Historiaa

Home Historiaa (Page 34)
Showing: 331 - 340 of 346 RESULTS
Historiaa

Samaan aikaan … 109 vuotta sitten

Tänään luennollani johdattelin opiskelijoita Historiallisen sanomalehtiarkiston kiehtovaan maailmaan ja sen antiin. (Suosittelen lämpimästi myös blogivieraille. Kertakaikkisen mainio digiarkisto!) Kalevan tämän päivän (29.1.) numero vuodelta 1900 oli yksi lehti, jota ”selailimme”. Ja sieltä pisti esiin seuraava pikku-uutinen (klikkaa ihmeessä ”lehtileike” suuremmaksi):

Kaleva 29.1.1900 s. 4.

PIKKUTIETOJA: ”Awioliittokoulun aikoo eräs nuori rouwa, tietysti amerikkalainen, perustaa kotokaupunkiinsa Newyorkiin. Se on tarkoitettu nuorille tytöille, jotka aikowat joskus mennä tähän pyhään säätyyn [sic!]. Awioliittokoululla on perustajansa mielestä jättiläistyö täytettäwänä. Opetusta ei anneta ainoastaan ruoanlaitossa, lasten kaswatuksessa ja muissa taloustoimissa, waan paljon tärkeämmässä aineessa: miten waimon on paraiten miestään kohteleminen. Tähän ”aineeseen” pääasiallisesti kiinnitetään huomio.”

Tuli mieleen yhtäkkiä yllättäen tässä televisio-ohjelmaa Mikkosten perheestä odotellessa (aion pomminvarman tuohtumisen uhallakin sen katsoa),  että tämmöiseen kouluun kotiäiti ninatimoteeaamikkosenvaimo voisi mennä opeksi sitten kun hänen poikakultansa on aikuisikään asti ja hyvän huolehtivan naisen kohdeltavaksi pyhään aviosäätyyn saateltu.

Historiaa

Ärsyyntynyt

– 18 C. Kaunista. Lumista. Kylmää. Ei liikuntaa.

Siispä surffailen. Ja Ilta-Sanomien otsikko: ”Vastanainut Niinistö Juhli Ruotsi-Suomen eroa Victoria vierellään” saa minut hermostumaan. Melkein joka sanan kohdalla. Vastanainut (so what?), Juhli (miksi kirjoitetaan isolla) Ruotsi-Suomen (tämän kohdalla jo kihisen! Ei ole koskaan ollut Ruotsi-Suomea. Vuoteen 1809 asti Suomi oli OSA Ruotsia. Yksi sen maakunnista. Kaiken kukkuraksi köyhin. Ei ollut mitään valtioliittoa Ruotsi-Suomi.) eroa (Ruotsi menetti Suomen hävittyään sodan Venäjälle. Ei ollut kyse erosta.) Victoria vierellään (tämäkö piti sitten tuon vastanainut jälkeen kirjoittaa – ikään kuin vihjaillen). Argh!

Ehkä on parempi, etten lue iltapäivälehtien otsikoita, vaan surffailen, vaikka Valokuvatorstain osallistujien sivuilla tai blogilandiassa tai etsin Tapas-ohjeita. Olisiko kellään huippureseptiä jaettavaksi?

Historiaa Luettua

Pirttipäivä

Tänään on ollut pirttipäivä. En ole ihan varma, voiko kaupungissa olla pirttipäiviä, mutta ehkäpä. Pirttipäivä-käsitteen minulle opetti muuan Kemijokivarren talonisäntä, pohojosen ihiminen. Hän oli avuksi yhdessä työprojektissa pitkästi toistavuosikymmentä sitten: korvaamaton informantti ja monin tavoin avulias, jäyhä ja juureva mies. Meidän tapaamisemme sovittiin aina ”pirttipäiväksi”, mikä tarkoitti tammi-helmikuun pakkaspäiviä, jolloin ”ei voinu lähtä mettätöihin”, eikä ollut muutakaan ”tähellisempää” tekemistä. Silloin isännällä oli aikaa kaupunkilaishistorioitsijan kanssa menneitä muistella.

Vietyäni lapset mummulaan tai päiväkotiin ja ajettuani reilun toistasataa kilometriä saavuin Kemijoen itäpuolen komean, 1840-luvulla rakennetun talon pihalle: pohjoisen talvinen aurinko paistoi jo vaakasuorasti, pakkanen narskui kenkien alla ja nikkarityyliselle kuistille asti tuoksui ruismarjapuuro, joka minua aina siellä odotti ”että jaksat sitte kirjottaa”. Pirttipäivään kuuluukin ehdottomasti leivinuunin lämmittäminen ja ruispuuro, Karjalanpaisti tai lihapata, jollainen meilläkin tänään oli.

Pirttipäivänä on pakkasta ja silloin tehdään sisähommia, jotka leivinuunin kupeella sujuvat. Kemijokivarren isännän pirttipäivään kuului menneiden muistelu, kirjeiden kirjoittaminen (kirjoittipa hän kotiseutuhenkisiä runojakin), paljo lukeminen ja koko pitäjän perinneasioiden hoitaminen ja ”maisterisihmisen” kanssa raataaminen. Hyvinkin meillä vierähti koko pakkaspäivä avaran, räsymatoin kotoisaksi tehdyn pirtin lämmössä, vanhoja papereita selatessa ja julkaistavia kuvia valitessa.

Pirttipäivänä, Pohjoisen paikallishistoria -luentoa jo värkätessäni ja tuon talonisännän juttuja vieläkin hyödyntäessäni, on yhtäkkiä pakko lukea ja luentoonkin tunkea

Heikki Niskan runo ”Pohojosen ihiminen”:

Pohojosen ihimisessa on ujua lasta:
aikusenaki sen tekkee mieli mennä
autotallin taka ko tullee vieraita.
Jähämiänä ja varruillaan se
tarkkailee ja haistelee,
tempautuu pikkuhilijaa mukkaan.
Äkkiä pajot murtuu,
silimäkki nauraa, pohojesen asukki
tarijuaa kahavit ja nisut.
Se puhhuu kovalla äänellä ko innostuu,
kahtoo aina silimiin ja pittää sanansa.
Kesken kaiken se muuttuu hilijaseksi,
toivoo sallaa, että vieraat jo lähtis.
Se himuaa yksin hangille ja mehtiin,
kojon rakkaaseen luontoon.

(Heikki Niska, Ulijasta väkiä. Runoja. 2003, s. 14)

Historiaa Joulu

Joulu tavallaan

Jouluaatto. Se on täynnä perinteitä. Meillä kaikilla omanlaisemme. Meidän perheessä aattoon kuuluu varhain herääminen, kuka mistäkin syystä :), joulupuuro, sauna, joulurauhanjulistus ja siitä sitten myöhäiseen yöhön omien tapojen mukaisesti. …

Suomalainen joulu on tietysti paitsi kristillinen juhla, Kristuksen syntymäjuhla, mutta siinä on perinteitä, juuria ja juonteita roomalaisten Saturnalia-juhlasta ja Euroopan pohjoisten kansojen viljanpuinninlopettajais- ja keskitalven juhlasta, johon on sitten tullut säätyläisten johdolla 1800-luvulta joulukuuset, -laulut ja -kortit ja sitten sotien jälkeen joululle on ollut leimallista yhä paisunut kaupallistuminen. Näinhän me historioitsijat asian näemme. Mutta kuinka paljon makoisammin esikouluikäiset ovat asian selittäneet kun Mark Levengood heiltä asiasta kyseli. Tässä parhaita:

Jeeseus syntyi jouluaattona. Ja sitten hän kuoli jouluaattona. Niin että hän kuoli kun hän syntyi, mutta vähän myöhemmin. (Sofia 7 v.)

Kun on joulu, täytyy mnennä juhliin ja olla erityisen kiltti koko ajan. Sellaisesta väsyy! (Jonathan 7 v.)

Jouluna pitää syödä paljon kinkkua. Ja sitten pitää ajatella Jeesus Kristiania. Ja sitten telkkarista tulee paljon hyviä ohjelmia.  (Anders 7 v.)

Historiaa

Mennyt maailma

Itsenäisyyspäivän lehteen värkkään artikkelia, minkä vuoksi olen tässä lueskellut Vänrikki Stoolin tarinoita. Koulussa meillä ei niitä luettu, vain runo sieltä, toinen täältä.  Cajanderin suomentama Sotilaspoika sentään  piti opetella ulkoa johonkin itsenäisyyspäivän juhlaan. Nyt kun – sukutapaamisen aiheuttamassa historiahavinassa muutoinkin vielä viivyn – luen Sotilaspojan säkeitä, palautuu nenään Koskelankylän kansakoulun tuoksu (puu-uuneilla vielä lämmitettiin joitakin luokkia) ja mieleen kummallinen tunne siitä, kuinka paljon pidin tuosta runosta. Sepä kun on oikein lettipäisten pikkulikkojen laulu!

Nyt jos yksikään ala-asteen ope pistäisi 2000-luvun lapsoset opettelemaan moista, niin varmasti ajankohtainen kakkonen ja Ilta-Sanomat saisivat yleisöä lisää! Satavarmasti ope pistettäisiin jäähylle syytettynä sodan ihannoinnista ja lasten mielen järkyttämisestä.

”Mun isän´ oli sotamies ja nuori, kauniskin

jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin.

Tiens´ aina kulki kunniaan,

iloisin mielin kärsi vaan

hän kylmää, nälkää, haavojaan,

mun isän´ armahin. – –

Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,

samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan.

Miss´ ankarimmin luodit soi,

taajimmin tulta salamoi,

en sinne käymätt´ olla voi

tiet´ isäin astumaan. ”

Just. Mun isäin ei kärsinyt haavojaan, eikä nälkäänsä. Oli armeija-ajan kenraalin kuskina ja riiasi äitiäni,  minkä iltalomiltaan ja kyytikeikoiltaan kerkisi.

Eikä minua päästetty edes veistoon, vaikka kovin halusin!

Historiaa

Erikoisten etunimien bongausharrastus

Kolmevuosikymmentä (1900-luvun alussa) yhden pohjoisen seurakunnan lukkarina olleen miehen lasten nimet saivat minut keräilemään kummallisia, kauniita, erikoisia tai jotenkin muuten merkityksellisiä etunimiä. Elämäntapojensa puolesta monin tavoin parjattu lukkari ei säästellyt mielikuvitusta valitessaan lapsilleen nimiä. Esikoispoika kastettiin Neuvo Nero Nikodemukseksi. [Neuvo Nero ei kinkeripöytäkirjojen mukaan ihan nimensä veroinen hengenjättiläinen kuitenkaan ollut]. Entäs tyttäret? En halua edes kuvitella, mitä heidän nimensä kertovat heidän lahjoistaan. Tyttäret kun saivat nimet Nöyrä Naima Nopia ja Noiva Norja Nouta. Kun lukkari vaimonsa kanssa sai iltatähden kuopus kastettiin Onnen Omenaiseksi! Törmäys lukkariin ja hänen merkillisen nimisiin perillisiinsä vei minut erikoisten etunimien maailmaan.

Kun muutamia vuosia vietin päivät lukien vanhoja asiakirjoja, muuttoluetteloita, kirkonkirjoja ja sahojen työntekijäluetteloita, joissa oli tuhansia ja tuhansia nimiä, aloin kerätä vanhoja erikoisia nimiä – ihan vaan omaksi ilokseni (kerättiinhän sitä pentuna autojen rekkareitakin, muistatteko?). Ehkä joskus kirjoitan keräämistäni nimistä artikkelinkin. Vaikka ”sääntöni” on, että nimi on nähtävä itse ennen kuin voin kirjata sen luetteloihini, olen kollegoille ja opiskelijoille tästä merkillisestä keräilystäni uskoutunut ja pyytänyt kertomaan jos mielenkiintoisiin nimiin törmäävät. Vastikään yksi opiskelijatyttö kävi kertomassa löytäneensä 1910-luvun Vuolijoelta naisen, jonka nimi oli Hilja Empiria. Kollegan tehdessä sukututkimusta hän törmäsi 1800-luvun lopun Pellossa perheeseen, jossa puolet perheen poikien nimistä olivat ihan tavallisia Juhani-Matias-Paavo -sarjaa, mutta puolet enempi vähempi erikoisia. Erikoisimman etunimen sai poika nimeltä Suomi Suurempi. Mitä se kertookaan Torniojokivarren fennomaniasta?

Väestörekisterikeskuksen Nimipalvelun kanssa saatan viettää pitkänkin tovin etunimien parissa. Esimerkiksi Rauha-nimi. Se on annettu 1930-luvulla noin parillesadalle tytölle vuodessa, ja viimeisenä rauhanvuonna 1938 Rauhaksi kastettiin 210 tyttölasta. Talvisodan jälkeen vuonna 1940 nimi annettiin 274 lapselle, mutta jatkosodan aikana Rauhaksi kastettiin ainoastaan puolet rauhanajan määrästä eli vain vähän yli 100 tyttöä sai sodan keskellä nimekseen Rauha. Entäs Toivo? Entäs oma etunimi? Tuttujen erikoiset nimet? Nimipalvelusta hoksasin, että ystäväni Taije on Suomen ainoa. Nimipalvelusta näkee myös, että juniorimme, jolle haluttiin antaa toiseksi nimeksi Sakri miehen suvussa olleiden Sakarien, Zahristen, Sakrien jne. linjaa jatkamaan, on vuoden 1991 ainoa Sakri. Eikä niitä ole yhteensäkään kuin puolensataa.

Nimipalvelusta tarkistan myös ”löydöksieni” harvinaisuutta. Esimerkiksi sunnuntaina hautausmaalla löytämäni kaksi uutta harvinaisuutta tarkistin Nimipalvelusta. Hautausmalla kävelystä pidän tavattomasti, ja viimeisen neljän vuoden aikana olen kävellyt siellä kymmeniä kilometrejä. Viimeisen vuoden aikana olen yhä useammin huomannut jääväni hautakivien erikoisten nimien äärelle. Oliko vuonna 1932 vain 42-vuotiaana kuollut kauppias Ilo Petteri XXX nimensä mukaisesti Ilo Petteri. Kuoliko Ilo Petteri laman jälkeiseen ahdistukseen? Oliko Ilo ollut kauppias, jonka luona oli ilo asioida, vai oliko hän nimestään huolimatta äksy ja äkeä puodinpitäjä? Entäs toinen viime sunnuntain uusi nimi Aatos Julia. Aatoshan on miehen nimi? Eikö olekin? Nimipalvelu kertoo kuitenkin, että viisi naistakin on sen saanut. Yksi heistä on haudattu Oulun vanhalle hautausmaalle. Miten Aatos Juliaa kutsuttiiin elämänsä aikana? Joutuiko hän nimensä takia koulukiusatuksi 1920-luvun kansakoulussa?

Etunimiin hurahtamisella on monia muotoja. Onpa yhdistysten luvatussa maassa, Suomessa etunimiyhdistyksiäkin. Niistä Markku-liitto on Suomen suurin etunimiyhdistys, naisten nimiyhdistyksistä eniten jäseniä on Sari Seuralla.

Nyt kun olen tästäkin omituisesta harrastuksestani avautunut täällä niin mieluusti otan tätäkin kautta vastaan tietoja tavalla tai toisella kiehtovista (suomalaisista) etunimistä.

____________________

Myöhemmät  nimipostaukseni ovat noiden linkkien takana:

https://www.satokangas.fi/blogi/2009/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-2/

https://www.satokangas.fi/blogi/2009/11/erikoiset-etunimet-vol-iii/

https://www.satokangas.fi/blogi/2011/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-vol-iv/

 

Historiaa Ruoka ja viini

Makkarakuppien historia II: kyselyn tulos ja resepti

Lapsuuden ruokamuistoja -keruuaineisto on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa; kuinka paljon (arki)ruoka kertookaan monista yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista, ja kuinka henkilökohtaisia, hellyttäviä! ja hirveitä lapsuuden ruokamuistot voivatkaan olla! Aineisto koottiin vuonna 1998 (Pirkka-lehden kysely) ja siihen vastasi 1067 henkeä, yhteensä aineistoa on yli 4000 sivua. Vastanneet ovat syntyneet vuosina 1920–1980-luvuilla. Vietin kesällä kolme pitkää ja antoisaa päivää ko. aineiston parissa ja pitäisi päästä vielä uudelleen…

Kokoelman mukaan 1960–70-luvuilla eläneiden lasten ja nuorten ylivertainen uutuussuosikkiruoka oli makkarakupit. Miksi juuri 1960-luvulla makkarakupit? Yksi vastaus löytyy haastatteluaineistosta:

”Meille tuli televisio 1963, melko myöhään ehkä – – Mutta kun se sitten tuli, se toi mukanaan ruokaohjeita. Meilläkin alettiin paistaa pakastekalaa ja ostettiin päälle sitruunaa ja leikattiin renkaiksi, paistettiin makkarakuppeja, jotka täytettiin säilykeherneillä tai munakokkelilla, ihan kuten telkkarissa. Ostettiin muffinijauhoja, pudotettiin pussiin kananmuna, puristeltiin ja pursotettiin vuokiin, paistettiin ja syötiin. Olimme kuten muutkin.”

Makkarakuppien läpimurtoa juuri 1960-luvulla selittää tv:n lisäksi se, että samaan aikaan jääkaapit korvasivat kafferit (kahverit, kylmäkomerot). Teolliset makkaravalmisteet tulivat koteihin yhtä aikaa jääkaappien yleistymisen kanssa. 1960-luvun kaupupunkilaisäitien yleisesti keräämissä ruokakeräilykorteissa oli myös makkarakuppien ohje, samoin naistenlehdissä ja muutamassa keittokirjassakin niitä julkaistiin. Onpa yhden muistelun mukaan jo 50-luvulla koulussa köksän tunneilla opetettu niitä tekemään.

Lupasin julkaista reseptinkin. Kaikessa monimutkaisuudessaan makkarakupit (”Saucisses sur le plat”, ransk. 🙂 ) tehdään näin: otetaan Berliinin (tms. luonnonsuoleen tehtyä) makkaraa. Leikataan noin sentin paksuisia viipaleita, kuorineen tietysti ja paistetaan hiljalleen kunnes makkara kupertuu kupiksi. Paiston aikana makkaraa ei saa käännellä. Makkarakupit täytetään, mutta ei ihan millä tahansa. Muistitietoaineksen ja kyselyjeni perusteella täytteet vaihtelevat alueittain: säilykeherneet ovat ehkä yleisin vaihtoehto, (etikka)punajuurisalaattia ja sinappikurkkupikkelsiä on käytetty ainakin linjalla Haukipudas–Pello (liekö Haaparantaan tehdyillä ruoanhakumatkoilla tähän osa syynsä?), munakokkelia käytettiin täytteenä varsinkin Etelä-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa monessa perheessä valkokastike ja paistettu sipuli olivat tavallisia. Meillä laitettiin pinaattia: ”Pitihän niistä saada jotenkin terveellisiä”! muisteli äitini. Yleensä meillä ja muualla tarjottiin lisäkkeeksi muusia. Ettei mikään kevytruoka tämäkään! (Ei kovin hyvä kuva makkarakupeista on esimerkiksi tuolla.)

Kyselyni – aivan kuten keruuaineiston ja keittokirjojenkin – perusteella on selvää, että makkarakupit olivat nimenomaan 1960-luvun ruoka. 1970-luvun lapset, saatikka myöhempien vuosikymmenien lapset, eivät niitä enää muistoissaan mainitse. Viidennes vastanneista olivat oletuksen ulkopuolella; ovat siis yli 40-vuotiaita jotka eivät – vielä – ole makkarakuppeja syöneet tai alle 40-vuotiaita jotka ovat tämän retro-ruoan makuun päässeet.

Merkillisen mukavasti Peace-merkiksi (jonka me makkarakuppeja lapsuudessa ja nuoruudessa syöneet hyvinkin miellämme samaan aikakauteen kuuluvaksi) muotoutunut ”tutkimustulos” on siis odotuksenmukainen mutta on se minulle mukava muutenkin: hoksasin, että blogini on vuorovaikutteinen 🙂 ja täällä käy alle ja yli 40-vuotiaita. 🙂 Mitäs seuraavaksi?

Historiaa

Makkarakuppien historia :)

Humus-kuppilan aamukahvipöydässä keskustelimme paitsi Obaman voitosta – josta olimme jotensakin yksimielisen riemastuneita – mutta myös viime torstain Kalevassa olleesta artikkelistani. Sehän ei todellakaan käsitellyt Yhdysvaltain presidentinvaaleja vaan kotiruokaa. Ja kotiruoan historiaa, tietty. Artikkelin herättämän keskustelun jälkeen väitän vieläkin, että ”kerro-mitä-söit-lapsena-niin-minä-kerron-minkä-ikäinen-olet”.

Koskapa edelleenkin vietän aikaani suomalaisen arjen ja erityisesti ruokakulttuurin historian parissa, päätin laittaa tähän kyselyn (= aion harjoitella sellaisen laittamista blogiin). Aamulla keskustelun ydin fokusoitui makkarakuppeihin: Oletko syönyt makkarakuppeja? Oletko edes kuullut niistä? Tässä nimenomainessa kysymyksessä ratkaiseva raja on 40 vuoden ikä. Klikkaile, pliis, vastauksesi. Tilastoon ei tule merkintää,  kuka on vastannut tai miltä koneelta vastaus on lähetetty, joten ruokamenneisyytesi pysyy edelleen vain sinun tiedossasi. Kysely on esillä viikon (oikealla sivupalkissa ylhäällä) ja sen jälkeen voisin vaikka julkaista makkarakuppien reseptin.

 

Jos artikkeli meni ohi tai jos olet ehtinyt toimittaa lehdet kierrätykseen tai jos Kalevaa ei muuten ole käsiin saatavissa, mutta makkarakuppien historia jostain syystä kiinnostaa, niin lyhyt artikkeli (Lanttumunkkeja ja makkarakuppeja ) on linkin takana.

Historiaa Vanhemmuus

Römppä, reipas sanailu ja lumi

Aamu oli vailla vertaa. Paitsi että tein römppäkakun – siis ei todellakaan mikään Halloween kakku – ”koristelun” keskustelin siinä ohessa taas vaihteeksi poikani kanssa. Ja sitten kun tämä ei muuten olisi ehtinyt kouluun,  niin minä tyhmä vein. Äippä kun aina huolehtii, niin ei kai ison jätkän tarvi koskaan oppiakaan itse huolehtimaan! Argh! Olen vihainen lähinnä itselleni.  Mutta reippaanlaisen sananvaihdon jälkeen matkalla toiselle puolen kaupunkia (siis amisjakso vielä menossa) ehdimme keskustella luottamuksellisesti nuoren miehen parisuhdeongelmista ja niiden ratkaisuista, ensi hiihtolomasta, koulunkäyntistrategiasta, kännykkälaskujen maksamisesta ja ties mistä.

Ensilumen päivä tänään. Kunpa olisi pysyvä. (klikkaamalla kuvat aukeavat isommiksi)

Se römppä (runtu, kekri, jne). Lainaus suoraan viime kevään luennoltani::

Pyhäinpäivä oli talven kynnyksellä, marraskuun alussa maaseudun ihmisille paitsi uskonnollinen juhlapäivä, myös työvuoden taitekohta. Pyhäinpäivän yhteyteen liittyi pakanallinen kekri – vanhan loppu ja uuden alku. Satokausi päättyi ja karja tuotiin laitumilta sisään. Itse asiassa sato- ja työkausi loppui viimeistään jo lokakuun puolessa välissä, mutta sen päätöstä juhlittiin vasta kekrinä, jolloin oli vuosipalkollisten, piikojen ja renkien, vapaaviikko tai kaksikin. Runtuviikko eli römppä oli tanssien ja vierailujen aikaa, sillä silloin palvelusväki oli vapaa: myös vapaa vaihtamaan palveluspaikkaa ja paikkakuntaakin. Römpän aikana nuorisoseurat ja muut yhdistykset järjestivät ohjelmallisia iltamia ja silloin pidettiin markkinoita ja tavattiin tuttavia ja sukulaisia.

Olen jo kauan ajatellut, että tutkisin itse tai saisin jonkun opiskelijan tekemään opinnäytetyön römppäviikon vaikutuksesta maaseudun syntyvyyslukuihin. Tiedetäänhän, että 1900-luvun jälkipuolella 9 kk juhannuksen jälkeen syntyi keskimääräistä enemmän lapsia, mutta miten oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maaseudulla. Kuinka paljon – ja oliko? – syntyvyys korkeammalla 9 kk römpän jälkeen?