Niitä näitä

Home Niitä näitä (Page 42)
Showing: 411 - 420 of 4 013 RESULTS
Mökkielämää Niitä näitä Ruoka ja viini

Metsissä ja tuntureilla – ja ruokapöydässä

Ei aina voi paistaa. Tänään ei voinut.

Näin ollen päivän tarve metsässä kulkemiselle, tai ylipäätään liikkumiselle, tuli täytettyä aika vaatimattomasti.

Pehtoori puuhasteli koko päivän liiterissä ja teki puulaatikon/penkin uudelle patiolle, joten lähdin iltapäivällä sateen tauottua yksikseni kululle. Autolla ajelin ”lähtöpisteisiin”: Iisakkipään juurelle, Kutturantienvarteen Kultareitille ja vielä Laaniojan eli Piispanojan rannalle. Kiertelin ja kuvailin tuttuja paikkoja, eri valossa, eri vuodenaikana, kunhan vain kuljin. Ei vastaantulijoita, ei äänikirjoja, ei mitään muuta kuin metsä, purot, rakkarinteet, pehmeät polut, helppo olo.

Editoin tänään myös sunnuntaisen sumusateisen Kiilopään – Ahopään -patikan kuvia. Sumussa on jotain hyvin kuvauksellista.

Ja kurussa, jonka nimeä en vieläkään tiedä, ollessamme tuli joku valaistuminen: kuvassa on värit. Se oli kyllä hyvin viehättävä kuru sekin. Kuruissa jääkauden jäljet usein näkyvät jyhkeinä ja samalla myös kauniina, esim. kivilatomukselta näyttävä peruskallion pätkä. Tuollaiset ovat vaikuttavia, turvallisiakin – jotain pysyvää. Todella pysyvää.

Värit on myös ensimmäisen kuvan vähän kummallisissa pitkospuissa. Tuo ”rimpsu” on frisbeegolf-radan varrelta. Oikeastaan aika jännä. Onhan siinä saamelaisissa käsitöissä usein käytettyjä värejä, joten sittenkin sopii, minusta ainakin. Ja väriä on vielä mustikanvarvuissa: vastavaloon näyttää kuin olisi pieniä liekkejä. Kyllä täällä vielä pieniä ruskapisteitä siis on. Maaruskaa nimenomaan, ja Ivalossa oli vielä lehdet puissa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Nyt kun ei ole paljonkaan tekemistä (kalenteriahan yms. kuvaprojekteja voisi kyllä tehdä, mutten läppärillä paljon viitsi, jälkeä joutuu sitten kuitenkin paikkomaan, joten olen satsaillut ruoanlaittoon. Pehtoori on kyllä saanut hyvin syödäkseen… Tietysti itsekin samalla. Mm. riimiporoa kahdella tavalla.

 

Persilja-pinjansiemen-karkea suola murskeeksi ja tiukasti poronfileen pintaan, sitten tiukka kelmutus ja pakkaseen. Noin tuntia ennen tarjoilua sulamaan jääkaappiin ja sitten ohuen ohuita siivuja. Yllä annoksessa rucolaa, hunajamelonia, sokeroituja puolukoita, vihreitä (Lidlin) tomaatteja ja maldon-suolahiutaleita. Tämä sunnuntainen oli parempi.

Huono ei ollut alla oleva tämänpäiväinenkään: riimiporon alle Kuukkelin rieskaa, voita, rucolaa, hunajamelonia, karpaloita, pinjansiemeniä.

Pääruokana rapeaksi paistettua siikaa, puikulaperunoita ja munakastiketta. Ja jälkkäriksi oli vielä sitä samaa lakkakakkua. Meneehän se näin mökkioloissa. 😀

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Maanantaiaamupäivän patikka

On talven tuntua. Mökillä – kohtuullisen matkan päässä Napapiiriltä pohjoiseen – niin kuuluu ollakin. Lokakuu on täällä jo lumikuukausi, se on jo talven alku. Niin sen kuuluukin olla, eikä se nyt niin kauheaa ole. Päinvastoin. Tänään, pakkasyön (- 4 C meillä alin) jälkeen aamusella oli tunturissa kirkasta ja kuulasta. Raikasta ja reipasta.

Pitkästä aikaa päätimme lähteä kohti Niilanpäätä. Tuntureiden huippujen lisäksi oli alempanakin mukavaa ja kaunista katseltavaa. Sekä riekkoja että riekonmarjoja. Polun reunoilla jääriitettä, oltiin ”rutskuilla” – kuinka moni tämän jutun tietääkään? – Oliko se niin, että vain oululaiset osaa olla rutskuilla? No me oltiin.

Ja nähtiin riekkoparvi. Niitä oli ainakin tusina patikkareitin sivupolulla. Ja onneksi minulla tele kamerassa, eihän 70 – 200 millinen mikään lintuobjektiivi ole, mutta nämä olivat niin rauhallisia, kesyjä pelottomia, että aika lähelle pääsin.

Tämä kanssapatikoija oli kertakaikkisen hauska. Teputteli pelotta vastaan, vakain askelin. Riekolla on tuollaiset karvajalat, ja punainen kaari silmän yläpuolella, kiiruna ei ole karvajalka. Olen vihdoin tämmöisenkin oppinut.

Riekkoja ja riekonmarjoja.

Patikalta palattua istahdimme toviksi puronrannalle, uudelle patiolle. Totesimme patikan hyväksi, ja puron solinan aina vain hyvää tekeväksi. Muistimme että on maanantai, – jotenkin se antoi päivään vielä lisää arvostettavaa. Siis että me voidaan olla täällä, tuosta vaan. Että voimme nauttia syksystä mökin pihapiirissä – eikä juuri nyt akuuttia huolta, ei tarvetta olla missään muualla.

Siinä ohessa lämmittelimme meidän luksussaunan. 😉 Rantasaunasta mie pulahdin puroon, kuten joka päivä kuluneen viikon aikana. Ja olihan se kylmää, ihan yhtä kylmää kuin nyt on pimeää, sysipimeää. On syksy. Takana pakkasyö. Liekö koskaan ennen olen kokenut + 3-asteista luonnonvettä. Tuskin. Silti mietin, että josko sittenkin kokeilisin Oulussakin avantouintia. En tiedä. Kuten sanottu, kylmää oli (noin minuutin sitä kokeilin). Kuitenkin jokin siinä kiehtoo.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, nyt takkatulen ääreen neulomaan. Elämä on.

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Kakkuja ja kohtaamisia

Ei ole ollut mitäänsanomaton lauantai. On ollut paljon mainittavaa.

Aloitetaan nyt vaikka kakusta. Ansaitsee maininnan. Tämän kakun pohjat tein mökkipakkaseen jo maaliskuussa, silloin kun oli se lumilinna, silloin kun oli taas paljon muutakin valmiina. Jäi kakku täyttämättä, jäi paljon muutakin väliin.

Nyt kun taas kerran olen tyhjentelemässä mökin kaappien varmuusvarastoja, tein tämän. Siis varmuusvarastokakku: puolivuotta vanhat pohjat pakkasesta, hieman överi mascarpone, erinomaisia pakastehilloja, vispikerma, joka ei ehkä ihan tuoreinta, väliin laskiaispullia varten hankittua mantelimassaa murusina, ja mitähän vielä. ”Tule hyvä kakku”. Ja tulihan siitä.

Pehtoori on juuri ja juuri saanut syödyksi ison vuoallisen kauraomppumössöä, jonka tein heti tänne tullessamme kotoa roudatuista omien omppupuiden ompuista. Takuuvarmasti sokeria ja voita, ja paljon hyvää makua. Totesimme, että Valion vaniljakastike on paras. Sittenkin. Jollei siis tee itse. En tehnyt, – joku roti se on mökkikokkailuissakin!.

Pikkuisen harmittaa, kun en hoksannut tarjota kakkua yllättäen pihapiiriin tulleelle seurueelle, joista yhdellä oli syntymäpäiväkin. Iltapäivällä – aamupäivän lyhyen patikkamme jälkeen –  Pehtoori oli pilkkomasa tuulenkaatoja ja kaivureiden jälkeisiä kaadettuja koivuja ja minä edelleen, vieläkin, taas toivoin ja yritin maisemoida runneltuja mökkitien reunoja, kun neljän hengen lenkkeilyporukka mökkitiellä …

Yksi heistä ”tunnusti” löytäneensä tämän blogini ja huomanneensa, että ollaan melkein mökkinaapureita. Ja olihan meillä paljon, todella paljon muutakin yhteistä. Hän on näillä kairoilla kolmannen polven mökkiläisiä, ja hänen isovanhempansa ja minun vanhempani olivat hyvinkin tuttuja. Isovanhempansa ja heidän sukunsa ovat minulle (ja toki Pehtoorillekin) tuttuja; Oulun onnikkaliikenne ja tämä mökkitienoo… Hyvinkin puolituntinen vierähti höpötellessä. Jatkanemme joskus toiste.

Olipa mukava kohtaaminen, enkä hoksannut kakkua tarjota. Mutta avioliittoneuvontaa, kuulemma  😀 Heh! Juuri tänään patikkapolun varrella olikin tällainen.

Tämä tapaaminen oli Tuulestatemmattua-blogin kannalta hauska: kolmas ”mökkinaapuri”, johon tutustuin blogin ansiosta. Lähinaapurit molemmin puolin on toki on tunnettu, ylisukupolvisestikin, mutta sitten on blogin kautta tullut uusia tuttavuuksia: ensinnäkin ”Lähes naapuri” tuosta yläjuoksulta, muutaman sadan metrin päästä, jonka kanssa on jo oltu useinkin tekemisissä.

Ja sitten aika uusi tuttavuus, kotipaikaltaan aika kaukainen, ihan Keski-Euroopasta asti 🙂 , mutta mökkisijainniltaan vain noin kilometrin päässä Ylä-Hangasojantienvarressa. Sitten tänään kolmas lähitienoon mökkiläinen, etelänpuolelta, Aho-ojan ja Hangasojan varresta, ihan meidän tattikankaiden huudeilta. Lapinhulluus geeneissä?  – Ehkäpä.

 

Kuukkelit ovat ruvenneet tyrkyiksi. Palaan niihin lähipäivinä. Ja huomenna: huomenna on tiedossa arvonta. Olen päättänyt tänään että teen – sittenkin – vielä Saariselkä-kalenterin. Arvonta liittyy siihen. Ja huomennea kerron – kuvin – meidän uudesta nilistä! Se on niin kaunis.

Mökkielämää Niitä näitä

Mökkipihakin on luonto :)

Sumuinen, tihkusateinen, aika toimelias päivä.

Maisemointihommat ja pihan siivous alkavat olla tehtynä. Mökkipiha nyt mieluisa. Tai noh, kunttaa voisin tilata muutaman sata neliötä mökkitien reunamille, mutta enpä sittenkään. Luotetaan siihen, että luonto korjaa, mitä kaivureiden jälkeen on mennyt rikki. Ja pihapiirissä kaikki on nyt hyvin, oikeastaan oikeinkin hyvin.

Välillä sadetta pidätellessä vähän astetta paremman sapuskan esivalmistelua. Voiko mökillä olla ”kotitöitä”? – Noh, jotain sellaista kuitenkin.

Takaisin pihalle, juuri parahiksi näin ja kuulin puolensadan hanhen kaakuttavan ohi, kaksi isoa komeaa auraa lensi ohi. Ja sitä olen ihmetellyt, että täällä kuuluu vielä linnunlaulua. Aamuin illoin. Ja lintulaudalla on ruuhkaa! Oravat ovat jossain?, mutta tavistinttejä ja lapintiaisia pyrähtelee aamuin iltapäivin ja kuukkeleita!

Palaan kuukkeleihin ja niiden kuvaukseen vielä tulevina päivinä.

Puronrantaan uuden pation lähelle vielä maisemointia, sinnekin. Ennallistaminen, tai rikotun luonnon korjaaminen, tekeminen ja touhuaminen ovat olleet mukavia. Varsinkin kun on ollut hiljaista ja rauhallista.

Niin rauhallista, että pitkähkö tepastelu puronvartta yläjuoksua kohti ja paluu kostean metsän kautta takaisin kestikin aika kauan. Rauhallisesti. Ja kuvaillen Hangasojan monimuotoista kulkua, pulputusta ja solinaa.

Ja sitten, kun on perjantai, ja muutenkin. Syötiin hyvin ja aika pitkään.

Vain elämää.  Elämä on. Ja Ellinoorasta pidän entistä enemmän.

Niitä näitä

Uunolle voimasanoja

Puhutkos itseksesi? – Minä puhun, olen kai aina puhunut! Ja tuntuu, että korona-aikana itsekseen puhuminen vain lisääntyi. Enkä puhu itsekseni ainoastaan ollessani yksikseni, vaan saatan kaupassa ääneen fenkolit kädessä kysellä ”tekisköhän tänään keittoa näistä?”, pyöräilleissä miettiä ääneen ”milloin tuo talo on tuollaiseksi maalattu” tai kävellessäni hammaslääkäristä autolle muistutan itseäni: ”Muista ottaa pysäköintiäppi pois päältä”. Kotona komentelen itseäni (pane tämä talteen, tee ensin tämä juttu) ja höpisen paljonkin, kaikenlaista, teen ihan yleisiä huomautuksia ”kuulostaapa tuuliselta” tai ”ajatella, se on pian jo lokakuu”.

Ehkä eniten puhetta, tai paremminkin ääntä, tulee silloin kun joku menee pieleen tai ei onnistu alkuunkaan. Yleensä ”Voi-hyvä-tavaton” riittää, aika harvoin tulee kiroiltua – ääneen ainakaan, mutta silloin se on se Suomen parhaaksi ja voimakkaimmaksi valittu voimasana.

Rouhea ärrä lieventää olennaisesti harmistusta, ketutusta, sattumista, pettymystä tai kertakaikkista repeämistä. Ja tänä aamuna pari ärrällistä tuli ihan selkeällä suomen kielellä sanotuksi. Ja kohdistin sanani maskuliinille. Ei, ei Pehtoori saanut moitteen sanoja ollenkaan, päinvastoin kiittelin, kun hän osasi jopa auttaa, mikä tällaisissa asioissa todellakaan ole hänelle tavallista. Huushollissamme on näet toinen maskuliini, joka – varsinkin ennen (ks. esim. täällä) – sai minulta reippaita kommentteja.

Kuinka monelle muulle tietokone (ja kaikki siihen liittyvä, kuten tänä aamuna laajakaista ja wi-fi) on maskuliini. Niin paljon kuin tämän pöytäkoneeni kanssa kaveraankin, niin Uunohan tämä. Välillä ihan kertakaikkisen Uuno!

Nyt se on kyllä taas kesytetty.

Niitä näitä

Parempiakin päiviä on ollut…

Tänään ei juurikaan onnistumisen kokemuksia.

Paljon tekemistä, yritystä, ja vielä sellaisten asioiden parissa, joissa ei pitäisi olla mitään erityistä. Olen tässä päivänä muutamana värkännyt ja tänään viimeistellyt asiakkaalle ison kuvataulun Saariselän ruskamaisemista ja eilen jo ”koevedostin” sen kuvatoimiston sivulle. Eilen kaikki vaikutti lupaavalle. Tänään kuva oli signeerausta myöten valmis ladattavaksi tuotantoon. Latasin valmiin version, ja värimäärittelyt ovat nyt päin – ties mitä!! Ei ole kuvassa enää raikas ruskamaisema, on marraksen pimentämä maa, ruskeat tunturit, siniharmaa taivas. Eikä mitään aiempaa kokemusta tämmöisestä – mitä hittoa nyt teen!

Ja toinenkin probleemi liittyy kuviin, – edelleen yritän tehdä tilaa postauksille, olen viime päivinä poistanut blogista (= webhotellista) yli 1000 kuvaa ja paljon muitakin matskuja, mutta samaan tahtiin kun poistan materiaalia, hankkimani tallennustila vain täyttyy. Kyllä tämmöisestä tulee sitä kuuluisaa mielipahaa. Tai oikeastaan raivostuttaa. Ja huolettaakin. Koska molemmat hommat pitäisi olla viimeistään huomenna valmiina.

Siispä heti aamusta soittelemaan helpdeskeihin. Toivottavasti torstai tuo taas toivon.

Nyt siirryn katselemaan telkkaria. Tälle syksylle sitä tuntuu oleva joka ilta ohjelmassa. Sekin aika poikkeuksellista minun pienessä kuplassani.

Tänään Grand Design, tiistaisin Suomen kaunein koti, torstaisin Master Chef, perjantaisin Vain elämää, sunnuntaisin Tanssit, välipäivinä Virgin Riverin uuden kauden jaksoja. Ihan hullun paljon telkkaria, – onneksi on Miniälle tekeillä uusi neule. Ei tule Riddaria, eikä Alasuqia tällä kertaa – laittelen kuvan kunhan valmistuu…

Niitä näitä

Aika kulkee ohi

Vaikka aamuvarhain ikkunanpielen lämpömittari näytti melkein miinusmerkkistä lukemaa, olivat auringonkukat kuitenkin rivissä aika suoraselkäisinä, ja viimeinenkin noista viidestä on näin kasvukauden loppusuoralla melkein puhjennut kukkimaan. Eivät nämä keittiöön päin katselevat viimeiset kukkijat enää kuitenkaan saaneet syksyfiiliksiäni häipymään. Mutta ei se mitään. Syksy – varsinkin tämä rännätön alkuvaihe – on hyvä vuodenaika. Tämäkin on.

Olen tässä kesän kuluessa – kun minun aikakäsitykseni on edelleen muutostilassa – löytänyt selityksen sille, miksi päivät tuntuvat menevän koko ajan nopeammin? Mitä enemmän on ikävuosia takana, sitä lyhempiä ovat päivät. Enkä ole suinkaan ainoa, joka on tätä mieltä. Mutta minä olen nyt ratkaissut sen, mistä tämä ajankulun nopeutuminen ja päivien lyheneminen samanaikaisesti ikävuosien ja elämänkokemusten karttumisen kanssa johtuu tai mikä siihen vaikuttaa.

Onhan niin, että kun on jotain odotettavaa, jotain, jonka toivoisi tapahtuvan pian, aika tuntuu matelevan. Esimerkiksi lapsena odottaa joulua ja joulupukkia ja päiviä jouluaattoon on ihan tolkuttoman paljon, kalenterin luukkuja saa availla avain liian hitaasti. Useimmat nuoret odottavat tuskastuneita vuosikausia täysi-ikäistymistä, kuka mistäkin syystä, mutta ajokortin saaminen ja baariin pääsy tuntuu monista olevan jossain valovuosien päässä tulevaisuudessa.

Ainahan sitä on odottanut jotain: aamua tulevaksi, jotta voi jo nousta, lapsen saamista, kesäloman alkamista, ystävien tapaamista, väitöskirjan valmistumista, uuden harrastuksen pariin ehtimistä, työpäivän alkamista tai päättymistä, milloin mitäkin. Ja kun odottaa jotain mukavaa, toivottua ja jotain, jonka eteen on tehtävä paljon, jotta se tavoite toteutuisi ja tulisi valmiiksi, alkavaksi tai jonkun ikävän jutun, asian, tekemisen, päivän loppuvaksi, niin aika tuntuu matelevan. Silloin päivät ja vuodet ovat pitkiä. Tiedetäänhän se, että odottavan aika on pitkä.

Mutta nyt, kun on jo niin paljon saanut elämältä, kun tässä vaiheessa niin moni odotettu asia on jo tapahtunut, aika on kulunut, ei ole malttamatonta odotusta. Kun ei enää odota lomaa alkavaksi, eikä projekteja päättyväksi, ei uuden jännän kokemuksen alkamista. Kun elämä ja päivät alkavat useimmiten edelleen turhan aikaisin, kun ei ole kalenterissa, mielessä, toiveissa jotain mitä pitäisi odottaa vielä hirveän kauan ja pitkään, kun koko ajan on kaikkea hyvää ja leppoisaa eloa ja oloa, niin nämä leppeästi sujuvat päivät kuluvat ihan turhan nopeasti. Kuinka usein ajattelenkaan, kuka voisi kellot seisauttaa. Kun ne nykyisin niin vauhdikkaasti kulkevat, niin mie en ehdi kunnolla mukaan. Mie vain olelen ja elelen. Ja aika kulkee ohi.  M.O.T.

 

PS. Mutta kyllä minä nyt odotan kovasti ensi sunnuntaita: Järvenpäässä on pieni kaksikuinen nyytti, jota saan silloin sylitellä. Mahtaa tämä viikko kulua hitaasti.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Kasariruokaa kasarissa

On jo pitkään tehnyt mieli sellaista 80-luvun valkosipulista katkarapukasaria, jota Oulussa sai Femilan yläkerrassa olleessa Hovinarrissa. Ja toki muuallakin, sehän oli varsinainen hittiruoka, kuten kaikki muutkin kasarit tai ruukut.

Löysin hyvin ”aidon” oloisen ohjeen, ja monta muuta. Niistä keittelin oman versioni – niistä aineista, joita sattui kaapeista löytymään. Ei ollut pakkasessa katkoja, mikä on aika harvinaista, joten sulattelin pari-kolmekymmentä raakaa scampia Aasia-marketin isosta pussissa.

Rapukasari 80-luvun tyyliin 

2 rkl rypsiöljyä
1 rkl voita
3 – 6 valkosipulin kynttä silputtuna
2 salottisipulia silputtuna
2 rkl tomaattipyrettä
2 rkl ketsuppia
1 prk ranskankermaa
1 prk Mutti kirsikkatomaatteja
chilihiutaleita, suolaa, mustapippuria

Kuullota sipulit öljyn ja voin sekoituksessa, lisää joukkoon tomaattipyre. Sekoittele muutama minuutti.
Sekoita joukkoon ranskankerma ja lopuksi säilyketomaatit.
Mausta chilillä, suolalla ja pippurilla.
Anna soosin hautua samettiseksi parikymmentä minuuttia välillä sekoitellen.

Kuumenna lopuksi tomaattiseos tosi kuumaksi ja lisää joukkoon katkaravut.
Älä enää keitä etteivä sitkisty.
JOS käytät raakoja, kuorittuja scampeja kuten minä tein tänään, keitä niitä vähän aikaa mahdollisimma kuumassa soosissa ja mahdollisimman nopeasti.

Tarjoa riisin tai nuudelien kanssa. Paras ja aidoin tapa tarjoiluun olisi vaalea maalaisleipä tai hyvä patonki. Mutta kun en viitsinyt leipoa, niin keittelin riisiä. Hyvää oli senkin kanssa.

Ja jälkkäriksi kotipihan omppupuista pannaria.

Sekin on jotenkin retrohenkinen sapuska.

Pikkuinen omppupannari
(tupla-annos on uunipellillinen)

Taikina
4 dl kevytmaitoa
2 kananmunaa
2½ dl vehnäjauhoja
2 rkl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 tl kardemummaa
1 tl suolaa
Uunipellille
40 g voita
Päälle
4 pientä omenaakanelia
sokeria

Tee tavallinen makea pannaritaikina, jossa vähän kardemummaakin. Laita turpoamaan jääkaappiin.
Kuumenna uuni ( 225 astetta) ja laita iso voinokare uunivuoan pohjalle. Anna voin paahtua vähän ruskeaksi.
Poista omenista siemenkodat ja leikkaa viipaleiksi. Ripottele pinnalle sokeria ja kanelia.
Kaada taikina uunivuokaan ja sitten päälle omput.

Paista puolisen tuntia 225-asteessa.

Tarjoa kermavaahdon, vaniljakastikkeen tai jätskin kanssa.

 

Niitä näitä Ruoka ja viini Viini

Poikkeukselliset mukavat maistiaiset

Syyskuun toinen tiistai.

Sehän on perinteinen Oulun Viininystävien meetingin aika. Mietin pitkään ilmoittaudunko, ja ilmoittauduin onneksi sittenkin! Joskus tämä syyskuun meetinki on ollut meilläkin, mutta nyt en ollut lupautunut järjestäjäksi, mutta mukaan Aleksinkulman meetinkiin kuitenkin menin.

Meitä ei ollut paikalla kuin 10, joskus on ollut parikymmentä ja enemmänkin. Tänään porukan pienuus oli oikeastaan vahvuus. Juteltiin, kuunneltiin, vaihdeltiin mielipiteitä, – oikein oli familiääri tunnelma. Teemana oli ”matkapullo”. Ideana näissä syyskuun maistiaisissa on se, että jokainen tuo maisteltavaksi viinin joltain reissultaan. Jollei muuta, niin reissu on voinut olla vaikka lähi-Alkoon. Reissu vuosien takaa, tai vaikka nettikauppaan.

Yksi tämän teeman hienoimmista kokemuksista oli tänään, kun yksi jäsenistämme – viimeisen päälle viiniharrastaja ja ammattilainen – oli oman tasavuosisyntymäpäivänsä vuoksi/iloksi tuonut kellaristaan vuoden 1982 Chateau Palmerin! Vuoden 1982!!

Me ollaan oman  viinikerhon kanssa testattu samainen viini joskus 1990-luvulla. Ja nyt tänään tämä! Mitä opimme tästä: kellaroinnissa on ideaa! Ja on hienoa yhdessä maistella jotain näin ainutlaatuista.

Minun liruviinini Kroatian reissulta oli ehkä illan vaatimattomin, mutta olipa jännä, että sille oli sattui olemaan verrokki, samasta rypäleestä, samalta saarelta, eri vuosikerta ja (parempi) tuottaja. Taas opimme uutta. Ja oppiminen on hyväksi ja iloksi,  – viiniystävyys on.

Me ollaan oman  viinikerhon kanssa testattu samainen viini joskus 1990-luvulla. Ja nyt tänään tämä!

Mitä opimme tästä: kellaroinnissa on ideaa! Ja on hienoa yhdessä maistella jotain näin ainutlaatuista.

Minun liruviinini Kroatian reissulta oli ehkä illan vaatimattomin, mutta olipa jännä, että sille oli sattui olemaan verrokki, samasta rypäleestä, samalta saarelta, eri vuosikerta ja (parempi) tuottaja. Taas opimme uutta. Ja oppiminen on hyväksi ja iloksi,  – viiniystävyys on.