Isovanhemmuus – Sivu 9 – Tuulestatemmattua

Helsinkiin humputtulemaan

Huomenna Helsinkiin.

En muista, milloin olen viimeksi matkustanut junalla. Ehkä Ylivieskaan rotissöörien kanssa joskus 7 – 8 vuotta sitten. Huomenna lähdetään aamujunalla. Autolla ei lyhyelle viikonloppureissulle syyspimeällä viitsitty lähteä, lentohäpeää isompi syy on lentojen hurjat hinnat: edestakainen lento niillä vuoroilla kuin olisi haluttu, yhdeltä hengeltä olisi ollut yli 400 €, – eikä puhettakaan mistään lentopalkinnoista Finnairin plussapisteillä. Junalla eläkeläisliput, vaikka varasin ”extrat”, ovat todella paljon edullisemmat.

Muutoinkin matka ja humputtelu tulee edulliseksi, sillä me lähdemme viinikerhon kanssa reissuun ja kerholle on kertynyt käyttövaroja tuhlattavaksi asti. Yksi jäsenistämme on eläköidyttyään yliopistolta muuttanut Helsinkiin, ja meillä onkin lauantaina hänen luonaan tapaaminen. Ja huomenna mennään koko poppoo yhdessä syömään Muruun ja lauantaina teatteriin. Ja sitten!!

Sunnuntaina me menään Pehtoori-papan kanssa Järvenpäähän. Tytär on jo varoitellut, että vauva saattaa nukkua koko pitkän iltapäivän tai olla hereillä ja itkuinen koko käyntimme ajan. Jotenkin hellyttävää olla huolissaan tuolla tavoin. Pian kyllä sitten itsekin totesi, että emme taida sellaisesta mieltämme pahoittaa ”oottehan yhden koliikkivauvan ja toisen muutoin huonounisen kanssa tulleet toimeen… ” Kolmas lapsenlapsi, oi, että – enää kolme yötä ja sitten nähdään. 🙂

Yhteisen päivällisen äärellä

”Tänään on ollu kyllä kiva päivä.” – oli Apsu todennut, kun olivat kotiutuneet meidän yhteiseltä kyläilyreissulta.

Kuinka kauan tätä onkaan suunniteltu, aiottu, sovittu, ja aina on tullut jotain, useimmiten muksujen sairastumisia tai muita esteitä. Mutta tänään me vihdoin olimme systerini ja avokkinsa luona ”saunaillassa”.

Saunailtaan kuului myös hienon hieno päivällinen, jossa ei todellakaan ollut jätetty lapsia huomiotta.

Jo kattaus lupasi hyvää. Ja sellaista todellakin oli tulossa. Ja minuahan ilahdutti kummasti, kun muksut kilpailivat siitä, kumman vieressä mummi istuu. Tämmöisiä ne ovat hyvät hetket nykyisin.

Sienicappuccinoa, yrtti-uunilohta lisukkeineen ja viineineen (ja muksuille elämänsä ekat Pommacit!), ja jälkkäriksi sekä vadelmaherkkua että kakkua. Siis tuplajälkkärit.

Kukaan ei valittanut, jossain välissä Eevis nojasi tuolin selkänojaan ja huokaisi raskaasti: huh! – Ja tuo ´huh´oli positiivinen.

Kaikesta illastamisesta ja saunomisesta huolimatta ehdimme myös vaihtaa kuulumisia, höpötellä ja sopia että näitä auringonlaskuja katsellaan tältä parvekkeelta toistekin.

Isovanhemmuus

Välitilassa – muuttuvia tekijöitä olemassa

Merkillinen välitilaolo tänään, tai jo eilen. Kerta kerralta paluu mökiltä kotiin, kairasta kaupunkiin, vaatii enemmän sulattelua ja totuttelua. Vielä viipyilen pohjoisen valossa ja ajattomassa elossa, mutta toisaalta moni asia vaatii asemoitumaan aikaan ja paikkaan – täsmällisesti.

Tänään oli kellokin herättämässä, jotta varmasti brunssi lapsenlapsille olisi aamukahdeksalta katettu ja valmis. Ei tarvittu kelloa, ehdittiin tunti odotella… 🙂

Aamiaisen ohessa ja jälkeen kuulumisten vaihto ja mökkireissun kuvien katselu lasten kanssa. ”Milloinhan me taas päästään mökille?” – kuului molempien suusta useamminkin kuin kerran.

Sitten ulkoilemaan. Kolmen leikkipuiston kierros aamupäivän ratoksi ja liikunnaksi. Onhan nuo leikkipuistot hienoja nykyään. Vielä 1990-luvulla jolloin niissä tulin eräänkin aamupäivän viettäneeksi, useimmissa oli vain kiikut, hiekkalaatikko, liukumäki ja kiipeilyteline. Nyt on katetut permannot, ja toinen toistaan hienompia telineitä, renkaita, linnoja, laivoja, monenlaisine toimintoineen. Ja minä sydän syrjällään katselin Apsun kiipeilyä ja roikkumista vaikka kuinka korkealla.

Ensimmäisenä kävimme minun (ja tyttären) alakoulun pihalla olevassa leikkipuistossa. Ei vaan ollut 60-luvulla tuollaisia leikkipaikkoja. Pikkuisen oli kyllä itsellä jämähtänyt olo: edelleenkö minä näillä sijoilla kuljen. Yli puolivuosisataa sitten siinä oli minun välituntieni tienoo. Enkä minä täältä Koskelankylästä ole mihinkään edennyt!

Ja seuraavaksi Meri-T0ppilan puistoon. Siellä minun kansakouluaikanani käytiin syysretkellä poimimassa puolukoita. Niistä sitten keittolan tädit keittivät ruispuolukkapuuroa, jonka päälle en varsinaisesti ymmärtänyt. Äidin lappuska oli paljon parempaa. Tänään muksut eivät mitään puolukoita poimineet, kunhan kilpaa kiipeilivät.

Vielä yksi puisto ja sitten kirjastoon. Apsulla etsinnässä ”Neropatin päiväkirjat”. Kyllä meillä kesti, että ne löysimme: kaikki neljä löydettyä poika halusi lainata. Sellaisesta olen merkillisen ylpeä. Ja iloinen siitä, että molemmilla muksuilla kirjat ovat elämässä ja tärkeitäkin. Eepi sitä selittikin: ”että oppii tuntemaan kaikkia eläimiä… ” Ainakin kaksi eläinkirjaa oli pinossaan.

Kun alkuiltapäivästä lapset palasivat isänsä luo, mie ajattelin lähteä – vihdoin – pyöräilemään. Kahden viikon tauko on ollut turhankin pitkä, muttaku juuri silloin alkoi sade. Ei mitään tihuutusta vaan Sade isolla ässällä. Se siitä pyöräilystä.

Sitten onkin mennyt miettiessä, että millehän alkaisi, mitä tekisi. Ehken mitään. Tai jos vähän neuloisi pitkästä aikaa.

Isovanhemmuus Reseptit Ruoka ja viini Viini

Kaikkea mukavaa – Oi, ihana elokuu

Tänään ehkä tämän kesän viimeinen aamubrunssi muksujen [ja Miniän] kanssa.

Pehtoori pohti tuossa, että jolleivät lapsenlapset näistä vuosista mummilassa muuta muista, niin nämä aamubrunssit.

Muutoinkin päivä vietettiin Rantapellossa. Aamun tihkua uhkailevassa säässä askarreltiin, leivottiin ja tehtiin kardemummaputkesta hernepyssy. Ihan uusia asioita 2010-luvulla syntyneille. Jo kuivatut herneet olivat varsinkin Eepille iso ihmetyksen aihe. Hänhän toki tietää, miten herneenpalot mummin yrttipenkissä kasvavat, mutta mitä ihmettä ovat kivikovat pikkuiset herneet, joita voi puhallella/ampua kardemummaputken läpi! Yritin kertoa, että kun me papan kanssa oltiin pentuja, herneitä ammuttiin koiranputkien läpi, — siinä vaiheessa lapset jo olivat ihan pois kartalta. 🙂

Ja pullataikina! Apsun kanssa on joskus vuosia sitten leivottu, mutta tänään saivat – melkein – keskenään itse tehdä taikinankin. Kovasti molempia hämmästytti, kuinka monia aineksia pullaan laitetaan ja kuinka hillitön olikaan riemu, kun sanoin, että voidaan tehdä ”Nutella-silmäpullia” (vrt. voisilmäpullat). Ja kun taikinasta tein yhden pikkuisen leetapullan (leeta, ~ pitko, oulun murre) katselivat ihmeissään. Hämmästyttää, kummastuttaa…

Yhden askartelujutun olin bongannut jostain Insta-kelasta. Laitetaan kaksi pahvimukia päällekkäin ja ensin toiseen leikataan hahmon ääriviivat ja sitten alempaan voi piirtää erilaisia ”tyyppejä” [vas. A:n tekemä Käärijä-figuuri). Kun alempaa mukia pyörittää tulee uusia hahmoja… Yllättävänkin kauan molemmat näitä jaksoivat värkkäillä.

Sitten tehtiin vielä ”nimikortteja”. Mummin uudet akryylivärit saivat lapsetkin innostumaan.

Katseltiin vielä kuvia Järvenpään pienestä serkusta, oltiin vesisotasilla ja pelattiin. Kesäelämää. Oi että, sanoi Eepikin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~

Illansuussa, lasten jo lähdettyä, meillä kahdella oli ruoka-aika. Eilisen jälkeen nyt eka kertaa edes pieni nälän tunne. Keräilyeriä, ja uudenlainen fetavaahto! Meillä oli porkkanoita ja paprikoita, leipää ja broilermakkaraa, ja salaattia. Ja niiden kaikkien kanssa tämä varsin työläs lisuke 🙂 maistui mitä parhaimmin. Epäilemättä toimii myös savukalan kanssa.

Simppeli fetavaahto

½ pkt fetaa (Patros tai Olympos)
ja 1 dl Arlan Limonello-kermaa.
Murustele feta, lisää joukkoon kerma, sekoita sauvasekoittimella vaahdoksi.
Se on siinä!

Sitten vain lempeästä, leppeästä, täyteläisestä, vihreän vehreästä kotipihan tunnelmasta nautistellen, pikkuisen tulevia miettien. Oi ihana elokuu!

Ja pyöräilijöille mieluinen kuohuva. Italialainen, alle 10-prosenttinen rosekuohuva, jota parempaa 13 eurolla toki saa, mutta tällä kertaa ”etiketti edellä”: Summer Collection. Ei huono.

Isovanhemmuus Ruoka ja viini Vanhemmuus

Juhlapäivä tämäkin

Juhlan aihetta tälle päivälle …

Joskus – aikoja sitten – oli Juniorin & Miniän kanssa sovittu, että tänään mennään Kurkelaan syömään – (R:n) synttäreitä juhlimaan. Ja sitten perheeseen – tosin Järvenpäähän – syntyi pieni uusi jäsen ja lisäksi Oulun nuoripari saikin VIP-liput Qstockiin, joten pieni aikataulujen kalibrointi oli tarpeen. Mehän Pehtoorin kanssa ollaan aika lailla helposti mukautuvaisia suunnitelmien muutoksiin… Eipä ole kovin paljon sitoumuksia ja velvotteita nykyisin. 🙂

Siis: tänään on täällä Oulussa vietetty varpajaisia ja Miniän synttäreitä, ja Juniorikin on päässyt elämänsä ensimmäisille festareille.

Peruttiin varaus Kurkelaan (= siirrettiin myöhemmäksi) ja sovittiin, että mie teen jotain syötävää ennen kuin nuoripari lähtee Qstockiin.

Vähän innostuin. Semminkin kun Juniori oli luvannut tuoda samppanjan. Ja kuten osasin odottaa, tulossa ei ollut mitä tahansa Champagnen alueen kuplivaa.

Kyllä varpajaissamppanja (joka on sama kuin vauvan vanhempien kihlajaissamppanja reilu vuosi sitten) oli aika ikimuistoista. Dom Ruinart Rose 2002!

Ehkä joskus ennen on saatu jotain näin hyvää juoda. Kerran tai kahdesti korkeintaan.

Ihan alkuun juuri tuon samppanjan kanssa vähän mansikoita, pikku croissanteja ja vuohenjuustoa. Aika täydellistä.

Sitten alkupalalautasella gazpachoa, lohikakkusia, bataattisipsejä.

Pääruoaksi olin tehnyt perulaista broileria. Sitä siksi, että ensi viikonloppuna on rotissöörien piknik ja teemana on ”Amerikan manner” [hieman vaikea määritelmä minusta] ja pitkän pohdinnan jälkeen ajattelin viedä nyyttäripöytään juuri tämän ruoan. Siksi halusin vielä testata sen. Ja kokeilla tarjoiluun pieniä annoksia, kylmänä, etc. Toimi se ainakin tänään.

Ja jälkkäriksi synttäreiden vuoksi ”kakku”. Itse asiassa mustikkapiiras. Sepä olikin aika hyvää. Ohjeen perusta on Valion sivuilta. Vaihdoin vanilja-tuorejuuston mascarponeen ja kaurahiutaleiden sijaan käytin neljä pussillista mansikka-pikakaurapuuroa (jotka eivät ole kaapistamme käyttöön muutoin kulkeutuneet. Nyt toimivat tässä piirastaikinassa oikeinkin hyvin.) Muutoin ihan Valion alkuperäisohjeen mukaisesti.

Varpajaiset ja synttärit – ainakin tältä erää – vietetty. Aina kannattaa juhlia kun on hyvä syy. Nyt on ollut.

Isovanhemmuus Ravintolat Ruoka ja viini

Eilisen ja projektin jälkeen

Eilisen jälkeen.

Ketään ei hämmästyttäne, että olen tänään etsinyt äitiyskorttini ja esikoisen neuvolakortin. Selaillut vanhoja kuvia.

Kyllä me yhdessä niitä jo tuossa juhannuksen tienoilla – vai jo jouluna, jolloin saimme kuulla kesävauvan olevan tulossa – katseltiin.

On jo pian 34 vuotta tuosta.

Edelleen on vähän epätodellinen olo, vaikka pienestä, uudesta, nyt jo vähän ”omalta” tuntuvasta, olemme nähneet monta kuvaa ja olen jutellut tyttären kanssa vauvan elämän alkuvaiheista.

Niin erilaista, mutta niin paljon samaa, niin paljon muistoja vyöryy yli.

On niin erilaista kun tytär on synnyttänyt kuin että poika saa lapsen.

Kyllä minä edelleen yritän olla tyrkyttäytymättä, neuvomatta turhia, vain kuunnella ja kysellä kuulumisia ja tuntoja, olla tavoitettavissa, jos on tarve.

Jotenkin sellainen on omalle kohdalle kaikissa elämänvaiheissa ollut mieluista, tarpeellista, hyväätekevää, eteenpäin auttavaa…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään pääsin (avec myös 🙂 ) työn merkeissä tarjotulle päivälliselle. Pitkään aikaan ei ole ollutkaan mitään rotissööri- saatikka yliopistoelämään liittyviä juhlia, karonkkoja, eikä muita ruokajuhlia, mutta tänään – hyvin pienimuotoinen ”karonkka” – kuvaus- ja konsulttihommien vuoksi tai paremminkin ansiosta.

Olimme Istanbulissa syömässä, ajatuksena oli ollut, että voisimme nautiskella kesäillasta patiolla, mutta eipä sitten todellakaan houkuttanut. Kertakaikkisen kylmää on Oulussa sää ollut; hanskat olivat keskipäivän (turhankin pitkäksi venyneellä) pyörälenkillä.

Mutta maistuihan se ruoka tänäänkin. Seura hyvää, erinomaista. Hyvä päivitellä kuulumisia nuorempienkin kanssa. Ja nauttia ruoasta. Helposti ilta vierähti, tilaa ja aikaa jutella.

Ja onnikkapysäkillä, kotimatkalla jo, kaupunkimaisema oli urbaani, kotoinen. Uhkaava, muttei kuitenkaan.

Tiistai? Tavallisen elämän tiistai?

– Ehei! Paljon enemmän kuin tiistai. Paljon enemmän elämää, kaikkea.

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Suuria ihmeitä

”Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan.”

(Muumipappa ja meri)

Meille on tänään syntynyt tyttärentytär.

Pieni, vaaleahiuksinen tyttö.

* * * * *

Lapset ovat suuria ihmeitä, ja niin ovat lapsenlapset – nyt on lastenlapsetkin.

Tavattovan hieno ja mahtavan suuremmoinen asia tälle mummille, – ja tälle äidille.

Olen tyttärenkin puolesta hyvin iloinen, – onnellinen siitä, että hänestä tuli äiti.

Ja jo kahdeksan vuotta sitten poikani puolesta, että hänestä tuli isä. Ja tänään hänestä tuli eno. 🙂

Sellaista toivoo lapsilleen; sitä, että hekin saavat elämäänsä sellaista merkityksellisyyttä, rakkautta ja rakastettavaa kuin lasten saaminen merkitsee.

Eikä isovanhemmuuden ilo ja rakkaus vähene tai laimene, vaikka lastenlasten määrä lisääntyy, nyt tuntuu, että päinvastoin. Täällä me papan kanssa myhäilemme.

Isovanhemmuus

Paras mansikkakakku ikinä!

Aamubrunssi klo 8.30.

Olin hyvinkin ehtinyt laittaa kaiken valmiiksi, kun saimme muksuseuraa brunssille.

Eikä siinä Apsulla mennyt kauaa kun suunnilleen kaikkea mahdollista oli aika lailla ehtinyt maistaa, syödä ja vatsansa täyttää. Ja Eepin kanssa me jäimme istuskelemaan aamiaisen äärelle. Nautiskelimme, höpötimme. Eihän meillä mitään kiirettä sateisena aamuna…

Tänään ei ulkoilu, liikkuminen, tepastelu, leikkipuistoilu tai torille ja Halliin meno innostanut ketään. Hiljalleen sopeuduimme sisällä oleiluun, ja taas aamupäivä lounaineen humahti nopeasti.

Eilen aloitettu täytekakun teko, tämän päivän isomman poppoon päivällisen jälkkäriksi, oli yksi riemullinen ja aika äänekäskin, toisaalta yllättävän sisaruksellinenkin, tapahtuma.

Mansikoita, Nutellaa, sokerista kermavaahtoa, taas Nutellaa ja mansikoita… ja lopuksi koristelu, josta ei yksimielisyyttä tullut, vaan Apsu veti veitsellä kakun keskelle rajan: molemmille oma puoli koristeltavaksi.

Noh, eroja ei niin kovasti ollutkaan. Molemmilla mansikoita, strösseleitä ja suklaahippusia ihan riittävästi, ja kaikkiin mahdollisiin kohtiin, väliin ja täytteeksi Nutellaa! Ja taas mansikoita. Kaikkinensa kakusta tuli aika ”täyteläinen!”. 😀

Vasta illalla sateen sitten taas hoksasi.

Pihalla hapekasta, raikasta ilmaa. Hyvälle tuoksuva, vihreäksi pesty piha.

Iltapyöräilylle ei lähdetty, mutta kesä jatkuu…

Isovanhemmuus

Mielikuvitus- ja oikeaa ruokaa

Tänään ei ole tuntunut arjelta. On ollut pieni juhlapäivä. Sateinen, heinäkuinen perjantai ei välttämättä ole tylsä, tekemätön. Ei ole ollut ainakaan tänään.

Kun lapsenlapset ovat vielä kesälomalla, oli käytettävä tilaisuus hyväksi, ja haettava heidät jo aamusella mummilaan – yhteisiä päiviä ei tunnu olevan koskaan liikaa.

Kesäpäiväajatuksia ja tekemisen aihioita meillä oli jo ollut, mutta eiväthän +14 C ja vesisade varsinaisesti innostaneet biitsille, Turkansaareen, pihapeleihin, vesileikkeihin, ei edes Vauhtipuistoon tai Liikennepuistoon.

Niinpä oli sisällä juteltava kuulumisia ja leikittävä ravintolaleikkiä. Siinä molemmat muksut tekevät olohuoneen kahdesta sohvasta tyynyjen avulla pienet ravintolat/kioskit, joissa meidän on papan kanssa ilo ja velvollisuus käydä nauttimassa aamupalaa, lounasta ja päivällistä, joskus on ollut tarjolla iltapalaakin.

Ja viime kuukausien aikana kaikki mielikuvitusruoka on ollut aivan ilmaista, mutta asiakkailta vaaditaan kekseliäisyyttä tilausten kans; ruokalistaa kun ei ole, eikä ravintoloitsija osaa muuta kuin kertoa onko tarjolla katkarapusalaattia tai cappuccinoa, ehkä on, ehkä ei. Ja varsinkin Eeviksen ravintolassa on aina tiedettävä tilatessaan, tarviiko (mielikuvitus)lautasenkin?

Toisin kuin muiden ravintoloiden kanssa, nämä mummilan olohuoneen ravintolat kukoistivat korona-aikana, kaikkea kotona mielikuvitusleikkimistä (ja temppuratoja) oli aika lailla, mutta nyt on Eeviksen ravintolaa kohdannut uusi uhka! Sen on joku [lue: isoveli] käynyt muutaman kerran hajottamassa, heitellyt tyynyt mihin sattuu, rymähdyttänyt katon alas ja koko sohvaan sijoitettu familiääri bistro on ollut tuhon oma. Mutta ravintoloitsija [Eevis] on vain kylmän rauhallisesti todennut, että Annihan [Eeviksin monivuotinen mielikuvitusystävä] sen on käynyt hajottamassa, mihin isoveli toteaa: ”Sillä kun on se ADHD.”

Emme oikein tienneet, itkeäkö vai revetäkö nauruun tämän kuullessamme. 😀

Aamupäivän ravintolaleikin jälkeen lähdimme leffaan! Eipä olla ennen oltukaan. Mie olen Apsun kanssa käynyt parikin kertaa teatterissa, mutta tänään elokuviin mentiin koko poppoo: Risto Räppääjä oli molemmille lapsille sallittu ja ihan tykättykin elokuva. Meille isovanhemmille ensimmäinen elokuvakokemus Räppääjästä. Mie taisin seurailla enemmän Eeviksen eläytymistä kuin elokuvaa. 🙂

Ja Eevishän se sitten ilmoitti, että sitten ”kun on taas tyttöitten päivä” niin mennään uudestaan elokuviin – kahdestaan. ”Tyttöitten päivään” on niin paljon odotuksia, suunnitelmia, aikeita ja toiveita, että mummia jo vähän pelottaa – kun kuitenkin taas tulee jotain…. Mutta kyllä me varmasti kahdestaan taas humputtelemme. Esim. lähdemme Nizzaan pizzalle kuten Eevis on jo kuukausia sitten ilmoittanut. 😀

Pehtoorin kanssa kaksin jäätyämme oli aika oikealle ruoalle. Alkuun salaatti, jossa alla jäävuorisalaattia, sen päälle mansikoita ja (Pirkka Parhaat) vuohenjuustoa; saksanpähkinärouhe olisi sopinut vielä lisäksi mutta kun en ajoissa hoksannyt, sitten hunajaa, ja kastike, jossa oliiviöljyä ja balsamicoa (2 – 1 ), pippuria ja suolaa. Pääruokana oulunsalolaisista luomukesäkurpitsoista ja pastasta sekä runsaahkosta parmesaanista jo monta monituista kertaa tehty Syrjäsen one pot -pasta. Juuri nyt kesäkurpitsat ovat ”kermaisimpia”, joten kannattaa lisätä tämä hyvä ruoka ensi viikon kotiravintolan (oikean, ei mielikuvitusravintolan) ruokalistalle. Ohje täällä.

Näin suuria asioita keskellä ”maailmanpolitiikan arkipäivää” – juuri nyt tuntuu, että tänään ei huolen häivää.

Isovanhemmuus Reseptit Ruoka ja viini Viini

Hengen ja ruumiin ravintoa

Jos kesään kuuluvat museot, taidenäyttelyt, mansikat, yhdessäolo läheisten kanssa, leppoisa oleilu, rose-kuohuva, hyvä ruoka ja sateeton sää, niin tänään on kaikki kesän tunnusmerkit täytetty.

Pienet – tai ei Apsu enää niin ”pieni” ole – tulivat vielä aamupäivällä iloksemme. Ja pitämässä liikkeessä.

Myöhäisen brunssin jälkeen päätimme pienen pohdinnan jälkeen suunnata torille – sittenkin. Josko pelipaitakauppias tänään olisi paikalla. Jee! Kyllä!

Entäs mihin sitte? – Liikennepuisto lauantaina kiinni, mitä en vieläkään voi ymmärtää… Ja sittenhän me keksittiinkin! Se Lasikesä 2023-näyttely Pikisaaressa! Ja kyllä olivat lapsetkin tohkeissaan: Eepi varsinkin! Ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, teokselta toiselle, – ja minunhan olisi pitänyt pysyä vauhdissaan mukana. 😀

Luulenpa, että käyn toistamiseen, yksikseni, ihan eri silmin katsomassa todella kiinnostavia, helposti ihastuttavia, erilaisia, ajatuksella tehtyjä lasitaideteoksia.

Teokselta toiselle kameran kanssa kuljin: ”Mummi, tuu kattoon”. Luonnollisesti tämä oli Eepin lemppari.

Viimeksi eilen Potna-Pekan kyydissä Pikisaaren läpi mennessä, Merimiehenkotimuseon ohi ajellessa ja siitä kertoessani, muksut totesivat ”mennään sinne joskus” ja ”milloin sinne mennään” … ja tänäänhän se oli hyvä sinnekin poiketa.

Kyllä olin hiljaa mielessäni aika iloinen, kun hoksasin, etten ole heille museokammoa luonut, vaikka on vuosien varrella humputtelupäivinä ja muutenkin monissa, monissa museoissa kuljettu ja monta kertaa.

Varsinkin Apsu oli taas innostunut: varsinkin Pikisaari/Oulu ennen/nyt kuvat ja videoesitys kiinnostivat kovasti, jopa niin paljon, että vielä mummilaan palatessa etsittiin netistä lisää tietoa mm. Oulun Pammauksesta. Ja olipa mukava näyttää Eevikselle rukki ja kehrättyä lampaan villaa kun sellaisesta oli juuri eilen ollut puhe. … Vain museokaupan nekut olivat pettymys.

Puolenpäivän jälkeen oli taas aika heipata, vähän halatakin. Pian taas nähdään.

~~~~~~~~~~~~~~

Tein ehkä parasta tarte flambeeta ikinä. Siis oma tekemänä parasta. Ihan sama vanha ohje, mutta uudehko uuni, jossa on ”pizza-paistoasetus” ja tein pohjan todella huolella, vaivasin ainakin sen 10 minuuttia. Taikina sai nousta aika kauan kun kävin lenkillä etc. ja tuloksena ohut, rapea pohja.

Tåytteet enimmäkseen ”mitä kaapista sattuu löytymään”, – tällä kertaa juustoa tavallista enemmän, sekä mozzarella- että emmental-raastetta, mutta ei hillittömän paljoa.

Alsacen Pinot Noir- viini olisi ollut tälle ehkä paras mahdollinen makupari, mutta kun sitä ei nyt ollut saatavilla, niin avattiin Les Carabènes Pinot Noir. Sehän sopi oikeinkin hyvin.

Viineistä puheenollen. Koska etiketissä lukee ”Limited Edition” niin ehkä kannattaa olla ajoissa hankkimassa: onhan tämä ehdottomasti löytö. Codorniu on tuttu, tunnettu ja taattu cava-tuottaja, jolta on nyt tullut Alkoon rose, joka kyllä kannattaa kesän vielä jatkuessa nauttia. Classico Rosada maksaa 13 €. Jääkylmänä kauniina kesäpäivänä, tai iltana. Yhdessä ruoan kanssa, tai ehkä ilman. Joka tapauksessa. 🙂