Pitäisi silittää. Ja pitäisi lähteä lenkille, sillä lintsasin salin aamulla. Oikeastaan ihan ensimmäiseksi pitäisi soittaa yksi puhelu. Ja sitten lukea yksi proseminaariaihio, josta lupasin huomiseksi palautteen. Laskutkin olisi maksettava. Lauantai-illan jälkiruoaksi olisi tehtävä pistaasijäätelö valmiiksi pakastimeen. Paljonhan sitä pitäisi.
Otan kirjan. Menen ja sytytän takkaan tulen ja leikin, että on perjantai. Enää ei pidä mitään. 🙂
Sähköpostipäivä. Töistä lähtiessäni katsoin, että olin kirjoittanut yhteensä 28 sähköpostiviestiä. No osa oli vain muutaman rivin viestejä. Mutta 28. Ja olin vain ihan tavallisen kahdeksan tunnin päivän töissä, joista tunti meni palaverissa ja kaksi tuntia tentin valvonnassa. Noh myönnettäköön, etteivät ihan kaikki viestit olleet syvimmältä olemukseltaan työpostia 🙂 mutta että 28! Eikä tämä ollut varmasti edes ennätys.
Mitäs meillä oli ennen sähköpostia? Opiskelijoita oven pielessä, puhelimessa, ruokalassa kyselemässä ja juttelemassa. Oli ilmoitustauluja, joille oli pantava kaikenmaailman tiedotteita. Oli kiertokirjeitä ja niiden päällä sellaiset ruksitettavat laput ”Olen nähnyt” ja oma puumerkki. Oli isoja valkoisia kirjekuoria, joihin oli käsin kirjoitettava 20 tutkijaseminaarilaisen nimet ja osoitteet, ja joihin pistettäväksi oli monistettava nippu seminaaritöitä ja jotka oli sitten vielä frankkeerattava. Joskus kun oli oikein kiire, oli kesken työpäivän lähdettävä viemään niitä kuoria postiin. Oli pieniä ruskeita kirjekuoria, joissa lähetettiin tietoja toisiin yliopistoihin ja oli virkapostikortteja, joiden käyttöä kyllä vähän rajoitettiin, – olivat kuulemma kalliita. Sitten oli vielä sisäisen postin kiertävät postikansiot ja … Mitä vielä.
Tänään olen sähköposteillut. Siitä minä pidän. Vaikka ihmisiä voisikin nähdä enemmän…
Etelätuuli. Ei liukasta. Juoksinkin välillä. Lämmin. Näinkö häivähdyksen auringostakin? Ja pitkästä aikaa lämminsilmäinen, tuttu tuntematon mies, labratorinnoutajan kanssa lenkkeilijä, samalla reitillä tänäänkin niinkuin monta kertaa aiemminkin, kysyy vastaantullessaan – hymyillen: ”Mitä kuuluu?” ”Hyvää kuuluu!” Ja sitten huudan vielä jälkeensä: ”Toivottavasti sullekin! Hyvää viikonloppua!” Milloinhan taas olemme yhtä aikaa lenkillä?
Saunassa lenkin jälkeen muistan – ymmärrän – olla onnellinen, että ollaan terveitä, koko perhe. Kiitos, hyvää kuuluu.
– Sinulla on violetti aura.
– Mikä?
-Violettti aura.
– Yhy.
– Ihan selvästi.
– Aha? Mitä se tarkoittaa?
– Että olet luova. Oletko? Maalaatko, teetkö käsitöitä, kirjoitatko?
– No joo, niinku työkseni oikeastaan tuotan tekstiä. En niinkään luo.
– No niin. Minähän sanoin. Sinulla on violetti aura.
Niin kai sitten. Niin väitti myyjä kaupassa, joka on avattu maakunta-arkistoa vastapäätä. Olen jo monta viikkoa aikonut siellä käydä. Tänään kävin, ja ostin itselleni lahjan. Aura-höpötyksiä lukuunottamatta muuten ihana puoti.
Sattuneesta syystä olen tällä viikolla pessyt hiukseni lavuaarissa. Edellisen kerran olen tehnyt niin Hampurin rautatieaseman vessassa kesällä -84. Olimme veljeni ja siippani kanssa linja-autonkuljettajina matkalla Etelä-Ranskaan Alpeille. Ajoimme vuorotellen Oulusta Grenoblen lähelle suunnilleen yhtä kyytiä – torstaiaamusta lauantai-iltaan. Vuorotellen nukuttiin ja ajettiin. Kun menomatkalla perjantai-iltapäivällä saavuimme Hampuriin, pidimme ruokatauon; jätin kuitenkin Imbissin bratwurstit väliin ja livahdin aseman vessaan, jonka lavuaarissa pesin pitkät, paksut, kiharat hiukseni. Eikä se ollut ollenkaan vaikeaa. Miksi sitä nuoruusvuosina oli tullut tehtyä ennenkin. Miksi kotonakin joskus tein niin? Ennen kuin muutimme omakotitaloon oli lämpimästä vedestä pulaa, eikä meillä ollut edes kunnon suihkua. Oli vain sellainen kummallinen istuma-amme ja sitten puulämmitteinen sauna, jossa vesi lämmitettiin muuripadassa. Lämpimästä vedestä taisi olla pulaa myös lukio- ja ensimmäisten opiskeluvuosien kaksiossani, mutta siinä välissäkin, kotikotona omakotitalossa läträsin tukkaani lavuaarissa. Miksen siellä mennyt suihkuun?
Lavuaaripesujen lisäksi muitakin tukkaan liittyviä takaumia menneeseen: kansakoulussa ennen kouluun menoa joka-aamuinen letitys. Äiti harjasi ja letitti ”laitetaan tiukalle että pysyvät …” Silmät vinossa, tukka tiukalla sitten kouluun pyöräilin. Ne letit oli ihan ok. Kaikilla muillakin tytöillä oli sellaiset, mutta ne hitsin silkkinauhat: punaiset, siniset tai valkoiset, ruudullisiakin oli. Ne jäi aina kiinni jonnekin, eikä ne meitsin verkkarilookiin oikein sopineet. Juhlapäivinä – silloin kun jostain minulle käsittämättömästä syystä oli laitettava hame – nauhat olivat sellaiset sinipalloiset, valkopohjaiset. Niistä oikeastaan tykkäsin.
Entäs sitten murkkuvuosina kun oltiin lähdössä kesälauantaisin Kuuskaan? Tukka hyvin, kaikki hyvin -mielessä käytiin likkakaverin kanssa heillä tai meillä saunassa, kuunneltiin neljältä tuleva Lista (Iltatuulen viestiä vuodesta toiseen, huh, mutta onneksi oli Kirka ja Johnny!) ja laitettiin hiukset hyvin. Listaa kuunnellessa – jotta ne luonnonkiharat olisi saatu suoraksi (mitään suoristimia tai föönejä tietty ollut) – tukka sidottiin märkänä tiukaksi ponnariksi ja monella kuminauhalla ”niputettiin” se. Myös maalarinteipillä selkään teippaaminen kuivumisvaiheessa oli kokeilussa. Voi hyvä tavaton! Miksi ne kiharat piti suoristaa? Ei mitään käsitystä.
Mutta huomenna pääsen suihkuun läträämään, pesemään jo kovin lyhyet, hyvin vähän kiharat hiukseni.
_________________________________
(Valokuvatorstai on vielä huolto- ja lomatauolla, mutta illan päälle laittelen Sisilia-kuvat matkasivulleni. Joku kun jo kyselikin… ;))
Pehtoori lähetti tekstarin saavuttuaan mökille: ”Terveisiä lumisen kauniilta Hangasojalta!” Kiitos vaan. Terveisiä takaisin pimeästä, työntäyteisestä Oulusta. Totta puhuen ei niin hirveästi haittaa tämä kaamoksen alku. Minä pidän työntäyteisistä marraskuista. Silloin ei useinkaan ole juurikaan sosiaalista elämää, ulkoilukaan ei ole niitä ykkösjuttuja. En tarvitse suklaalevyjä serotoniinin puutteeseen. Siinä missä perheen isä ja tytär mieluusti kauppareissulla ostavat tummaa ja vaaleaa suklaata, suomalaista ja sveitsiläistä suklaata, belgialaisia konvehteja ja tryffeleitä, käpertyvät sohvannurkkaan ja nukkuvat pitkiä öitä, minä hankin kynttilöitä ja mandariineja ja saan usein tehtyä tutkimusta yöhön asti. Ainakin ennen sain. 🙂
Tänään en tee tutkimusta yöhön asti, yritän vihdoin saada Sisilian kuvat www-sivustolle. Tai osan niistä. Otin yli 500 !! kuvaa. Varmaan monet syyslomat aurinkoon ovat osasyynä siihen, ettei pimeä ole minua ahdistanut. (klikkaamalla kuvat suurenevat)
Tänään olin iltapäivän OYS:ssa. Allergiatestejä ja verikokeita. Lateksi ja timotei jo löydettyjä uusia allergeeneja. Ja nyt on selkä täynnä sellaisia liimalappuja, joilla testataan lisää. Ja niitä testauskohtia kutisee jo nyt! Auts! Tuon kyllä kestää keposesti, mutta olen perjantaihin asti urheilu- ja suihkukiellossa! Miten hitossa minä pärjään?
Viikko sitten lauantaina aamupäivällä lenkillä tuli vastaan tämmöinen ruusu (klikkaamalla näet valon paremmin).
Ja tänään tämmöinen.
Hieno sää täälläkin tänään. Pian lähdemme tepastelemaan eksnaapureiden luo syömään. Ystävyys heidän kanssaan on hyvä esimerkki siitä, ettei iällä ole merkitystä ihmisten välisessä hyvässä kanssakäymisessä. Olemme tunteneet heidät yli 20 vuotta. Meistä tuli naapureita niihin aikoihin kun heidän kuopuksensa muutti kotoa ja meidän esikoisemme syntyi. Työkään meitä ei ole oikeastaan yhdistänyt, olemme hyvin erilaisissa töissä (he jo nyt eläkkeellä), mutta niinpä vain heidän kanssaan on oltu tekemisssä näiden vuosien aikana enemmän kuin kenenkään muun. Siis on hyvin hyvä mennä tänäänkin.
Kaikki päivät eivät ole hyviä. Tämä on ollut sellainen päivä. Mutta jotta huominen olisi parempi teen nyt ensin huomiseen kokoukseen sellaisen paperin ettei siinä ole kellään vastaansanomista, eikä mitään lisättävää :). Toivottavasti ei ole. Jos on, niin en tiedä, mitä teen. En ainakaan uutta paperia. Olen edelleenkin sitä mieltä, että kehittäminen kehittämisen vuoksi, jota yliopistolaitos meiltä vaatii, on turhaa, tyhmää ja tuhlaavaa. Sekä aikaa että rahaa palaa. Lappeenrannan yliopistossa (voiko sellaisessa paikassa olla yliopisto?) jo käyvät YT-neuvotteluja.
Ja jotta huomisesta tulisi parempi päivä teen tänään Halloween-kakkupohjat. Koko Halloween-hömpötys on Suomeen kuulumatonta: kekri ja pyhäinpäivä kuuluvat Suomeen, ei amerikkalaisten Halloween. Mutta voin minä kakun tehdä. Tai jos tekisin kekri-kakun? Römppä-kakku ehkä olisi parempi? Moniko edes enää tietää mikä on römppä? Yksi vihje on täällä.
Viimeisessä Hiidenkivi-lehdessä (5/2008) Potter-kirjojen verraton kääntäjä Jaana Kapari-Jatta kertoo suomentajan työstään, ja työtavastaan:
Ulkoilu – kävely, sienestys, puutarhanhoito, pyöräily, uiminen, mikä tahansa – on olennainen osa kääntämistä. Samoin papereiden ja kirjojen järjestäminen työhuoneessa uusiin asemiin. Myös imurointi tai ikkunanpesu auttaa ja silittäminen tietenkin. Laskut pitää maksaa ja kirjeisiin ja meileihin vastata. Kaiken on toisin sanoen suotavaa olla ojennuksessa, kun kirjoitustyö alkaa.
Juuri noin. En voi kuvitellakaan tekeväni töitä perheen teinien kirjoituspöydillä. En ymmärrä, miten esikoinen pystyy keskittymään monta tuntia markkinointioikeuden tenttikirjaansa, kun kirjoituspöydällä on yhtä lailla viikonloppuna syödyn mandariininkuoret, sulkismaila, epämääräinen läjä vaatteita, muovikassi, kolme mehu/vesilasia, kortteja, kirjoja! Ja juniorihan ei kirjoituspöytää – eikä kyllä mitään muutakaan tilaa – läksyjen tekoon käytä. Hänelle kirjoituspöytä on tarkoitettu vain ja ainoastaan romujen kasaamiseen, kaiuttimien paikaksi ja läppärille.
Eikös järjestyksen ja siisteyden kaipuun pitäisi olla jotensakaan periytyvää? Me kun pehtoorin kanssa ollaan mieluusti hommat ordnungissa ja huusholli huollettuna, mutta miksi kumpikaan jälkeläisistä ei todellakaan välitä moisesta? Pehtoori on vielä niuhompi kuin minä. Muistan kun opiskeluaikoina muutettiin parisuhteen vakinaistuttua yhden ja yhteisen jääkaapin ja tv:n äärelle: olisin saattanut joku torstai jättääkin siivoamatta, osatentit kun pakkasivat olemaan perjantaisin ja lopputentit lauantaisin, joten torstaiehtoolla ei aina ollut (siistin kaksion!) siivoaminen se eka mieleen tullut juttu. Mutta tentti tai ei, silloinen uusi, nyttemmin sama, elämänkumppani rullaili mattoja ja painui niiden ja mattopiiskan kanssa hissiin mutisten matkalla, että ´ei kai tässä tarvi yksin siivota´. Ei auttanut muu kuin nostaa tenttikirjat sivuun ja ryhtyä luutuamaan!
Minun siisteysintoni vuorostaan sai lievää rajumman vastareaktion kun taloraksallamme järjestellessäni pistin pinon valmiiksi maalattuja (itse olin vielä maalannut) ja jiirejä myöten valmiiksi tehtyjä kattolistoja sirkkelillä takansytykkeiksi ´hittojako noita rimoja on joka paikassa lojumassa´-mentaliteetilla. On meille sitten tehty uudet listat.
Siivoiltu siis on. Useimmiten ihan mukisematta, hyötyliikunta-ajatuksellakin, ja ennen kaikkea koska ”niin kuuluu tehdä”. Kun talo on putsattu ja puleerattu, on olo kuin hyvän urheilusuorituksen jälkeen. Sitä paitsi pölyallergiani vuoksi on oltavakin suht hyvä hengitellä. ”Tingitään mistä tingitään, mutta siisteydestä ei tingitä!” Kuitenkin muutamissa elämänvaiheissa (ison leikkauksen jälkeen, historia-projektien loppusuorilla, jne.) olen antanut itselleni periksi ja palkannutkin meille siivoojan. Mutta suomalaiskansalliseen tapaan, siistiin ja kohtuullisen pihiin sukuun syntyneenä, näitä lyhyiksi jääneitä ”hairahduksen kausia” oli perusteltava (itselle) aika lailla: ”enhän minä laiska ole, kyllä taas pian itse ehdin kaiken puunata”. Mutta nyt en enää perustele. Nautin suunnattomasti kun saan tulla puhtaaseen kotiin – niin kuin tänäänkin. Jo ovelta tiedän, että S. on taas tehnyt siistiä jälkeä. Minä saan viettää iltani ilman imuria ja lattialuutuja. Ei niin, ettenkö enää ollenkaan itse siivoasi, vieläkin järjestelen ja luutuilen jatkuvasti jotain, mutta puolenkymmentä vuotta, – kai jostain väikkärin loppuvaiheesta lähtien, S. on käynyt meillä parin-kolmen viikon välein. Meillä on kuukausisiivooja: ja että minä nautin!
