Itsenäisyyspäivän lehteen värkkään artikkelia, minkä vuoksi olen tässä lueskellut Vänrikki Stoolin tarinoita. Koulussa meillä ei niitä luettu, vain runo sieltä, toinen täältä. Cajanderin suomentama Sotilaspoika sentään piti opetella ulkoa johonkin itsenäisyyspäivän juhlaan. Nyt kun – sukutapaamisen aiheuttamassa historiahavinassa muutoinkin vielä viivyn – luen Sotilaspojan säkeitä, palautuu nenään Koskelankylän kansakoulun tuoksu (puu-uuneilla vielä lämmitettiin joitakin luokkia) ja mieleen kummallinen tunne siitä, kuinka paljon pidin tuosta runosta. Sepä kun on oikein lettipäisten pikkulikkojen laulu!
Nyt jos yksikään ala-asteen ope pistäisi 2000-luvun lapsoset opettelemaan moista, niin varmasti ajankohtainen kakkonen ja Ilta-Sanomat saisivat yleisöä lisää! Satavarmasti ope pistettäisiin jäähylle syytettynä sodan ihannoinnista ja lasten mielen järkyttämisestä.
”Mun isän´ oli sotamies ja nuori, kauniskin
jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin.
Tiens´ aina kulki kunniaan,
iloisin mielin kärsi vaan
hän kylmää, nälkää, haavojaan,
mun isän´ armahin. – –
Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,
samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan.
Miss´ ankarimmin luodit soi,
taajimmin tulta salamoi,
en sinne käymätt´ olla voi
tiet´ isäin astumaan. ”
Just. Mun isäin ei kärsinyt haavojaan, eikä nälkäänsä. Oli armeija-ajan kenraalin kuskina ja riiasi äitiäni, minkä iltalomiltaan ja kyytikeikoiltaan kerkisi.
Eikä minua päästetty edes veistoon, vaikka kovin halusin!
Sota ja sankaruus – iät ja ajat pohdittu yhdistelmä. Ajatellaanko luotien viuhuessa ”sankartöitä”?
Oma (kansa)kouluvuosien muistuma. Opettelimme ”Ateenalaisten laulun”. Se kolahti sisäiseen (pikku) sankariini niin, että lauloin tippa silmässä, täysin palkein ja olin ehdottomasti samaa mieltä runoilijan kanssa; kyllä ”..nuorukaiselle kuolla kuuluu…”
Menneet viisi (5) flunssapäivää olen lukenut Jonathan Littellin tiiliskiveä ”Hyväntahtoiset”. Sankartöissä ollaan siinäkin, kohteena juutalaiset, mustalaiset, politrukit, vajaamieliset, Fremdkörper…
Voiko sotaväen käskyvaltasuhteiden mukaan toimiva SS-Hauptsturmführer olla muutakin kuin hirviö?
Koivu: Kovin olet sotaisissa tunnelmissa sinäkin. Miksi meille tulee itsenäisyydestä mieleen sota ja sankarteot? Eikä muuta? Ovatko Sven Dufva ja Tuntematon sotilas ne jotka ovat meille iskostaneet päähän, että itsenäistyminen on sotaa? Suomessa nyt ei paljon karnevaaleja pidetä, mutta eikö itsenäisyyttä voitaisi juhlia välillä ”ilon kautta”? Jos sinun ja minun sotaa kokemattomien sukupolven mielessä heräsi sisäinen sankari koulun laulutunnilla, niin ei varmaan, sentään enää juuri nuoriso laula täysin palkein ”nuorukaiselle kuolla kuuluu”?
Niinpä. Mutta kun ”…himmetä ei muistot saa…” Ehkä ikäpolveni itsenäisyysajatuksia leimaa jonkin sortin (realistinen ?) pessimismi. Mitä edesmennyt Juho Kusti sanoikaan maantieteestä? Miksi Suomi tarrautuu kynsin hampain rypälepommeihinsa (pitkä Ruotsin vastainen raja?)? ”Eine Feste Burg ist unser Gott…” Kuka mahtaa olla se ”vanha vainooja” oman sukupolveni mielissä?
Nykynuoret. Juu. Ei. Mutta onhan se veteraanipolvelle kauhistus, jos ei Kollaa/Tali/Ihantala edes kerran vuodessa herkistä sisintämme!
Korjaus kommenttiini klo 12:25: Pitää olla EIN Feste Burg…