”Pohjoisessa laajoilla alueilla aurinkoista”, todettiin säätiedotuksessa. Pitää paikkansa: aurinkoista on.
Aamupäivällä hurautin Rantapellosta Hangasojalle. Ei kauaa mennyt, – ei ollut liikennettä eikä liukasta. Aurinko siniseltä taivaalta koko matkan. Napapiirillä pysähdyin sen verran että vessassa kävin ja ostin matkakahvin. Autolle palatessa hoksin, että kaksi nuorehkoa miestä autoni vieressä katselivat sitä tarkemminkin. Ajattelin, jotta kehtaahan tuota ihailla: semminkin kun pehtoori oli eilen sen minulle huoltanut ja puhtaaksi päältä ja sisältä puleerannut … Aamuauringossa kiilteli kauniisti. Mutta eivätpä nämä auton vieressä notkujat – ainakaan ensi sijaisesti – autoani ihailleet. Kohdalle tullessani kyselivät, että ”ruohoviljelyskö sulla on mukana?” No niinpä. Rairuoholautaset takaikkunalaudalla olivat muka suurikin ihmetyksen aihe. Eihän ne nyt ole vielä edes vihreitä, ituja vasta, – mitä ihmettelemistä niissä muka on! Jo varhaisnuoruudessani olen tottunut matkustamaan pääsiäisenviettoon rairuoholautaset auton takaikkunalla. Äitini ne aina muisti mukaan ottaa: asuntovaunuun tai hotellihuoneeseen piti saada omat pikkuniityt mukaan. Pidän vaan perinteitä yllä!
Mökin pihaan kääntyessä onnen läikähdys: viikko rauhaa ja rentoutumista edessä. Yli kolme kuukautta mennyt edellisestä käynnistä; nyt tuntuu hyvältä täällä. En raskinut ottaa lumilinkoa esiin: se on niin isoääninen ja sotkee. Se heittelee neulasia ja pikkukiviä kimmeltäville hangille, joten kolasin ja lapioin. Meni hyvinkin pari tuntia; puron vedenottopaikalle asti kun väylät putsasin. Tulipahan oltua ulkona, nyt on punaiset posket ja piha siisti. Kuvasinkin. Varmaan puolensataa kuvaa, niiden liittäminen taas vähän ongelmallista. Ehkä värkkäilen vielä illan päälle ja yritän laittaa jonkun …
Hiljainen, hiljaisuuden viikkoni, oma retriittini (kestää keskiviikkoon, jolloin pehtoori ja nuorempi nuoripari tulee tänne) on alkanut hyvin. On vaikea kertoa, kuinka tämä paikka on minulle tärkeä, ei ihan pyhä, mutta hyvä paikka. Nyt olen levollinen.