy muistoja: kun ajoin ajokorttia (ABC heti kerralla) oli Shell ajotunnin kääntöpaikka silloin kun harjoiteltiin ”maantieajoa” ja takapihalla oli treenauspaikka peruutuksille. Ja Shellillä käytiin joskus riiuuaikana kahvillakin. Jäälin Shellillä oli ensimmäiset treffit. 😀

No mutta, eihän nyt mennyt tuo tämänpäiväinen reissu ihan niin kuin olin toivonut. Matka lossirantaan (about 26 km?) sujui mukavasti melkein tyvenessä kelissä ja kuuntelussa oleva uusi, merkillinen, järkälemäinen kirja (Markus Leikola, Teidän edestänne annettu) koukutti aika pian. Palaan asiaan kunhan olen sen saanut kuunnelluksi, mikä ei ole ihan pian (liki 1000 sivua, lähes 50 tuntia).

Ylemmän kuvan kohdalla ajelin rantaan, ja hitto!

Että tuo ”toistainen” piti olla juuri tänään.

Ei muuta kuin hetken huilaus, juomatauko, vessaakin olisin tarvinnut, mutta … muutama kuva, tyvenen joen ja maiseman ihastelua ja eikun takaisin samaa reittiä.

Madekoskella päätin siirtyä siltaa pitkin eteläpuolelle, siellä kun olisi sellainen pieni kioski-kahvila, ja se vessa! Muuten hyvä Plan B, mutta kuppila avautuu vasta klo 11, ja kello oli 20 vaille. En jäänyt odottamaan. Matkalla Konttisen pienellä uimarannalla tiesin olevan bajamajan, joten siellä oli poikettava.

Nostalginen lossireissuni vaihtui vessan etsinnäksi.

Pilviä alkoi kertyä, tummia, ukkospilven näköisiä, mutta poikkesinpa kotimatkalla vielä Nallikarin kautta. Kesän ensimmäinen kokonainen (Apsun kanssa puokkiin syöty aiemmin) tötterö! Ingmanin suola-karamelli. Ainakin minulle uutuus, – ja pienoinen pettymys. Kun on talvella ja keväällä syönyt lähinnä kaiken maailman ”artesaani”/gourmetjätskejä, Jymy, Kolme kaveria, Maatalo, Valion Jäätelöfabriikki ja Aino (Ben & Jerry´s on nykyisin pois mun suosikkilistoilta) niin tuntui vähän ”ohuelta” tavallinen tötteröjätski. Mutta onhan tässä vielä kesää jäljellä ja aikaa testata muitakin.

Pieniä ja isompia matkoja

Ruusulimpparia ja historian havinaa, menneen maailman tunnelmaa, pinkkejä nalleja ja Aakkos-puoti. Nekin vielä, sen lisäksi että Villa Eevilä nyt vaan on mukava kesäpäivän pyörälenkin kohde.

Aamupäivälläkin olin pyörällä liikenteessä, – ei järin kesäinen keli, ei ainakaan turhan lämmin, mutta sadekuurot kirittivät kulkua Caritaksen ja kauppojen välillä. Pakkoko se on pyörällä lähteä? – Pakko. 🙂 Tai noh, se vaan on edelleen mieluista.

Illalla, kun jo taas, pitkästä aikaa tuntui kesälle, ja muutenkin melkein toiveikkaalle, istuksimme kotipiazzalla ja suunnittelimme meidän tulevaa kesälomareissua. Tulipa sellainen pieni deja vu! Paperiset kartat ja matkaopaskirjaset esillä. Melkein kuin joskus 70 – 80 -luvun vaihteessa. Tosin nyt ei niitä rajamuodollisuuksia eikä valuutan vaihtoja tarvitse miettiä. Mutta reittisuunnitelmaa kuitenkin tehtiin.

Toissapäiväisen kyselyni perusteella näyttää siltä että meidän suhtautuminen reissaamiseen on aika lailla samanlainen kuin muidenkin, ei ulkomaille, ehkä kotimaan lentoja ja kotimaassa reissaamista kuten ennenkin.

Meillä tuo ”ehkä lennetään” kyllä eilen vähän hiipui: me kun olimme ajatelleet että syyskuussa (ehkä) lennetään Helsinkiin tyttären luo JA Elton Johnin konserttiin, jonne ostin liput kuunneltuani äänikirjan jo viime vuoden puolella. Eilen tuli tieto, että konsertti on siirretty vuodella, syksyyn 2021. Onko Sir Elton (synt. 1947) enää silloin Euroopan kiertue -vedossa. Millainen maailma on sitten? Ollaanko me enää kiinnostuneita lähtemään? – Aika näyttää. Ja miksei oltais. Ja ehkä menemme tyttären luo vierailulle autolla ja samalla konserttiin. Ehkä, jos, mahdollisesti, jollei ”toista aaltoa”, jos, ehkä, – tällaiseksi, entistä enemmän ehdolliseksi maailma ja elämä on mennyt.

Historiaa Oulu

Retkellä maalla, menneessä

Metsähän oli mun mieli,
kauvas kaupungin melusta,
honkien ikihumuhun,
ikikorven katvehesen.

(Eino Leino)

Metsään tai maalle, ainakin jonnekin… Olin jo lähdössä Limingan Arboretumiin, mutta vaihdoinkin kohteeksi eilen avatun Turkansaaren. Näinä post-yliopistoaikoinani olen käynyt siellä ainakin kerran kesässä. Nyt siellä on kunnosteltu paikkoja, ja tehty Siikasaareen 581 kyynärää pitkä metsäpolku (katettu, esteetön = vaikka lastenrattaiden kanssa tai pyörätuolilla hyvä kulkea), jonka varrella satumetsä, kaunis sammalpeitteinen kuusikko. Ja aluskasvillisuudessa myös metsäkortetta, joka auringon siivilöityessä kauniisti oli todella mukavan näköistä.

Eikä ainakaan tänään siellä ollut sääskiä. Aika paljon lapsiperheitä ja ikäihmisiä kylläkin. Mutta kyllä museoalueelle mahtuu, ja siellä on paljon katseltavaa.

Olen ikäni kaupungissa asunut ja lapsuudessa suunnilleen vain kerran kesässä maalla olleissa mummoloissa käynyt, joten minun ei ehkä pitäisi tuntea mitään nostalgiafiboja maaseututaloissa ja niiden pihapiireissä, mutta kuitenkin punamultaiset rakennukset, harmaat aitat, riihet ja tallit viehättävät, niiden luona viihdyn. Olisivatko paikallishistoriaprojektit ja väitöskirja, jotka veivät Suomen 1800- ja 1900-luvun alkupuolen maaseutuelämään, aiheuttaneet tämän mieltymyksen vai onko tuttuuden tuntu sittenkin jossain pientilallisten jälkeläisen geeneissä? Vai suomalaiskansallisessa mielenlaadussa?

Ja aina – ainakin silloin kun olen yksikseni – tällaisissa paikoissa alan rakennella mielessäni tarinoita, miettiä elämänmenoa, sepittää tapahtumia … Tänäänkin sain melkein kaksi tuntia tuolla kulumaan, kuvaillessa, kahvilassa (jossa tyydyin vain limppariin ja pieneen lohileipään, mikä kyllä vähän sitten harmitti, sillä naapuripöytään tulivat lohisoppalautasellisten kanssa, ja kyllä tuoksui hyvälle…), jokirannassa istuskellessa ja miettiessä menneitä ja tulevia.

Hyvä oli huilatakin, sillä paluumatkalla oli kyllä melkein vaarallisen kova, puuskainen tuuli.

Ulkomuseoalueelle on tänä(kin) kesänä vapaa pääsy, ei edes Museokorttia tarvitse, ja kovasti se on kohentunut vuosi vuodelta. Niistäkin ajoista, joilta tämä jokunen viikko sitten julkaistu kuvammekin on … 🙂 Kotimaan- ja lähimatkailun, päiväretkeilyn ja historian, metsän ja hyvän mielen, liikkumisen ilon ja lohisopan vuoksi – harkitsehan käyntiä Turkansaaressa.

Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

Tuulessa kulkien…

Enimmäkseen liikkumista, vastatuuleen, ja vastatuuleen. Ja vastainen Tuuli.

Hirmu kauan kesti ennen kuin sain kaiken tarpeellisen kootuksi, pakatuksi, ladatuksi, siistityksi — ja sitten pyörän selkään. Minne? – Ei aavistustakaan, mutta lähdin polkemaan – muka – myötäiseen. Hautuumaan kautta jonnekin. Sitten aika pian alkoi tuntua, että olisikin vastainen. Mutta hitto, minähän en siitä piittaa, onhan pyörässä Eco ja Norm apuina. Eco kaverina Jääliin, kävisinkö treffaamassa anoppia, vai ajaisinko Koiteliin vai palaisinko?

– Kunhan poljin eteenpäin. Vähän sellainen ajatus, että ”Hitto vieköön, sinnillä, – nyt! Eikä mitään rutinoita!”. Ja yks-kaks olin Kiimingissä. Paluumatkalla oli lupa ja ilo piipahtaa White Housessa. Aina vaan se on mukava kohde. Aika vähin tuhlailuin selvisin, itselleni uuden avaimenperän hemmottelulahjakseni ostin (laitan kuvan joku päivä) ja nurkkahuoneeseen pientä somistusta (lupaan kuvia niistäkin, nyt ei jaksa). Suosittelenpa taas kerran tuota ainutlaatuista puotia, se on melkein keskellä ei mitään, se on viehättävä sisustusliike, jossa kirjaimellisesti valloittava palvelu. 😉 Mukava kauppa se on!

Kotimatkalla TAAS vastatuuli. Paljon kilometrejä, onneksi kuuntelussa hyvä kirja, onneksi lämmin, onneksi halu ja tarve liikkua, onneksi tekemättömyys, onneksi kesä.

Sitten äidin asioille (miten niin ysikymppiset jännittää ja aiheuttaa kaikenmoista?!). Olipa luonaan lämmin ja helteinen olo. Helpotusta yritin hänelle järjestää … Ehkäpä onnistumatta, mutta edes yritin. Ja kotiuduttuani olikin jo kuuma, matkalla paljon vastaista tuulta, liikkumista, polkemista… eikä Pehtoori ihmetellyt, kun ilmoitin, että ”Nyt, just nyt ulos”!

– Oli aika ulkoruokinnalle. On lupa ja kannustus ruokailla ravintoloissa, joten mikseipä!!!! Siispä De Gamlas Hem. Olimme siellä tovin liian aikaisin, mutta onneksi oli tuttu vastaanotossa,… pääsimme kuin pääsimmekin patiolle. Lasilliset kuohuvaa odotellessa keittiön avautumista (klo 16).

Alkuun Toast Skagen – majoneesikastike parempi kuin minulla… paljon parempi, pakko myöntää.. Olisin voinut annoksen ottaa pääruoaksikin, mutta päädyin etanoihin. Valkosipulivoita oli riittävästi!!! Kuin olisimme ulkomailla: terassilta näkymä ortodoksikirkon torniin, kukkaistutuksiin, pöydässä lasillinen, paljon aurinkoa, vähän liikennettä, kaupunkitunnelmaa… Mielessä hetken lepo.

Kotiin palatessa edelleen lämmin, mutta matkalla onnistuimme vastustamaan kiusauksia, monia kuppiloita ja tuttujen baareja… Kotiin oli tänään hyvä ajoissa tulla, ei ole meistä pitkään kulkijoiksi, ei tolkuttomasti matkalla olijoiksi. Ehkä joskus, mutta nyt kotona hyvä. Hyvä oli juhliakin kaksin keskellä kesää! Tuulikin tyyntyi…

Liikkuminen Oulu

Kotiseuturetkellä Oulunsalossa

Meillä on ihanan siistiä, todella siistiä. Meillä on ollut aamupäivällä oma luottosiivoojamme; S. on käynyt meillä enemmän vähemmän säännöllisesti pitkästi toistakymmentä vuotta. Tänään oli se päivä kuukaudesta, ja lähdimme Pehtoorin kanssa pois jaloista, pois tieltä.

Retkikohdetta pohtiessa oli esillä autoreissuja, mutta kun oli kuitenkin luvannut aurinkoa ja oli tiedossa kesäkuun aamu, niin päätimme lähteä yhdessä pyörälenkille. Sitähän ei kovin usein tapahdu. Eilen iltasella vielä ehdottelimme toisillemme, jotta josko Muhokselle tai edes Laukan sillalle asti sykkelöisimme, mutta lopulta aateltiin, että mutkin 80 km on vähän turhan pitkä. Ja päädyimme Varjakkaan. Loistavaa: ei tullut kuin 65 km kun teimme erinäisiä poikkelehtimisia.

Aamukahdeksan jälkeen lähdettyämme kotipihasta jo muutaman kilometrin jälkeen harkitsimme, josko pitäisi palata hakemaan sormikkaat, mutta reippaasti jatkoimme kohti Oulunsaloa ja Varjakan venesataman rantaa. Mukana olleet kahvit nautimme ja mietittiin, jäämmekö odottelemaan jäätelökioskin avautumista kymmeneltä, mutta paluumatkalle lähdimme. Enää ei palellut edes käsiä.

Varjakan tien varressa on ikiaikainen petäjä, liki 400-vuotias mänty, joka on ollut vuosisata, pari sitten merenkulkijoille maamerkkinä. Männyn lähellä on myös kymmenkunta sammaloitunutta kivijalkaa ja kivikellaria? jotka ovat Varjakan sahan entisten työntekijöiden asuinrakennusten jäännöksiä. Nyt perustuksissa oli paikallisten ”siirtolapuutarhoja” tai siis yrttipenkkejä, pellavaa, auringonkukkia, ties mitä sieltä nouseekaan…

Paluumatkalla etsimme (apuja löytämiseksi hankittiin paikallisilta informanteilta, kiitos A & J) kuvanveistäjä Sanna Koiviston veistossarjan ”Tarinan paikka”. (linkin takanakin on reitti ja selitys näistä mukavista, luonnonläheisistä teoksista).

Tarinan kautta selviää myös, miksi nuo hellyttävät eläinhahmot ovat vähän ”oudossa”, vaikeasti löydättävässä paikassa.

Oulunsalossa Vihiluodon tiellä ja sitten paluumatkalla Kaakkurin, Hiirosen, Lintulan ….. kautta ajellessa linnunlaulua, kauniita pihoja, hienoja taloja, pitkiä pilvikirsikkarivistöjä, tuoksuvia syreenejä, kukkivia omenapuita, oraalla olevia peltoja. Suomen suvi on kaunis! Ihan ylivertaisen kaunis.

Matkan lopuksi poikkesimme vielä Nallikariin, jossa Lomaan (leirintäalueen sisäänkäynti ja kahvila), josta on tullut ”Nallikari Bistro & Bakery”. Kasvispiirakkapala lounaaksi ja sitten kotipihalle iltapäiväksi. Kesä. <3

Muistikuvia Oulu Valokuvaus

Korttipuuhia

Päivän saldo: kaupasta uusia perunoita. Loppupäivä koneella uusia kortteja viimeistellessä. Perunat oli huonoja, korteista tuli hienoja. 🙂

Mm. Pikisaari-kortti lähti painoon.
(alla vesileimallinen pieni versio)

Touhutessa Pikisaari-kuvien parissa löysin myös Kalevan (taas yhden hienon) kuvagallerian äärelle. Ainakin minulle ennennäkemättömiä kuvia on kansiossa: KLIKS.

Vesisadepäivässä hyvää luonnolle, mm. koivun siitepölymäärä vähän tokenee, mutta myös rauhoittuminen koneen äärelle. Huomenna on päästävä jo taas tuulettumaan …

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini Viini

Lankalauantai

Nyt on ollut kiireinen somepäivä. Zoom. skype, whatsapp, sähköposti, FB, messenger, jopa postiposti kulkevat. yhteydenpitoa enemmän kuin vuosiin. Hyvä niin. Lankalauantain nimi ei kylläkään tule puhelinlankojen saatikka nettiverkkojen perusteella. On kyse talven aikana kehrättyjen lankojen värjäyksestä. On lankojen värjäyksen päivä, lankalauantai.

Ja pyöräilypäivä. Mummi on juuri ja juuri ajanut tuplasti sen, mitä neljä vee Apsu omalla, uudella pyörällään. Uuden apurattaattoman Jupiterin ohjaimisssa poika oli polkenut (ja äitinsä perässä juossut Eevis rattaissa) liki 12 kilometriä!! Heiltä kaikilta kolmelta ihan huippu suoritus.

Minun pyörälenkkini suuntautui mm. Oulun tyhjään keskustaan. Nyt, poikkeusaikana, on hyvin hyvä kuvailla Oulun vanhoja rakennuksia. Ei ole edessä parkkeerattuja autoja, ei jalankulkijoita, ei tupakalla nurkissa olijoita, ei mitään ”asiaankuulumatonta”. Ette tiedä, kuinka usein olen ollut tämän rakennuksen (Snellmanin talo) äärellä, kuinka olen sen kuvaamista viime vuosina yrittänyt. Tänään se onnistui ilman ainuttakaan autoa kuvassa. Vielä kun nuo liikennemerkit olisivat hetkeksi häipyneet…

Huomenna (tai ylihuomenna) ”virtuaaliviinitaisting”? Senkin tiimoilta tänään yhteydenottoja, yhteyksien luomista. Ja taustalla ajatus, että näin saadaan toimiva yhteys tuleviinkin viikkoihin, sillä eihän tämä etäelo ihan heti lopu. Mitenkäs sinun ruokakunnassasi? Onko ketään tulosa mukaan tähän? Olisipa. Edelleen haluan korostaa, että ei tarvitse ottaa turhan vakavasti ja että jokainen on paras oman makunsa tunnistaja. … Ja vain oma maku ratkaisee… Tulisittepa mukaan tähän juhlahaasteeseen.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Kevätretkellä

Edelleen vältelläkseni erinäisiä kevätsiivouspuuhia ehdottelin jo viikonloppuna Pehtoorille kevätretkeä tälle päivälle. Ukkelihan lähti. Viime kesänä molemmat kävimme pyöräillen Koitelinkoskella, Pehtoori kerran, minä kolmesti, mutta tänään pakkasimme eväskorin auton perään ja lähdimme ensin kohti Ylikiiminkiä.

Oikein jalkauduttiin, tai siis minun oli tietysti kirkko kuvattava ja hautausmaalla käytävä. Ja sitten kylänraitilla, Mattilan talon kohdalla oli komea, vanha aittarivi. Siinäpä ne tämän tuppukylän nähtävyydet sitten olivatkin. No tietysti Vesaisen jumalattoman ruma patsas, jonka olen yhdellä kesäkuvakisaretkellä kuvannutkin.

Sitten Koiteliin. Kiertelimme kosken rannoilla, Sahansaaressa, kävelimme Purontielle metsän läpi. niin kauniit, kimmeltävät, valkoiset hanget. Metsässä tyventä ja hiljaista.

Retkellehän lähdetään monesta syystä, eikä eväät ole niistä vähäisin! Koitelissa on iso puuliiteri ja puolenkymmentä nuotiopaikkaa, minkä tiesimme etukäteen, joten meillä oli notskimakkarat ja sinapit mukana. Ja termarikahvit ja pullaa! Sillä aikaa kun Pehtoori onnistuneesti sytytti nuotion ja odotteli hiillosta, minä kävin vielä joen jäällä kuvailemassa. Harmaa suodinta käytän harvoin, tänään kokeilin:

tulihan siitä vedestä ”sulavaa”, maalauksellista, virtaavaa.

Ja sitten lounasaika!

Ulkona syömistä poikkeusoloissa.

Sosiaalista kanssakäymistä somessa nuorten, Apsun, systerin ja ystävien kanssa pitkin iltaa niin että whatapp hehkuu kuumana. Ja sitten sen yhden kerran, kun minulla oli iltapäivällä puhelin tunnin äänettömällä ja poissa näköpiiristäni, ehti äiti soittaa seitsemän kertaa ja oli täysin vakuuttunut, että olen jo hengityskoneessa koronan vuoksi.

Syväänhengitystä Koitelissa voin suositella. Siellä oli tänään muitakin, mutta kyllä siellä etäisyyksiin riittää rantoja! Ja muista eväät!

Oulu Valokuvaus

Kuvia koronan hiljentämästä Oulusta

Aamupäivä ajankohtaisia asioita hoitaen. Jotta ihan normi maanantai.

Mutta sitten ulos!! +6 C ja aurinko siniseltä taivaalta, eikä juurikaan tuulta. Siinä vierähti sitten pari-kolme tuntia. Mm. yritys saada Nallikarin ”majakasta” sellainen hienon hieno ”valoa näkyvissä” kuva, mutta enpä oikein onnistunut niin kuin olisin halunnut. Jonkinlainen otos kuitenkin.

Merenjäältä ja Nallikarista siirryin kaupungille. Vähän sellainen ”dokumentoiva kuvaus” -ote kaupungin hiljaisilla kaduilla kulkiessa. Ravintolat auki, kadut tyhjiä, ei ryhmiä, ei nuorisoporukoita, ei vanhuksia, lähinnä kaltaisiani kävelyllä olijoita, – ja töihin menijöitä/tulijoita. Rauhallista, hiljaista.

Alla kuvakooste. Klikkaa oikean ylänurkan nuolista isommaksi ja sitten oikeasta reunasta voit edetä kuvasta toiseen.

Luettua Muistikuvia Oulu Valokuvaus

Pääasiassa ulkona

Kesäaikaan siirtyminen on osaltani jo alkanut. Minun sisäinen kelloni on ”aina” ollut vähän etuajassa näiden direktiivi-aikojen kanssa, ja niinpä olen jo viikon verran heräillyt joka aamu viimeistään kuudelta. Siis tuntia tavallista aikaisemmin. Niin tänäänkin.

Aamulla oli pakkasta sen verran paljon, että vitkuttelin ulos lähtöä melkein kymmeneen. Kylmä oli edelleen, mutta niin valoisaa ja kaunista. Pikisaari-korttia varten piti vielä kerran käydä ”paikkomassa” ja kuvia ottamassa.

Samalla reissulla sitten XXL:n aleen, toiveissa löytää sopivat Sorellit 😉 ja laskettelukypärän alle sellainen kauluri-vuori-lämmitin mutta tyhjin käsin oli sieltä lähdettävä.

Aasia Marketista kyllä sitten löytyi pieni kassillinen täydennystä keittiön kaappeihin. Lienenkö hieman vainoharhainen, mutta minua vähän kummeksutti, ettei siellä ollut lisäkseni yhtää asiakkaita. Ne aiemmat kerrat kun siellä olen lauantaina käynyt, on kaupassa ollut ainakin puoli tusinaa muita asiakkaita. Noh, jos jenkit eivät voi juoda meksikolaista Corona-olutta, (viidennes amerikkalaisista uskoo sillä olevan yhteys virukseen!) niin ehkä ei ole ihme, että oululaiset välttelevät kiinalaisten kauppaa ja elintarvikkeita. No höh, – tiedä häntä. Minä kuitenkin kävin, ja sitten taas tepastelemaan. Aurinko jo lämmitti. Mieletön sää!

Monen tunnin reissun jälkeen kotitöiden pariin. Ja kun hanget kerran kimmelsivät ja siten loivat oivan miljöön mm. tällaiselle kuvattavaksi tuodulle pienelle, aika sympaattiselle jääkarhulle, otin asiakseni sitä kuvata kuin ainakin mallia.

Ja kaiken touhuamisen ohessa kuulokkeista taidehistorian professorin (emerita) Riitta Konttisen biografia ”Aino Sibelius”. Oi, että. Onpas hyvä kirja.