Isovanhemmuus

On pohjoisen Suomen koululaisten (ja päiväkerholaisten) syyslomaviikko. Vielä kesälomien loppuessa oli kalentereihimme merkitty, että vietetään tämä viikko mökillä, jonne Juniori poppoonsa kanssa tulisivat myös. Kun se hiihtoloma kevättalvella jäi yhdessä Lapissa viettämättä, niin päätettiin, että vietetään sitten syysloma kimpassa. Mutta eihän se tämäkään sitten onnistunut. Onneksi sentään oltiin yhteinen viikonloppu (pe-su) Helsingissä/Järvenpäässä pari viikkoa sitten.

Tällä kertaa mökkiloman peruuntuminen EI johtunut kenenkään sairastumisista, eikä edes kovin yllättävistä syistä, vaan jo syyskuussa tämä suunnitelma haudattiin. Juniori kun vaihtoi työpaikkaa, jätti Alkossa kouluttajan ja myyjän hommat sikseen, jätti vuorotyöt, jätti kaikkien juhlapyhien aattojen työvuorot, pääsi säännölliseen kuukausipalkkaiseen itsenäiseen hommaan ”keskolaiseksi”. Ja aloitti uudet hommat tämän kuun alussa uutena työntekijänä, joten vuosilomat menivät siinä samassa. Ei siis mökille.

Koska minä olen suunnilleen kolme vuotta toivonut, että Juniori saisi kahdeksasta neljään duunia, jotta isäpäivinä lapset saisivat olla mahdollisimman paljon isänsä kanssa, olin tietysti iloinen tästä. Kun tieto uudesta työstä ja lasten mummilapäivien väheneminen oli tosiasia, en sitten ollutkaan pelkästään iloinen ja tyytyväinen: ”Nyt minua ei tarvita enää mihinkään!” -fiilis oli tosiasia.

Kun juttelin lasten kanssa asiasta, ja siitä, että miten nyt kun meillä ei ole enää yhteisiä perjantai-iltapäiviä ja/tai lauantaiaamupäiviä joka toinen viikko, entäs kun mummi ei enää tulekaan hakeamaan teitä äidiltä isin luo, ja entä kun enää ei olekaan meidän yhteisiä rauhallisia lauantaiaamubrunsseja, niin suunnilleen yhdestä suusta molemmat muksut totesivat: ”Kyllä me silti voidaan tulla.”

Ja totesivat, että humputtelemaan ja mummilaan voivat tulla milloin vaan. No nyt kun puolet syyslomaviikosta ovat isällään, niin mummille ja papalle on taas ollut käyttöä, koskapa isillä ei olekaan lomaa.

Vaikka ”perhepäivähoidon” tarve parin viikon välein, ja satunnaisesti muulloinkin, ei nyt juuri enää meidän (mökki)reissuja ja muita menemisiä aikatauluta entiseen tapaan, niin on meille edelleen luvattu yhteisiä päiviä ja brunsseja.

Tänään vietettiin päivä askarrellen, piirrellen, kirjoitellen, hyvin syöden, vähän kilpaillenkin ja sitten kirjastoon. Kaijonharjun kirjasto todettiin parhaaksi ikinä. Tai siis Apsu totesi: KOLME Neropatin päiväkirjaa oli lainattavissa samalla kertaa. Kassi tuli kyllä täyteen kun muitakin uusia kirjoja löytyi.

Ja huomenna Halloween kokkailua ja päivällinen! Toiveissa tuntui olevan myös museo, kasvitieteellinen, HOPLOp, leikkipuistokierros, ja ties mitä. Ehkä me vaan touhutaan ja luetaan täällä…

Palatakseni lauantaihin, kolmannen lapsenlapsemme kastajaisiin.

Ne olivat hyvin perinteiset, tai ehkä perinteisiä pienimuotoisemmat pienet juhlat.

Meitä oli paikalla vauvan, vanhempiensa sekä järvenpääläisen oikein mukavan naispapin lisäksi myös Vävyn vanhemmat, jotka hekin tulivat Oulusta, me Pehtoorin kanssa, sylikummiksi päässyt Juniori,  sekä Miniä, Apsu ja Eevis. Mukana oli myös Tyttäremme bestis A., joka on ollut ystävä ensimmäisistä päiväkotipäivistä asti, ja hänen kymmenkuinen tyttärensä – he tulivat Rovaniemeltä.

Pieni juhlaväki meitä oli, ja hyvin mahduimme vauvaperheen kodin olohuoneeseen.

Vauva jaksoi kummisetänsä, joka on siis myös enonsa, sylissä melkein koko toimituksen ajan hymyillä, mutta sitten ilmeisesti kaksinkertainen, karkeahko kastemekko ja paikallaan pysyminen aiheuttivat harmistusta ja tuskastumista, joten isä otti vauvan syliinsä varsinaisen kasteen ajaksi.

Ja lopulta Apsu sitten halusi kuin halusikin pyyhkiä serkkunsa pään, ja pitihän Eepinkin sitten päästä vielä kuivaamaan – vaikka molemmat olivat ensin ilmoittaneet, etteivät halua  osallistua koko toimitukseen.

Toisaalta molemmat olivat huolella ja mielellään olleet ostamassa juhlavaatteita serkkunsa juhlaa varten, ja tekivät yhdessä, ihan sovussa, kortin uudelle pienelle serkulleen.

Kastajaisten lisäksi varsinkin Apsulle oli tärkeää päästä myös kummitätinsä luo. Ehtivätpä nämä kaksi kilpailuhenkistä, innokasta pelaajaa yhden Unonkin (vai Dos?) pelata kaksistaan. 🙂

Ja kuinka Oulun serkut paijailivatkaan vauvaa ja kutittelivat ja katselivat. Eepi oli puhunut jo monta viikkoa siitä, kuinka hän sitten hoitaa pikkuista. Pikkuinen oli vain hyvin vähän aikaa hereillä, … Minä olinkin oikein  iloinen siitä, että olin tullut jo pari päivää aiemmin. Siten sain tutustua, jutella ja sylitellä, saada monet hymytkin ja olla ihan rauhassa vauvan kanssa.

Korttipeli ei taida olla niitä perinteisimpiä ristiäispäivän juhlamenoja – päinvastoin, mutta aika tavallista lienee, että vieraat saavat arvuutella vauvalle annettavaa nimeä. Niin mekin saimme. Eikä meistä kukaan arvannut lähellekään.

Mutta perinteitäkin juhlassa oli, – Tyärkin niitä halusi, joten minun ei ollut edes tarvinnut niitä tyrkyttää. 🙂 Mikä tietysti lämmitti mieltäni.

Tyttärentytär kastettiin mekossa, jonka äitini on tehnyt ja jossa minut ja Tyär on kastettu, – ja nyt sitten vauva kolmannessa polvessa. Kastemaljan me saimme vanhemmiltani, kun oli meidän Esikoisen kastajaisten aika, ja sitä on käytetty myös Juniorin, Aspun ja Eepin ristiäisissä ja maljan jalkaan kaiverretaan nyt sitten viides nimi.

Kastepöydän liina ja kasteliina ovat nekin äitini tekemiä, – minä vain ”kirjoin” kuvaan Photoshopilla tyttärentyttären nimen.