Oulu – Sivu 14 – Tuulestatemmattua

Erilaisia hetkiä pitkin päivää

Monta kertaa tänään on mieleeni tullut, liki jämähtänyt, ajatus: ”Tämä, tässä, nyt. Älä unohda.” Paljon muistettavaa, paljon koettua, pohdittavaa. Mutta päälimmäisenä ajatus: älä unohda!

Yksi niistä kerroista oli Oulujokivarressa minun vakkarilenkilläni, kun palasin Valkiaisjärven uinti-lounas-hengähdys-tauolta.

Olin jo aika varhain lähtenyt tekemään tälle erää viimeiset kuvaukset Kauppahallissa. Siellä tuntui olevan hyvä päivä, hyvä yhteistyö, paljon paloa, hyviä kohteita. Torilla ja rannassa vielä viivyin [tänään ”vanhoja” tuttuja, menneitä muistellen, tulevaa odottaen ja sitä hieman epäröiden, pohtien], minkä jälkeen (Lidlin kautta – lounascroissant) kohti Valkiaisjärveä. Päivän ensimmäinen ulkomailla-lomalla-olo -fiilis.

Aika pitkäänkin viihdyin Valkeisella, ja sitten kotiin purkamaan kuvia.

Matkalla vielä kaivoin pyörän satulalaukusta kameran, koska ”tämä – tässä – nyt”! Tätä ”ryteikköä” kuvatessani tuuli tuiversi lyhyttä tukkaani, heilutti pellavapaitaani, oli leppeä ja heinäkuinen. Niin hyvä. Oli vakuutettava itseäni, että muista tämä hetki, illalla, huomenna, syksyllä, muista marraskuun pimeässä ja tammikuun paksun jään aikaan. Muista, tunne. Ja elä NYT!

Täksi illansuuksi oli ystävän kanssa sovittu ”vertaistukipalaveri”, joka oli iloksemme myös yhteinen ruoka Puistolassa. Hieman myöhässä hospitaalista poljin paikalle, mutta kyllä kannatti nähdä. Ja syödä! Olen ennenkin nauttinut Puistolan Cobb-salaatin. Tänään se oli todella, todella mehukas, täyteläinen, hellepäivän iso kulhollinen hyvää salaattia. Ystävän suppilovahvero-parmesan-risotto myös perfetto!

Hyvän ruoan äärellä on hyvä pohtia elämänmenon mutkia ja seuraavia siirtoja, mutta olla myös kiitollinen niin monesta asiasta.

Taas kotimatkalla ajelin Rotuaarin ja Torinrannan kautta. Olihan väkeä, elämää, lämpöä ja leppoisaa oloa. Helle!

Tulkoon mitä on tullakseen

Ukkonen. Se herätti repaleisen yön jälkeen aamuseitsemältä. Herääminen ukkoseen kuuluu jotenkin lapsuuteen. Hassu tunne, mutta muistelen vai vain luulen, että lapsuudessa, varsinkin Nurmijärven mökillä heräsin useinkin ukkoseen. Johtuukohan muistikuvat siitä, että siellä ukkoset olivat alle 7-vuotiaalle AINA iso juttu, ei pelottava, mutta vaikuttava. Jänskä! Vai siitä, että siellä pienen järvenrannassa ne oikeasti tuntuivat isommille kuin kaupungin kivitalokodissa? Vai vain siitä, että minusta penskana kaikki dramaattinen oli jotenkin ”mahetsua” (auts mikä sana!).

Tänään, joka tapauksessa ja kuitenkin, ukkonen tuli liki, herätti ja hämmästytti.

~~~~~~~~~~~~

Minun ihan itse ”julistamani” kesäloma päättyi perjantaina tai noh, siihen tuli pieni katkos, kun sain kerralla kolme tarjouspyyntoä. Pitihän niitä pohtia ja laatia, jotta kuvauskeikat saisin. Ja kolmannen – isoimman – kuvaussuunnitelmineen ja -sopimuksineen (kyllä toivon kovasti, että sen allekirjoitukseen päästään 😀 ) tein tänään aamupäivällä. Samalla kun satoi oli pyhitettävä pyhäpäivä ja ”turmeltava” se koneella istuen. Totta puhuen, ei tuntunut turmelukselta. Mukava tehdä jotain.

Siihen liittyen sateen ja salamoinnin loputtua sekä taivaan sinistyttyä sykkelöin kaupungille ”harjoituskuvauksiin”. Taas kerran kaunista kotikaupunkia ihailin ja kuvailin.

Kovin oli hiljaista ja verkkaista elo – niin Rotuaarilla kuin Torinrannassakin.

Laajahkon mutkan kautta tämän katon alle.

Onko lasikatto vain naisilla? Yliopistomaailmassa, vuosia, vuosia sitten, se ainakin tuntui olevan. Muutaman kerran puhkaisin itseni siitä läpi. Sattuihan se, mutta onneksi rohkaistuin puhkaisemaan. Harmittaisi, jollen olisi niin tehnyt.

Tänään (kaupunginsairaalan) lasikatolla ihan eri merkitys. Enkä edes yrittänyt puhkoa. On vain katsottava ja odotettava mitä sen alla tapahtuu, minulla ei ole siihen mitään valtaa eikä vaihtoehtoja.

Illanssuussa Pehtoorin kanssa pizzapäivä. Illansuussa levollista kotona.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Myrskyn jälkeen

Oulujokisuulla, jokisuistossa, saarilla (Linnansaari, Raatinsaari, Pikisaari, Kiikkusaari, Kiikeli olivat – huolimatta jo illan ja yön aikana tehdyistä raivauksista – surullisen näköisiä. Kesäaamussa alakuloa kun kauniit, ylväät ja vihreät puuvanhukset (ymmärtääkseni enimmäkseen poppeleita) oli kaatunut juurineen. Lisäksi oli varsinkin mäntyjä poikki kolmen, neljän metrin korkeudelta. Ahti-myrsky teki kaupunkikuvasta rujon, kaltoin kohdellun.

Jokirannoilla kulkeneena, niitä paljon kuvanneena, tuntuu, että melkoisia koloja maisemaan tuli, mikä tietysti surettaa. Erityisesti koskettaa kun toistasataa vuotta vanha, luullakseni Oulun viimeinen, berliininpoppeli Raatinsaaressa joutui sekin Ahti-myrskyn kaatamaksi. Se on ollut vaikuttava maamerkki Silloilla, seissyt sivustakatsojana vilkkaan liikenteen varrella, kolmella vuosisadalla seurannut oululaisten kulkua ohitseen, nähnyt monet kulkueet, marssit, kävelijät ja kulkijat, issikat ja onnikat. Kaikkina vuodenaikoina komea kuvattava. Olen täällä blogissanikin julkaissut siitä monia kuvia vuosien varrella, esim. marraskuussa 2018.

Nyt se rytisten kaatunut, pian kokonaan mennyt.

Hautausmaallakin, vanhan kappelin luona, aika lähellä isän hautapaikkaa oli kaatunut isoja kuusia, mutta ”uudella puolella” ison kappelin takana ja lähellä ystävän hautaa korkeat hongat olivat pysyneet murtumattomina.

Helteisen aamupäivän jälkeen iltapäivällä taas ukkoskuuro, mutta tavallisempi, tosin ukkosen jyly kesti kauan. Silloin oltiin jo pois pyörälenkeiltä, kesäruokaa pöydässä, vähän juhannusviikonloppua suunnitellen.

Oulu

Taiteen äärellä

Tänään on Pohjoismaissa ”Luonnonkukkien päivä”. Minun tulkintani poikkeaa kuvavirran otoksista. Kuvatessani ajattelin, että jo parhaan kukintonsa ohittanut ja värinsä menettänyt voi harmaudessaan olla yksinkertaisen, tyylikkään kaunis, eikö vain?

Jotain taiteellista virettä tässä päivässä kyllä on ollut. Oulun jälleen avautuneessa Taidemuseossa on kahdessa kerroksessa ”Supernatural” -näyttely. Sinne poikkesin (lämmittelemään ja sateen rippusia pidättälemään) iltapäivällä. Olin jo katsellut näyttelyn esittelyä museon nettisivuilta ja kuullut sisareni kommentit hänen käytyään siellä. Vaikka oikeastaan siis tiesin, mitä odottaa, niin silti oli melkein vavahduttava kokemus.

Yli kolmenkymmenen taiteilijan teokset kysyvät ja ehdottavat omalla taiteellisella vapaudellaan: Keitä tai mitä meistä tulee? Miltä kehomme näyttävät tulevaisuudessa? Miten luonto reagoi? Mitä vaikutuksia teknologisella kehityksellä on henkiseen tilaamme?

Mieleen tuli sellaisia adjektiiveja ja ajatuksia kuin taidokas, inhorealistinen, pelottava, kiehtova, uskomaton, sadunomainen, elokuvallinen, turhan tekninen, … Joka tapauksessa ehdottomasti katsomisen arvoinen. Jos viimeinen näyttely, jonka ennen koronasulkuja ehdin nähdä oli hyväntuulinen, hyvän mielen tuova naivismi-näyttely niin tämä oli jotain ihan muuta. Ei tästäkään huono olo jäänyt, mietteliäs kylläkin. Museokortillisena taidan mennä katsomaan toisenkin kerran. Erityisesti ne ”lentokentällä istuvat tyypit”, joita ei saanut kuvata, olivat merkillisiä, kiehtoviakin. Museossa oli monia perheitä, myös teineineen, ja nämä nuoretkin olivat vaikuttuneita.

Patricia Piccinini on tehnyt veistoksia mielessään mm. bonono-apinat. Näihin teoksiin suhtautuminen on vaikeaa, mutta pistävät ne ainakin ajattelemaan. Ja sehän on yleensä hyväksi.

Anna Estarriolan ”Ihmisen tuhka” (3,5%) oli kaunis. ”Olen tilannut tuhkani sinisenä, haluan kuuhun asti ulottuvaa tähtisumua.” Kauniisti kuvattu luopumista. Tai niin minä sen näin.

Toinen ”taidenäyttely” eli ympäristötaidepolku, jonka äärellä olin tänään, oli Pikinen poloku. Pikisaaren rantapolulla 14 taideteosta, joiden arvo ja taiteellisuus meni (taas kerran) ohi minun käsityskykyni. Mutta oli siellä muutama sellainen teos, joista paljonkin pidin, joiden ideakin kiehtoi.

Helena Kaikkosen ”Jotakin sinistä”.

Ja Kirsti Muinosen ”Kuu” olivat minusta kauniita. Tekivät ympäristöstä mielenkiintoisen, saivat pysähtymään.

Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

Tunnelmia kotikaupungissa

Kevättalvella mietin, että on kyllä vähän turhaa ostaa mitään kevytuntavatoppaa. Että tarvitsenko sellaista? – Sehän osoittautui kuitenkin minun merkillisesti yltyneen hiihtoharrastukseni aikana vallan mainioksi kamppeeksi, joskin edelleen podin vähän huonoa omaatuntoa, että oisko sittenkin ollut turha ostos? – Tänään kesäkuisena lauantaina taas totesin, että kevyt untuva on mitä mainioin vaatakappele ulkoilmaihmisen repussa.

Lähdin aamupäivällä kohti perinteistä Turkansaaren kesäkuista pyörälenkkiä – ja onneksi pyörän tarakalla oli mainittu kevytuntavatakki. Menomatkalla se oli todellakin tarpeen.

Ja sitten. Turkansaari nyt vaan on!

Mikä siinä on, että siellä on levollinen olo? Ovatko ne nuo hirret vai historian havina? – Minulle, jolla ei ole oikeastaan mitään lapsuuden kosketusta maaseutumiljööseen? Miksi maalaisidylli elähdyttää?

Nyt kyllä päällimäisenä hyvä olo päivällisestä: sisareni kutsui minut ja Pehtoorin ulos syömään. Valitsimme paikaksi De Gamlas Hemin – koska tunnetusti hyvä ruoka ja välitön tunnelma. Patiolle alias terdelle emme ryhtyneet: totta puhuen minä pyöräilin paikalle kevyt toppatakki ylläni, ja farkut jalassa (siis kylmä!). Perille päästyä suit sait sukkkelaan kävin ravintolan vessassa vaihtamassa kukkamekkohameen ylleni ennen ravintolaan astumista. Ei sinne kyllä tarvitsisi erityisesti pukeutua, mutta onhan se itsellekin mukava olla vähän juhlassa myös kamppeiden osalta. Luulen, että verkkareissa ruoka ei olisi maistunut yhtä hyvältä.

Nyt se maistui. Alkuun poroa, pääruoaksi risottoa ja jälkkäriksi mansikka-pannacottaa vailla vertaansa. Kaikki oli hyvää, – myös vuoden 2014 riesling Rheingausta! Leppoisa parituntinen. Leppoisa kesälauantai – vaikka sitten untuvatakkia tarvittiinkin.

Liikkuminen Oulu

Pyöräillen vihreässä kaupungissa

[Taas kerran Oulujoen pappilan koivukujalla.]

Eilen oli kova ja kylmä tuuli ja muutenkin kylmä, eikä tänäänkään ennen iltapäivän loppua mitään kesähellettä, mutta kesäisen näköistä on. Eikä nyt ole satanut, joten hyvinkin on matkaa Helkaman kanssa taiteltu. Kylläkin hakeutuen pois pitkiltä vastatuulisuorilta, sivukatuja, suojaisia asutusalueiden teitä ristiin rastiin kulkien. Mikäpä siinä, meneehän se välillä näinkin. Vaikka kyllä tämä kesä tulee jäämään rutkasti jälkeen kahden edellisen kesän pyöräilysaldosta – ei ole enää sellaista vimmaa joka päivä veivata kymmeniä kilometrejä. Ainakin pidemmät päiväreissut ovat – monestakin syystä – olleet harvinaisempia.

Pyöräteiden pientareita reunastaa koiranputkipitsi. Kauniita ovat ohikiitäessä.

Kunhan vähän ”työhommia” sain tehdyksi ja aika ihanaa katkarapupastaa nautittuamme lähdin vielä ilta-auringon aikaan käymään Kasvitieteellisessä puutarhassa. Onhan sielläkin nyt taas kaunista ja viihtyisää.

Oulu

Tuiranpuiston alppiruusuja ihailemassa

Pyörälenkin aluksi ajelin postin kautta (ilo kun saa liki viikottain toimittaa Oulu-kortteja. Paketti ykkönen on kohta loppunut. 🙂 ) Tuiranpuistoon.

Se on tänä vuonna hienompi kuin koskaan. Sinne on istutettu uusia pensaita, – nyt niitä on paljon!

Ja monta eri väriä ja lajiketta.

Onhan meillä kotipihallakin komea rodo-penkki, ja sekin kukkii parhaillaan, mutta on tämä Tuiranpuiston kukkaloisto hyvä käydä pari, kolme kertaa kesässä ihailemassa, – turistina kotikaupungissa kulkea.

Katettuja polkuja on tehty lisää, joten vaikka rollaattorilla tai pyörätuolilla pääsee ihailemaan kukkaloistoa läheltä.

Nämä matalat valkoiset, tämä sydänkin!, olivat minun mielestäni uusia. Tai edellisinä kesinä ne eivät olleet kukkivia kun kävin.

Osa rodoista on vielä nuppuasteella, joten hyvin ehtii käydä niitä ihailemasa.

Matkani jatkui kohti Oulunsaloa. Kuuntelin loppuun Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta sarjan viimeisen ”Kadonnut sisar”. En spoilaa, mutta sen verran voinen todeta, että tämä oli varsinkin alkupuolen osalta pettymys, ehkä liian ennalta-arvattava. Mutta kun 7-osaisen kirjasarjan päätös kuitenkin kiinnosti, niin en jättänyt kesken, ja jälkipuoli kirjasta olikin parempi. Loppuratkaisusta en totea muuta kuin että onnistui se yllättämään.

Minulla onkin rästissa postaus koskien pitkää listaa kirjoista, jotka Helmet-lukuhaasteen täyttymisen jälkeen olen kuuntellut. Ehkä tulevina sadepäivinä sen voisin laatia ja julkaista.

Kesän 2017 Tuiranpuiston rodoista kuviani täällä.

Isovanhemmuus Liikkuminen Oulu

Parempia päiviä

Kylläpäs on mukavaa kun ei ole koko päivänä satanut, nyt jo paistaakin. Kuvan teeman mukaisesti punaisella Helkamallani olen parikin lenkkiä tänään tehnyt. Maikkulan kirjaston seinässä on tuollainen tilataideteos. Oulussa on paljon hienoja kuvia, mm. alikulkutunneleissa. Aliskojen maalauksia ja graffiteja on jo kuvattu ja koottu Instagramiin @oulugraffiti, mutta olisi kyllä mukava itse tehdä sellainen parin päivän muraali- ja alikulkutunnelien tilataide- kierros/maraton. Kuvailisi vain muraalit ja alikulkutunneleiden seinät. Siinä sais pyörälenkille kohdetta – toki kilometrejäkin. Pysähtely, kameran esiin kaivaminen ja kuvaaminen kyllä voisi ryhtyä tympimään, mutta voisihan sitä kokeilla.

Tänään runsaahkon pyöräilyn lisäksi olen saanut aikaiseksi paljon muutakin, minkä seurauksena olen voinut ilokseni ruksailla to-do-listalta yhden jos toisenkin jutun pois. Ja sellaisestahan tulee hyvä mieli.

Ilo on ollut myös valmistella lauantain juhlia. Tänään on tasan kuusi vuotta siitä kun minusta tuli mummi: on Apsun syntymäpäivä. Synttäreitä on juhlittu jo viime sunnuntaina toisessa kodissa, äidin luona Haukiputaalla ja ens viikonloppuna juhlitaan sitten täällä Taskilassa, isin luona ja mummilassa. Viime vuonna näihin aikoihin ei juuri juhlatunnelmaa ollut. Nyt on moni asia jo paljon paremmin. ♥

Hautausmailla Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

Talvikauneutta kaupungissa

Aamulla pakkasmittarissa – 25 C. Reipasta.

Päätinkin, että päivän ulkoilman hankkisin kävellen. Ja pitkästä aikaa kameran kanssa Oulussa ulkona. Onnistuin vitkuttelemaan lähtöä iltapäiväksi, jolloin oli jo lämmin. Kiertelin, kaartelin, hautausmaallakin kävin. Enpä ole ennen sellaisena sitä nähnyt. Useimmat haudat olivat todellakin kumpuja. Eivät hauta- vaan lumikumpuja. Käytävät on ajettu lingolla, joten standardikokoiset, ns. matkalaukkuhautakivet, olivat jääneet lumen alle.

Siellä täällä hangesta pilkisti pieni (lyhdyn) risti.

Kaupungilla oli kovin hiljaista. Sulku ja hiihtolomaviikko vaikuttivat – vain Woltin ja Foodorin ruokalähetit kulkivat ristiin, rastiin Rotuaarilla. Minäkin hain noutoruokaa. Viime viikolla Novalla peräänkuuluttivat ihmisiä tekemään päätöksen tehdä jotain uutta, hyvää, erilaista elämässään (ainakin) kolmen sulkuviikon aikana, ja eräs kuuntelija kertoi päättäneensä huolehtia omasta ja perheen ruoasta tukien paikallisia ravintoloita (ja omaa jaksamistaan) tilaamalla kaksi kertaa viikossa jostain ravintolasta.

Siitä idea: päätin samoin. Paitsi että vain kerran viikossa ja haetaan itse. Olenpa lukenut ravintoloitsija-ystävien FB-seiniltä, että take-a-wayssa on se huono puoli, että 30 % katteesta menee juurikin joille ruokalähettifirmoille, ei paikallisille ravintoloille. Any way, me haemme itse. Ensi viikolla jotain muuta kuin aasialaista, vaikka ei tämänpäiväisessä ollut mitään vikaa. Päinvastoin. Hain Pakkahuoneen thaimaalaisesta (Pad Thai Baan Naa) kassillisen ruokaa. Tilasin kaksi annosta: Paistettua riisinuudelia isoilla katkaravuilla ja paistettua kanaa (ja riisiä) cashewpähkinöillä sekä rapeat salaatit. Annokset olivat valtavia. Yhdestä olisi riittänyt kahdelle. Ne maksoivat vähän yli 30 euroa, mutta lounasaikaan (klo 11 – 15) ala carte -annoksista saa 20 prosentin alennuksen, joten alle 30 eurolla tuo ravintolaruoka kotiutui meille.

Lähdin vielä illansuussa toiselle lenkille. Ajelin Nallikariin, auringonlaskua kuvailemaan, ja katselmaan ”jäätaidetta” – oululaisten tekemiä jäädytyksiä (vrt. mun iglukylä 😀 ).

Auringonlaskuun lisäkauneutta toi halopilari.

Melkein olisi ollut ulkomailla koko päivän. 🙂

Niitä näitä Oulu Reseptit Ruoka ja viini

Ulkoilun jälkeen uutta arkiruokaa

Olin tänään hankkimassa ruokahalua käveleskelemällä Linnansaari, Ainola, Keskusta, Raksila seuduilla. Pakkanen ei ollut kovinkaan pureva, ei vaikka sitä oli ihan riittävästi (-15 C – -20 C), mutta ei juurikaan tuullut. Mutta paistoi. Siniseltä taivaalta.

Raksilassa menneen maailman tunnelma. Talvinen puutaloidylli…, valkoiset, lumiset, koivujen reunustamat kadut, värikkäät talot, rauhallinen, hiljainen tunnelma. Liki autoton se on, tai siis siellä ei (enää) saa kadunvarsille pitkäaikaisesti parkkeerata. Siis liki nostalginen häivähdys menneestä. Vain puulämmityksen tuoksua kaipasin, niin ja lasten ääniä puistosta.

Alemman kuvan vasemmassa reunassa keltainen talo, vihreät puitteet on Paavo Rintalan nuoruusajan kotitalo. Tänne Raksilaanhan hän sijoitti kirjansa Pojat (ohj. Mikko Niskanen).

Ulkoilun jälkeen …

Ihan täydellinen päivä kokeilla uutta arkiruokaa. Se on yksi variaatio ”yhden pellin sapuskoista”. Pikkuisen reilu puolisen tuntia kului aikaa koko touhuun. Aika kevyttä, mutta kätevää: proteiini, hiilarit ja salaatti samalla kerralla, samalle pellille. Vois olla aika soppeli mökkiruokakin. Eikä ole kovin kaloristakaan. Ainekset löytyivät meidän lähikaupasta = Toppilan K-market, joka on kyllä tavallista monipuolisempi, mutta eiköhän näitä saa kaikista Saleja isommista kaupoista.

Ihan heittämällä meni jatkoon meillä tämä!

Currybroilerpelti

(neljälle, kestänee lämmityksen seuraavana päivänä)

600 g broilerin ohuita fileitä
2 – 3 tl curryjauhetta
1 tl suolaa
½ tl mustapippuria

1 pkt perunagnoccheja (Molinaran gnocchit! ks. kuva)
1 ps varsiparsakaalia (Bimi)
1 rasia kirsikkatomaatteja
2 rkl oliiviöljyä
mustapippuria

Ja tarjolla parmesaania

Kuumenna uuni (225 C). Hiero suola ja pippuri broilerin pintaan (kulhossa hoituu hyvin).
Laita broilerfileet ja gnocchit uunipellille leivinpaperin päälle, laita uuniin 10 minuutiksi.

Leikkaa kaalien tyvipäästä varret puoliksi.
Ota pelti uunista, lisää päälle kaali ja tomaatit. Valuta päälle oliiviöljyä.

Laita pelti takaisin uuniin, ja paista vielä 20 minuuttia.

Pöydässä annosten päälle vielä mustapippuria, ja parmesaania,
jota ei alkuperäisessä ohjeessa(@Glorian Ruoka & Viini) ollut,
mutta joka todettiin oikein hyväksi.