Isovanhemmuus

   Maija Paavilainen, Mummologiaa (Kirjapaja, Helsinki 2011) 

Niinhän siinä sitten taas kävi,
että tämä mummi pyyhki kyyneleitä,
kun lasten kanssa heipattiin ja halattiin yhteisten hiihtolomapäivien lopuksi.

Yhteen päivään mahtuu paljon jos on touhukkaita kavereita.

Varhain heränneet hiihtolomalaiset olivat jo yhdeksältä aamupalalla. Ihan rauhassa suunniteltiin päivän hommia, – elokuviin oli liput puoliyhdeksi joten paljon ehdittäisiin tehdä sitä ennen. Ja vielä vähän sen jälkeenkin.

Askarreltiin ja piirreltiin (ja samalla höpöteltiin kaikkea) kolmisin, kunnes Eepi ilmoitti melkein tunnin maltettuaan ilmoitti haluavansa jo ulos.

Pakkasyön ja aamun jälkeen lumilinnavuori oli niin jäinen ja kova, ettei sitä ryhdytty laajentelemaan eikä ulkovuorausta hienosäätelemään.

Ei edes kaakaobaaria aamiaisen ja lounaan väliin ryhdytty rakentelemaan. Kestohankien kestävyyttä koeteltiin, kestäviksi todettiin.

Pikkuinen kävelylenkki tehtiin, ja kävin näyttämässä muksuille vanhan(maalais)talon/talot tuosta toiselta puolelta Koskelantietä (noin 300 metriä tästä meiltä) ja kerroin, että kun olin heidän ikäinensä, minä kävin siellä joskus, kun luokkakaverini asui siellä ja joskus olin hakemassa sieltä maitoakin, kun talossa oli lehmiä. Tämän jälkeen varsinkin Apsu katsoi minua hieman ihmeissään. Aivan kuin olisi osannut pohtia, että kuinka mahdottoman kauan siitä olikaan, kun mummi oli ollut lapsi ja/tai kuinka maaseutua tämä meidän nykyisen (ja tuossa lähellä minun lapsuutenikin) koti oikein onkaan ollut. Tovin oltuaan mietteliäänä vain totesi ykskantaan: ”Ai jaa”, ja lähti etsimään lisää rutskuja.

Rutskuja? – Sekin oli lapsille uusi asia. Tai ainakin sanonta ”olla rustkuilla” oli heille uusi.

Tästä on täällä blogissa ollut juttua ja keskusteluakin laajemminkin kymmenen vuotta sitten  ks. ”olla rustkuilla”. Sitä me tehtiin pentuna juuri tällaisina kevättalven päivinä: pakkasyönä jäätyneitä sulamisvesiä potkittiin rikki; kuului ratinaa ja rutinaa. Rutskuilla saatettiin olla lampien ja muiden vesien rannoilla.

Sitten jo ulkoa sisälle, ja hopusti tekaisin hunajabroiskua ja nuudeleita, raejuustoa, naanleipää ja hunajamelonisalaattia. Nautimme home made fast foodia ja sitten ajeltiin Tuiraan: elokuvateatteri Starissa on nyt hiihtolomaviikolla monia lasten elokuvia päivänäytöksinä. Me mentiin katsomaan Heinähattua ja Vilttitossua. Olipas mukava lastenelokuva. Niin kesäinen, että jäin haikailemaan sitä vielä palattuamme ja A. piirsi minulle kesäisen piirroksen vähän kuin lohdutukseksi.

Puolineljältä viedessäni lapsia isälleen Eepi totesi takapenkiltä: ”Olipa meillä kyllä mukava päivä!”  – Olen ehdottomasti samaa mieltä.

Viikonloppuna lapsenlasten kanssa näimme aika vähän, ja viimeisen kuukauden aikana on muutenkin nähty paljon tavallista vähemmän ja kun tuntui, että nyt olisi tarvetta heidän kanssa vähän touhuta ja jutella, hain heidät äidiltään koulupäivän, puolenpäivän, jälkeen. Ei ollut suunniteltuna mitään erityistä humputtulua, oltaisiin vaan yhdessä. Ehkä luettaisiin, ehkä pelattaisiin, ehkä tehtäisiin temppurataa, ehkä rakennettaisiin majoja, ehkä leivottaisiin pizzaa tai pullaa,  ehkä käytäisiin ulkona tai jotain, ja höpistäisiin siinä ohessa.

Aika pian Apsun kanssa ruvettiin kirjahyllystäni hakemaan opuksia, joissa olisi kuvia Tervahovista (josta kyseli jo launtaina ruokapöydässä) ja muusta menneestä. Ja siinä selitellessäni muistin, että jossain on myös Mauri Kunnaksen ”Koiramäen Suomen historia”.

Olen ostanut sen heti sen ilmestettyä (2017?), jolloin Apsu oli vasta 2-vuotias ja tullut vain itse lukeneeksi. Vaikka suunnilleen kai kaikki Kunnaksen kuvakirjat olen omille tai näille pienille joko ostanut tai ollaan kirjastosta lainattu, tämä on jäänyt katveeseen, mutta tänään!

Nyt pitää kyllä lukea uudelleen, että osaa pojan kanssa siitä jutella 😀   Ei Eepi saanut veljestään kaveria ”ravintolakadun” perustamispuuhiin, kun tämä uppoutui kirjaan ja välillä vain kysäisi: ”Mummi, mitä on katovuodet”, ”Mitä tarkoittaa nuijasota”, ”Noitavainot? – Mitä ne on?”  – Siinäpä sitten historian popularisointia opettanut mummi koetti parhaansa mukaan selittää kahdeksanvuotiaalle. 🙂

Apsulla alkaa historia nelosella, siis vasta parin vuoden päästä, mutta todella toivon, ettei kouluopetus sammuta kiinnostusta menneeseen. Matikka tuntuu nyt olevan liikunnan ja käsitöiden lisäksi kiinnostava juttu, mutta mahtuuhan tuohon ”palettiin” hissakin ihan hyvin.

Eepille luonto ja eläimet ovat tärkeitä ainakin nyt. Tinttien laulukin me kuultiin pihapuissa kun oltiin lähdössä kaupungille pizzalle. Da Mariossa käytiin vuosikymmeniä sitten omien muksujen kanssa, sinne tänäänkin. Se on siitäkin hyvä paikka lasten kans, että siellä on valtava akvaario – mikä kiehtoi Eepiä kovastikin: ”Jos nuo kalat kerran nukkuu tuolla, miksei ne laita silmiä kiinni?”

Humputtelua siis kerrakseen ja pikku kakkosen aikoihin sitten jo kotiin paluu…

Olipa mukavasti historian havinaa, iloa ja valoa mummin ja papan päivässä.

Miksihän tämän päivän juhlaa nimittäisi? -Pikkujoulut? Joulun etkot? Etukäteiset? Joulu etuajassa? Varaslähtö jouluun? – Ei mitään noista. Ehkä paras olisi ”lasten joulu” tai ”joulua lasten kanssa”. Tänä vuonna meillä kävi joulupukki tai paremminkin tonttu jo tänään. Muksuilla kun on tänä vuonna joulun vietto äidillään, niin me vietimme sitä kuudestaan omalta osaltamme jo tänään.

Kun olimme syömässä – pahaa, tai paremminkin hyvää, aavistamattomat lapset eivät tienneet mitään siitä, että samaan aikaan toisaalla kävisi tonttu, ja toisi terveiset ja lahjat joulupukilta, joka oli kuullut, että lapset viettäsivätkin osan joulustaan isällään ja mummilassa.

Tämän päivän menu oli ”lapsiystävällinen”, eli lapsille oli vaihtoehdot, maistoivatkin melkein kaikkea, me aikuiset nautimme kyllä jo tämän päivän ruoasta.  Villeroy & Bochit pöytään ja jouluinen kattaus oli valmis.

Ja tässä menu

Enhän minä olisi koskaan, en ikinä, uskonut ryhtyväni pipertelijäksi, mutta tässä sitä taas oltiin. ”Salaatti” .  Lapsetkin tykkäs. 🙂

Toinen uusi juttu oli parmesan-keksit. Todettiin kuohuviinin kanssa vallan hyväksi. Teen toistekin ja kirjoittelen tänne ohjeen ja sen keneltä se on peräisin. Kunhan vähän tohina laantuu…

Alkuruoka (aikuisille) oli riimiporo ja suolaiset hillat! Palaan asiaan.

Söimme vähän hätäisesti, mummia taisi jännittää, kun tiesi tonttujen käynnistä, … mutta toisaalta, eipähän ollut tarkoituskaan viettää mitään pitkää jouluillallista.

Eepi 5 v. totesi, kun availi saamiaan lahjoja: ”Mitä ihmettä?  – Kummallista, että vaikka ei olla oltu ihan kilttejä, niin saatiin näin paljon lahjoja!” Mihin veljensä 8 v. totesi lakonisesti: ”E., tappelu on ihan normi!”

Olivat iloisia, Legoineen, pyyhkeineen, kirjoineen, Mario- ja Yksisarvis-vaatteineen (btw: Sevillan rautatieasemalta hankittu Espanjan maajoukkueen pelipaita oli varsin onnistunut juttu, sehän se piti heti saada päälle. Valkoinen kauluspaita välittömästi pois, ja pelipaita tilalle 🙂 ).

Lähtivät jo kuudelta kotiin, mutta tulevat onneksi vielä huomenna joulupuurolle brunssille, ja huomenna tulee Emmiliinikin! Mummin onnen päivät!