Niitä näitä

Niin usein olen matkoihini kävellyt,

ja melkein yhtä usein takaisin tullut.

Taas sinne päin matkalla olen nyt

Tulkaa vastaan, oi!, ystävät hullut – –

Kun saavun , tunnen kesätuulen tuoksuvan.

Se kaikki hullut unelmani kattaa.

Juicen Juankoski soinut mielessä tänään. Jo aamulla: varhain olin lenkillä, tihkusateisessa puolipimeässä kävelin märistä lehdistä liukkaalla polulla Toppilanrantaan, jossa meri hyinen. Tarkoituksellako hain kontrastia? Ehkäpä. Muutenkin päivä valmistellessa lähtöä. Odottaminen, vartoominen on usein parempaa kuin toteutunut  unelma… Tiedä häntä. A domani. Huomiseen. Lähdemme kohti Sisiliaa!

Periaatteellisesta rauhallisuudestani  … tässä vaiheessa pehtoori voi esittää jonkinlaisen eriävän tupinan, mutta siitä ei kannata piitata. Myös lapsilla saattaa olla muistissa jotain ikäviä yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä tue käsitystä minun rauhallisuudestani, mutta periaatteessa, ja ainakin töissä monet pitävät minua rauhallisena  … Siis  periaatteellisesta rauhallisuudestani huolimatta olen suhteellisen malttamaton, jollei tietotekniikka toimi kuten haluaisin. Jos yhteydet ovat hitaat, jos en tiedä, missä olen sörssinyt, jos joku ohjelman päivitysversio on ”vääränlainen”, …

Tänään on ollut sellainen päivä, sekä kotona että töissä, ettei yhteistyö työkalun kanssa ole sujunut. Monia minusta johtumattomia ja – nyt jo voin myöntää – minusta johtuviakin ongelmia on riittänyt: www-hotellini ei suostu vastaamaan kadonneiden tilastojen ongelmaan, yritin tehdä  Operan päivitystä (käytän Operaa mielummin kuin Exploreria tai FireFoxia) mutta vaikka saan päivityksen latautumaan, ei se asennu, töissä en päässyt koko päivänä palvelimeen, jonne päivitettyä tietoa olisi pitänyt saada, nyt huomasin www-sivustossani monia viittausongelmia (omia huolimattomuuksia? jotka kai onnistuin korjaamaan). Salasanani uuteen OpeOodiin eivät toimineet; vasta kolmannen puhelinsoiton jälkeen sain toimivat tunnukset. Sitä paitsi hoksin, että haluaisin isomman näytön. Kun yritän opetella käyttämään InDesignia niin norminäyttö on turhan pieni. Ei kuulosta aivan asialliselta ja perustellulta syyltä? Ei minustakaan, mutta saan mie haluta.

Siispä lopetan tämän datailun tältä päivältä.

Ai niin. Tästä olen keskustellut muutamien kanssa mutta mitenkäs arvoisat blogivieraani (teitä on nelisenkymmentä piipahtajaa päivittäin) suhtaudutte tietokoneeseen? Onko se maskuliini vai feminiini? Minusta ehdottomasti ”uno”, siis maskuliini.

Silmäni eivät hengitä! Tai sitten tuuletusta (siis silmille) on liikaakin. Tai jotain sellaista. Lääkäri soitti ja kertoi ensimmäisten allergiatestien tulokset: olen allerginen kissoille, koirille, hevosille, huonepölylle, jauhopölylle, timoteille, lepälle ja pujolle ja muutamalle muulle. No nämähän minä toki olen tiennyt, –  tiennyt iät ja ajat. Pölyallerginen historioitsija! Jauhopölyallerginen intohimoinen ruoanlaittaja!

Kotieläintä en koskaan ole oikeastaan halunnutkaan, mutta perheen kuopus oli tarhaiässä parikin kertaa pahasti koirakuumeessa. Kun koetin selittää, että todennäköisesti hän itse ei yliherkkyydeltään voisi asua samassa huushollissa labratorinnoutajan kanssa ja ainakaan minä en voisi, kuusvuotias kaikkea loogista  päättelykykyään hyväksikäyttäen pohdiskeli, että voidaanhan tehdä niin, että meitsi pysyy vastaisuudessakin enimmäkseen keittiössä, kodinhoitohuoneessa ja työhuoneessa kuten taas koira ja muu perhe asuvat taloa muuten. Äiti, paikka!

Nyt allergiatestini sitten jatkuvat, ja silmien pari kesäkautta jatkuneelle pahallekin oireilulle etsitään muutakin syytä kuin nuo ”vanhat” allergeenit. Tosin ortopediystävä on todennut jo aikaa sitten, että silmäni ovat ”vain niin vanhat!” joten ei ihme, että ovat välillä kipeät ja kirvelevät ja turvoksissa ja kaikkea sellaista. Lääkäriystävän vaimo onneksi huomautti, että kannattaa tosiaan kysellä ortopediltä allergiaoireista. En ole sen jälkeen kyselly, enkä enää kysele. Opettelen vain elämään ”vähähappisten” silmieni kanssa ja odottelen uusia perusteellisempia testejä.

Eilisen lämminhenkisen karonkan (lahjapuheeni kyynelittä, pieni äänenvärähdys muutaman kerran, mutta ei kyyneltäkään! Päinvastoin sain juhlaväen nauramaankin) jälkeen kävimme – matkalla taksitolpalle – professoreiden kanssa vielä baarissa, joten ei ihme, että tänään on uuvahtanut olo. En jaksanut oikealle lenkillekään, vaan pyöräilin Oulu-halliin, jossa käsityömessut: mökille patalappuja ja tilasin itselleni uuden pellavaisen puvun!

Viikon päästä olemme lomalla. Edessä kituviikko: malttamatonta odotusta, menneen herkutteluviikon jälkeen vielä kurinpalautus, että salsahame ja kesäfarkut eivät ahistaisi, säätilojen tarkkailua (oikealla palkissa on linkki Taorminan reaaliaikaiseen web-kameraan ja säätiedotus), töiden rutistusta, jotta voi rauhassa lähteä.

Nyt Kummisetä kakkonen!

Kaikki

on hyvin.

Nyt juuri olen

tyytyväinen lahjasta

jonka vihdoin keksin hankkia

ystävälle, oppilaalle (?), joka huomenna

väittelee. Lahja ei ole kirja, eikä koriste, mutta

sen ympärille, siihen liittyen, olisi vielä muokattava

puhe, sanat sanottavaksi, jotta lahjan idea aukeaisi.

Eikä se puhekaan ole suurin ongelma, vaan se miten pystyn

sen pitämään, pitämään kyynelehtimättä. Minä joka itkin kun katsoin

Disneyn piirrettyjä lasten kanssa, minä, joka itken kun kuulen Sibeliuksen

Finlandian, itken kun opiskelija käy publiikin jälkeen tuomassa suklaalevyn

ja  sanomassa, että nähdään joskus.  Itken vuolaasti kun vähänkään  liikutun.

Joten olisi siis psyykattava itsensä ja mietittävä keinoja, miten huomenna puhun.

Nyt otan kirjastosta tänään hakemani kassillisen kirjoja: runoja, dekkarin, matkakirjan,

huovan ja punaviiniä ja menen takkatulen ääreen, – pehtoori jo odottaakin. On perjantai.

Kalle Päätalo ei ehkä ole se suomalainen mieskirjailija jonka elämästä tehdystä elokuvasta olisin ensi hätään uskonut pitäväni. Olen lukenut vain yhden Päätalon kirjan koskaan. Senkin työni vuoksi: Päätalo kuvaa kirjassaan Huonemiehen poika, miten linja-autoliikenne Oulusta Kuusamoon aloitettiin ja miten se muutti ihmisten arkea. Muutoin en ole Taivalkosken toisesta suuresta miehestä (toinen on esimieheni :)) paljon perustanut. E & V meidät eilen elokuviin kuitenkin kutsuivat, ja hyvin tekivät, kun kutsuivat. Leffa oli hyvä. Kai Lehtisen roolisuoritus oli loistava. Hurjan hyvä. Ja Antti Virmavirran veistettyjä kasvoja katselen ja varsinkin karheaa ääntään kuuntelen mieluusti. Päätalon ensimmäistä vaimoa esittänyt Turun murteen hallinnut entuudestaan tuntematon naisnäyttelijä teki myös hyvän työn. Erityisesti elokuvassa 1950-luvun Taivalkosken, Oulun, Helsingin ja Tampereen kuvaus, ajankuva ja tunnelma oli tehty huolella. Viihdyimme siis.

Kuten myös elokuvan jälkeen Tapas-baari Andaluziassa. Riojalainen punaviini Coto de Imaz, paikka ja seura pitivät meidät hyväntuulisina, eivätkä tapaksetkaan huonoja olleet. Eivät tosin mitään unohtumattomia makuelämyksiäkään. Olimme jo hyvissä ajoin kotona, mutta ei tämä päivä mikään työnteon riemuvoitto ole ollut.

_________________________________________________

Kokeeksi on liitettävä tähän kuva. On testailtava koska aamun valokuvatorstaipostauksen kanssa oli ongelmia… Ei ”kuvanaukaisija” toimi oikein.

Kysymys kuuluu: Uskallanko katsoa Kummisetä-trilogian? Tosiasia on nimittäin se, että nykyisin en pysty/halua katsoa telkkarista tai elokuvissa mitään väkivaltaista. Kummisetä ykkösen (1972) olen nähnyt suunnilleen sen ilmestyttyä, siis kohtuullisen pentuna vielä. Kolmosta en ole nähnyt koskaan. Kakkosta en ainakaan muista. Miksi nyt sitten pitäisi katsoa? Ennen Sisilian matkaa haluaisin ne nähdä; Corleonin suvun sijoille kun kerran ollaan menossa. Ja ehkä myös siksi, että Sopranosien mafiaperheen kuuden tuotantokauden kaikki jaksot (86) olen nähnyt: väkivaltakohtausten aikana pistin silmät kiinni ja tytär oli tukena :). Sopranos on ainoa sarja vuosiin, johon olen jäänyt koukkuun, pahasti. Sopranosit eivät ole Cosa Nostraa (Sisilian mafiaa) vaan kuuluvat Camorraan, Italian mantereelta (Avellinosta?) lähteneeseen mafiaan, mutta jotain Kummisetä-vaikutteita sarjassakin ymmärtääkseni oli. Siis Sopranosien takiakin haluaisin Godfatherin katsoa.

BB:t, Maajussit, Pelkokertoimet, Lostit ja kaikki muut realityt  sekä Teoriat miehistä, Salkkarit ja sairaalasarjat ja muut saavat minun puolestani elää ihan omaa elämäänsä. Idolsia saatan katsoa jakson silloin tällöin, ja Uutisvuoto on varma suosikki, – muutenkin kuin Peter Nymanin takia. 🙂 Kokkiohjelmista en enää innostu; Ramsayta varsinkaan en voi sietää. Joitakin historia- ja matkadokkareita ja elokuvia voisin katsella, mutta nekin tahtovat mennä ohi kun en seuraa ohjelmatietoja.

Eilen alkoi Täydellisten naisten neljännen tuotantokauden jaksot; ”Täykkäreitä” katson. Mikähän Wisteria Lanen elämänmenossa viehättää? Kierot, kovin epätodelliset juonikuviot, tolkuttoman hienot talot, upeat naiset? En tiedä. Miesnäyttelijät ovat toinen toistaan surkeamman näköisiä, joten ainakaan niiden takia ei maanantai-iltaisin tule telkkarin ääreen asetuttua. Eilen katselin kokeeksi myös uuden hulluna mainostetun kotimaisen Tukka auki -sarjan avausjakson. Eipä tarvi enää tuhlata aikaa siihen: viimeistään vastenmielinen Oskari K., joka  oli saatu vielä itseäänkin ärsyttävämmäksi, pitää minut pois sarjan äärestä. Huh!

Mutta siis: iso huoli, joka varjosti syyslomamatkan odotusta ja syvensi pohjaimua,  on nyt ohi (yesh!, yesh!),  joten alan hyvillä mielin kerätä tietoa ja taustoja Sisiliasta. Ja siis, uskallanko katsoa Kummisetä leffat?

Tänään olen juuri ja juuri ehtinyt käydä lenkillä. Hyvä on, pitkä lenkki. Ja käydä kaupungilla asioilla. Eikä sitten juuri muuta. Mitä nyt netissä surffaillut. Olen surffannut Italiassa ja surffaillut New Yorkissa ja surffaillut Etelä-Afrikassa.  Matkakuume on korkea. Ja mökillekin on ikävä. Että semmoinen lauantai.

Lenkillä kävelin kaupunkiin. Oulun keskustassakin voi olla syksyllä kaunista.

Yöllä satoi. Herään klo 00.08 kun juniori hakee kolistellen evästä keittiöstä. Puoli kahden kellonlyönnit vielä kuulen, kahdelta olen taas unessa. Hetken riittää painajaisia poliiseista, kouluista ja Sisilian mafiasta. Herään kun on liian kuuma; unessa kuuma ja oikeasti kuuma. Kuuntelen nuhaisen miehen unta vieressä, yritän nukkua. Käännyn, kerran, kahdesti, taas. Yhtä lailla vastaamattomat sähköpostit ja torstain paneelin puheenvuoron valmistelemattomuus kuin lukiolaisen koulunkäynti ja vaatehuollon kesäterä ovat aamupuolella yötä vastaansanomattoman kaoottisia asioita ja stressin aiheita, – muiden muassa. Tajunnanvirralla ei mitään suuntaa, niin kuin ei yleensäkään öisin. Jotenkin pääsen taas uneen, joka katkeaa janoon. On käytävä keittiössä ja vessassa.

Uni taas hukassa. Mietin, huolestun, pyörin. Ei määrää, ei laatua ajatuksissa! Kuuntelen sadetta, – ja nuhaista miestä. Nyt minua jo paleleekin. Suden hetki. Väsymys paleltaa. Vai onko se flunssa nyt tulossa minullekin? Onpa tietysti. Kaakao! Haluan kaakaota, se lämmittää ja auttaa unensaantiin. Istun takkahuoneen isossa tuolissa kaakaomukin kanssa ja yritän lukea, mutta nukuttaa. Annan itselleni luvan nukkua kahdeksaan: jätän salin väliin, ehdin kyllä yhdeksäksikin töihin. Laitan kellon soimaan kahdeksaksi ja nukahdan. Ja hitto: herään klo 5.40 – niin kuin herään melkein joka aamu.

Yliarvostettua koko nukkuminen! Ihan hyvin pärjää neljän tunnin ja rapian yöunilla.

Paitsi ettei todellakaan pärjää! Päivä yhtä palasina kuin yö.