On tasan kaksi viikkoa siihen, että lähdetään mökille. Kuukauden päästä voinee aloittaa pyöräilykauden. Ja on tasan kaksi kuukautta, että lähdetään reissuun – lomamatkalle jonnekin Eurooppaan.
Näistä maininnoista huolimatta hoksaan, että yhä useammin kerron siitä, mitä olen tehnyt (mennyt) kuin siitä, mitä aion (tuleva), mutta silti minä edelleen, aina vain, mitään kokemuksistani oppimattomana, odotan jotain. Reissua, tapaamista, jonkun asian valmiiksi tulemista, projektin päättymistä, juhlaa, asioiden asettumista paikoilleen. Odotan ja lasken päiviä, ja sitten jos kaikki ei menekään kuten oli toive, olen pohjamudissa.
Tämä vuosikausia, ainakin työsähköpostieni lopussa ollut motto (sellaiset olivat maan tapa joskus vuosituhannen alussa) pitää edelleen paikkaansa. ”On minussa se vika.”
Hyvä on.
Mutta en minä menneisyydessä elä,
vaan unelmat edeltä käsin.
On minussa se vika.
– Juice Leskinen
Nyt siis taas lasken päiviä tulevaan. 🙂
Osaan minä kyllä nauttia tällaisistakin päivistä kuin tänään. Oli tämän vuoden hienoin ulkoilusää! Pari sopivaa pakkasastetta, liki tyven, aurinkoa kirkkaansiniseltä taivaalta. Ei mitään sovittua, ei luvattua tekemistä. Ja takana muutama päivä vailla liikuntaa ja kaksi kortisonipiikkiä. Oi, että! Kylläpä hiihtäminen oli iso ilo!
Ensimmäistä kertaa hiihtelin Hiukkavaaran huudeilla, noin kahdeksan kilometrin latu edestakaisin ihan uusissa maisemaissa kaupungin toisella laidalla (jo yhdeltätoista Hönttämäen latuparkki oli aivan täynnä, tienvarsipysäköinniksi meni). Ja ladulla väkeä kuin Saariselän parfyymiladulla koronakeväänä! Tänään perinteisen ja luistelun ladut mennen tullen molempiin suuntiin liki ruuhkaksi asti täynnä. Minulle ihan ennennäkemätön kokemus. Mutta pysyin virrassa …
Tänäänkin ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.” – Minna Canthin ja tasa-arvonpäivänäkin tulevaan jo katsellen.