Tutuilla tuntureilla, saamelaiskylässä ja mökkipihassa helteinen, lempeätuulinen päivä. Patikointia ja paljon muuta hyvää ja kaunista.
Mökille luppoilemaan ja liikkumaan
Lapissa ollaan. Tuntuu, että ollaan oltu täältä pois kauan.
Ja matka tänne tuntui jostain syystä tavattoman pitkälle ja hitaalle. Liikennettä – ja poroja!! – oli paljon. Tuntui että tien tukkona oli varsinkin ulkomaalaisia autoilijoita paljon, ajoivat alinopeutta ja ohitusmahdollisuuksia juuri niillä kohdin vähän. Ja silti: tasan viisi tuntia 15 minuuttia kotipihasta mökkipihaan, vaikka Peurassa kävimme kahvillakin.
Asettautumiseen, mökin asettamiseen ”omiin asetuksiin”, – ja varsinkin hiljaa puronrannalla istumiseen, on kulunut aikaa. Koko heinäkuun täällä oli Emmiliini vanhempineen, – tyttö on kahteen ikävuoteen mennessä ehtinyt viettää paljon aikaa Lapissa. Nyt sitten taas meidän vuoro. Tiedossa enemmän patikkaa ja metsissä ja tuntureilla kulkemista kuin työleiriä. Kesäkuun projektien jälkeen täällä näyttääkin aika hyvälle.
Aikaansaatukin jotain
Melkein kaksi viikkoa mökkieloa takana. Paljon on eletty, tehty ja touhuttu.
Tänään oikeastaan ensimmäinen kesäinen päivä (+ 15 C iltapäivän lopulla), toisaalta mitään ei ole jätetty sään viileyden takia väliin. Juniorin ja lasten kanssa viikko – vilpoisesta säästä huolimatta – sujui hyvin ja seikkaillen, eikä maanantainen sadepäiväkään haitannut, päinvastoin se sopi meille oikein hyvin.
Nyt kun polku- ja piharemppa on pääosin saatu tehtyä, voitaisiiin oikeastaan jäädä viikoksi patikoimaan, tai ihan vain oleilemaan, kulkemaan metsissä ja, saunomaan ja suunnittelemaan seuraavia projekteja. 😀 Kyllä sellaista jo tänään tehtiinkin. Sen verran mukavaa puuhailu täällä on, että mielellään olkoon jotain edes vireillä vastaisen varallekin.
Maailman myllerrys, pienemmät ongelmat ja isohkot huoletkin ovat tuntuneet kaukaisilta, sellainen lintukoto-olohan täällä. Valoa on päivissä, tänään erityisesti, eivätkä yötkään pimeitä. Todellakaan ei hellettä haitaksi asti.
Tästä pirtin pöydän ikkunasta on seurattu lähimmän linnunpöntön elämää; odotettu josko lapintiaisen poikaset pian olisivat valmiita lennolle, pahoiteltu että kapustarinta on häipynyt jonnekin, mutta toissapäivänä, puolenyön aikoihin näin hyvin vaalean ketun vilahtavan naapurimökin liiterin taakse… Jospa joskus saisin ketun kuviin.
Joka päivä on lämmitetty rantasauna, ja olen pulahtanut purossa. Tänään ennätyslämmin vesi (+ 9 C), – ei se toki lämpimältä tuntunut vieläkään, mutta hyvää pulahtelu tekee. Kärräämisen, kivien keräilyn ja sijoittelun, hiekan lapioinnin ja levittämisen jälkeen jumiutuneet lihakset tykkäävät kylmästä kylvystä ja saunasta.
Ja tänään olen tehnyt sitä, mitä Trump sanoi jo vuosia sitten suomalaisten tekevän*: olen haravoinut metsää! Havuneulaset ovat tarpeeseen pihan maisemoinnissa kivituhkan biitsimäisen valkean hiekan peittämiseksi, pihapiirin maisemoinniksi mahdollisimman luonnonmukaisen näköiseksi. Kivituhkan päälle vähän multaa, pohjoiseen sopivaa heinänsiementä ja sitten haraamista, kastelua, tamppaamista ja päälle lehtiä ja havunneulasia.
Kuvassa näkyy etualalla (autolla tampattu 🙂 ) vielä pelkkä hiekkakerros, jota olen siis koettanut peittää/luonnonmukaistaa.
Vähän kesken homma siis jäi. Kivituhkaa oli yllin kyllin, mutta multaa kovin vähän. Ensi kerralla sitten vielä paikkailua. Huomenne on lähdettävä Ouluun. Sinne tulee viikonloppuna myös Emmiliini vanhempineen, joten hyvä syy palata kotiin.
* – He haravoivat ja siivoavat metsiä eikä heillä ole mitään ongelmia, Trump sanoi. (Ks. Yle 17.11.2018, YLE https://yle.fi/a/3-10513657) Tämähän nyt ei – valitettavasti – ole ollenkaan oudointa, mitä tämä suuri valtiomies on suustaan päästänyt.
Maansiirtohommissa
Luulet sie saatana, että mie rupian pyöreitä kivilöitä siun polkujeis varrelle asettelemaan?
(Antero Rokka, Tuntematon sotilas)
Ja kyllä, kyllä on Huussi & Huvilaa katseltu. Turhankin paljon?
Joka tapauksessa mökkipihassa on myllerrys käynnissä, – tai oikeastaan eilen ja tänään vähän aloiteltu.
Polku mökin nurkalta rantasaunalle on kaivettu, pintakerroksesta ja sen alta kivet on eroteltu, ja ne on kärrätty tulvaojan, pienen, kuivan purouoman peitteeksi.
Vähän levennetty polku-uoma on nyt täytetty kivituhkalla (siitä ei vielä kuvaa).
Kuten muistanette jo 1960-luvulla Liikenneturva (ent. Talja) kampanjoi ”Ennakoi tuleva tilanne”. Siitähän tässä on kyse: ettei tuo kiviaines aikaa ja kulutusta myöten tekisi etupihasta ja poluista kivistä peltoa ja että olisi rollaattorilla helpompi kulkea! Tätä jälkimmäistä heittoani perheen nuorempi polvi ei ole oikein ymmärtänyt. Noh, ehkä se onkin vähän hupajuttu, mutta kuitenkin… Ennakoi tuleva tilanne.
Pari tonnia tilaamastani kivituhkakuormasta on jo kärräilty pihapiiriin ja minun viime- ja toissakesäisen ”raivion” monttuihin,
Huomiseksi on tilattu koneellista apuvoimaa: on nimittäin niin, että granuliittisen, kivisen maaperän kaivelu lapioiden kanssa on vallan hidasta ja kertakaikkisen työlästä, liki kiukuttavaa välillä. Toisaalta. Mukava on touhuta ja tehdä, työleirit tiettyyn rajaan asti ovat meille ihan mieluista, yhteista, aikaansaapaa puuhaa. Ja nyt kun on ollut verraten vilpoista, ja sitä myöten itikatonta, on ollut hyvä tehdä vähän ”lihaskuntotreeniä” lapioiden ja konttikärryn kanssa.
Etupihan kivikerroksen poisto ja kivituhkan levitys hoitunee huomenna koneellisesti paljon helpommin kuin tuo polun maisemaa ja kunttaa varjeleva käsipelillä ja lihasvoimalla tehty vaihe.
Maansiirtoterveisin mökkielämän touhuista …
Juhannuksen lopulla
Juhannuksia on erilaisia: sää ja seura, paikka ja perhe, juhla ja juomat määrittävät usein sen, millaiseksi keskikesän vietto muotoutuvat, – jopa eskaloituvat.
Meillä tänä vuonna erilainen kuin koskaan ennen. Monena viimeisenä (ainakin) kymmenenä vuonna ollaan oltu Oulussa, Rantapellon helteessä tai edes jonkinlaisessa kesässä, enimmäkseen perheen kesken, parhaimmillaan ainakin kolmen sukupolven kesken, monena vuonna systeri mukana (emme unohda niitä kakkujaan(kaan)!). Oltu vesisotasilla, grillailtu, avattu joku huippu viini, syöty erityisen hyvin…
Tänä vuonna meidän ´kesälomavviikko´ huipentui eiliseen iltaan, jolloin Juniori ja lapset olivat vielä seuranamme. Viikko yhdessä vierähti nopeasti. Ei avattu huippuviiniä, ei grillailtu, ei oltu vesisotasilla, ei ollut systerin kakkua. Mutta hyvä päivä oli. Ei pakahduttuva, mutta hyvä, levollinen, muistiin jäävä. Tuskin unohdan.
Apsu sai isänsä kanssa lämmittää saunan melkein joka päivä (kuinka se olikaan tärkeää!!). Molemmat taisivat viikon aikana saunoa joka ilta, Apsu kävi myös pulahtamassa purossa, jonka lämpötila oli juuri ja juuri yli +6 C: ”Kona isäntä”, kuten kehu kuuluu. Eepikin pulahteli alkuviikosta. Joka tapauksessa lapset ottivat rantasaunan omakseen.
Klapiprojekti oli tärkeää yhteistä tekemistä.
Samoin korvasienten poimiminen: eilen olimme yhdessä ”iltametsällä” ja molemmat lapset ilokseen löysivät yhden sienen. Opettivat isälleenkin, millaisista paikoista niitä kannattaa etsiä. Kaikkinensa tuo yhteinen muutaman kilometrin tepastelu aurinkoisessa metsässä oli mahdottoman hieno juttu, hyvä hetki – ainakin mummista. [Korvasienistä: Pehtoori kävi tänäänkin, mie ryöppäsin ja kyllä meillä ainakin, edes, joulupöytään muhennos tehdään. Kaikesta huolimatta.]
Tankavaaran retkipäivä (torstai) oli lapsista ehkä parasta koko viikolla. Ainakin intensiteetti tekemiseen oli ylivertaista. Molemmat lapset (Eepi iskän avustamana) saivat vaskattua pienet ”hengettömät” ~ kultamuruset ja ne talletettua pieneen putkiloon. Nyt ne ovat aarteita! Kullanhuuhdontaa ja toki museota ja Villin lännin kylää voidaan suositella. Lasten lounaskaan ei ollut huono.
Puro ja rantasauna, pelaaminen (”Musta Pekka ragee” 😉 ), tikanheitto, makkaranpaisto notskipaikalla (josta on nautittu paljon) ja brunssit (mm. kaakao kuuluu mökkielämään kesät-talvet), Kaunispään munkit, Kuukkelin Bistron eilisen illansuun pizzat ja burgerit (A. totesi että 6/5, mutta meillä aikuisilla ehkä aika lailla varovaisempi arvio: ”Ihan hyvä”, ja eiliselle oikeinkin sopiva meininki. Taidamme Pehtoorin kanssa silti edelleen suosia enemmän Fienoa, tai siis käydä vain siellä, jos on pizzan tarve ja kunhan se taas aukeaisi. )
Ruoasta puheenollen toissapäivänen poronkäristys ja muusi! En tiedä/en muista nähneeni, että nämä kaksi ovat koskaan ennen niin antaumuksella, hiljaisina, mukisematta ja nopeasti syöneet niin paljon. En, vaikka olen toki aiemminkin heille samaa tarjonnut. Alkuruokana ollut salaatti (sen burrata) ei ollut ihan lasten ykkösjuttu. Mutta me aikuiset tykättiin. Ohje täällä.
Ja kesän ensimmäiset mansikat! Ostimme kaksi litraa Ivalon ”mansikkapaikalta”. Huolimatta siitä että ne oli tuotu läpi Suomen, Liedosta Ivaloon, ne oli todella hyviä, – toki hinnassakin pitkällä matkalla oli osansa. Mutta silti, – kannatti.
Tämä juhannus on juhlittu. Tämä kauan toivottu ja odotettu viikko oli leppoisa, nauravainen, puuhakas, ja siiinä oli paljon yhdessä olemisen iloa ja helppoutta.
Inarin retki ja kaikille jotain uutta
Mummin ohjelmatoimisto? Vähän siltä on oma touhuamiseni tuntunut, mutta … Eipä ole mökkiseurueella ollut valittamista.
Eilen meillä oli ”kokopäiväretki”. Lähdettiin aamubrunssin jälkeen kohti pohjoista. Ivalon kautta, Karhunpesäkivelle. Sää ei tehnyt Inarinjärven rantatielle oikeutta, mutta ehkä kuusi- ja kymmenvuotias eivät olleet harmaasta säästä kovinkaan pahoillaan. Varsinkaan kun pesäkivi oli aika jännä! Molemmat mönkivät sisälle: ”eikä mua pelota yhtään”!
Pesäkiven kahvilassa(kin) etsittiin saamen lippuja. Olihan (pöhkö) mummi järjestänyt kilpailun siitä, että kumpi lapsista löytää enemmän saamen lippuja ja kumpi näkee enemmän poroja tienvarsilla tai missä tahansa. Eikö me kaikki olla lapsuutemme automatkoilla bongailtu punaisia autoja tai saabeja tai asuntovaunuja tai jotain? No joka tapauksessa: tulihan siitä pientä keskustelua, kumpi näki tai ei nähnyt poroja. Loppusuoralla kilpailu tilanteessa 35–33 oli liki äänekäs!
Palkintojen jako suoritettiin illansuussa mökillä, saunan jälkeen, ennen ruokaa, ja lopulta kaikki olimme tyytyväisiä päivän antiin.
Ette voi tietää kuinka paljon lapsiin uppoaa poronkäristystä ja pottuvoita! Voin kertoa, että paljon!
Karhun pesäkiven jälkeen matkamme jatkui kohti Inaria ja siellä tietysti Jäniskoski. Kuten kaikille muillekin ”vieraillemme”, oli se lapsillekin iso elämys. Riippusilta ON jännä. Kerta toisensa jälkeen siitä liki lumoudun! Sieltä Siidaan. Taas. Muistoja. Ja taas: tämä museo ansaitsee olla vuoden 2024 ”eurooppalainen museo”.
Marraskuussa kävimme siellä systerin ja miehensä kanssa, viehätyimme ja opimme. Eilen lasten kanssa eri näkökulma: hekin [vuosikausia mummin kanssa museoissa kulkeneet] tykkäsivät. Molemmat omalla tavallaan; kiinnostuksen kohteet erilaiset, mutta molemmille paljon! [ja luonnollisesti minulle muistoja, ikävää ja muistoja entisten päälle.]
Museokortti, jonka vakaa ja vankkumaton käyttäjä olen ollut ´aina´, ei pelittänytkään kuten piti, ja siitähän on muksuilla riittänyt riemua. Joka tapauksessa pääsimme museoon, ja tokihan me viihdyimme, katselimme, juttelimme, ihmettelimme, ihastelimme.
Paluumatkalla Ivalossa vielä monta rastia: juhannukseksi ja toki ensi viikoksikin kaikkea tarpeellista ja ilahduttavaakin.
Ja tänään, tänä kylmän juhannusviikon torstaina viiden hengen porukkamme jakaantui: Juniori & poika Kiilopään frisbee-radalle, Pehtoori mökkipuuhissa ja me Eepin kanssa lähdimme Laanilaan tepastelemaan, Savotta-Kahvilaan hakemaan kampanisuja, joita ei löytynyt, Saariselän leikkipuistoon ja sitten kokooonnuimme kaikki viisi Kaunispään Huipulle. Munkit! – ainakin osalle porukasta. Taas yhtäkkiä: osaanhan olla hetkessä. Eikä tartte muuta.
Ja mikä parasta: lapset olivat saaneet isänsä pohtimaan ajatusta siitä, etteivät sittenkään vielä huomenna lähtisi takaisin Ouluun, vaan vietettäisiin juhannusaatto yhdessä täällä. En pahastunut moisesta. Työleirimme ehtii alkaa päivän ´myöhässä´.
Muistoja talletettavaksi
Mökkielo Hangasojalla on ollut vaiherikasta. On koettu monia uusia yhteisiä juttuja, tekemisiä muksujen kanssa. Kuljettu Aurora-polulla, käyty Kaunispään Huipulla munkeilla, kummituskämpällä, minigolfissa toteamassa, että suvussa on kilpailuhenkisyyttä kolmannessa ja neljännessä polvessa yllin kyllin. Oleiltu Tuulensuojassa, uudella notskipaikalla, todettu se oivalliseksi, purolla tehty kauneuspatoja, purettu ne, tehty uusia, uitettu toinen toistataan hienompia, itse tehtyjä laivoja…
Eikä minun illansuussa kovinkaan monta kymmentä senttiä per löydetty korvasieni tarvinnut luvata, jotta molemmat lapset lähtivät oikeasti innolla metsään, lähimmälle mahdolliselle apajapaikalle. Näin siitä huolimatta, että ainakin kolmen kilometrin lenkin kerroin olevan edessä. Ilta-auringossa sinne eilen tepastelimme ja kun muutama sieni löydettiin, oli sienestysseurani hyvinkin innokasta kulkemaan, oppimaan ja löytämään lisää. Ja oikeasti oppivatkin!
Maailman ja omat murheet unohtuivat minulta ihan täysin. Moninkertaista iloa ja valoa päivissäni.
Tänään aamupäivällä kävimme koko porukalla Urupäällä, Eepi osin isänsä hartioilla, mutta tunturissa kuitenkin. Eihän täällä mikään helle ole, mutta sateetonta ja itikatonta. Siis hyvä viettää paljon aikaa ulkona. Ja mehän olemme viettäneet.
Ja lounas!! Juniori ilmoitti jo päiviä sitten, että tänään on hänen kokkausvuoronsa, siis minulla vapaata keittiöstä! En valittanut. Ei lounasruoaksi mitään makkaranpaistoa saatikka savuporoleipiä, vaan mortadellaa, buffalaa, lombardian leipää, marinoitua tomaattisalaattia. Uuuuu… Ja lapsille oli huolella tehtyjä hodareita.
Hangasojan pulputtaessa, sopivan lämpimästi pukeutuneina, lomalaisina, syvään hengitellen… Elämä on!!
Ja ihan huippua. Huiputusreissu, joka säilyköön mielessäni, sydämessäni kauan. Olimme tänään kaksistaan pojanpojan kanssa pikku patikalla: Kiilopään huiputus oli hänellä toiveena, – jo kymmenvuotias on usein maininnut, että haluaa tunturiin, korkealle, huiputtamaan jonkun tunturin ja aamupäivän Urupää ei ollut hänestä tarpeeksi, joten …
Samaan aikaan kun Juniori ja Eepi jäivät mökille valmistelemaan iltaruokaa [salviabroileria!] ja kun minun köksäilyvapaani jatkui, he jäivät lämmittelemään saunaa ja viettämään isä-tytär-aikaa ja Pehtoori lähti korvasienimetsälle [juhannuksen muhennos on varma, – huolella valmistaen aiotaan edelleen korvasienistä juhlapäivinä nauttia], me lähdimme A:n kanssa kohti Kiilopään parkkipaikkaa ja sitten kohti huippua. Ehkä on vaikea muiden ajatella, kuinka hyvä hetki, hyvä patikka se olikaan. Mumminelämää. Parempaa en tiedä.
Muksut mökillä
Kuinka tätä päivää, tai jo eilistä, olenkaan odottanut.
Siitä on aikaa, kun mökille on Juniorin ja lasten kanssa päästy. Nyt päästiin. Kaikenlaisia muuttuvia tekijöitä on aiemmin ollut, mutta nyt!
Teimme matkan rauhallisesti. Eilen aamulla lähdettiin aurinkoisesta Oulusta, poikkeuksellisen paljon ´pit stoppeja´ (Peuran Esso´, jossa Lokki Joonatan EI ollutkaan paikalla, Rollossa French & Burgerissa (”taivallista ruokaa” totesi Apsu) ja vielä Porttipahdassa Cafe Hariannassa jätskillä). Lappi näytti lupaavalta, muksut jaksoivat matkan oikeinkin hyvin.
Saavuimme itikattomalle Hangasojalle neljän aikoihn, ja jo kolmen tunnin jälkeen lapset olivat – hihkuen – ehtineet käydä purolla, noin kymmenen kertaa, tehdä ensimmäiset kaarnalaivat, ruokkia lintuja, kurkata kellariin, olla lämmittämässä saunaa, kokeilla saamelaisten rumpua, kuunnella lintuäänikirjaa, syödä herkkuja, haastaa pelaamaan yatsia, järjestää tikkakisan, nähdä oravan, ihmetellä liiteriä, heitellä kiviä puroon, kokeilla ainakin viisi kertaa veden lämpötilaa, – ja sanoa, tai paremminkin huudahtaa/huutaa ”Mummiiiiiii”.
Myös iskä ja pappa pääsivät jakamaan lasten iloa, saunomaan ja syömään yhdessä: notskimakkara oli ilo ja riemu. Saatikka vaahtokarkkien paistaminen. Ja kuinka tärkeitä omat kuksat ja (A:lle) puukko olivatkaan. Ihan eränkävijöitähän nämä!
Tein kaikkeni ollakseni hetkessä, – niinkuin koko päivän tänäänkin.
Kaunispään munkeilla kävimme, uusi Kuukkeli ja sen Kesport ja tilpehöörikauppakin käytiin aamupäivän sadekuurojen aikana katsomassa. Kierreltiin kylällä ja aika hyvin lapset muistivat tutut jutut parin vuoden takaisen edellisen reissun jälkeen…
Tänään ehkä paras hetkeni oli, kun jossain välissä tullessani takaisin pihalle, kahdesta eri suunnasta kuului ”Tuu mummi tänne!”
Onnen päivä on ollut!
Kauden loppuhuipennus
Se on puolimaraton! Tai vähän ylikin = 24 km.
Hiihdin aurinkoisessa aamupäivän pikkupakkasessa Piispanojan ja Rumakurun kautta Luulammelle.
Olen nyt niin hiihtäjää, niin hiihtäjää.
Rumakurulle (kuvassa) olen toki tänäkin talvena sivakoinut, useinkin, mutta siitä on matkaa Luulammelle vielä viisi kilomeriä. Patikoitu sinne on melkein joka kesä ja maastopyörillä ajeltu, mutta että murtsikalla!
Kun oli niin hieno keli ja aika varma tuntuma, että Luulammella on latukahvila auki, päätin jatkaa. Nousuja mutta mukavia laskujakin matkalla on. Ja onneksi maja oli auki: en tiiä, miten olisin ilman kahvia ja pullaa jaksanut takaisin, huom. Rumakurulta paluumatkan nousut! Minullahan ei tietenkään ollut mukana mitään juotavaa, ei energiapatukkaa, ei suklaata, ei smoothieta.
Tai no olisin jaksanut, mutta … parempi että oli vähän luomudopingia. Näin hiihdosta jäi hyvä mieli ja olo.
Lankalauantai mökissä – ja ulkona
Lankalauantai.
Pakkasyön jälkeen aika varhain aamulla ulos: Pehtoori (liukastelemaan) talvikävelypoluille, mutta minä en luopunut hiihdosta. Onneksi en.
Pehtoori kohtasi ketunkin lähimetsässä.
Eilen ja toissapäivänä (vesi)sade ja toisaalta lämpö ja auringonpaiste pehmensivät ladut, joten pari päivää on tepasteltu kylillä ja pihapiirissä tehty kevättä. Pieni ajatus mäkeen menemisestä kyllä heräsi, kun kuljettiin hisseillä: eilen siellä oli ”retro”-päivä. Vanhat laskettelukamppeet mukana, päällä olisi saanut hisslipun puoleen hintaan ja muita ”veteraanilaskijoita” näytti olevan liikkeellä ja rinteet huippukunnossa! Nyt on jo kolmas vuosi kun en ole rinteeseen mennyt. Jokohan vuosikymmeniä liki intohimoisena jatkunut laskettuluharrastus on minulta ohi? – Vielä en kamppeita kierrätykseen vie; ehkä ensi vuonna nostalgia-rinnepäivä?
Mutta tänään: ilolla vietin aikaa Sivakkaojan, Kiilopään ja Kakslauttasen huudeilla. Hiihdellen ja nautiskellen 15 kilometrin verran. Verraten lyhyen hiihtokauden kilometritavoite (600 km) on jo lähellä täyttymistään. Ja mikä tärkeintä: hiihto tekee hyvää monin tavoin.
Saunottu ja syöty hyvin. Eilen (ja tänään) muflonia! Villilammasta eka kertaa elämässä. Palaan asiaan, reseptien ja kommenttien kera.
Kylillä olisi paljonkin tapahtumia, tekemistä, konsertteja (mm. Petri Laaksonen kappelissa), rotissööritapahtumia, Vaskoolihiihto, Mehtäbaarin lettutarjoukset, Vaskisoittajat (joissa tuttu vuosikymmenien takaa) Kuukkelissa, ja mitä me teemme? Pidämme takkatulta, tehdään (= minä teen) tuntitolkulla ruokaa, istuskellaan ruokapöydässä, minä neulon, Pehtoori tekee ristikkoja, valmistelen hautajaisia, saunotaan, suunnitellaan – vaihteeksi – pihapiiriin vähän remppaa kesäksi, minä mietin, paljon, viesteillään jälkikasvun ja ystävien kanssa, yritetään nukkua, katsellaan telkkaria.
Joskopa huomenna jo jotain mökkihöperöilyn ylittävää?
Aurinkoista ja makoisaa pääsiäistä!
