Niitä näitä

Tämän päivän bloggaus on harjoitus.

HARKKA

(pdf-tiedosto)

Tuulestatemmattua koko homma, mutta pliis, reklamoikaa/kommentoikaapa, 

jollei aukene!

Lenkille jo topattu takki. Loputkin kesäkukat pois pihalta, tilalle Tuirelta callunoita ja kanervia, metsästä havuja. Pihalyhtyihin öljykynttilöitä, haravointia. Duffeli ulkovarastosta tuultumaan. Touhuaminen auttaa alakuloon. Jälleen kerran Juice osaa kiteyttää: ”Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen…”  Ennen sateen alkua puut yrittävät vielä iloisina punastua ja kellastua. Huomiseksi hankittu pata-aineksia ja kynttilävarastoja  täydennelty. Lukemista (omantunnon rauhoittamiseksi työpapereita kotonakin) ja pitkät yöunet. Siinä missä kesäallergiat alkavat helpottaa tuntuu syksyn flunssa-aalto jo lähentelevän. Jottei ilta menisi taas vain nuokkumiseksi kirjojen, takkatulen, telkkarin ja koneen ääressä lähdemme teatteriin (Teuvo Pakkalan Vaaralla).

Alavireisyys vie aurinkoisesta päivästä iloa ja työstä tehokkuuden.

Tämän päivän saldo ei hääppöinen:

• työterveyslääkäriltä saatu lähete allergiatesteihin,
• muutama hyvä otos Yliopistokadun keltaisesta koivurivistöstä,
• parille opiskelijalle jokunen (hyvä?) neuvo,
• positiiviset kommentit valokuvatorstain kuvasta,
• maailmanparannushetki opintoasiainpäällikön kanssa,
• vedet silmiin tuonut nauru kotona ruokapöydässä ja
• onnistunut lampunhakureissu pehtoorin kanssa.

Ei oikeastaan – sittenkään – niin huono päivä. 🙂

Kävin haudalla. Hautuumaalla tavattoman kaunista. Sankarivainajien hautojen ruusut syvänpunaisia, runsaita. Keltaiset koivuista tuulessa lähtevät lehdet ja kuusikujat niiden taustana. Ilta-aurinko laski punaisena, ja vain kaukaa kuului ambulanssin ääni. Muutoin siellä oli taas rauhallista ja rauhoittavaa.  Hetkeksi hellitti pohjaimua.

John Irvingin kirjassa (Garpin maailma vai Kaikki isäni hotellit? En muista.) päähenkilöä vaivaa aika ajoin pohjaimu. Irvingille [ja minulle] pohjaimu on kalvava tunne siitä, että jotain ikävää on tulossa, että jokin voima vetää alaspäin, hyvä olo menee niinkuin vesi lavuaarissa. Pohjaimu tulee joskus syyttä, joskus – niin kuin kai nytkin – sen aiheuttaa aito huoli. Huoli yhdestä jos toisestakin läheisestä.

Pohjaimu oli jo aamulla, eivätkä Kauhajoen uutiset ole sitä mihinkään vienyt. Turta olo.

Työhuoneessani kävi tänään poliisi. En ole koskaan ennen tavannut häntä. Keskustelimme yritysmaailmasta, sen taustalla vaikuttavista psykologisista ja henkilökemioihin liittyvistä asioista, keskustelimme historiantutkijan ja poliisityön yhtäläisyyksistä. Keskustelimme siitä, kuinka arjen historia onkaan kiinnostavaa, ja kuinka rikokset kertovat ihmisten arjesta. Yhtäkkiä keskustelimmekin urheilusta ja liikunnan vaikutuksesta ihmisen olemiseen ja tekemiseen, ja tulimme todistaneeksi yhtäpitävästi ja yhteen ääneen, että liikunta on ihmiselle välttämätöntä. 

Merkillistä, miten joidenkin ihmisten kanssa tuntee jotain hengenheimolaisuutta, sielujensympatiaa tai että yksinkertaisesti vain synkkaa heti ensi metreillä. Mistä sellainen tunne ensi tapaamisella tulee? Sekö että molemmat olemme toimineet naisina miehisessä työmaailmassa (poliisi ja onnikkakuski), sekö että arjen historia kiinnostaa meitä molempia vai sekö että molemmilla on insinöörimies vai lopultakin vain se, että meille molemmille liikunta on osa arkea – mikä oli se ratkaiseva tekijä, joka sai tuntemaan, että tämän ihmisen kanssa voisin keskustella tunnin joskus toistekin? 

Ääneni käheäksi töissä puhuneena (HOPSeja, henkilökohtaisia opetussuunnitelmia fuksien kanssa suunniteltu ja kynnyksiä alennettu, tutustuttu) olen mieluusti hiljaa. Istun koneella, järjestelen kuvia ja surffailen (osumana mm. uusi reseptisivu. Myös sivun layout näin uuden blogisivun suunnitteluvaiheessa kiinnitti huomion. Aikas hyvä, eikö?). Ja kenellepä täällä kotosalla puhuisinkaan. Pehtoori lenkillä, poika seukkaamassa, tytär ”akateemisissa aloittajaisissa”. Joka vuosi opiskelijat keksivät uusia nimiä erilaisille kinkereille ja kekkereille, joita pitkin vuotta viettävät. Siinä missä esikoisemme on noissa aloittajaisissa, humanistit ovat Syynimaalla, jollain notskilla makkaran paistossa. En muista nuotioiltaa ennen olleenkaan. O tempora, o mores!

Latinan lausahduksesta pääsenkin aasinsiltamaisesti meidän italian opiskeluumme. Niinhän siinä sitten kävi, että ei kurssille ilmoittauduttu. Pitäisi siis vain itse ryhtyä edes alkeita kertaamaan ennen syyslomaa.  Italian oppikirjan lisäksi yöpöydällä odottaa myös John Dickien Cosa Nostra, Sisilian mafian historia ja Marko Koskisen Passione, intohimona italialainen keittiö. Mutta ennen niitä olisi yksi väitöskirjan käsikirjoitus vielä luettava loppuun. 

Huomenna 12 henkeä illallispöydässä. Kokkailun olen jo aloittanut. Kerron sunnuntaina mitä tarjosin… 🙂  Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa…. 

Hyvää tästä tulee. Jälkiruoka vailla vertaa… 

– Roomaan pidennetyksi viikonlopuksi [”ei nyt oikein pysty kun teinillä ja minullakin lukukausi pahoimmallaan alullaan”]

– Helsinkiin johonkin galleriaan hankkimaan taulu tai pienoisveistos ja sen jälkeen syömään Postresiin [”töiden takia pitää kuitenkin kohta mennä muutenkin Helsinkiin ja ks. edellinen”]

– Tunturiin päiväreput selässä ja tunturin laella pieni pullo shampanjaa: taivas kattona ja sellaista [”vastahan me oltiin patikoimassa”]

– Kynttiläillallisille valkopöytäliinaiseen ravintolaan suunnittelemaan tulevaa ja nauttimaan elämästä [”viitsiikö sitä nyt arki-iltana ja kun lauantaina on ne rapujuhlatkin”]

Ei, ei me tänään sitten tehty mitään noista.

Olimme aamukuudelta kuntosalilla vain kaksistaan, polkien rintarinnan kuntopyörällä. Aika hiljaa oltiin, niinkuin sitten aamiaispöydässäkin; mitäpä sitä höpöttelemään. (Tuli mieleen Mika Waltarin runonpätkä: ”Tuntea läheiseksi, ystäväksi, toinen ihminen, sanoitta.” Jaettiin Kaleva ruisleipien ja kahvin äärellä. Olin sitten päivän töissä, ja sain tulla valmiille ruoalle. Ja lahjankin puolisko oli hankkinut – vaikka oli sovittu, ettei nyt sitten kuitenkaan mitään laiteta. 

Hieno hopeahääpäivä [miten tavattoman vanhalta se kuulostaakaan! kvarttaali tai varttivuosisata ovat parempia, ehdottomasti!] ja 29-vuotiskihlajaispäivä me on vietettykään. Ja hyvin hyvä varttivuosisata on vietetty, – aviossa. Niin se aika rientää.