Huhtikuun tiistai. Ei tunnu tiistailta. Eikä ihan tavalliselta mökkielon päivältä.

Tulevaa historiaa tänään

Minullahan on tässä blogissa muutamat ihan omat, ihan vain itselleni asettamani rajat niille asioille, joista täällä kirjoittelen, yksi niistä on ollut se, etten juuri poliittisiin asioihin täällä ota kantaa (Paavo V.  ja muutama muu poikkeus on joskus ollut 🙂 ), mutta nyt on kyllä todettava, että olipa hyvä mieli katsella tänään Suomen NATOon liittymisseremonioita. Pieni suuri asia. Vai sittenkin oikeasti suuri. Historiankirjoittajat sitä joskus saavat pohtia ja argumentoida, mutta tämä historiankirjoittaja on nyt vähän turvallisemmalla mielellä maailman turvallisuuspoliittisessa tässä päivässä.

Eikä siinä vielä kaikki!

Tänään monta muutakin hyvää asiaa.

Hiihtokoulussa

Olen tänäänkin hiihdellyt. Ihan itsekseni, sekä koulussa!

Elinikäinen oppiminen on ollut mantra, jonka tulin yliopistovuosinani oppineeksi ja sisäistäneeksi, ja jota koetin opiskelijoillenikin painottaa, mutta että vielä näillä vuosilla hiihtokouluun. Toki olen käynyt lasketteluopissa,  slalomin (!!) alkeiskurssilla ja ”edistyneen” yksityisopetuksessa, lautailuopissakin, mutta että murtsikkaa opettelemaan tässä iässä ja näillä kilometreillä! Nöyrä tuntuma kuitenkin oli, että ainahan on varaa ottaa vastaan neuvoja, saattaisipa niistä olla iloakin – ja vauhtia ladulle! 🙂

Oli oikein hyvä kokemus. Melkein Saariselkä – Laanila -”parfyymilatu” väli hiihdettiin edestakaisin, ja siinä käytiin tekniikat läpi, kokeiltiin, sain katsoa mallisuorituksia, tulin ohjatuksi. Kerroin opellle, että lähdin hiihtokouluun ihan vaan sen takia, että vävykin on käynyt, ja että meillä on hänen kanssaan vähän hiihto niinku yhteinen harrastus ja vähän ”niinku skabakin”. Kerrassaan fiksu opettaja sanoi lopuksi, että ”voit sanoa vävylle, että moni asia oli kyllä ihan hyvin jo lähtiessä” 😁

Silti, ehkä kuitenkin, opin ainakin kaksi asiaa tekemään uudella, paljon entistä paremmalla tavalla: ”Vuorohiihdossa pitää opetella kunnolla pysymään yhdellä suksella liu’un päällä”. Ja nousuissa pitää  ”astua kunnolla, pysyä aika pystyssä, suorana ja kädet melkein kiinni kyljissä.” Eli lipsu enää. Ei ainakaan niin helposti kuin ennen, haarakäynti tullenee vähenemään. Nyt vaan pitää saada opit kehon muistiin ja ”automaattisiksi”. Onneksi kelejä ja latuja treenaamiselle näyttää olevan vielä jäljellä.

Tuulesta temmatut jutut elävöityvät 

Blogini pitkän historian vaiheissa on ollut monia hyviä juttuja, elämäntapahan tämä. Tämä on vienyt kolumnistiksi, esitelmöimään, tästä on tullut oma reseptiarkisto, matkapäiväkirjojen julkaisufoorumi (ennen vain nettisivut), tämä on tuonut kommenttaattorituttavuuksia, voisikohan teitä monia sanoa ”virtuaalitutuiksi/ystäviksi”, on löytynyt uusia Insta- ja FB-seurattavia/seuraajia, muutamien kanssa on vuosien varrella viesteilty ohi kommenttilaatikoiden, kiitos näistä kaikista – sitten on ollut muutamia uusia kohtaamisia ihan livenä.

Ennen tätä päivää niitä on ollut kolme: Katri (ja Pasi!), Jarin ja Lähes naapuri. Heitä tuskin olisin tavannut ilman näitä päivittäisiä höpinöitäni. Tänään neljäs! Lapin luonto ja Hangasojan varrella mökkeily – niistä postaamisen ”seurauksena” tänään mahdottoman mukava lounastapaaminen Kaunispään Huippu-ravintolassa. Ihan ulkomailta asti blogiani seurataan! Vähänkö olen otettu.

Mökin ikkunasta

Tämä talvi on ollut pitkästä aikaa runsas revontulivuosi – tai siis, että niitä on näkynyt usein ja hyvin etelässäkin. Ja joka kerta minä olen ne missannut. Huolimatta, että puhelimessa on revontulivahti. Yleensä olen ollut nukkumassa tai en ole iltasella enää pitänyt puhelinta lähettyvillä tai taivas on (Oulussa) ollut pilvessä juuri silloin kuin taivaalla on ollut reposia. Eiliselle illalle niistä tuli hälytys. Liian myöhään. Olin juuri sammuttelemassa pihavaloja, hampaiden pesulla ja menossa nukkumaan kun mökki-ikkunasta näkyi jotain sini-vihreää… En enää jaksanut lähteä. Olkoot tämän vuoden reposet. Ensi talvena sitten.

Tuossa meidän mökin uudesta ikkunasta olen kyllä tälläkin lomasella ollut iloinen. Ehkä juuri näin kevään valon ja kimmenltävien hankien aikana se on parhaimmillaan. Nojatuolissa istuskellen, lapsenlapsille neuloen voi nauttia ihan ”in situ”, ihan omalla paikallaan näkymästä ulos.

Ja kyllä, kyllä rantasaunakin on jo lämmitetty.

Hyvä tikkutiistai.

(Pääsiäisviikon tikkutiistaina vuollut päreet tuovat tulevaan onnea. Tänään sitä ei ole vaikea uskoa.) 

2 Comments

  1. Minäkin kävin parin tunnin hiihtotekniikkaopissa tammikuussa. Siitä oli apua erityisesti tasatyöntöteknikkkaan. Mieleeni on jäänyt pari lausahdusta: ”hiihdossa on aina appelsiinit kainaloissa ja kädet iskee kuin ruoska”

    Tuo yhden suksen liuku on semmoinen juttu, mikä alkoi loksahtaa viime talvena kohdalleen. Hyvä keino havainnoida tätä on kuunnella: jos suksi läpsähtää äänen kanssa laatuun, silloin yhden suksen liuku ei toteudu (vaan toinen suksi laskeutuu liian aikaisin maahan).

    Tuo mäkien kipuaminen vaatisi vielä oman tuntinsa, mäkiä kun täällä riittää. Seinäjyrkät mäet on minulle vielä tekemätön paikka, vaikka aika monen kukkulan päälle jo kiipeänkin latua pitkin.

    1. Sinullakinhan on tunnetusti avoin mieli uuden oppimiselle. Ja tässä sama kokemus kuin minulla ja meidän Vävyllä. Oppi auttaa. Tuo ”appelsiinit kainalossa” onkin hyvä muistisääntö, vaikka ihan noin napakasti mun ope ei sitä ilmaissutkaan. Minähän en seinäjyrkkien mäkien juurelle enää hakeudu (esim. Kulmakurun lenkki jää täällä hiihtämättä), mutta muuten täälläkin enemmän ylös-alasmenoa kuin tasaista.

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.