Perjantai-iltapäivän postauksen jatko …
Iso Pölly (326 mpy) huiputettu!
Yksi Kainuun reissun tavoite oli tehdä siellä pieni patikointilenkki Vuokatinvaaralle. Kesävaellusreittien karttaa katseltuamme valitsimme Eino Leino -reitin.
(kuten tavallista, kuvat suurenevat klikkaamalla)
Reilu puolitoista tuntia seitsemän kilometrin reittiin kului. Saariselän ja UKK-puiston hyvin merkittyihin luonto- ja kävelyreitteihin tottuneilla olisi ollut sanottavana pari valittua sanaa Vuokatin viitoitusmestarille tai mikä viskaali lieneekään noita reittien merkkaamisia hallinnoi. Mutta emme sentään eksyksikseen joutuneet, vaikka välillä oli vähän hakemisessa, mihin suuntaan jatkettaisiin.
Sää suosi, ihan viimeiseen kilometriin asti. Sen ajan sitten puottikin vettä niin, että pehtoori, jolla ei ollut viittaa kastui aikas totaalisesti.
Olimme kiivenneet Vuokatin louhista rinnettä ylös huipulle, sieltä olimme ihailleet Naapurivaaran vihertäviä laihoja, kierteleviä Sotkamon vesiä ja sinertäviä vaaroja. Ainostaan järvi oli vielä katselematta. Kapusin vuoren toiselle puolelle, kallionkielekkeelle, joka melkein äkkijyrkkänä putosi järveen. Siitä voin nähdä yli tuon tumman lammen, jonka rantoja lumpeet kaarsivat, näin vastarannan jylhän kuusikon ja kappaleen kesäistä taivasta… Aurinko laski juuri, sen rusko leimusi hetkisen kuusten latvoilla, mutta pian laskeutui kesäyön hämärä hienona, autereisena yli vaarojen. Pitkin lammen pintaa alkoi leijailla utupilviä, ne vyöryivät vaaleina, kuultavina aaltoina aina rantakallion juurelle, josta ne hiljalleen alkoivat lipua ylös päin.
Ei, ei tuo teksti todellakaan ole minun vaan Eino Leinon vuodelta 1893. Hän oli Sotkamon ja Kainuun luonnon ihailija, ja kirjoitti siitä monissa runoissaan. (ks. Reijo Heikkisen artikkeli aiheesta)
Mutta samanlaiselta se Vuokattilampi näytti reilut sata vuotta myohemminkin. Arvoituksellinen, hyvin syvän sininen.
Reitti oli aika vaihteleva, alun ”löysät pois” – nousun jälkeen edessä oli hütte!
Että ei ole Kainuussa hüttejä? ei olekaan. Tällä hirsimajalla on joskus laskettelureissuilla käyty kaakaolla, mutta nyt se ei ollut auki. Eikä me kyllä mitään olisi tarvittukaan.
Polku oli välillä hyvin pitkospuilla ja portailla katettua, mutta paikoin aika pahasti louhikkoinen, teräviä kiviä tiuhassa, alaspäin mennessä sellaisten kanssa on oltava aika tarkkana. Sieniä reitin varrellaolisi ollut vaikka kuinka, mutta nyt ei oltu sienireissulla. Ja kaikkinensa mukava reitti se oli. Ja tuli liikuttua niin paljon, että illallinen oli ansaittu.
Katinkullassa kun asuttiin, kuten ainakin puolenkymmentä kertaa aiemminkin (pentujen ollessa ala-asteikäisiä käytiin pari loppiaista, yksi itsenäisyyspäiväviikonloppu ja pari muuta viikonloppua siellä kylpylässä, laskemassa, keilaamassa … etc. ja sitten muutama työseminaari/palautepäiväreissukin tullut sinne tehtyä), joten päätimme mennä hotellin ravintolaan syömään. En tiedä, onko sitä tullut niin ronkeliksi, onko viime aikoina saanut niin hyvää ravintolaruokaa, onko tullut käytyä vain ketjuttomissa ravintoloissa, joissa ruoka tehdään paikan päällä, eikä vain sulatella pakastimesta tai kastikkeita vispata jauheista, mutta perjantain kokemus ei välttämättä ansaitse kovastikaan kehumista.
Tilasin alkuun chili-katkarapuja. Sain pienen kipollisen häthätää sulatettuja pirkka-, tms. muita pieniä, vetisiä katkoja, joiden ylle oli lorauteltu ruokalusikallinen, pari Thai sweet chili -kastiketta. Tiedättekös: ne eivät olleet hyviä. Sitten tein taas sen, minkä aika usein ennenkin: tilasin pääruoaksi toisen alkuruoan. Sanoin tarjoilijalle, että haluan ne gratinoidut etanat pääruoaksi, sitten kun miehelle tulee pääruoka elikkäs nieriää. No minun etanat tulivat yhtäaikaa katkojen kanssa. Eturuoka eturuokana ja sillä hyvä. Oma vika?! Tarjoilija kyllä pyysi anteeksi.
No sitten kun pehtoorille tuotiin fisu, oli sitä tietty (nälkäisenä) maistettava: se maistui jääkaapille. Muoviselle jääkaapille. Tai kuten pehtoori sanoi, että ei yhtään tiedä, mikä kala on lautasella. Muistuu vain epämääräisesti kala. Jossa on häivähdys pakastimen tai jääkaapin muovista makua. No kun sitten oikeasti olin kahden aika anehittoman alkupalan jälkeen edelleen nälkeinen, tilasin vastoin tapojani vielä jälkkärinkin. Cremé brûleeta. Ja SE oli hyvää. Oikealla vaniljalla maustettu. Ja rakenne kohillaan. Ehkei edes pakastekamaa? Hyvää se oli.
Niin se maku muuttuu: ennen meistä Katinkullassa OLI hyvä ruoka. Tai sitten perjantaina sattui kokilla olemaan huono päivä. Mutta nou hätä. Olihan meillä tiedossa seuraavana aamuna kylpylähotellin runsas aamiainen, jolla sitten hedelmät olivat jäässä ja leipä kuivaa! Mutta graavilohi oli hyvää, samoin vihannekset tuoreita ja raikkaita.
Ja sitten muuten Katinkullasta on todettava, että se oli muutoin hyvin vähän kulahtanut, vaikka se ei enää ihan uusi olekaan. Huoneet siistejä ja aulatilat edelleen avarat ja kondiksessa.
Paljon patikkapolkuja jäi kiertämättä, joten ehkä joskus toistekin piipahdamme ihailemaan Kainuun vaaramaisemia, kuuntelemaan korpiemme kuiskintaa. Siellä on paljon muutakin nähtävää kuin Raatteentie ja Katinkulta. Paljon.
