Niitä näitä – Sivu 43 – Tuulestatemmattua

Syksyn kauniissa valossa

Olikohan tänään tämän kesän, syyskesän, viimeinen lämmin päivä? – Todella kaunista, tyventä ja lämmintä.

Ja mikä siinä on että ei puhettakaan, että olisin ehtinyt aamulenkille ennen kampaajalle menoa (klo 9.30). Varuilta kellokin oli herättämässä, mutta heräsin ilman sitäkin ajalleen, mutta että olisin kahdeksalta ollut valmis polkemaan jonnekin Oulujokivarteen ja sieltä sitten 1½ tunnin lenkin jälkeen hiusten leikkuuseen? – Ehei, häthätää ehdin autolla ajoissa. Nyt on kesähiukset! Kesällä oli paljon pidemmät. No nyt näin, ja tämä hyvä.

Kaupungille toinenkin asia! VIHDOINkin sain aikaiseksi mennä Telian Deskille vaatimuksella tarkistaa sekä laajakaistan, telkkarikanava- ja tallennuspalveluiden että oman kännykkäni (joka muuten onkin jo viisi vuotta vanha – toisin kuin vielä viime viikolla luulin) liittymän hinnat ja sopimaan uudet ”tarjoushinnat”. Pehtoori ”kilpailutti” keväällä oman liittymänsä ja sai uuden sopparin olennaisesti halvemmalla, mistä innostuneena ja pitkästä aikaa hoksanneena tein tänään saman: kaikki laskutettavat osat sain olennaisesti edukkaampana. Noin kolmanneksen tippui kuukausittainen hinta kaikille, siis monta kymppiä! Joten: kannattaisi itsekin muistaa tehdä tämmöinen tiuhemmin.

Onnistuneen kaupunkireissun jälkeen oli hyvä lähteä sykkelöimään.

Tarkoitus oli kuvailla jokivarressa pitkästä aikaa… Kamera toki oli satulalaukussa, mutta oliko kamerassa akku paikallaan? – Argh! No se siinä sitten syyskuun kuva Oulu-kalenteriin jäi ottamatta. Noh, koko kalenterirumba taitaa tänä vuonna ainakin Oulun osalta jäädä muutenkin tekemättä.

Kotipihalla tepastelin illansuussa kameran kanssa. Lämmin syksyn valo on kaunis.

Niitä näitä

Sunnuntai vähillä hommilla

Eilen illalla/yöllä oli Oulun seudullakin ollut revontulia. Ja olinko kameran kanssa rannoilla kuvailemassa kuten vielä puolenkymmentä vuotta sitten? – Ehei. Ei enää jaksa, ei ole enää sellaista oppimisen paloa kuvaukseen kuin vielä silloinkin.

Nippa nappa muistin/jaksoin katsella ja kuvailla uusia pihavaloja. Kyllä ollaan niihin tyytyväisiä. Ja lämpimiin iltoihin, sateettomiin päiviin. Juuri tällainen syksy on mitä mukavinta.

Näin syksyn tullen olisi kyllä – taas – halua opiskella jotain. Joku lyhytkurssi. Kirjoittamista, kuvaamista, jotain ihan uutta? Etelä-Suomessa olisi vaikka mitä mahiksia, mutta täältä kotihuudeilta en ole löytänyt mitään mieluisaa… Ehkä vain oleilen. Ja totta puhuen, on meillä tiedossa tuleviin viikkoihin ja kuukausiin kaikenmoista tekemistä ja reissua ja retkeä.

Tänään vain pyöräretki

(40 km päämäärättä, kirjaa kuunnellen, tihkusadetta väistellen)

ja makumatka

(kaappien tyhjennys -pizzaa; tuli opittua, että Västerbotten-juusto on hyvä juusto myös pizzaan).

Niitä näitä Ravintolat Reseptit Ruoka ja viini

Omppupiirakan aika, – ja missä Villiviini?

Syksyn ensimmäisen omppupiirakan olen leiponut tänään.

Ohje on suoraan uusimmasta K-ruokalehdestä.

Sivulta 11 löytyy tämä ohje.

Hyvä ohje oli tämä.

Uutta ja minulle varsin mieluista oli mascarponetäyte mehevöittämässä piirakkaa. Tämä piirakka ei kaipaa vaniljakastiketta, kermavaahtoa tai jätskiä kylkeensä, vaan on ihan omillaan oikein mehukas ja omenainen. Sekoitettu mascaronetäyte oli suoraan purkista nuoltavan hyvää, ja ajattelin, että sitä voisi käyttää, vaikka tuulihattujen tai täytekakun täytteenä. Saattaisi sopia jonkun puolukkaleivonnaisen tekoonkin oikein hyvin. Kunnon kreemiä.

Kuinkahan monenlaisia omenapiirakoita sitä on tullutkaan leivotuksi? Alla linkkejä täällä blogissa julkaisemiini piirakkaohjeisiin.

Pähkinäinen omppupiirakka

Omenafocaccia

#Someomenapiirakka

Kookosomenakakku

Kookosomenakakun ohje on ensimmäisessä keittokirjassani (Riemusta ruoanlaittoon), jossa muuten näyttää olevan aika monta syksyistä ruokaa ja säilöntäohjetta. Ehkä niistäkin vinkkejä sinullekin. Kaikki keittokirjanihan ovat nettiversioina ja siten ladattavissa omalle koneelle.

~~~~~~~~~~~~~~

Minulla oli viime viikolla mökillä mukana (hääpäiväviikonlopun kunniaksi tms.) matkapäiväkirja meidän häämatkalta Kreetalle syyskuussa 1983. Kirjoittelimme molemmat matkallamme pieneen muistivihkoon hääreissustamme (niinkuin muistakin reissuistamme teimme aina siihen asti, että rupesin tekemään matkoista nettisivuja tai päivittämään blogiin matkakertomuksia), – ja olipa kyllä mukava nyt lukea tuon 40 vuoden takaisen matkan kulusta.

Saatiin matka häälahjaksi vanhemmiltani, ja koska edellisenä vuonna oli oltu mun ”työreissulla” Kreikassa (olin kahden viikon opiskelijaekskursiolla yksi kolmesta reissun vetäjästä) oli ihan mahtavaa mennä kahdestaan honeymoonille juuri Kreikkaan.

Alkumatkasta pieni hämmennys tullissa, kun piti luovuttaa virkailijalle maihinnousukortti, johon olin epähuomiossa kirjoittanut vielä tyttönimeni, minkä hoksasin sillä samalla hetkellä kun annoin passin ja kortin tullin tiukannäköiselle virkamiehelle. Ja siinä samassa tempaisin lapun miehen kädestä, revin sen hänen silmiensä edessä ja tulipunaisena koetin selitellä jotain ”sorry, honeymoon, new name, …. ” ja jotain muuta. Passin oli kuitenkin jo hommannut uudelle nimelle ja sain sitten täytettäväksi uuden lanketinkin ja pääsin kuin pääsinkin saarelle häämatkan viettoon.

Mutta siis, matkamme alkoi ajelemalla ensin autolla Helsinkiin, jossa vietimme pari päivää tuttuja tapaamassa, tutustumalla Hvitträskiin ja mm. kävimme syömässä ravintolassa, jossa olimme aiemmin keväällä onnikkakurssin seitsemän viikon Helsingissä asumisen aikana pari kertaa käyneet ja ihastuneet. Nyt päiväkirjastamme luettiin, että ”Villiviini”-ravintola oli syyskuussakin ollut hyvä kokemus, melkein kuin Helsingin kantaruokaravintolamme (kolmas kerta on jo ”kanta”). Eikä meillä kummallakaan ole muistikuvaa, missä kohtaa Helsingin keskustassa tällainen ravintola oli? Pieni epäily, että jossain Erottajan lähellä, Diana-puiston reunalla? Mutta onko kellään blogin lukijoista tietoa tai muistikuvaa? Onko Helsingissä ruokamatkailleita tai muuten kulkeneita, jotka tämän paikan 1980-luvun alkupuolelta muistaisivat? Olisi mukava tietää missä se oli.

Niitä näitä

Hajamietteitä

Syksy, syksykin tuntuu nyt hyvälle.

Ja nyt olisi niin paljon kaikkea mukavaa tekemistä, ettei oikein tiedä mille alkaisi, ja sitten päivä suhahtaakin jo ohi, eikä ole ehtinyt vielä päättää… 🙂

Sadonkorjuuhommia ei minun yrttipenkeistäni tänä vuonna juuri ole. Mökiltä palatessa täällä odotti kaatunut iso, vanha pihlaja, jonka Pehtoori eilen sahasi ja pilkkoi, olisi ollut helpompi pari ämpärillistä pihlajanmarjoja hyytelöitäväksi, mutta kun se hyytelö ei meillä kulu, niin mitä sitä turhia keittelemään. Oksia laittelin kyllä maljakoihin ja ruukkuihin sekä sisälle että pihalle, mutta eivätpä ne oikein hyvin siinä voi.

Marja-aroniapensaissa on paljon, hyvin paljon marjoja, eivätkä rätsät vielä ole hyökänneet niitä syömään, mutta eipä ole marjat vielä kypsiäkään. Niistä tulisi todella hyvää hilloa: ehtivätkö kypsyä ennen rätsien tuloa? Toivottavasti, sillä linnut putsaavat pensaat parissa tunnissa.

Omenoita tulee niin vähän, että ne syödään suoraan puista. Osto-ompuista aattelin huomenna leipoa piirakan. Tai ylihuomenna.

Puhelimista ja niiden valokokuvsta parisskin yhteyksissä ollut tänään puhetta, minulla vähän reistailee puhelin, tai siis lähinnä se, että luurin näyttö on säröillä, joten kosketusherkkyys ei ole paras mahdollinen. NÄytön vaihtaminen on varsin hintavaa, enkä millään raskisi vielä vaihtaa uutta puhelinta. Pitäisi sinnitellä, että ehtii täyttää ainakin neljä vuotta… Nyt on sellainen aika, että Google lähettelee parin vuoden takaisia ikävähköjä kuvamuistoja. Yleensä puhelimen kuvamuistot minulla ovat Lapin laduilta tai patikkapoluilta, ravintolaruoista tai lapsenlapsista, ja niitä kaikkia olen kuvaillut kymmenittäin, sadoittain, tuhansittainkin myös Canonilla, joten miksi hankkia puhelinta – ainakaan vielä.

No niin, mutta tällaista sillisalaattia tämän päivän yhteenveto.

Huomenna sitten yksi kysely, hyvät lukijat!

Mökkielämää Niitä näitä

Valmiin äärellä

Nyt on puolitoista viikkoa oltu mökillä. Tuntuu siltä, että kolme päivää. Ja tuntuu siltä, että ensi viikko menisi vielä ihan heittämällä. Semminkin kun tämän reissun tavoite on saavutettu: patio on valmis, ainakin tämä ensimmäinen osa, kakkososa ehkä sitten joskus, ehkä tuttu timpuri tekee sen, mutta jo nyt meidän notskipaikasta on tullut ihan luksuspatio.

Nyt voisi ryhtyä luppoilemaan ja ruskalomailemaan oikein kunnolla. Vaikka mukavia ovat nämäkin päivät olleet. Pehtoorille paljon työteliäämpiä kuin minulle, joka olen kuitenkin kulkenut, kuvaillut ja keräillyt metsissä ja tuntureilla, nauttinut myös yksin kulkemisesta ja pakosalla kaivurien metelistä.

Kävinpä tänään kaivurimiesten kanssa työpalaverinkin; luulenpa, että pääsimme yhteiseen ymmärrykseen mökkitiemme loppupätkän tulvan ehkäisy- ja maisemointijutuista. Toivotaan hyvää lopputulemaa. 🙂

Tänään meillä viimeistelyä, siivoilua, multien levitystä, maisemointia etc, ja sitten neljän jälkeen, ennen saunaan menoa istuskelimme tyytyväisenä uudella patiolla.

Tässä ensin kaksi kuvaa viime syksyltä …

Yläkuva rantasaunan ovelta notskipaikalle ja alempi toisin päin.

Isoin ”ongelma” tuossa vanhassa, toki hyvinkin luonnonmukaisessa, notskipaikassa oli se, että siitä ei nähnyt purolle, ei muutoin kuin seisoskellen ja katsellen. Se oli hyvin muhkurainen, kalteva, aika ahdaskin – toki me yleensä vain kaksin siinä… Eikä tuo kaivonrengas nuotion kehikkona oikeastaan koskaan ole varsinaisesti hivellyt silmääni.

Mutta eilen oli uuden kanssa aika valmista. Tämä verrattuna siihen että saatiin kuntat paikoilleen… Ks. alempana.

Myöhemmistä, tämänpäiväisistä kuvista näkee, kuinka tärkeää oli, että kuntta oli tallessa ja ehjää. Varsinkin kuin näillä leveysasteilla uuden kasvattaminen kestää todella kauan.

Pitkään tästä on puhuttu, kauan suunniteltu; mie ideoinut ja suunnitellut, Pehtoori ”insiröinyt”, ystävät avuksi piirtäneet kuvia. Budjetoitu, aiottu teetättää, lopulta Pehtoori päätti (pikku kaivurin apua lukuunottamatta) tehdä itse. Minun osuuteni on ollut lähinnä ruokahuolto ja maisemointi (kiviä ja multaa, paikasta A paikkaan B!).

Kuten kunnon bloggaajan, jolla on kaupallista yhteistyötä, kuuluukin, kerron, että lauta, jota patio on, on porolautaa. Ja tulisija on Lakka Roihu, kelopöytä ja penkit ovat vanhoja, jostain 70-luvulta, porontalja Inga-Briitta Maggalta ja tuolit Ekotuoleja.

Niin, ja eihän minulla ole mitään kaupallista yhteistyötä näiden toimijoiden kanssa. Ihan itse näihin ollaan päädytty, sopuhintaisiksi ja meidän tarkoitukseen sopiviksi todettu.

Huominen vielä hifistellään … Vielä ehdin metsään, ehkä tunturiin.

[Otsikkokuva tältä aamulta purolle mennessä. Olen vain heräillyt kovin varhain: ei malttaisi nukkua, kun on kaikkea mukavaa tekemistä… 🙂 ]

Niitä näitä

Tunturi on selvittänyt ….

Mistä tunnet sä ystävän onko oikea sulle hänAnna tunturin selvittää kuka viereesi jääKun on kaukana kaikki muuJa kun päättyvät pitkospuutKuka rinnallas ruikuttaa takaisin mennä saa

Mistä tunnet sä ystävän onko oikea sulle hänAjat ankeimmat selvittää kuka viereesi jääKun on sinulla vaikeaaJa kun tarvit’set auttajaaSilloin ystävyys punnitaanMenee muut menojaan siitä tunnet sä ystävänKun on vierelläs vielä hän

Arja Saijonmaa, Mistä tunnet sä ystävän

Tänään – ja 40 vuotta sitten.

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Suomen luonnon päivässä paljon

Suomen luonnon päivä.

Sumuinen aamu purolla. Lauantai, työleiriviikossa Pehtoorillakin vain puolikas päivä.

Aamupäivällä mie lähdin aurinkoisille patikkapoluille… Kyllähän se taas maistui. Urupäällä olin yhtä aikaa MTB-tapahtumaan osallistuvien kanssa. Paljon reippaita pyöräilijöitä yhtä aikaa kanssani liikkeellä. Mutta emme me toisiamme häirinneet.

Puolelta päivin palasin mökille, hain Pehtoorin ja sitten Kiilopäälle. Nuku yö ulkona -happening siellä.

Kuinkas ollakkaan, me ostimme sieltä poron taljan! Kyllä!

Ja sitten suuntasimme katsomaan jenkkiautoja, joita ei alkuiltapäivästä montakaan ollut, joten Kaunispään Huipulle lounasleiville.

Iltapäiväksi paluu mökkipihaan, syömään ja hommiin, – ja niinhän ne tuolitkin tulivat valmiiksi!!

Ja sitten illan lopuksi kutsu ”Lähes naapurin” luo muinaistulille! Nehän sopivat tänne paremmin kuin venetsialaiset! Puron taas huuruinen (savuinen 🙂 ) sävy toivat muinaistulitunnelmaa. Oikein sopiva piipahdus elokuun lopun iltaan.

Niitä näitä

Kivikoira ja ikkunanpesutarina

Sieniä ja kvartsia

Raskaiden pilvien uhkaillessa sadekuuroja ja aamupäivän touhuilujen jälkeen päätin lähteä metsään, ei siis sittenkään huiputuksia tänään. Kutturantienvarren lanssille parkkeerasin auton, ja kori kainalossa ja päällimmäisenä toiveissa poimia mustikat lettujälkkärille ja löytää sieniä, tietysti sieniä ja varsinkin kaarnikoita (= variksenmarjoja).

Löytyi vain yksi herkkutatti, aika paljon koivunpunikkitatteja, joista poimin vain pieniä, napakoita, muutama kangastatti. Ei marjoja, mutta jo tänään söimme punikkitattimuhennosta ja huomenna Pehtoori saanee lounaaksi sienipiirakkaa.

Eniten nautin hiljaisuudesta, leppoisasta kulkemisesta. Ja palatessani autolle näin jotain merkillistä!!

Jääkarhun pentu vai terrieri?

Sekä Kurtturantien tienoilla että Laanilan Kultareitillä on näitä valkoisen kvartsin esiintymiä ja nimenomaan kultareitillä on oikein komea kvartsikallio. Matkaa tästä meidän mökiltä sinne on vain pari-kolme kilometriä.

Terassilla syötiin rauhassa

Päivällisellä Gourmetkokkien poromakkaraa, homemade punasipulihilloketta, tomaattisalaattia, chilimajoneesia, ja sitä sienimuhennosta. Ei huono. Ja syötiinpä terassilla! Kun ei kerran satanut, kun oli aika lämmintäkin (+16 C) ja kun kaivurimiehet lähtivät tänään jo neljältä!! Yesh! Yesh!

Nyt on mökkipihassa hiljaisuus ja rauha. Kolme päivää.

Juttu ikkunanpesuperinteestä

Kun en muista, olenko kertonut, enkä ainakaan löydä juttua siitä, että olisin tänne postannut tarinaa syistä, joilla – varsinkin 80-luvulla – perustelin ikkunanpesun välttelemistä kodissamme ja kun kerran aika moni eilisen kyselyni perusteella kuitenkin haluaa kuulla tämän tositarinan, niin kerronpa.

Me muutimme Pehtoriin kanssa yhteen parin vuoden kihlauksen jälkeen elokuussa 1981. Kiitos äitini pääsimme asumaan Oulun siltojen kupeessa olevaan Toivoniementie vitosen taloon (se ensimmäinen oikealla kaupungista päin tullessa). Me kaksi vähintäänkin perussiistiä nuorta emme joutuneet koskaan isompia neuvottelemaan siivouksesta (tästä olen postaillut jo aiemmin), mutta asuttuamme vuoden isossa, viidennen kerroksen kaksiossamme alkoi näyttää siltä, että olisi aika pestä ikkunat.

Hieman arastelin asian kanssa, KOSKAPA! Siinä asunnossa oli sisäänpäin aukeavat ikkunat, alareuna melkein vyötärön korkeudella ja varsinkin keittiössä ikkunat ovat aika kapeat, joten periaatteessa ei mitään vaarallista. Enkä silloin vielä ollut mitenkään erityisen korkeanpaikan kammoinen….

(Löysin vanhan HDR:n kuvan tähän havainnollistamaan postausta)

Mutta kun osake oli tullut myyntiin nimenomaan sen takia, että avioparin vaimo oli pudonnut keittiön ikkunasta pestessään niitä ja sen jälkeen mies oli muuttanut Espanjan aurinkorannikolle, jossa hän pari vuotta myöhemmin menehtyi autonsa suistuttua kalliorinteiseltä tieltä mereen. Tällaisten tapahtumien jälkeen huhut ja puheet Oulun kokoisessa pikkukaupungissa tietysti sepittelivät kaikenmoista.

Kun tätä juttua sitten silloisen avopuolisoni kanssa juteltiin, totesin, että ehkä kuitenkin voisin ostaa hänelle pulloillisen italialaista valkkkaria jos hän pesisi ikkunat seuraavana keväisenä lauantaina, jolloin minulla olisi sosiologian cumun lopputentti Linnanmaalla. Tämä hyvä, totesi Pehtoori. Ja pesi ikkunat, ja iltasella nautimme yhdessä pullollisen Orvietoa vai oliko se Est! Est! Est! Ikkunat puhtaat, minulla tentti ohi, eikä kukaan pudonnut. Tästä tuli sitten perinne tuolla Toivoniemen kodissamme.

Tämän jälkeen, vielä vuosia myöhemmin tästä episodista oli puhetta isäni ja hänen avopuoliso S:nsa kanssa. Olivat sitten kertoneet eteenpäin tästä meidän tavasta hoidella ikkunanpesu siten, että minä ostan P:lle pullollisen valkkaria ja hän pesee ikkunat. S:n liki ysikymppinen äiti oli kuunnellut juttua hämmästyneenä, ja todennut lopuksi: ”Kummallisia nuo nykynuoret, ennen me pestiin etikan ja sanomalehtipaperin, eikä minkään valkoviinin, kanssa….!”

No se!

Nythän ei enää yksi valkkari riitä, ja toki vuodesta 1987 asti ikkunoita on ollut moninkertainen määrä Toivoniemen kaksioomme verrattuna. Siksi Uleåborg kerran vuodessa. 🙂 Perinteisistä työtavoista ja työnjaosta kotitöiden teossa on hyvä pitää kiinni. Me on todettu tämä meille hyväksi tavaksi.

Mökkielämää Niitä näitä

Hommauksia

Sadepäivä. Siten pilvinenkin, joten oikein hyvä ikkunoiden pesupäivä. Semminkin kun ikkunat aukeavat sisäänpäin.

Sehän ei ole millään muotoa itsestäänselvyys, että se olen juuri minä, joka meillä pesee ikkunat. Se on enemmänkin poikkeus. Kotonahan meillä pesee useimmin Pehtoori, toiseksi useinmiten meidän oma hyvä siivooja, ja sitten minä, en muista milloin viimeksi.

Kotona pesen vain meidän pikkuisen piha-Huvilan ikkunat. Ja olenhan kertonut syyn tälle vakiintuneeksi muodostuneelle käytännölle? Tiedätkö syyn, miksi minä en pese meillä ikkunoita, vaan mielummin tarjoan kerran kesässä illallisen Uleåborgissa Pehtoorille, joka ne pesee?

Nyt voit äänestää, kerronko jutun huomenna (tai ylihuomenna). 🙂 🙂 🙂

Täällä mökillä ikkunanpesusta on koronavuosina huolehtinut Tyär, joka täällä miehensä kanssa asusteli aika paljon muutamina edellisinä vuosina ja jolla on melkein ammatillinen pätevyys ikkunanpesijänä: hän kun oli yhden lukiovuosien kesän oululaisten pankkien (ja muiden liikehuoneistojen) ikkunanpesijänä ja toisen kesän onnikoiden pesijänä.

Äitini tunnettiin liki maanisena ikkunanpesijänä, – varsinkin täällä pohjoisessa. Muistanpa yhden kevättalven, jolloin hän vastikään eläkkeelle jäätyään, oli täällä kevättalven pakkasilla ja auton sisälämmittimen turvin pesi Tuulentuvan ikkunoita reilussa -20 asteen pakkassäässä, sillä seurauksella, että sai liki keuhkokuumeen.

Siis, sekä tyttäreni että äitini (ja mieheni) ovat huomattavasti minua parempia näissä hommissa. Mutta, kyllä minäkin osaan, tänäänkin. Nämä Myötätuulen ikkunat ovat vähän isotöiset: ulkopokissa kun on kuusi pikkuruutua, mutta so what. Nyt on puhdasta. Siinä ohessa taas savottaemäntänä huolehdin tavallistakin perusteellisemmin siitä, että Pehtoorilla on hyvää ja voimaannuttavaa ruokaa. Ukkeli teki täyden työpäivän vesisateessa tulipaikkaa kooten ja koolinkeja tehden.

Aamulla puurolautasten äärellä Pehtoorille ääneen pohdin, että onnistuvatkohan viemärimiehet (joita tänäänkin oli ainakin puolitusinaa, ihan liki tuossa pihapiirissä ja välillä siinäkin, katkasemaan meiltä vielä sähköjohdot? – Onnistuivathan ne!!

Tuossa kuvassa reunoilla olevat komeat aihkit (vanhat petäjät) näkyvät tästä pihaltamme, ne on kauniita, arvokkaita puita, joiden soisin säilyvän myllerryksestä huolimatta. Sanoinkin asiasta työmaan esihenkilölle, joka vähän naureskeli minulle, käytkö halailemassa niitä iltaisin? Sanoin, että saatanpa käydäkin… Mutta oikeasti ne on komeat, kauniit, kotoisat. Ne on meidän yli 300-vuotiaan voimapuun sisaruksia, ja ansaitsevat tulla säilytetyksi.

Niiden edessä, meidän pihalta lähtiessä (paitsi ettei meiltä autolla lähdetä. Auto on tuolla kauempana mökkitiellä) on nyt tällaista! Ja kaikesta lähtee melkoinen meteli!

Nyt tuntuu melkein nololle, että vielä viime syksynä tein juuri tuosta polkua lähimetsään, päällystin lehdillä, haravoin ja maisemoin kauniiksi – kunnan puolella olevaa kaistaletta. Sen siitä saa, kun menee naapurin puolelle …

Ja tuossa kohtaa, jossa on kaivuri ja monttu, leivittelin muutama vuosi sitten puolenkymmentä kuutiota hiekkaa ja maisemoin meidän kääntöpaikkaa. Haravoinkin pinnan kauniiksi! Noh. Kaikkea sitä.

Eihän nämä mitään maailmoja kaatavia juttuja ole, mutta kyllä silti oikeasti tekee vähän kipeää katsella ja kuunnella tätä melkein ulko-oven edessä.

Huomenna tunturiin, ihan varmasti.

Niitä näitä

Työleirillä melkein luppoillen

En minä osaa kertoa sitä, kuinka mahdottoman mukavaa ja mieluisaa on – periaatteessa koko päivän – tepastella mökkipihalla. Välillä haravan, välillä kottikärryjen kanssa. Välillä luututen ja välillä istuskellen pulputtavan tunturipuron rannalla kahvimuki kädessä ja oikeasti pohtia, mitähän seuraavaksi tekisi. Mitä haluaisi tehdä? Tai olisiko tekemättä yhtään mitään?

Kunhan antaisi joutilaisuuden tehdä hyvää, ehkä luoda jotain uutta, antaa voimia taas – mihin? – En tiedä. Ehkä talveen, ehkä huomiseen, ehkä elämään. Juuri tänä iltana tuntuu, että minulla on sopivasti voimia tähän päivään ja vähän varastossa tulevaankin. Tällaisina päivinä ei edes kulu mitään, kaikkea hyvää vain saa.

Sää suosi, mökkipiha tuli siivottua, kottikärrykaupalla oksia, Pehtoorille muutaman tovin apuna, kun hän jo aloitteli meidän pienen rantasaunan viereen tehtävän pation (aiemmin kaivonrengas ja muutama kelopenkki ja pöytä tunturipuron epätasaisella rantatöyräällä) rakentelua.

Katsoin asiakseni tarjoilla raksamiehelle lounasta (suoraan pakastimesta lohikakkusia ja juomaksi tilkka valkoviiniä, jälkkäriksi kahvia ja pullaa), lämmittää saunan ja tehdä ruokaa kuten paraskin kämppäemäntä savotoilla: käristystä ja pottuvoita, sallaattiakin kaupunkilaisduunarille. Pulahduspaikka puroonkin oli putsattuna, mutta eipä ukkeli sinne, minä sentään kävin: +8 astetta ei innostanut lillumaan. 🙂

Puronrantaan, mökkipihalle asti on tänäänkin ”jytissyt”. Saariselän ”Jänkhällä jytisee”-tapahtuma on kerännyt satoja ja satoja moottoripyöräilijöitä pidennetyksi viikonlopuksi näihin maisemiin. Me on joskus on käyty pyöriä ja kulkuetta katsomassakin, mutta ei tällä kertaa. Eilen tullessa Pehtoori laski vastaantulevia prätkiä pitkästi yli sata, vaikka tapahtuma päättyi vasta tänään.

Minulla mennyt vielä tänään eilisen kuvaprojektin parissa aikaa, mutta huomenna heittäydyn totaalisesti luppoilijaksi. Josko jo metsään lähtisin, ainakin rouskuja, ehkä tatteja, mustikoita luulisin.

BTW: moottoripyöräliikenteen lisäksi mökin rauhaa ja seesteyttävää vaikutusta on hieman häirinnyt edelleen meneillään oleva viemäröintityö, joka nyt on edennyt meidän kohdalle. Kaivuri ja silvottu mökkitienvarsi ovat ihan tässä meidän kohdalla. Ja naapuritontilla (Nimiloppu) uuden mökin rakennus tuo maisemaan kaikenmoista. Mutta kyllä me terassilla söimme, ja juuri siitä kohtaa näkymä entisen kaltaisesti mukava.

Siinä se eka päivä tälle savotalle. Hyvä alku.