Mökkielämää

Huomenta.

Valoa tulvi mökin kamariinkin niin, ettei kuuden jälkeen enää voinut nukkua, vaikka olisi kyllä vielä unta suonut saavansa. Sälekaihtimet, verhot eivät auta, sillä valoa tuntuu olevan kaikkialla, koko ajan. Valo on lempeää, kovaa, kirkasta, lämmintä, kylmää, paljastavaa, lohduttavaa, pehmeää. On Lapin kesä, on yöttömän yön aika.

Sääennuste lupasi pilvistä ja + 9 C. Koko päivän on paistanut, aamulla pihatöihin mennessä oli kylmä (+ 5 C), mutta yhteentoista mennessä kerrospukeutumisesta oli vain rippeet jäljellä. Ennätysluminen talvi (120 cm näillä tienoin), lumen paino ja kevättulvat ovat tehneet Hangasojan mökkipihoilla tuhojaan, jättäneet jälkiään. Meidän pihapiirissä ei mitään särkynyttä, vain muutama kuutio viime kesän hiekkaprojektini  maansiirroista on siirtynyt paikasta A paikkaan B, mutta roskaa, tuulenkaatoja, oksia, risuja mökkitontti ihan täynnä. Hyötyliikuntaa niitä siivotessa monta tuntia. Samalla ”pihasisustusta”, kalusteet liiteristä, metsästä oksia etc. koristeeksi, haravointia ja sen sellaista. Ei sääskiä, ei paarmoja, ei tuulta, ei sadetta. Kovin hiljaista, ei juuri linnutkaan laula, järripeipon narina jostain kaukaa…. Hyvälle tuntuu.

Puolelta päivin oli risuroskasta sytytettävä jo notski, ei muuten, mutta oli kova nälkä. Makkaranpaiston ja pienen auringossa istuskelun, ruokalevon, jälkeen lähdimme metsään: olihan se korvasienitilanne käytävä tarkistamassa. Vanhat maastopyörät liiteristä esiin, ja niillä kohti latupohjaa/metsäreittiä ja siitä sitten kävellen toisen vakiopaikkamme tienoille, tunturinkupeeseen, josta löytyi kuin löytyikin reilussa tunnissa muutama litra sieniä. Juhannuksen juhlaruoka on nyt turvattu. 😉  Loppuviikosta käydään toistamiseen toivottavasti kartuttamassa saalista.

Metsässä oli tavattoman kuivaa, maa ritisi jalkojen alla, mikä tuntui vähän oudolle, kun viime viikot on nähnyt uutiskuvia tulvivasta Lapista ja vetisistä metsistä. Toki meidän purossakin on vesi korkealla, ja olihan se saunasta sinne sitten pulahdettava. Poikkeuksellisen lämmintä (+ 9 C) oli vesi.

Onneksi meillä on edes pieni tunturipuro tässä mökin pihapiirissä. Merenrannallahan minä mieluusti mökkeilisin, joki ja järvikin olisivat ihania, mutta onneksi on edes tunturipuro. Onneksi on mökki. Paljon hyvää on…

Puronrannassa on hillakin jo kukassa. Kaunis iltavalo kimmeltää kirkkaan puroveden pinnalla.

On viides vuosi kun osallistun serkkuni ylläpitämään valokuvaushaasteryhmään (Vilmaajat 5) FB:ssä. Viime vuosi oli ehkä vähän vaikea: moni jätti kesken, palautetta tuli  lopultakin aikavähän, ja osa mukana olleista otti (serkkuni ja meidän muidenkin) kehittämisehdotukset henkilökohtaisina herjoina, ja jättivät porukan, vaikka minusta siellä annettu palaute oli 97 %:sti pelkästään rakentavaa (tai aika ajoin vähän mitäänsanomatonta: ”kiva kuva” -tyyliin 🙂 ). Mutta vuosittain vaihtuneen ryhmän (meitä koko ajan mukana olleita ei taida olla kuin kymmenkunta, vaikka nytkin ryhmässä on nelisenkymmentä jäsentä) parasta antia on se, että olemme kuvaajina hyvin eri tasoisia; joten on mukava nähdä ja kuulla miten eri lailla kuvaajat omia ja toisten kuvia näkevät, mihin kiinnittävät huomiota, mitä arvostavat, mihin pyrkivät. Vuorovaikutuksessa oppii! Siis kaiken kaikkiaan olen tykännyt hommasta ja yrittänyt oppia itse ja antaa vinkkejä muille.

Tänä vuonna haaste rakentuu siten, että jokaisella kuukaudella on väri, ja sen ”sisällä” neljä teemaa/adjektiivia. Tarkoitus on, että jokainen laittaisi kuukauden aikana 2 – 4 kuvaa. Nyt tammikuun väri on ollut punainen: teemoina/adjektiiveina intohimo, nopeus, rohkeus – ja vaara. Olen kolme ensimmäistä jo saanut kuvatuksi ja mukaan haasteeseen, ja ajattelinkin, etten punaista ”vaaraa” ehdi, löydä, keksi, joten tyydyn tammikuun osalta kolmeen kuvaan.

Mutta juuri tänään, kun täällä Lapissa, nimenomaan Saariselällä olleella, Wuhanista kotoisin olevalla, nuorella, kiinalaisella naisella on Suomessa todettu ensimmäinen korona-virustartunta, sattui ladulta palatessa vastaan kuvauskohde tähän haasteeseen.

Uutinen tartuntatapauksesta tuli vasta äsken (klo 18) tietoon, ja minä olin kameran kanssa laskettelukeskuksen parkkipaikalla jo iltapäivällä, ihan muita kuvia Vastavaloon ottamassa. Mutta minulla on nyt kuvissani myös vastaus kuvahaasteeseen: punainen, vaara.

Kiinalaiset, joita täällä lomailee tosi paljon, käyttävät paljon punaisia vaatteita, mutta myös suojautuvat. Ovat suojautuneet edellisinäkin vuosina, ennen koronavirusta. Mutta tänäänkin vaikka pakkasta on ollut edelleen -12-17 C osa ulkomaalaisista kulkee avopäin, tuulessa ja pienessä tuiskussakin!

Ja kuinka iloisia he ovatkaan, kun yrittävät opetella hiihtämään tai laskettelemaan. Tänään Luttojoen varressa ainoat vastaan tulleet hiihtäjät oli kuuden hengen kiinalaisryhmä paikallisen hiihto-opettajan kanssa. Ei riemulla rajaa kun yrittävät hiihtää, pysyä ladulla ja laskea pienen pientä mäkeä. Sama porukka oli ladun alussa, kun menin kohti Palo-ojaa ja tunnin päästä, kun palasin. Ja kivaa oli.

Minullekin hiihto maistui. Pehtoori ei tänään(kään) ladulle lähtenyt, vaan päätti jo aamusella, että nyt lähtee Tuulentuvan mökiltä lumikuorma. Ja siinä se ukkelin päivä kului. Varmasti tuli enemmän liikuntaa kuin olisi tunturissa tullut!

Tilanne aamulla.

Keskipäivällä….

Iltapäivällä.

Ja illansuussa.

Nämä neljä viimeistä kuvaa täältä lintukodosta.

Yöllä pakkanen paukkui nurkissa. Heräsinkin siihen, siihenkin. Mutta pakkanen merkitsee myös komeita aamutaivaita, taivaantulia.

Aamupäivän oli vielä hirmu kylmä, Pehtoori sai lähteä yksikseen kylille tepastelemaan, minulla oli ”toimistohommia”. Tais olla viimeinen kerta kun tämän pirtin pöydän ääressä päivittelin rotissöörien sivuja ja laadin kirjeitä. Ja kyllä oli sellaista äpöstämistä, eikä mitään tekemisen iloa, että se näkyy tuloksessakin. Ei eläväistä tapahtumien mainontaa, ei ruokatarinoita, ei mainioita linkityksiä; semmonen ”mää oon täällä vaan töissä” -meininki vapaaehtoishommissa. On korkea aika luopua, kun ei enää ole tunteen eikä tekemisen paloa. Tänään en kuitenkaan luopunut, enkä luovuttanut. Hommat tuli tehtyä, jos kohta vähän viime tingassa, mutta kuitenkin.

Ja iltapäivällä kun pakkanen oli jo puolittunut (nyt -15 C) ajelin Kiilopään huudeille kävelemään ja kuvailemaan. Siellä on lumikirkko, jonka alttariseinä on kovasti kenollaan kohti ”kirkkosalia”. Mutta tänään ”vain taivas kattona”  – paikka oli pyhän oloinen, ja kirjaimellisesti luonnonkaunis.

Olen käyttänyt eräänkin tovin etsiskelllen postausta (ja kuvia) kertoakseni siitä päiväpatikasta, jonka teimme ´joskus´. Minun mielestäni olimme siellä ’jonakin vuonna’ alkukesästä, jolloin kurun pohja oli täynnä vettä, ja itikatkin jo haittona. Pehtoori väittää, että olemme kävelleet siellä isänpäivänä! Siis marraskuussa!

Taas kerran on tullut todistetuksi se, mistä historiantutkimuksessa (ja ihmiselämässä) useinkin kiisteellään: muistitieto ei ole luottettavaa muuta kuin kertomaan siitä, MITEN (eri tavoin asioita) muistetaan, ei siitä, mikä on ”absoluuttinen totuus” (jollaista en monessa asiassa usko olevan olemassakaan). Se, että otetaan selvää, MIKSI muistetaan eri tavoin, on mielenkiintoista ja avaa tutkimuksellisestikin uusia näkökulmia, ja tuo vastauksia.

Mutta siis: tänään olen hiihtänyt Hirvaskurussa (kiitos vinkistä Naantaliin!). Aiemminkin olen ollut siellä joskus: joko alkukesästä tai marraskuussa – entäpä jos molempina? – Joka tapauksessa sielläpä oli tänään hiihtäjän hyvä hiihdellä. Tosin ei edes hyvällä tahdolla voi väittää minun suksimistani sujuvaksi. Ei ole kyse lentävästä liikkeestä ladulla – ehei, enempi vähempi sellaista hiljalleen kulkemista on laduilla kulkuni. Mutta sellainenkin on hyväksi, ulkoilma on hyväksi, liikkuminen on hyväksi, luonnon ihailu on hyväksi, leppoisa kuvaaminen on hyväksi. Siinä se iltapäivä vierähti.

Aamupäivällä olin kylillä: kaupassa (jossa oli paljon yskiviä kiinalaisia – onhan järkyttävää, kuinka moiseen kiinnittää huomiota, kun antaa uutisoinnin luoda huolta!) ja kävelemässä (jossa oli jo aamuyhdeksältä monia, monia aasialaisia ilman pipoja vaikka pakkasta oli melkein -20 C. Toki siinä saa flunssan! Onneksi ihan tavallisen flunssan.)

Kuvaamassa toki olin. Olen hiljalleen ajamassa alas kuvatoimituksia kuvatoimisto Vastavaloon, siellä pian 2000 kuvaani, ja nyt suunnilleen kuukauden vielä sinne aktiivisesti kuvaan, – sitten olkoon sivuseikka arjessani.

Arjelta ei muutoin ole tänään tuntunut. Pakkasen ja liikkumisen lisäksi on ollut sauna ja sapuska (veriappelsiinilohta ilman veriappelsiinia korvasin appelsiinin greipilllä), YLE Teeman tv-sarja Ferranten kirjasarjasta on vaikuttava, kuten kirjatkin. Ei ole muovinen, eikä tekotaiteellinen, on hyvä. Ainakin ensimmäisen jakson katsottuamme vaikutelma on tuo. Juhlaa on, kun telkkarissa on vaihtoehtoja Putoukselle, Posselle, rallille ja ties mille. Kaikki nämä ovat tehneet juhlan.

Näinä menneinä lumettomina päivinä ja unettomina öinä ei voinut uskoa, että vain 500 km kotoa pohjoiseen, täällä maailman uutisvirran yhden juonteen keskipisteessä (Ivalon (aiheettomat) Korona-epäilyt), lähes kokonainen  vuorokausi kuluu lunta lapioidessa ja nukkuessa. Tänään metrinen hanki on vielä vähän noussut: lähes koko päivän on satanut pehmeää, valkoista lunta. Se ei ole haitannut meidän mökkieloamme. Ihan tyventä on ollut, eikä pakkastakaan haitoiksi asti (-10 C).

Lapin tiaisilla ja muilla linnuilla sen sijaan lumi on hieman heikentänyt elinolosuhteita! Lumikuorma on käynyt ylivoimaiseksi.

Pehtoori kyllä korjasi tämän tänään, ja aikoi ensi viikolla tiputella lumia Tuulentuvan katolta, jottei tapahtuisi mitään dramaattisia romahduksia.

Mies on tällä kertaa ollut myös ”lumilinko-vastaava” ja tehnyt kaikki polut saunalle, purolle ja liiteriin sekä ajellut pihan. Minä olen tyytynyt hifistelemään, siistimään ja hiomaan.  Nyt on hyvä täällä pihapiirissä kulkea.

Minulla kun oli vähemmän hommaa, lähdin pienelle hiihtolenkillekin. Ja kuinka maailma onkaan pieni!! Ei sielllä laduilla montaa vastaantulijaa ollut, mutta kuinka ollakkaan! Juuri Piispanojan päivätuvan kohdalla  hoksasin jotain tuttua kahdessa reippaassa hiihtäjässä! Naantalilaiset! Olimme hämmästyneitä ja iloisia! Ja ihmettelimme! Että voitiinkin sattua yhtä aikaa… !

Mökille palauduttua kannoin pöpökarkotuksessa olleet petivaatteet sisälle ja sitten pääsin saunaan. Niin hyvä! Ja ruokakin oli linjassa päivän hyvien juttujen kanssa: Lokan peledsiikaa voissa paistettuna. Taas kerran tuli todistettua, että runsaassa voissa paistaminen sopii vaalealle kalalle. Eikä oheen tarvinnut kuin salaattia, munakokkelia ja vähän palsternakkaa. Oli hyvää.

Ja eihän me tässä illalla paljon muuta ole puuhattu kuin katsottu yksi Netflix-leffa (Crazy Rich Asian -kirjasta (Ökyrikkaat aasialaiset) tykkäsin, leffa oli ”muovinen”), yhdet villasukat sain neulottua valmiiksi, tietysti vähän lukemista ja nuorten kanssa chattailyä. Kuvien kanssa en ole tänään paljon jaksanut puljeerata.

Hyvää mökkielämää.