Niitä näitä – Sivu 41 – Tuulestatemmattua

Älykuvia!

Kyllä hyvälle tällainen sää ja mahdollisuus olla ulkona tuntuivatkaan.

Ja ihan kuin ei olisi ollut muuta tähdellisempääkin tekemistä niin käytinpä monta tuntia uudella Adoben ohjelmalla leikkimiseen. Huomasin, että minun maksullisten Adobe-kuvankäsittelyohjelmien (PhotoShop, Lightroom) lisäksi minulla on mahdollisuus käyttää ja kokeilla Adobe Express-ohjelmistoa. Sillä voi tehdä jos jonkinlaisia digitaalisia sekä myös tulostettavia kuvia ja julkaisuja. Mutta ennen kuin ryhdyin mitään reseptejä tai to-do-listoja tekemään saatikka Instagramiin luomaan julkaisuja, päätin kokeilla kuvien tekoa geneerisen tekoälyn avulla.

Tekoälyn apua olen aiemmin muutaman kerran käyttänyt Photarissa, esim. terävöityksessä, mutta että kuvia voi luoda myös ”Tekstistä kuvaksi” -tavalla! Ihan uusi juttu ainakin mulle. Valokuvaajien FB-ryhmissä ja lehdissä on ollut paljonkin keskusteltua siitä, miten teköaly tulee viemään työtilaisuuksia, myös valokuvaajilta. Noissa yhteyksissä olen nähnyt todella hienon hienoja tekoälyllä ja/tai sen avittamana tehtyjä kuvia.

Minä kokeilin ihan vaan jotain perusjuttuja. Kokeilin, millaisen kuvan kone tekee, jos yrittäin tehdä ylläolevan kuvan kaltaista. Kirjoitin ”Teksti kuvaksi. Generoi kuvia kuvailemalla niitä tarkkaan” -kenttään vain muutaman sanan. En kuvaillut tarkkaan, kirjoitin vain: ”joki lumi puistonpenkit sininen taivas” ja tämän ensimmäisen kuvan ”tyypiksi” valitsin graafiikka. Myös valokuva ja taide on mahdollista valita.

Ja tsadam: minuutti, pari ja näytölle räpsähti tällainen.

Toisella kerralla laitoin samat sanat, mutta halusin valokuvia, en grafiikkaa. Nämä ovat vielä aika vaatimattomia. Mutta tekoäly!! Ei tarvitse lähteä ulos kameran kanssa!

Oli tehtävä myös yksi kuva Lapista. Generoitavia sanoja olivat tunturit, ruska, Lappi, sininen taivas.

Kuin filtterillä tehty kännykkäkuva, eikö? – Mutta paljon hienompiakin voi tehdä. Aion kyllä leikkiä tässä ohjelmalla vielä, opetella. Kokeilehan ja jos julkaiset jossain, laita linkki kommentteihin. Olisi mukava nähdä millaisia kokeiluja muilla. Ymmärtääkseni ohjelmaa voi käyttää, vaikkei olisi Adoben lisenssiä hankittuna.

Tämä videoklippi on ihan itse kuvattu kännykällä. Raatinsaaren ja Kuusisaaren välissä olevassa pienessä uomassa oli näitä. En tiedä niiden nimeä. Tietääkö joku muu?

Kausi ohi, – hyvillä mielin

Melkein viime metreillä tavoite saavutettu!

Viimeisen viikon aikana ja varsinkin tänään on mennyt ihan suorittamiseksi nämä pyöräilyhommat! Keväällä kun pyörän esille otin, ajattelin, että jos ajelen saman verran kilometrejä kuin viime vuonna, niin kolmivuotiaan pyörän mittarissa on kauden lopussa kymppitonni! Ja sitä kohti.

Tosiasiassa en ole kilometrejä kummemmin laskeskellut, enkä mitään viikottaisia suorituksia itseltäni vaatinut. Kunhan olen pyöräillyt, kunhan olen liikkunut. Osa noista kilometreista on ihan hyötyliikuntaa, – auto on saanut olla kesän tallissa, koska asioille kaupunkiin ja parin asian kauppareissuille olen sykkelöinyt.

Viime ja tänä vuonna saman verran kilometrejä, vaikka tänä vuonna olen ollut pois Oulusta ja pyörän läheltä ainakin 1½ kk, viime vuonna vain kuukauden. Ja viime vuonna ajelin vielä marraskuussakin parisataa kilsaa, sillä oli niin lämmintä, eikä liukkautta. Nyt on huomiseksi ja ensi viikolle luvannut lumisadetta ja jo nyt on ollut melkoisen kylmää, joten tänään ”oli pakko” käydä mutkin Kempeleessä, jotta puuttuvat 40 kilsaa tuli mittariin ennen talven tuloa. Sinne on pihaltamme tasan 20 km, ja yhteen suuntaan matkaan kuluu tasan tunti. Yksi tämän kesän vakiolenkeistä.

Ja onhan nyt punaiset posket ja hyvä mieli! Mittarissa on viisinumeroinen luku!

Ja tänä vuonna kulkemista pyörällä todella paljon vähemmän kuin silloin ekana e-bikekesänä, jolloin kilsoja tuli 4600 km. Silloin pyöräily oli myös terapeuttista, ja korona-aikaan hyvin sopivaa.

Äänikirjoja on tänäkin keväänä, kesänä ja syksynä kulunut, ikääntyvää kroppaa tullut pidettyä liikkeessä, ulkoilmasta nautittua, uusia ja tuttuja maisemia nähtyä, ja vähän kuvattuakin.

Nyt sitten latuja odotellessa, – kuntosalille en ainakaan vielä ole valmis. Onhan mulla edelleen pieni olkapää-fyssarijumppa.

Siispä ehkä vain tepastelen seuraavat pari kuukautta. Liike jatkukoon!

Niitä näitä Oulu

Sinisen lokakuun savotat

Tämä lokakuu on ainakin sään puolesta hyvinkin erilainen kuin normisyksynä. Loskaa, tuulta, kiiltäviä asfalttikatuja ja nurkissa vinkuvaa tuulta ei ole näkynyt. Ei haittaa. En kaipaa.

En muista aikoihin olleen tällaista näin pitkää pätkää, aurinkoista, kylmää lokakuuta kuin nyt on ollut. Tosin meni muutama vuosikymmen, ettei lokakuisin paljon iltapäivisin tullut ulkoiltua, ja jos tuli, niin sitten lasten ja oman yo-lehtorin loma-aikana oltiin juuri tämä viikko 43 jossain muualla kuin Oulussa ulkoilemassa. M:llä alkavat paikat olivat 2000-luvun alkuvuosien aikana meidän perhelomien suosiossa: peräkkäisinä syyslomina Madeira, Malta, Marokko, Manhattan. Mutta tänään Oulussa. Kirkas, kuulas päivä.

Ja pakkasta on ollut öisin, ja vielä päivisinkin, niin paljon, että järvien pinnat ovat jo rannoiltaan jäässä. Lämsänjärvellä syyslomalaispojat jo luistelemassaki. Ja ei, en sanonnut pojille, että minusta oli vähän arveluttavaa…

Jokirannassa hiljaista, tyventä, – ja paljon kylmenpää kuin näyttää. Oli käytävä saunassa ja syötävä tulista broilerpataa ennen kuin kunnolla lämpenin.

YK:n päivä, joka tänään siis on, saa usein aikaan viesteilyä, joskus jopa ihan kirjeen- tai korttien vaihtoa. Niin tänäänkin. Whatsapp-viesteilyä myös perhechatissä ja yhden opiskelijanikin kanssa. Muutoin aamupäivä kului Valtavan Tiedostojen, Kovalevyjen, Pilvitallennus Kansioiden pitkään vireillä olleen Suuren Järjestely- ja Varmennustallennusoperaation loppuunsaattaminen. Olipahan savotta!

Pehtoorillakin menossa Savotta: takapihalta on puolentusinaa isoa vanhaa koivua ammattilaisten voimin kaadettuna, ja nyt sitten Pehtoorilla on puiden roudaaminen kaverin ”rantteelle”, jossa niistä tekevät meille takka- ja leivinuunipuut talven varalle. Savottahommia riittää.

Niitä näitä

Kylmää, mutta muutoin mukavaa

Hyvä päivä tänään.

Oikeastaan kaikki muu oli hyvää, mutta pohjoistuuli oli k-y-l-m-ä. Ihan hiton kylmä. Mutta koetin keskittyä kaupungin kauneuteen.

Kirjeenvaihtoa, laskutusta, youtubesta neuvoja sekä neulontaan että Lightroomin uusiin ominaisuuksiin, kesäkamppeiden poispakkaamista ja kaikkea muuta ”kotoisaa”.

Iltapäivällä systerin kanssa kahvi- ja kuulumisten päivitystreffit Robert´s Coffeeessa ennen kuin mentiin kuuntelemaan luentoa. Kirjoista ja tv:stä tuttu Liisa Väisänen oli Aleksinkulmassa Dante-seuran kutsumana esitelmöimssä italialaisesta muodista, – ja muodin historiasta yleisimminkin. Hänhän on mainio popularisoimaan taide- ja kulttuurihistoriaa, myös tänään. Monia kirjojaan olen lukenut, dokkareita telkkarista katsellut, joten tänään oli mukava nähdä ja kuulla livenä. Ja kuinka olikaan mukava olla ”luennolla”. Pitäisi kyllä käydä useammin tällaisissa jutuissa. Ennen kävin. Sekä puhumassa että kuuntelemassa. Nyt harvoin enää edes kuuntelemassa.

PS. Huomenna tarvitsisin apua teiltä lukijoilta. Pieni kysely blogin kuvien näkyvyydestä huomenna. Olettehan sivuilla? 🙂

Isovanhemmuus Niitä näitä

Miten sanoa oikein

Kun viikonloppu vietettiin Helsingissä, oltiin lastenlasten kanssa paljon yhdessä. Ollaanhan me näiden isompien, Eepi (pian 5 v.) ja Apsu (nyt jo 8½ v.), kanssa oltu paljonkin yhdessä, montaa kertaa ei ole mennyt niin, ettei olisi ainakin kerran kuussa nähty. Vauva-aikanakin suunnilleen ainakin joka sunnuntai, ja viime vuosina joka toinen viikko vietetty puolikas päivä, joskus parikin, yhdessä.

Viime viikolla olin ensi viikolla kolme kuukautta täyttävän tyttärentyttären kotona ja sain häneen tutustua. Ja juuri silloin jäin pohtimaan yhtä asiaa, jota olen vielä tänäänkin olen sitä miettinyt. Ja oikeastaan asioita on kaksi.

Ensinnäkin mietin sitä, kuinka vauvoja katsellessa perinteisesti todetaan jotain tällaista: ”Kummankas näköinen se oikeastaan onkaan? Onkos silmät äidin vai isän, ja kumman suvun puolelta paksut hiukset ovatkaan periytyneet.” Ja pohdinnat jatkuvat tyyliin: ”Kyllä jomman kumman suvussa ´kaikilla´vauvoilla on olleet tuollaiset vähän pulskemmat posket … ” ja mitä kaikkea yhtäläisyyksiä ja eroja löydetäänkään! Näinhän sitä usein tehdään, ja toki itsekin totesin uudesta vauvasta, että hänellä on ihan isänsä silmät ja suun seutu kuin äidillään. Mutta onhan hän ihan oman näköisensä pieni ihminen. Ja juuri sellaisena mummin silmissä tietysti mitä ihanin ja suloisin.

Ja juuri tällaiset ulkonäköön liittyvät kommentit, ihastustelun sanoitukset saivat miettimään tuota toista asiaa. Että mitenkäs se oikeastaan nykyisin on ollenkaan sopivaa sanoa lapsille tai varsinkaan teineille heidän ulkonäöstään tai ylipään ”arvottaa” heitä.

Tulinko tahtomattomani luoneeksi muksuille ulkonäköpaineita, kun sanoin, että ovat tosi mukavan näköisiä, kun ovat pukeutuneet serkun kastajaisiin niin hienosti. Entäs kun sanoin Apsulle, että kyllä oli hienon takin ja valkoisen paidan osannut valita itselleen, että oli kyllä hyvännäköinen ne yllään. Enhän vain antanut näin ymmärtää, että pidän hänestä siksi, että hän on niin kivan näköinen. Onneksi olen kyllä sanonut, että tykkään ja rakastan, enkä ole lisäillyt mitään ”ehtoja” sille tykkäämiselle.

Entä onkos se väärin, kun olen monta kertaa vuosien varrella sanonut sekä Eepille että Apsulle, että minusta on todella mukavaa kun he tykkäävät niin paljon kirjoista, Apsulle varsinkin olen kertonut, että olen hirmu ylpeä siitä, että hän lukee paljon kirjoja. Entäs kun olen joskus yhteisillä kirjasto-, museo-, Mäkkäri-, kauppareissuilla yms. todennut, että heidän kanssaan on mukava käydä humputtelemassa, kun eivät kiukuttele ja marise. Tai toisaalta kun olen ilmoittanut, etten ”enää ikinä” 🙂 lähde mihinkään he kun ovat sellaisia hätähousuja (kuten isänsäkin oli lapsena ja on edelleen 🙂 ), että eivät malttaisi kunnolla pysähtyä siihen kierroksemme ensimmäiseen kohteeseen, kun pitäisi jo jatkaa matkaa, vaikka toiseen leikkipuistoon ennen kuin ensimmäistäkään on kunnolla koluttu.

Sanotaanhan että lapsille – varsinkin tytöille – rakennetaan jo leikki-iässä kiltteyden narratiivi; kun kiukuttelua ja muita kielteisten tunteiden näyttämistä moititaan, kun kehotetaan reippauteen ja pärjäämiseen, niin lapset oppivat olemaan ”helppoja”. Onko se juuri näin kun ”kympin tyttöjä” ja ”suorittaja naisia” kasvatetaan? – En tiedä.

Hyvä on; vähän tuossa oikaisen mutkia suoriksi, mutta lyhyesti siis pohdin, että mitä ja miten lasten ulkonäköä ja tekemisiä tulisi kommentoida? – Olen omilleni ja nyt jo sitten seuraavan polven lapsillekin sanonut, mistä heissä pidän, mikä ilahduttaa. Ilon kautta tämmöisiä jutellut, sanonut asioista, jotka ovat olleet mielestäni hyviä. Ja sanonut, että tykkään heistä hirmuisesti, sanonut niin usein, että Apsu on täysin kylläytynyt: ”joo, joo, tiedetään!”

Mummin mietteitä…

Niitä näitä

Onnen rippusia

Kastajaisreissulta ollaan kotiuduttu.

Tämä päiväkin vielä perheen kanssa. Paljon kerrottavaa, kuviakin, eiliseltä ja tältä päivältä. Mutta nyt on vain annettava periksi, ja jätettävä huomiseen.

Jotain pieniä välähdyksiä tältä aamupäivältä kuitenkin.

Aamulla lähdimme vielä Eepin ja Apsun kanssa katselemaan pääkaupunkia. Hotelli Marskista lähdettyä liikennevaloissa, hiljaisen Mannerheimintien liikenteenjakajalla, varis nokki ruohon seasta jotain syötävää, ja Eepi, nyt melkein viis vee hihkuu: ”Kattokaa, lintu nauttii elämästä“.

Muistinpa viimeistään sitten minäkin: nautinpa kyllä tästäkin päivästä lasten kanssa.

Jatkoimme matkaa, – kohti Rautatientoria ja siellä tönöttävää Aleksis Kiven patsasta. Ei, se en ollut minä, joka halusin lapsenlapsille mitään historialuentoa pitää, vaan nimenomaan Apsu jo eilen oli pyytänyt, että käydäänkö katsomassa Aleksin Kiven patsasta (koulussa kun oli ollut edeltävänä tiistaina 10.10. puhetta). No tänään sitten käytiin katsomassa. Ja se ei ollut ainoa kerta tänään, tällä reissulla, eikä yleensäkään, kun poika pyytää: ”Mummi, kerro tarinoita!” Ja minähän kerroin.

Sitten kun myöhemmin oltiin kävelemässä junalle, Eepi kulki topakkana vetäen omaa vetolaukkuaan, kehuin häntä ja laukkuaan ja kysyin, mitä sulla on siinä: ”No hö, mummi! Vaatteita tietysti. Ja korut, tietysti.”

Tietysti.

Niitä näitä

Sukupolvet vaihtuvat

Taas myrskyinen aamu. Eilen oli Helsingissä, tänään Järvenpäässä.

Mutta selkenihän se sitten.

(Tässä alussa on heti aluksi sanottava, että kuvien saaminen blogiin on taas hyvin haastellista, liki mahdotonta – kuten ehkä viime päivien postauksista olette huomanneetkin. Huomenna jo yritän saada ”remonttimiehiä” asian pariin, viimeistään maanantaina. Siihen asti lienee tyydyttävä hyvin vähäiseen kuvitukseen.)

Aamupäivällä risteilin Järvenpäässä, lenkillä, ja sitten keksin käydä kaupassa: josko tekisin kauraomppupaistoksen tänään jälkkäriksi. Pääruoaksi olin jo luvannut feta-pinaattipannaria, tsatsikia ja burrata-salaattia. Vähän oli kaupat hävöksissä, mutta lopulta löysin kaksikin ja tuli reilu tunti käveltyä. Hyvä niin.

Sitten tyttären luo. Vähän jo kastajaisia varten puuhailtiin, mm. saatiin liinat ja kastajaispuku sileäksi. Perinteisiä, hyvinkin perinteisiä ovat ne.

Pienessä rivitalokodissa pienen juhlat ovat pienet, kymmenen meitä vieraita taitaa yhteensä olla.

Ja vauvan vielä kovin epäsäännöllinen rytmi oli tänään sillä tavalla hyvä, että iltapäivän aikana meillä oli mahdollisuus lähteä vaunulenkille. Hyvin me molemmat pärjättiin: Pallero nukkui ja minä kävelin. Tyär sai rauhassa siivoilla. Mummin onnenpäivä.

Illansuussa tyttären ikiaikainen ystävä tuli oman vauvansa, jonka kummi meidän Tyär on, kanssa Rovaniemeltä Järvenpäähän omasta puolestaan kummin hommmiin. Yhdessä kulkeminen näillä kahdella nuorella naisella siis jatkuu. Yhdessä he ovat kulkeneet päiväkodista ylioppilaaksi asti, sitten taloustieteen opinnot yhtäaikaa, vaihdossa Strassessa yhdessä, vaativat työpaikat molemmilla, ja molemmat päättivät jo alle kolmekymppisinä opiskella uuden tutkinnon, tällä kertaa ei samassa opinahjossa. Ja Järvenpää – Rovaniemi välimatka ei ole este ystävyyden jatkumiselle…

Ruokapöydässä meitä oli sitten useampikin: kahdelle kelpasi omat matkaeväät parhaiten. Arvaatte, että on jotenkin hienoa katsoa näitä nuoria naisia, omaa tytärtä ja tämän bestistä, nyt uusina äiteinä, kun on nähnyt heidät yli 30 vuoden ajan kasvamassa tähän, tähänkin päivään.

Juhlaviikonloppu on nyt alussa.

Niitä näitä Oulu

Vielä on kelejä jäljellä …

Iltapäivällä auringon säteet ulottuivat silmänurkkiin; oli ehdottomasti aika ja aikaakin 🙂 lähteä ulos. Ja kun kerran asfaltit ovat sulat, lähdin pyörällä. Enkä ottanut kameraa mukaan, – pöhkö! Noh, tulipahan kuljettua enemmän. Hupisaarilla oli edes kännykällä otettava ensimmäinen otos Oulun uudesta maamerkistä. Viime viikonloppuna on Hupisaarilla paljastettu ekobetonista kirjaltu kotikaupunki teos. Talven yli kirjaimet ovat betonipinnalla ja ensi kesäksi maalataan valkoisiksi. Niin Pohjolan Valkeassa kaupungissa tuleekin tehdä.

Tämän arvellaan olevan selfienfanien uusi suosikkipaikka – onko Toripolliisi siis saanut kilpailijan? Minä kun olen huono selfiekuvaaja, niin laiton pyörän pönöttämään ”malliksi”. Maisema kirjainten takana on kyllä kaunis, – ja näkyypä siellä se meidän Toivoniemen kotimmekin, jonne

Hupisaarilla olisi saanut hienoja syyskuvia: saaren kauniit, erikoiset puut olivat auringossa kirkkaan värisiä, loistavia suorastaan. Ja koska voimalaitoksen kolme patoluukkua ovat olleet jo ainakin parin viikon ajan melkein koko ajan auki, on Merikoskessa ja sen rannoilla vesi korkealla. Ihan tulvaksi asti vettä riittää ja osa pyöräteistä oli suljettukin, koska olivat aivan veden vallassa.

Kaikkinensa tämän vuoden pyöräilykausi alkaa olla lopuillaan. Mutta reissukausi jatkuu; aamulla lähden kohti etelää! 🙂

Niitä näitä

Maalikyliin

Eipä ole aikoihin ollut mahdollisuutta siirtää mökiltä kotiinpaluuta päivällä, tai vaikka parilla, aiottua myöhemmäksi. Päinvastoin, pari kertaa on lähdetty haluttua aikaisemmin. Nyt oli mahdollisuus ja se käytettiin. Alun perin oli tarkoitus lähteä jo eilen aamulla kohti Oulua, mutta jäimmekin vielä yhdeksi yöksi, – harkittiin jopa kahta.

Viimeisen viiden vuoden aikana mökkirupeamat ovat olleet vähintään viikon mittaisia, useimmiten 10–11 päivää, aika usein sunnuntaista seuraavan viikon torstaihin.

Toista se oli joskus nuorempana ennen lapsia: perjantaina karattiin töistä joskus alkuiltapäivästä ja hurauteltiin 480 km, ja sunnuntai-iltasella yötä vasten tai maanantaina aamukuudelta takaisin kohti Oulua. Ei enää vuosikausiin puhettakaan sellaisesta; kaksi päivää eivät ole enää edes keskustelun aihe. Viikko vähintään pitää olla tiedossa, että lähdetään. Syynä ikä? – No sepä, ja se, että nyt on mahdollisuus olla pidempään. Nyt kun mahdollisuus, niin miksei!

Aamupurolle mennessä pitkospuissa pakkanen ja aurinko.

Ja tällä kertaa ei ollut mitään tarvetta, huolta tai hommaa, jonka takia olisi pitänyt tänään olla Oulussa. Ei töitä, ei juhlia, ei äidin sairaalajuttuja, ei perhepäivähoitoa, ei kuvauskeikkoja, ei mitään – meitä ei mihinkään tarvittu, joten miksipä olisi hienosta säästä luovuttu. Oli mahdottoman mukavaa, kun saatiin ihan itseltämme lupa olla vielä ylimääräinen päivä. 🙂

Tänään oli kuitenkin jo Ouluun ajeltava: minulla on monenlaista tekemistä ja hommia saatava valmiiksi ennen ens viikon Järvenpään reissua. Ja nyt sitten – monista pettymyksistä oppineena – toivon vain, että kaikki asianosaiset pysyvät terveinä. Siispä koetan olla ajattelematta kovin paljoa eteenpäin, ja edelleen vain hyräillä hyvillä mielin menneen mökkireissun mukavuutta, hyviä hetkiä.

Kuvakansioita peratessa löytyy PALJON lintukuvia. Kyllä minä yritin! 🙂

Tosi harvoin on lauantaina oltu tienpäällä Saariselkä–Oulu välillä. Olipa tänään vähän liikennettä, eikä rekkoja! Mutta Kemin jälkeen sakeaa räntää; meillä kyllä talvirenkaat, mutta silti luovutin ajohukin Pehtoorille. Ajokeli oli kurja: nähtiinpä Iin eteläpuolella aikamoinen ulosajo ja hälytysajoneuvoja sekä pohjoisesta että etelästä saapuviksi.

Me kotiuduimme kuitenkin hyvissä ajoin iltapäivällä. – Räntäsateiseen Ouluun. Ei puhettakaan pyörälenkistä, mutta moni asia kuitenkin eteenpäin jo saatu.

Ja huomenna arvonnan julkistaminen ja sitä myöten vielä paluu mökkimaisemiin ja tarinoihin!

Voimapuumme, monisatavuotinen aihki, ja uusi nili, oli hyvästeltävä.

Kunnes jälleen palaamme…

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Lokakuun ikimuistoinen patikka

Jo aamu lupasi hyvää.

Aurinko näkyi monen päivän tauon jälkeen jo seitsemän jälkeen. Pakkasaamuun villaa ja muuta lämmin ylle, ja sitten kameran kanssa purolle. Huurteinen talven tulon tuntuinen aamu, mutta jotenkin lupaus hyvästä päivästä.

Tänään kummallisesti ”vapaapäivä”-olo, joten päätimme lähteä kunnon patikalle.

Lokakuussakin Saariselällä voi pakkasyön jälkeisessä maisemassa patikoida nauttien näkemästään ja liikkumisesta.

Tänään polku vei Iisakkipään huiputuksen kautta Pääsiäiskuruun (jonka laavu olikin purettu!), Pietarinvaaraa kiertäen Tammukkaojan vartta pitkin Vellinsärpimän tuvalle, sieltä Luttojoen vartta pitkin takaisin Saariselän keskustaan. Oikeastaan sellaisia maisemia, varsinkin loppuosaltaan, joita tulee talvella hiihdetyksi. Nyt ihan uusin silmin.

Kilometrejä melkein 20 ja paljon, paljon kauniita näkymiä, aurinkoa, pieniä ilahduttavia ennennäkemättömiä ja tuttuja yksityiskohtia … näimme vihreän kannon, koskikaran, jääkiteitä hiekassa, porot polullaan, muurahaisyhdyskunnan Luttojoen varressa (montako kekoa näet yhdessä kuvassa?! – niitä on siellä paljon!), kivisiä ja pehmeitä polkuja.

Taas kerran: täällä on hyvä!

Ja lopuksi vielä aurinko ja sen sivuauringot! Kamerani lauloi ja tein otoksista kansion.

Tervetuloa patikalle mukaan klikkaamalla Tästä!