Liikkuminen

Hiihdolle hyvästit!

Tänään vielä kerran lempireitille, Pieranvaaran reunaa kohti Ahopäätä ja Vävypäätä, ”ylängöllä” pitkään nautiskellen, pysähdellen, kuunnellen. Lisämutkan kautta takaisin mökille ja rantasaunaan.

Ei tänään mikään hyvä hiihtokeli ollut. Taisi olla ensimmäistä kertaa tälle reissulle, kun oli kunnon hankikanto. Yöpakkanen teki hangista kimmeltäviä, kantavia. Kestohangille en poikennut, – mutta elämä kantaa.

Ja hiihtäminenkin. Vallan mainiolta tuntui vähän haastavasta vesi-pakkaskelista huolimatta.  Tänään kauden päätös: huomenna Ouluun ja sukset jääkööt mökin liiteriin.

Lopultakin tästä tuli paras hiihtovuosi minun ´urallani´ ikinä. Oikeat, tosihiihtäjät eivät kilometrejä laske, eivät niillä leuhki (kuin vasta kolmannessa lauseessa :D) mutta minä olen laskenut joka ikisen tänä talvena suksimani kilometrin, niin Oulussa kuin täällä Saariselän tuntureillakin.

En yritäkkään väittää, että ne olisivat olleet pelkkää iloa ja liikkumisen riemua. On ollut pimeitä aamuja, pyryä, purevaa pakkasta, kertakaikkista räpeltämistä kaikki nousut ja epävakaita laskuja siellä sun täällä. Mutta myös letkeää, rauhallista liikkumista, sujuvaa sivakointia, lentävää keliä, aika yksikseen luonnossa (jopa Auranmajan laduilla) kulkemista, lepoa ladulla, aina parempaa kun edestakaisin Koskelantiellä tepastalu. Äänikirjan siivittämänä sivakoimista, punaisia poskia, kalorinkulutusta, nälän hankkimista, raitista ilmaa, – ja täällä tuntureilla ja niiden kupeessa kaikki hyvä potenssiin monta – lisäksi maisemat, luonto, valo, hyvä hämärä, huikea aurinko.

Ei mitään laturaivoa havaittuna, täällä mökkimaisemissa useimmat – ”tuntureiden elinkautiset”, Lapin kävijät luonnostaan – tervehtivät, saattavat latujen risteyskohdassa muutaman sanan vaihtaakin.

Tavoitteenani oli hiihtää enemmän kuin viime vuonna – haastoin siis taas vain itseni. Tänä vuonna en ollut ladulla ihan niin usein kuin viime vuonna, koska —  tiedättehän: ”urheilija ei tervettä päivää näe”, ja lisäksi oli kalusto-ohjelmia: sukset huollossa silloin kun oli parhaat kelit, sukset mökillä kun minä Oulussa tai toisinpäin. Tai jotain muuta enemmän tai vähemmän motivaatio-ongelmaksi laskettavaa. Mutta tänä vuonna hiihtelin vähän pitempiä lenkkejä kuin viime vuonna. Ja kun viime vuonna kilometrejä tuli noin 600 niin nyt heittämällä enemmän. 😀  Reilusti yli 600 (= 638) km! Ei meillä lasketa :D, mutta … Me (harrastelija)hiihtäjät nyt vaan ollaan tarkkoja kilometreistä. Tai me suorittajat tykkäämme välitavoitteista tai jotain… Satoja hyvän mielen kilometrejä joka tapauksessa.

Oikeasti yritän siis selittää, että hiihtäminenkin on hyvää elämää. Ainakin on ollut minulle. Suosittelen kokeilemaan.

”Miksi aina pitäisi pysyä ladulla? 

Hanki kyllä kantaa, 

ja elämä.”

(Piirrokset ja aforismit Maija Paavilainen)

Hangasojalle taas hyvästit

Lähtösauna tänään. Ei ehkä tarvinne ryhtyä kirjoittamaan ylistystä sille. Vakilukijat lienevät jo kyllästyneet moisen pikku mökkerön ikiaikaiseen hehkutukseen. Totean vain, että johan se oli taas hyvä.

Purolle kävin äsken heittämässä hyvästit. Kimmeltävän hankikannon alla hiljaa virtaa Hangasoja.

Tänä vuonna sulassa paikassakin vesi tosi matalalla. Ja kuului metson nakutus. Se on kuulunut pitkin viikkoa – yleensä joskus päivän valoisimpaan aikaan, mutta äsken hiljaisessa illassa taas. Pehtoori on muutamanakin päivänä kierrellyt metsässä liukulumisuksilla sitä etsimässä, mutta ei havaintoja.

Nyt alkaa tämä luppoilu täällä olla lopuillaan: kunnes jälleen palaamme.

On pääsiäisen toinen pyhä, eikä tänään ollut syytä lähteä alas, ei lähteä ajelemaan Ouluun. Ei töitä, ei kandiseminaaria, ei kokoussumaa, ei Torniossa valokuvausopintojen lähiopetusjaksoa, ei yhdistystoiminnassa vuosikokouksen valmistelua, ei toimintakertomusten tekoa, ei kuvauskeikkoja, ei hammaslääkäriä, ei mitään pelottavia tutkimuksia, ei perhepäivähoitoa, ei äidistä huolehtimisjuttuja eikä sairaalakäyntejä, ei kertakaikkisesti mitään syytä lähteä Ouluun.

Vaikka moni noista syistä ovat olleet mieluisia perusteita sulkea mökin ovet ja palata kotiin, tänään olen ollut ihan mahdottoman mielissäni, kun ei ollut mitään tarvetta lähteä pois Hangasojan varrelta, ei syytä vielä jättää tuntureita. Tänään tämän reissun huikein auringonpaiste, mitä kaunein – vai komein – kevättalven päivä.

Yhä ylös yrittää: Iisakkipää, tulossa olen!

Ja ladun varressa jo vihersikin!

Hirvaskurun pohjalla näkyi hyvin, miksi juuri näillä kohdin on aika vaikea patikoida tai pyöräillä keväisin tai alkukesästä: hetteikkö, lähde, puronpätkä on jo tähän aikaan vuodesta hyvinkin kosteaa, joten kun lumet molemmin puolin tuntureilta sulavat, on kurussa vettä yli saappaanvarren. Koettu on.

Olen joskus tainnut kertoakin, että en ole kovinkaan mielelläni kuvattavana ja että ollaan tehty perheen ja Pehtoorin kanssa kaksistaan viikon tai parinkin reissuja, joilta on satoja kuvia, eikä minusta yhtäkään. Paitsi, että viimeisen kymmenen vuoden ajalta, jolloin olen raahannut mukanani isoa, painavaa järkkäriä teleputken kanssa, on käynyt enemmän kuin kymmenen kertaa, että kun piipahdan vessaan, annan kameran Pehtoorille todeten ”piäppä tuota, käyn vessassa” ja sitten, kun astun vessan ovesta ulos, mies on kamera valmiina ja kliks! Ainakin Japanista, Rumakurulta, Umbriasta, Tampereelta, on kuva kun tulen vessasta: monet vessan ovet laadukkaina backgroundeina! Että sellaisia turistikuvia. Tänään en käynyt Tuulentuvassa pissalla, mutta silti minusta on kuva (itse asiassa useampikin!) vanhan mökin portailta. Tämä historiallinen tapahtuma tässä!  Ja tausta on paljon parempi kuin vessojen ovet.

Huolimatta siitä, että edelleen on oltu  vain ihan kaksistaan,  olen tykännyt kokkailla kaikenmoista. Tänään pääruokana pääsiäisen klassikkoa; parsarisottoa, karitsanfileitä (rosmaniinin ja valkosipulin kanssa) ja tomaatti-granapadano-juustoa balsamicokastikkeella. Olispa vielä ollut juureen leivottua leipää, ei ollut, mutta punaviiniä oli.

Usein mökillä syödään juhlaruokana lähiruokaa: Inarin Menesjärveltä poronfilettä, Lapin puikulamuusia, itse poimittuja korvasieniä Pieranvaaralta ja kaarnikkahyytelöä tehtynä Kutturantien varren marjoista, mutta tänään uusseelantilaista karitsaa tuotuna Oulusta, italialaista risottoa, parmesaania ja balsamicoa, espanjalaista parsaa, perulaista syrah-viiniä. Mutta en aio syyllistyä, en todellakaan. Hyvää oli, oikein hyvää.

Aurinko paistaa vieläkin korkealta, – tuntuu keväälle, hyvälle.

Huhtikuun tiistai. Ei tunnu tiistailta. Eikä ihan tavalliselta mökkielon päivältä.

Tulevaa historiaa tänään

Minullahan on tässä blogissa muutamat ihan omat, ihan vain itselleni asettamani rajat niille asioille, joista täällä kirjoittelen, yksi niistä on ollut se, etten juuri poliittisiin asioihin täällä ota kantaa (Paavo V.  ja muutama muu poikkeus on joskus ollut 🙂 ), mutta nyt on kyllä todettava, että olipa hyvä mieli katsella tänään Suomen NATOon liittymisseremonioita. Pieni suuri asia. Vai sittenkin oikeasti suuri. Historiankirjoittajat sitä joskus saavat pohtia ja argumentoida, mutta tämä historiankirjoittaja on nyt vähän turvallisemmalla mielellä maailman turvallisuuspoliittisessa tässä päivässä.

Eikä siinä vielä kaikki! Tänään monta muutakin hyvää asiaa.

Hiihtokoulussa

Olen tänäänkin hiihdellyt. Ihan itsekseni, sekä koulussa!

Elinikäinen oppiminen on ollut mantra, jonka tulin yliopistovuosinani oppineeksi ja sisäistäneeksi, ja jota koetin opiskelijoillenikin painottaa, mutta että vielä näillä vuosilla hiihtokouluun. Toki olen käynyt lasketteluopissa,  slalomin (!!) alkeiskurssilla ja ”edistyneen” yksityisopetuksessa, lautailuopissakin, mutta että murtsikkaa opettelemaan tässä iässä ja näillä kilometreillä! Nöyrä tuntuma kuitenkin oli, että ainahan on varaa ottaa vastaan neuvoja, saattaisipa niistä olla iloakin – ja vauhtia ladulle! 🙂

Oli oikein hyvä kokemus. Melkein Saariselkä – Laanila -”parfyymilatu” väli hiihdettiin edestakaisin, ja siinä käytiin tekniikat läpi, kokeiltiin, sain katsoa mallisuorituksia, tulin ohjatuksi. Kerroin opellle, että lähdin hiihtokouluun ihan vaan sen takia, että vävykin on käynyt, ja että meillä on hänen kanssaan vähän hiihto niinku yhteinen harrastus ja vähän ”niinku skabakin”. Kerrassaan fiksu opettaja sanoi lopuksi, että ”voit sanoa vävylle, että moni asia oli kyllä ihan hyvin jo lähtiessä” 😁

Silti, ehkä kuitenkin, opin ainakin kaksi asiaa tekemään uudella, paljon entistä paremmalla tavalla: ”Vuorohiihdossa pitää opetella kunnolla pysymään yhdellä suksella liu’un päällä”. Ja nousuissa pitää  ”astua kunnolla, pysyä aika pystyssä, suorana ja kädet melkein kiinni kyljissä.” Eli lipsu enää. Ei ainakaan niin helposti kuin ennen, haarakäynti tullenee vähenemään. Nyt vaan pitää saada opit kehon muistiin ja ”automaattisiksi”. Onneksi kelejä ja latuja treenaamiselle näyttää olevan vielä jäljellä.

Tuulesta temmatut jutut elävöityvät 

Blogini pitkän historian vaiheissa on ollut monia hyviä juttuja, elämäntapahan tämä. Tämä on vienyt kolumnistiksi, esitelmöimään, tästä on tullut oma reseptiarkisto, matkapäiväkirjojen julkaisufoorumi (ennen vain nettisivut), tämä on tuonut kommenttaattorituttavuuksia, voisikohan teitä monia sanoa ”virtuaalitutuiksi/ystäviksi”, on löytynyt uusia Insta- ja FB-seurattavia/seuraajia, muutamien kanssa on vuosien varrella viesteilty ohi kommenttilaatikoiden, kiitos näistä kaikista – sitten on ollut muutamia uusia kohtaamisia ihan livenä.

Ennen tätä päivää niitä on ollut kolme: Katri (ja Pasi!), Jarin ja Lähes naapuri. Heitä tuskin olisin tavannut ilman näitä päivittäisiä höpinöitäni. Tänään neljäs! Lapin luonto ja Hangasojan varrella mökkeily – niistä postaamisen ”seurauksena” tänään mahdottoman mukava lounastapaaminen Kaunispään Huippu-ravintolassa. Ihan ulkomailta asti blogiani seurataan! Vähänkö olen otettu.

Mökin ikkunasta

Tämä talvi on ollut pitkästä aikaa runsas revontulivuosi – tai siis, että niitä on näkynyt usein ja hyvin etelässäkin. Ja joka kerta minä olen ne missannut. Huolimatta, että puhelimessa on revontulivahti. Yleensä olen ollut nukkumassa tai en ole iltasella enää pitänyt puhelinta lähettyvillä tai taivas on (Oulussa) ollut pilvessä juuri silloin kuin taivaalla on ollut reposia. Eiliselle illalle niistä tuli hälytys. Liian myöhään. Olin juuri sammuttelemassa pihavaloja, hampaiden pesulla ja menossa nukkumaan kun mökki-ikkunasta näkyi jotain sini-vihreää… En enää jaksanut lähteä. Olkoot tämän vuoden reposet. Ensi talvena sitten.

Tuossa meidän mökin uudesta ikkunasta olen kyllä tälläkin lomasella ollut iloinen. Ehkä juuri näin kevään valon ja kimmenltävien hankien aikana se on parhaimmillaan. Nojatuolissa istuskellen, lapsenlapsille neuloen voi nauttia ihan ”in situ”, ihan omalla paikallaan näkymästä ulos.

Ja kyllä, kyllä rantasaunakin on jo lämmitetty.

Hyvä tikkutiistai.

(Pääsiäisviikon tikkutiistaina vuollut päreet tuovat tulevaan onnea. Tänään sitä ei ole vaikea uskoa.) 

Lapin hulluus … mitä se lieneekään. Mutta siihen minut on jo varhain, viimeistään teininä, opetettu. Sen opin aika helposti. Elämänikäinen hulluus tämä on ollut.

Tänään, huikean lauantain iltapäivänä, taas kerran mietin, kuinka onkaan hienoa, että näissä maisemissa kesät talvet, syksyt keväät, olen saanut jo vuosikymmeniä lomilla olla ja kulkea. Mietin, kuinka paljon elämästäni olisi puuttunut, jollei siinä Lapilla, Saariselälllä, Hangasojalla olisi ollut oma tärkeä kolonsa, kaipuunsa, olonsa, onnensa.

Rantasaunan (jonka Pehtoori oli lämmittänyt valmiiksi odottamaan paluutani hiihtolenkiltä) lauteilla sitä ääneen ajattelin, ja Pehtoori (joka melkein jokaisella Lapin reissulla on mukana ollut ja ihan yhtä lailla hurahtanut hänkin) totesi, jotta jollei olisi Lappia, olisi mökki jossain muualla ja siihen samanlainen tunne. Ehkäpä, mutta en ole ollenkaan varma. Mökki jossain Kainuun vaarojen kupeessa, Hailuodossa meren rannalla tai Savon sydämessä? MIkseipä! Mutta. Mutta kun Lappi on eri!

Hoksaathan nuo kristallit hangella? – Onnen rippusia. Valoja elämässä.

Vastoin alkuperäisiä aikeita (Iisakkipään ylitys etc.) teinkin tänään lyhyemmän lenkin. Ja otin oikean kameran mukaan. Mehupurkin, ja pari palaa suklaata. Ihan pelkkää nautintoa siis.

Tänään on vielä ollut ”vaihtopäivä”: etelän hiihtolomalaiset ovat lähteneet, keskisuomalaiset tulleet, joten laduille ei monikaan vielä ehtinyt/lähtenyt. Siellä oli mahdottoman hiljaista (äänikirjan suljin ensimmäisten minuuttien jälkeen), levollista, täysin tyventä, ilmaa kirkastava pikkupakkanen, ei luistoa juurikaan, mutta väliäkö sillä. Mie ”oleilin” ladulla melkein pari tuntia, ehkä noin 13 kilometriä, – väliäkö numeroilla.

Niin olin kiitollinen – kaikesta. Kaikesta.

Elämänmeno ja päivien kulku mökillä ollessa määräytyy paljolti valon ja sään mukaan. Aamulla sen jälkeen kun on löytänyt rillit nenälleen ja villasukat jalkaansa, tulee seuraavaksi katsottua ulkolämpömittaria, taivaan väriä ja ilman laatua. Tänään seitsemältä: – 25 C, pilvetön taivas, aurinko nousemassa. Siis ei aamuladulle!

Koska tällä viikolla olisi joka tapauksessa edessä Ivalossa käynti, päätimme hoidella sen heti alta pois odotellessamme pakkasen hiipumista. Vähän jännitimme, olisiko mökkitie aamulla poikki, pääsisimmekö vesijohtoremontin ohi. Pääsimmehän me, kun tovin odottelimme, että kaivuri siirsi soran pois edestä.

Ivalossa käyntiin (33 km suuntaansa) on usein eri syitä, kuten rautakauppa, kalaostokset, joku tilpehööri sähkökaupasta tai Euronicistä, Alko, apteekki, kukkakauppa, kesällä ”tori” = pieni kioski, jossa on mansikoita, kirsikoita, uusia perunoita, jne. Ja nyt jo toista kertaa Extra Piste.

Nuoriparihan sen on bongannut, ja meille suositellut. Se on sellainen paikallinen Tokmanni, monipuolisempi ja jotenkin siistimpi. Ja metka juttu on se, että siellä on kaikkia, siis kaikkia islantilaislankoja yksi pitkä seinällinen. Sellaisiakin, joita monen islantilaisneuleisiin hurahtaneen tiedän tilanneen suoraan Islannista. Extra Pisteellä ei ole verkkokauppaa, mutta sähköpostitse ovat jotkut kyllä tilanneet ja haluamansa saaneet. Mie ostin tänään ´ihan vaan varuilta´ muutaman kerän. 😀 Ja toki sieltä löydettiin edullisia siivoustarpeita ja konetiskiainetta etc. K-marketista haettiin kalaa ja spessuruokaa ja Euronicsista uusi hiiri. Ei siis mikään hukkareissu.

Yhden aikoihin mökin mittarissa oli enää – 18 C, ajelin Laanilan latuparkkiin ja lähdini siitä kiertämään Pieranvaaraa ja vähän edemmäskin. Jänkä-tolpalla Ahopään reunamilla (siis jo vähän korkeammalla) on mittari, ja siinä oli enää – 8 C. Ylempänä on lämpimämpää…

Pakkaskeli ei ollut mikään lentävä, esim. Laaniselän pitkässä laskussa oli hiihdettävä, ei mitään vapaakyytiä.

Mutta ei sillä väliä. Ihan hullun hyvältä tuntui olla tunturissa.

Ja ilta visusti lämpimässä mökissä, nyt pakkasta taas sen – 25 C.

(Uutisissa oli kuvaa Euroopan keskuspankin kokouksesta täällä Saariselän maisemissa (näyttivät olevan Suomen Pankin majoilla), mutta ulkokuvat oli kyllä otettu eilen, sillä tänään on ollut kirkas, huikean kaunis pakkaspäivä. No tuohan ei tietenkään ollut uutisten surkein juttu: ei kavala maailma pääse täälläkään kokonaan unohtumaan.)