Historiaa

Aamusilla on ajoissa noustava, jotta kaikki päivän toimet tulisivat kukin aikanaan tehdyiksi. Herättyä tulee heti nousta, pukeutua, peseytyä ja kampata päänsä, tuuleuttaa huoneet, peittää vuoteet, lakaista lattia ja pyyhkiä tomut. Kukin ateria on valmistettava määrätyllä ajalla nautittavaksi. Kerrassaan moitittavaa on, jos perheenjäsenten töistään tultua täytyy nälkäisinä odottaa hyvin ansaittua ateriaansa. Huolimattomuus tässä suhteessa on useinkin syynä ikäviin perhekiistoihin ja tyytymättömyyteen. Varsin välttämätöntä on myöskin toimittaa n.s. ilta-askareet, niinkuin esimerkiksi kantaa sisälle puita, noutaa vettä, tarkoin tyhjentää ja pestä kaikki solkkuastiat, vetää kello y.m.s. Tulta on kyllä ainakin mitä suurimmalla huolella hoidettava, mutta varsinkin iltasilla on tarkoin katsottava, ettei mitään valkeanvaaran aihetta jossakin paikassa piileisi.

Myöhään valvomista ja yötyötä on terveydelle vahingollisena ja päivän töitä sekä koko kodin järjestystä haittaavana, niin paljon kuin mahdollista, vältettävä, sillä ”Yö on meille levoksi luotu, päivä työtä tehdä suotu”.

Anna Friberg, Kansan keittokirjan (1893) alkusanat.

Pehtoorin lähdettyä pohjoiseen, ja perheestä huolehtimisen siirryttyä pitkästä aikaa minun vastuulleni oli haettava kirjaviisautta jotta kotitöistä oikein selviän.  Näillä ohjeilla mennään.

Ehkä selvinnen tämän viikon yksinhuoltajana.

Aika loppui kesken. Se loppui kesken sekä erikseen arkistossa että yleensä Helsingissä.

Kalliiksi tulee arkistotyöskentely periferiatutkijalle. Ensinnäkin arkistojen aukioloaikoja on supistettu. Kauan eläköön valtion säästöohjelma! Toista se oli esim. paikallishistorioitsijan jo taakse jääneellä urallani, jolloin 11 tuntia putkeen yliopistonkirjastossa tai Kansallisarkistossa oli ihan normi juttu. Toiseksi aineiston tallentaminen digikuvaamalla on kielletty. Tämä ei tosin koske kaikkia aineistoja, mutta koskee mm. niitä, joita minä nyt olin tutkimassa. Kolmanneksi ilman erillislupaa (josta vaatimuksesta ei esimerkiksi nettisivulla kerrota mitään) otettavien kopioiden (, joita et saa itse ottaa, vaan sinun on tilattava palvelu ja saat kopiot myöhemmin postissa,) määrä on rajallinen ja niiden rajallistenkin hinta on tuhottoman tyyris. Siis ensin teet matkan, joka maksaa, samoin kuin tekee majoittuminenkin (onneksi  tähän virkani puolesta ainakin tänä vuonna määräraha), ja sitten saat olla arkistossa vajaan työpäivän tai pari, mutta vajaita kuitenkin, tuplasti olisi voinut niitä juttuja tänäänkin lukea. Sormenpäät hellinä naputtelet läppäriin muistiinpanoja kun samalla selaat ja etsit aineistosta sitä, mikä on tärkeää, mikä on muistiinpantavan väärtiä. Tein sen minkä pystyin, ja sitten minut vain heitettiin ulos.

Kun en neljän jälkeen voinut enää tutkimusta edistää ja kone Ouluun lähti vasta kahdeksan jälkeen ajattelin, että hyvä on, minä nautin Helsingistä ja harrastan: ajattelin syödä hyvin ja ajattelin käveleskellä torilla ja Kaivopuiston rannassa ja kuvata kaunista, elokuista Helsinkiä. Kuvata torilla kulkevia turisteja (joita ainakin näiden parin päivän perusteella näytti olevan paljon, varsinkin espanjalaisia), Senaatintoria, jugend-talojen fasadeja, meren välkettä ja puistojen istutuksia. Montakos kuvaa otin? En ainuttakaan!

Kun ensin sain päätettyä, mihin menen syömään, olin jo yli puoli tuntia kävellyt ristiin rastiin osaamatta päättää ja sitten annoin jotenkin helposti periksi ja menin italialaiseen (Carlito´s ), joka oli pettymys. Kun sain laskun ja olin valmis heittäytymään kuvaajaksi, alkoi sataa jotensakin reippaasti. Kirosinko? Ja reippaasti sitäkin!

Ei muuta kuin remontin takia sekavalle Stockalle. Pieniä tuliaisia perheelle. Sateeseen siuvaantuneena ajattelin, että lähdenpä ajoissa lentokentälle – kun Oulun lennotkin lähtevät nyt terminaalista 2, menen Wine and Fly -viinibaariin ja nautin lasillisen shampanjaa tai hyvän amaronen,  joita siellä on joskus näkynyt olevan tarjolla, ja siinä nautiskellessa hoitelen läppärillä opiskelijapostin ja muun postin… ja mitenkäs kävi. Aika loppui. Eli baari suljettiin seitsemän jälkeen.

No jotain hyvääkin. Pehtoori oli vastassa. Ja nuoriso kotona kun tulin. Mitäpä sitä muuta…

Järjettömän väsynyt tänään. Rikki, puhki, poikki.

Hyvää tässä päivässä on lämpö, hiirenkorvaiset koivut.

Kalevaan annettiin opiskelijoiden kanssa haastattelu meidän uudesta Havina-lehdestä. Havina on historian opiskelijoiden verkkojulkaisu, jossa julkaistaan opinnäytetöistä tiedejuttukurssilla tehtyjä populaaritieteellisiä artikkeleita. Linkin takaa löytyy ensimmäinen numero. Kalevassa aiheesta julkaistaneen juttu tulevana viikonvaihteena. Täytyy Kuukkelista käydä lehti ostamassa, jotta voi kirota kuvaa, johon jouduin mukaan…  Siis ostamassa Kaleva kaupasta? Tarkoittaa sitä, että huomenna lähdetään mökille. Ah, onnea! Jo ajatus tekee hyvää.

Sisareni osallistui Valokuvatorstain kenkä-haasteeseen omien ensiaskel-popojensa kuvalla ja epäili, että kengät ovat ehkä sisaruksilta perityt, mikä sai sitten minut lapsuuden albumien äärelle ja katsomaan, onko meillä ollut samat kengät, mutta eipä olleet. Erilaiset olivat minulla. Varmaan olin niin vauhdikas menijä, että ehdin omani loppuunkuluttaa. Ja jos niistä jotain jäljelle jäi, niin pikkuveli (siihen maailman aikaan oikeastikin minua pienempi :)) varmasti loput kulutti puhki.

Lapsuuden albumista löytyi myös vastaus Koivun eiliseen kommenttiin, ”Reseptiaarteistojen takana taitaakin piillä ripaus “viherpiipertäjää”?. Piilee siellä jotain sellaistakin, ja olen pari vuotta elämästäni ollut  ihan ”umpivegekin”. En todellakaan enää, mutta jos jotain liharuokaa vierastan niin sitten juuri broileria. Kana sen sijaan on hyvää ja — luulen ainakin — että vähän luonnonmukaisemmin tuotettua. Parhaillaan mietinkin, miten kehittelisin  yhtä vanhaa kanareseptiä, jolla haluaisin osallistua (minulle) uuteen  bloggaajien haastejuttuun.

Mutta broileria ei syödä senkään takia kovin usein kun on muita hyviä vaihtoehtoja. Pidän hirmuisesti kalasta (ja kaikista muista merenelävistä).  Onneksi niin tekee koko muukin perhe. Niinpä meillä syödään kerran, pari viikossa kalaa, mihin osa-ansionsa on sillä, että pehtoorin veljen vaimo on kalakauppias ja sillä, että kotikotonani syötiin paljon kalaa.

Niin ja kuten kuvatkin (klikkaamalla suurenevat) kertovat, olen AINA pitänyt keitoista, leivästä ja pullastakin.

Tänäänkin oli samettista fenkolikeittoa ja kun siinä ei ole juuri kaloreita, tein vielä pullataikinan, jotta saamme illan päälle ekat laskiaispullat tälle vuodelle. Hmmm…

Viime vuonna ilmestynyt Sari Savikon kokoama ja kirjoittama Muistojen koulutaulut kirja on minulla toista kertaa lainassa (se on niin rikollisen kallis, etten raski ostaa). Luennolla ajattelin huomenna käyttää; viime vuonna pistin Arjen historian -kurssilla olleet opiskelijat katsomaan museolla ollutta näyttelyä, joka oli koottu koulutauluista (sieltä tuo alla oleva kuvakin). Kurssin yhden harkan osana oli kommentoida näyttelyä, eikä ollut oikeastaan yllätys, että 1980-luvun jälkipuoliskolla syntyneet nuoret eivät kovin tauluista riemua repineet. Minusta ne ovat niin hienoja, niin nostalgisia. Kirjan kansikuvassa olevan taulun takana oli teksti:

Vihkolaskussa huomioon otettavaa
Pidä laskuvihkosi aina puhtaana!
Pidä laskiessasi kätesi alla puhsas paperinpala!
Kirjoita selviä, kauniita numeroita!
Pidä koulussa mukanasi terävä kynäveitsi ja pieni viivotin!
Pidä kynäsi kunnossa! Käytä kumia harvoin!

Vihkolasku ja kynäveitsi! Minä en muistanutkaan, että kansakoulussa oli tosiaan vihkolaskua! Itse asiassa pidin siitä. Kynäveitsiä meillä ei ollutkaan, oli vain sellaiset pienet alumiiniväriset terottimet, joita piti käydä terottamassa luokan edessä olevaan roskikseen – jos oli ensin viittaamalla pyytänyt luvan. En aina muistanut.

Sitten oppikoulussa käytetyistä koulutauluista ehdoton ykkönen oli Tuiran yhteiskoulun bioskan luokan seinällä vuosikausia roikkunut Voikukka-taulu. Vintage oikein.

Nythän noista koulutauluista on tullut keräilytavaraa ja Huuto.netissä niistä maksetaan kymmeniä euroja. (Klikkaamalla taulut suurenevat.)