Isovanhemmuus – Sivu 32 – Tuulestatemmattua

Pieniä asioita

Tällä viikolla on ollut vähän sellainen olo kuin joskus isojen kirja- tai artikkeliprojektien kanssa tuppasi olemaan: kun päämäärä on verraten kaukana, kun ei ole ihan pakko tehdä, eikä oikein tiedä, miten jatkaisi tai mistä edes aloittaisi, niin sitten ei tee oikein yhtään mitään. Tai tekee kaikenmoista sijaistoimintaa. Jos sitäkään.

Niin kuin nyt vaikka tekee uuden bannerikuvan blogiin. Kuva on Iin Haminasta viime tammikuulta, ja kokeilin, osaisinko tehdä korttikuvia vanhoista, ei-niin-hyvistä-otoksista. Tässä artikkelissa on se versio, josta tuon tein.

Ja voi ajankuluksi avata Netflix-tilin! Vihdoin. Jokohan tänään aloitan Crownin? House of Cards -sarja aloitettiin tyttären kanssa jo pari vuotta sitten, sekin on vielä kesken ja Netflixin tarjonnassa olevan paljon ihania leffoja. Onko suosituksia, mitä kannattaisi katsoa? Saapa nähdä, ehdinkö enää iltaisin blogia päivittääkään tai lukemaan, kun vain istuskelen telkkarin ääressä.

Tänään oli sitten aika Apsun ensimmäiselle museokäynnille. Pohjois-Pohjanmaan museon alakerrassa on iso, monen sadan nuken ”Koiramäki”-kylä, ja Aapelihan on herra Hakkarais-fani ollut melkein koko pienen ikänsä, joten olihan se ilo! Museolla olisi illalla ollut kutsuvierastilaisuus Kalevala-korun 80-vuotisjuhlanäyttelyn avajaisiin, mutta eipä historioitsija sinne viitsinyt; olen varma, että Aapelin kanssa aamupäivällä oli mukavampaa. Me mennään varmaan aika pian uudelleen, luulisin. Apsulla kun on Koiramäkeen sopivat kamppeetkin! 😀

Klikkaa isommaksi.

Isovanhemmuus Niitä näitä

Mummeilupäivä

– Mummoooo! Munmummooo!
– Mummi on täällä, tuu tänne.
– Mummmmooo. Mun mummummmooooo …
– Mummi on tässä keittiössä, tuu tänne.

Tänään on ollut mumminelämää oikein kunnolla.

Ei presidentin uudenvuodenpuhetta, ei Itävallan mäkiviikkoa, ei Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konserttia, ei hiihtoa, ei mäkeä, – ei oikeastaan mitään perinteistä.

Aamulla paljon ennen kuin kukaan tässä ruokakunnassa nousi, istahdin laittelemaan kuvia, – myös eilisen illan – tai siis keskiyön – kuvia. Olimme vuoden vaihtuessa Juniorin kanssa metsästämässä reposia (muut jo unten mailla). Livenä revontulet olivat vielä vaatimattomammat kuin kameran muistikortilla. Mutta mukavahan se oli pikkupakkasessa yrittää taivaantulia dokumentoida. Tämä on ainoa, jossa on jotain jujua: revontuli asettui mökkitien yli kulkevan sähköjohdon kohdalle sopivasti.

Perhe oli ´tilannut´ aamiaiselle riisipuroa, sitä sitten aamuhämärässä (~ umpipimeähän täällä kahdeksaan asti on) keittelin. Aamiaisella toki yhtä sun toista muutakin, joten kello kävi jo yli kymmentä ennen kuin pöydästä nousimme.

Aapeli on elämänsä ensimmäisessä kuumeessa 🙁 , mutta ei se häntä tunnu isommin häiritsevän, mitä nyt nukuttaa ja sylittää tavallista enemmän. Kun emme sitten voineet porukalla lähteä ulkoilemaan, ja kun oli kuitenkin aamun tunteina jo saanut aika paljon aikaiseksi, ylllytin nuoria ja Pehtooria lähtemään kylille, lenkille, kauppaan – kyllä me Apsun kanssa pärjätään.

Ja pärjätttiinhän me. Mummuuuu. Mun mummuuuuuu… Lapsi, joka on puolitoistavuotisen elämänsä viettänyt koiraperheessä, jossa on kaksi saksanpaimenkoiraa ja yksi pieni kiinanharjakoira, on oppinut käyttämään kutsuhuudossaan/kyselyssään/lauman kokoamisessaan hyvin määrätietoista imperatiivia: mummmmmmuuuuu! MUN mummu! kuulostaa Apsun suusta hyvinkin vaativalta: nyt-minä-haluan-että-olet minun-kanssani, luet-minulle, katselet Tomi Traktoria tai Kaupungin sankareita (suunnilleen kuudennentoistatuhannennen kerran).

Eikä minullla ole mitään sitä vastaan. Päinvastoin.

Äkikseltään katsoessa saattaisi näyttää siltä, että kuvassa on mummin ja papan vinkkelit mökin eteisessä, mutta ehei!! Mitäs Aapeli näkee tässä? Boom Kah! Robinin biisi Boom Kah tietysti. Robinilla on eriväriset samanlaiset kengät… – Senhän tietää meidän puolitoistavuotias pieni. 😀

Iltapäivällä Juniori lupautui kuvattavaksi. Kaikki muut perheenjäsenethän ovat jo olleet malleinani koulun kuvasarjoja varten, ja tänään yritin saada sarjan pojasta, mutta johan se kahden maissa oli niin hämärää, ettei tarkkojen henkilökuvien ottaminen oikein luonnistunut.

Ilta sitten paljon perinteisen mukaan: rantasauna, (etu)joulukalkkunasta vitello tonnato, jälkkäriksi lettuja (ihan pomminvarma kaikkien suosikkijälkiruoka mökillä) ja jätskiä. Lettujen paistaminen kannattaa aina.

Ja nukkuminen.

Isovanhemmuus Niitä näitä

Mumminelämää

Kun pieni, puolitoistavuotias juoksee kädet levällään, kasvot hymyssä vastaan ja sanoo ´mummi´, ei maailmassa ole muuta. On vain paljon iloa ja valoa, on onni. Ei minulta mitään puutu.

Iltapäivällä menin hakemaan Apsua. Miniällä oli tänään ensimmäinen virallinen työpäivä, iltatuuri. On pitkin syksyä tehnyt muutaman päivän sijaisuuksia, satunnaisesti käynyt paikkomassa sairauspoissaoloja, mutta tänään siis palasi työpaikalleen äitiysloman ja kotihoitojakson jälkeen. Juniori ei nyt joululomaksi mene töihin, vaan on Aapelin kanssa kotona, mutta tänään oli hänelläkin satunnainen duunipäivä, joten mummille oli tarvetta. Ja lukukauden alun jälkeen on useinkin, koska Apsulla ei vielä ole päiväkotipaikkaa.

Mumminelämää, hyvää elämää.

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Pieni on paljon

Olen kuvannut tänään enkeleitä. Aamupäivällä viikkokuvahaasteeseen ja joulukalenterikuviin ja iltapäivällä ja tässä illansuussa tätä yhtä eläväistä enkeliä.

Papan kanssa pallottelu on ihan parasta. Sanoja on jo paljon, ainoa vaan että toistaitoiset isovanhemmat eivät vaan kaikkia vielä ymmärrä. Kävely on jo melkoisen vauhdikasta, ihan juoksuun ei vielä ehditä. Itsekseen syöminen onnistuu joten kuten, mutta ehkä enempi vielä vain ´joten´.

Viime perjantaina puolitoista vuotta täyttänyt Apsu on nyt juuri siinä iässä kun meidän Esikoinen, tyär, oli silloin kun veljensä syntyi. Lapsillamme on siis päivälleen puolentoista vuoden ikäero. Kun Esikoinen oli yhdeksän kuukauden ikäinen tajusin odottavani toista lasta. Äitiyslomani oli juuri loppumassa ja olin palaamassa töihin, – tietäen jääväni reilun puolen vuoden päästä äitiyslomalle. Kyllähän se vähän hurjalle tuntui. Ja siinä alussa mietin, että miten ihmeessä pärjään sitten kun on kaksi vaippaikäistä, ja varsinkin jos toinenkin on yhtä koliikkinen kuin tytär oli.

Kun talven selkä taittui, ja Juniorin syntymään oli enää reilu kuukausi, osasi tytär jo kävellä, syödä, melkein itse pukeakin, sanoja oli jo paljon, – viiden kuukauden päiväkoti”ura” oli osaltaan edesauttanut omatoimisuuden lisääntymistä ja minäkin olin jo levollisin mielin, että kyllähän sitä kahdenkin pienen kanssa pärjää. Ja pärjättiinhän sitä. Pehtoori oli aika tarkasti 8 – 9 tuntia töissä, eikä työreissuja paljon ollut, joten olihan meitä iltaisin ja viikonloppuisin kaksi muksuista huolehtimassa ja kotihommia tekemässä.

Vaikka kyllä noina parina vuonna oli sellaisiakin jaksoja, joista en oikein muista mitään. Mitään muuta kuin sellaisen sumuisen väsymyksen, – sattui niihin vuosiin omia ja läheisten sairastamisiakin siinä määrin, että oli aika pimeää välillä. Mutta lopultakin aika hyvin nuo vuodet meni. Ainakin tuli oltua läsnä lasten elämässä.

Nyt kun Apsu on meillä satunnaisesti, tavallisesti vain muutaman tunnin, pari kertaa viikossa, tulee mieleen, että kyllä se on hyvin suunniteltu, että lapset saadaan yleensä 20 – 30 iässä. Me olimme toki vähän vanhempia, mutta kuitenkin aika reippaita vielä. Isovanhempien ei niin reippaita tarvikaan olla. Ja kummasti tuollainen pieni joka kerta käydessään piristää.

… Tulee huomennakin, mutta yritän silti saada Japanin ruokapostauksen tehdyksi.

Historiaa Isovanhemmuus Lappi Niitä näitä

Saariselällä luontohavaintoja ja historiasta sananen

Kettu Kaunispään etelärinteellä. Piisami Hangasojassa saunavesienottopaikalla. Lapintiainen (ei kuvassa) pihapiirissä. Poroja vähän siellä ja täällä. Paljon niitä. Merikotka Saariselän kappelin yllä.

Luontohavaintoja siis aika paljonkin. Kamerassa juuri tänään yleislinssi (24 – 105 mm), joten kaukaa kuvattuna otokset – niistä, joista edes kuvat onnistuin ottamaan – ovat surkeita, mutta ovatpahan ”todisteita” siitä, että olemme liikkuneet silmät auki. Eilen kettu meni mökkipihan poikkikin, mutta ei edes tällaista kuvaa siitä.

(merikotka-havainto varmistettu, – kiitos EH)

Olemme siis olleet liikkeellä. Lenkillä asfalttireitillä, nousimme Kaunispäälle pikkuteitä, tultiin alas talvikävelyreittiä. Tänään mummi oli Aapelille mieluisin rattaiden pukkaaja. No, sehän sopi. Ja kyllä lämmin tuli! Ei lunta, vähän pakkasta.

Käytiin kylillä myös muutamassa liikkeessä, ja sielläpä näin sen minkä tiesin tapahtuneen. Keväällä, monien värikkäiden ja työteliäiden vaiheiden jälkeen, julkistettiin ”Pieni pala Lapin historiaa”, johon käytin paljon aikaa ja rahaakin (josta enin osa on kyllä tullut takaisin), ja palaute projektista oli lopulta aika hyvä. Saariselän Sanomissa, jotka tänään otin Kuukkelin eteisestä mukaani, Vesa Luhta kirjoittaa kirja-arvostelussaan mm. näin:

— Lopulta [Skantsin] työ paisui käsistä, kirjoitusliuskojen määrä läheni viittäsataa. Tässä vaiheessa Oulun yliopiston historiantutkija Reija Satokangas astui kuvaan. Hän karsi kovalla kädellä rönsyjä, ja teki tekstistä kompaktin paketin, oikoluki ja hioi lopuista teksteistä kirjan Skantsin luvalla ja hänen tyylinsä säilyttäen. Lopputulosta voi pitää onnistuneena.

Olen iloinen, että arvostelija (joka oli läsnä julkkareissa ja on LS:n hyvä tuttu) kertoi käsityksensä kirjan synnystä. Noin minä sen koin. Ja kun kirjan pieni painos oli jo juhannukseen mennessä myyty loppuun, oli LS saanut ison kustantajan toisen painoksen taakse. Annoin tekijänoikeudet osaltani, mutta, mutta… Olen tässä miettinyt, että mitä se tarkoittakaan? Se, että antaa tekijänoikeudet?

Minun mielestäni ei sitä, että huolella suunnittelemani, kuvaamani, tekemäni layout revitään rikki ja tehdään ihan eri näköinen . Ihan erityisesti koskee kirjan kantta, joka oli ”mun”. Tein sen huolella, tyylikkääksi, rauhalliseksi, myyväksikin (linkkien takaa löydät kirjan uuden ja vanhan kannen). En tiedä, mitä kaikkea tekstille on toisessa painoksessa tehty, mutta tekijänoikeudet antaessani toivoin, että kirjassa olisi maininta, että toisen painoksen toimitustyön on tehnyt joku muu kuin minä. Nyt sitä mainintaa ei ole, sikäli kuin kaupan hyllyssä selaamastani kappaleesta näin. Kieltäydyin ostamasta kirjaa. 😉 Jos olisin vielä duunissa, yliopistossa tutkijana ja opettajana, olisin varmasti enempikin kiusaantunut tällaisesta. Nyt en taida jaksaa tätä enempää ryhtyä asiasta reklamoimaan.

Joka tapauksessa Hipputeos on kustantanut toisen painoksen kirjasta, mikä ensimmäistä painosta vaille jääneille kerrottakoon. Ja kirjan ensimmäistä painosta on ainakin yliopistojen kirjastoissa lainattavaksikin.

Historiaa tärkeämpää on tänään ollut nykypäivä, tämä päivä. Kaikki nämä rakkaat, jotka täällä Myötätuulen pirtissä ovat tänään olleet, ruokapöydässä istuneet, takkatulen ääressä iltaa viettäneet. Hyvä päivä tänään.

Isovanhemmuus Lappi

Leppoisaa lomailua

Vähän erilainen patikka tänään. Emmaljunga-ystävällinen reitti oli löydettävä. Kyllä meinasi minua naurattaa tämän jonon kannoilla kulkiessani. Arvaattekos, mikä Lapin tunturien kupeissa, kurujen kyljissä Apsua eniten hämmästytti? – Orava? Isosti soliseva tunturipuro? Muutamat satunnaiset lumihiutaleet? Isot korkealle nousevat kelot? Mikä hämmästytti? Mikä sai pojanpojan katseen nauliintumaan näin?

ISO metsätraktori, joka nähtiin Kaunispään rinteessä! Sitä olisi voitu katsoa vaikka kuinka kauan.

Porukalla oltiin ulkoilemassa parisen tuntia, ja kun oli Apsun sapuskan ja päikkäreiden aika, palasimme mökille, ja me Pehtoorin kanssa ryhdyimme laittelemaan pihalle ja puihin valoja. Uusia tuikkusarjoja ja kolme isoa lamppua olin saanut systeriltä syyskuisen autotalli/varastosiivousurakan jälkeen. Hänellä kun noita valoja oli isämme peruina varastossa eräskin laatikollinen. Isällä oli tapana valaista mökkitienoonsa niin, että varmaan erottui lentokoneisiin asti. Nyt hyvin pieni osa tuosta valomerestä on meidän mökkipihassa.

Iltapäivällä sain viimeistellyksi tehtävät kouluun: ”Henkilökuva studiossa vol. 2” pitää palauttaa huomiseen iltaan mennessä, joten ihan hyvissä ajoin olen. Viiden kuvan sarja Apsusta Rantapellon kotistudiossa näyttää lopulta tältä. Viikonloppuna on taas lähiopetusjakso, jolloin sitten tulee kommentointi, analyysi, arvostelu. Osaanpa itsekin nähdä heikkoudet, mutta nyt mennään tällä sarjalla.

Ja mökkiolo jatkui lomatunnelmissa rantasaunoen, porukalla ruokaa tehden, vähän ”kokkikouluakin” nuorille pidin. Rauhallista peli-iltaa ei Aapelin läsnäolo oikein salli, mutta mitä väliä sillä on. Juniorin kanssa olemme kovasti toivoneet kirkkaita iltoja ja öitä; nyt olisi aurinkomyrskyjä, revontuliakin, mutta eipä mitään näy, kun taivas on paksun harmaan pilvikerroksen peittämä. Mutta eipä sekään haittaa, – syyslomailu jatkuu!

Tässä vielä kuva Piinasta Kummituskämpän edessä. Piina on pikkuperheen nuorin koira. Maisa ei enää jaksa Lappiin tulla, ja Unski ei ulkoile, vaan nukkuu Tuulentuvassa … Unskin vaellusvuodet ovat jo ohi.

Isovanhemmuus Niitä näitä

Päivällinen ja muuta touhuamista

”Täältä minä tulen, – tulen isin ja äidin kanssa mummin luo syömään…. ” Ja sehän se on ollut mummin ykkösjuttu tälle päivälle. Keittiössä olen hyvin viihtynyt.

Minä muistan hyvin kun olin omien lasten kanssa kaupassa. Toinen heistä oli ehkä noin parivuotias, toinen siihen puoltoista vuotta enemmän. Joka tapauksessa elettiin aikaa, jolloin olin vielä ”kotiäiti” ~ kotihoidontuen turvin kotona ja samalla työstin Keminmaan historiaa. Suunnilleen kerran kuussa roudasin lapset Jääliin, lasten mummulaan, anoppini hoiviin, jotta pääsin käymään päiväseltään Keminmaassa arkistoissa. Ne olivat kullanarvoisia päiviä, sekä lapsille että minulle. Ja niinä päivinä sekä lapset että minä opimme, että isovanhemmilla on eri säännöt ja eri oikeudet kuin vanhemmilla. Olin tuolloin hankkinut kaksosten rattaat meidän ”mutikaisille”, sillä vain puolentoista vuoden ikäero merkitsi sitä, että lapset oli ihan hyvä istuttaa samoihin rattaisiin, mikäli mieli jossain käydä. Ja mehän kävimme, ainakin kaupassa, ja muuten vain kävelyllä liki jokaikinen päivä.

Ja sitten seurauksena toistuvista mummulareissuista lapsetkin oppivat, että mummulassa on eri säännöt kuin äidin kanssa. Eipä ollut yksi eikä ainoa kerta, kun mutikaiset ollessamme kaupassa istuivat noissa kaksosten rattaissaan (joissa oli jonkinlaiset jousetkin) ja lällällittivät yhteen ääneen: ”Mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkia!” ja samaan aikaan pomppivat rattaissa ylös alas. Monilahjakkaita lapsia! 😉 – mutta eipä minua paljon kassajonossa naurattanut.

Tuli tämä vaan tänään mieleen, kun olin ostanut Apsulle pillimehua. Ruoan jälkeen sellainen eka kertaa ikinä aukaistiin. Onhan siinä sokeria, lisäaineitakin? … mutta niin vain mummi sellaista Apsulle tarjosi. Ja mitä mieltä oli poika?

Vähän sellainen ”ei-voi-olla-mitään-näin-hyvää” – tuntuma tuosta jäi.

Onneksi oli vanhemmillekin tarjolla kaikenmoista hyvää. Kuten on ollut puhetta: syksy on pataruokien aikaa. Tänään padassa oli viljapossun filettä ja ties mitä. Oikeasti en pysty luettelemaan kaikkia niitä aineita, joita jääkaapista ja yrttipenkeistäni mukaan laittelin. Mutta se OLI hyvää!

Jälkkäriksi oli jotain niinkin tavallista kuin mustikkarahkaa, mutta ehkä esillepano teki tuikitavallisesta herkusta astetta parempaa..

Muutoin päivä mennyt – ihan, melkein, ainakin vähän – väsyksiin asti, kun olen jatkanut kirppikselle keräämistä – vaatehuoneiden tyhjennysprojektia. Nyt alkaa olla väljää, ja auton perä valmiina huomiseen rantautumiseen Paljekirppikselle… Vapauttavaa tämä on.

Isovanhemmuus Yliopistoelämää

Asiat menevät

Tiedättekös, että kun on elämänmuutoksen edessä sitä ajattelee, tai ainakin minä ajattelin, että vastaisuudessa, uudessa elämässä, teen asioita, järjestän päiväni kovinkin erilailla kuin ennen. Siis että paljolti työn määrittämästä ja viemästä ajankäytöstä luopuessani muuttaisin elämäntapojani, ajankäyttöäni paljonkin.

Että alkaisin nukkua enemmän, pidempään, päivisinkin. Että liikkuisin joka ikinen päivä. Että lukisin kymmeniä kirjoja vuodessa. Että kävisin tervehtimässä appivanhempia paljon useammin kuin ennen. Että reissaisin kotimaassa ja ulkomailla entistä enemmän, – varsinkin extempore tyyliin ”lähdettäiskös piipahtamaan Roomassa” tai ”mennään Turkuun tapaamaan tuttuja” tai ”nyt on mahdollisuus lähteä joulumarkkinoille Wieniin”. Että joutuisin (= saisin) aamuisin miettiä, mitähän tänään tekisi. Etten tekisi monia tärkeitä asioita samana päivänä, vaan vain yhden kerrallaan. Että sairastuessa sairastaisin, enkä heiluisi liikkeellä. Että opettelisin uusia asioita (vaikkapa kokkaamista tai kuvankäsittelyä) rauhassa yhden asian kerrallaan, enkä pintaraapaisten säheltäisi asioiden kanssa. Että vaikka ja mitä.

No, arvaattekin. Ei se niin mene.

Tässä päivässä parasta on ollut, kun oltiin Aapelin kanssa kaksistaan ajelemassa, käväistiin heippaamassa mummin ex-työkavereita, oltiin pitkään puistossa ja sitten vielä tultiin Rantapeltoon syömään ja järjestelemään keittiön alimmat laatikot, eteisen avainlokero, olohuoneen matot ja tyynyt, säätelemään mikroaaltouuni, koko huushollin lamput, ovet ja kaikki mahdolliset näkyvillä olevat nappulat.

Niin se on tänään mennyt. Ei paremmin olisi voinut mennä.

Isovanhemmuus Niitä näitä Vanhemmuus

Tässä vaiheessa

Elämäntilanne on nyt se, että olen välissä. Itseasiassa olen jo kauan tuntenut olevani välissä. Olen siinä iässä, että äitini on vanha, miehen vanhemmat ovat vanhoja, meidän yhteiset, molemmat lapset ovat aikuisia, omillaan pärjääviä, mutteivät vanhempiaan hyljeksiviä, ehkä jopa päinvastoin, mikä on ilo ja onni, ja sitten on vielä yksi sukupolvi, on Aapeli.

Ja siellä sukupolvien välissä me ollaan. Ihan konkreettisesti oltu tänään ja eilen. Näin ollen, tässä ”positiossa” tämäkin päivä on kulunut.

Eikä siinä valittamista, päinvastoin. Ja 0n hyvä, että nyt on aikaa olla. Yksi syy, yksi aika suuri syy, mökiltä paluuseen takaisin kotiin, takaisin Ouluun, oli paluu omalle paikalle sukupolvien välissä. Ajatus siitä, että minua, meitä, tarvitaan…

Onhan se hyvä, että on tekemistä, mielekästä olemista.

Tänään on ollut.

Ja sitten kuvahommia. Niitä on paljon! Pieniä paineita, tulevat jo uniin. Aika pahasti. Opiskelijan elämää. 😉

Isovanhemmuus Kalaasit Ruoka ja viini Valokuvaus VAT

Kalaasien jälkeen kuvauspäivä

Ystävät sanoivat, että oli kesän kohokohta, tai ainakin yksi tärkeimmistä. Siis Kalaasit meillä. Onhan ne meillekin yksi kesän kohokohta. Ollut jo kauan.

Eilen ne taas oli. Ja kyllä me jo puolen päivän jälkeen Pehtoorin kanssa olimme vähän huolissamme, että mitä olemme unohtaneet, onko joku asia jäänyt tekemättä, ruoka valmistamatta, piha tai Festa jotenkin järjestämättä? Sellaisia pohdimme, kun kaikki alkoi olla valmiina jo monta tuntia etuajassa… Sellainen huolettaa.

Mutta ilmeisesti ei, koskapa ilta pitkälle yli puolenyön sujui mallikkaasti, ruokaa oli riittävästi, pääosin ihan hyvää, kurkkukeitto tosin hieman liian valkosipulista [ainakin minun mielestäni], pinacolada-kakussa liian vähän rommia ja kookosta [minun mielestäni], jokirapukastike kuhan kera oli oivallista [useimpien mielestä], samppanja ja Kyrö Distelleryn lonkero ja Haaparannan Amarone erinomaista [kaikkien mielestä].

Jutuista ei ollut puutetta, eikä aputyövoimasta [käytäntö toimii aina vaan paremmin, aina vaan tyytyväisempiä me kaikki olemme siihen]. Jokainen pariskunta vuorollaan, – sopivasti kuuden ruokalajin menu, kuusi pariskuntaa, – ovat apuna yhden ruokalajin esillepanossa, viimeistelyssä, tarjoilussa ja sen jälkeen astioiden bloggaamisessa (ks. eilisestä postauksesta menu. Siellä suluissa nimikirjaimet esim. M & I tarkoittaa kenen huki on olla serviisissä). Toimii. Edelleenkin meille jää Pehtoorin kanssa puuhaa tiskikoneiden täytössä/tyhjentämisessä, juomien kaatamisessa etc. mutta menee siinä ohessa. Muutkin tekevät. Siinä se sujuu. Mekin ehdimme seurustella, emmekä vain serveerata. Suosittelen soveltamista omiin juhliinne.

Eilen oli huippu kelikin. Alkuillasta pikkuperhekin piipahti; Aapeli reppana oli vähän ihmeissään mummilaan tulleesta hälystä ja väenpaljoudesta, mutta minusta oli mukava kun kävivät. Juniorin lisäksi toinenkin toisen polven grupposanlorenzolainen ilahdutti käymällä kalaaseissa, edes kakulla ja hakemassa vanhempansa kotiin.

Viimeisenkin taksin takavalojen käännyttyä kujan päästä kohti kaupunkia (noin yhdeltä), ajattelimme tovin, että jätämme silleen: ”siivotaan aamulla”, mutta sen verran ylikierroksia oli, että katsoimme parhaaksi hoidella hommat loppuun. Hyvä niin.

Aamukahdeksalta loppui uni, jätin lenkin väliin, ja eikun näyttökuvien pariin. Monta tuntia kuvailin, reportaasi (8 kuvaa) nimellä ”Limoncellon valmistus” oli aiheena.

Saapa nähdä, tuleeko siitä palautuskelpoista, mutta sitten iltapäivällä toisen tehtävän kimppuun: Miniän kanssa oli sovittu, että kuvailen Aapelia ”Henkilö miljöössä” -sarjaan. Aie oli mennä huomenna puistoon, mutta varhaistimmekin sitä. Juniorin tarhan (Taskilan päiväkoti) vieressä on meille kovin tuttu leikkipuisto, ja sinne teimme treffit. Olipas hyvä valo kuvata, ja Aapelihan on paras. Ihana, aurinkoinen, ja suhtautuu kovin luontevasti siihen, että mummi häärää kameran kanssa … Reilu tunti puistossa ja yli 200 kuvaa. Kyllä niistä viiden kuvan sarja vielä tänä iltana valmistuu. 🙂