Niitä näitä – Sivu 309 – Tuulestatemmattua

Matkalla La Gomeralle

Mango ja guava kukkivat juuri, samoin mantelipuu. Olenko ennen nähnyt? Enpä kai. Enpä ennen ole ollutkaan helmikuussa missään lämpimässä.

Tänään herään ihan liian aikaisin, mutta ilokseni huomaan, että täysikuu on vielä taivaalla. Vielä kunnon luontokuvaaja ehtii saada siitä kuvia ennen kuin se painuu kalderan reunan taakse. Ja lähteekö luontokuvaaja ulos pakkasaamuun ikuistaakseen aamun merkillisen hetken. Ehei, kuvaaja aukaisee hotellin vessan ikkunan ja kuvaa. 🙂

Hotelli Paradosin aamiainen oli todellakin makoisa, ruoasta ja suolapurkin tarjoamisesta (miksei sitä anneta kädestä käteen, vaan kierrätetään pöydän kautta? -Tiedetään, tiedetäään.) keskustelimme. Sitten matka kohti rannikkoa ja Los Cristianosia alkoi. Pysähtelimme muutamilla näköalalpaikoilla, jatkoimme matkaa. O. kertoi Kanarian yhteiskunnasta ja elämästä. Me nautimme matkallaolosta.

Ennen puolta päivää saavuimme Los Cristianosiin, jossa taivas vetäytyi pilveen miltei heti kun me sinne ”rantauduimme”. Vähän aikaa kiertelimme turistirysän putiikkikujilla ja katselimme (kuten O. mainiosti sanoi) miten loma kuuluu oikeasti viettää (löhöten rannalla, altailla, syöden jästkiä, juoden chervezaa, shoppaillen, käyden suomi-kuppilassa, jne…. ). Saksalaisia ja brittiläisiä turisteja, eläkeläisiä enimmäkseen, ja suomalaisia.

Menimme yhteen rantakadun kymmenistä tapas-baareista ja nautimme kevyttä lounasta. Nautimme lämmöstä (n. 23 C?) ja minä tein ravintolan terassilla sosiologista tutkimusta…. Miten ihmiset suhtautuvat sisäänheittäjiin… Siinä samalla minulle vahvistui käsitys, että minähän en haluaisi tulla aurinkolomalla Los Cristianosiin tai Palya del Americasiin tai mihinkään muuhunkaan Kanarian ”normikohteeseen”. En todellakaan. Ja niinhän me pian lähdimmekin pois….

Puoli kahdelta lähti ”Armas”-paatti kohti La Gomeraa. Mehän tälläydyimme seinäjokisten kanssa botskin takakannelle odottamaan pallopäävalaiden ja delfiinien näkemistä. No nähtiinkö? No ei. Satamassa naurukyyhky joka on Saharan tunturikyyhkyn kesy risoria-muoto (pehtoori brassailee tietämyksellään) oli sentään nähty…

Tunnin merimatka aurinkoisessa säässä oli mukava. Suoraan satamasta lähdimme suoraan kohti saaren keskiosaa. Osa porukasta jäi alas San Sebastianin kaupunkiin, mutta reilun tusinan verran meitä lähti vuorille.

Päivän patikka oli (gpsien antamien speksien mukaan 4,25 km, aikaa meni vajaa kaksi tuntia, korkeusero vajaa 700 metriä (lähdimme 1000 metristä, päädyimme liki maanpinnalle), 850 kcal kului, ja minun kamerassani 80 kuvaa. Enimmäkseen vaativaa alaspäinmenoa, kivet liukkaita, männyn neulaset liukkaita, kauas ei sumun vuoksi nähty ja välillä satoi vettä ihan mahdottomasti, enimmäkseen satoi, mutta sade oli lämmintä ja ympäröivä luonto monimuotoista, mehikasveja, taatelipalmuja, viikunapalmuja (niitä mikkihiirenkorvien näköisiä). Oli hyvä hengittää, hiljaista, kosteaa ja vehreää, Las Cañandasin kraaterimaisemien jälkeen intresantti lenkki.

Kovakuntoinen poppoomme kirjautui hotelliin, hostelliin tai pensionaati, whatever, tulee mieleen Etap-hotellit. Kaukana luksuksesta, kaukana avarasta tilasta, mutta siisti ja netti pelaa!!!

Ja eihän tänne ole tultu hotelliin oleilemaan. Itse asiassa koko ajan oltu menossa, kiire melkein 🙂 Suihkuttelujen jälkeen porukalla syömään läheiseen ravintolaan. Marion paikassa saimme syödäksemme, ei mitään fine diningia, tai turhaa pipertämistä. Alkuun kasvissosekeittoa, pääruoaksi valtava annos pitkään haudutettua ja yrteillä makoisaksi maustettua broileria, ryppyperunoita (nehän ovat Kanarian ykkösruoka?, erinomaisia) ja jälkkäriksi sellainen kansanversio flanista. (vähän hienomman version resepti on vanhemmassa nettikeittokirjassani, kannattaa kokeilla). Ruoka sisältyi matkan hintaan, mutta viini oli maksettava. Pullollinen lämpimänmakuista, täyteläistä paikallista (siis kanarialaista) Viño Nordea maksoi 13 euroa.

Kylläisenä tepastelimme lämpimässä illassa yöpaikkaan. Yöllä myrskyä.

Maanantain patikka

Aamiainen Taburientessa kelvollinen. Sen ja hyvin nukutun yön turvin olimme kahdeksan jälkeen valmiina kohti uusia seikkailuja. Naiskuski pikku bussissa. Siis hyvää kyytiä koko päivä 🙂

Matkamme suuntautui ensin La Lagunan yliopistokaupunkiin saaren koillisnurkassa. Unescon maailmanperintökohteen aamu oli viileä (kaikki on tietysti suhteellista) mutta viehättävä. TAAS kerran kirosin että minulla on mukana väärä objektiivi, mutta ehkäpä se on vain hyväksi. Tulee uudenlaisia kuvakulmia.

Tunteroisen kiertelimme, kuvasimme, katselimme. Epätodellista?

Todella!! Kierros päättyi kauppahalliin, jossa nautimme cafet (espressot) ja jossa oivallinen oppaamme O. hankki meille piknik-eväitä lounasta varten.

Sitten Cruz del Carmen – Punta del Hidalgo – Las Carboneras -reitti, reilut 10 km näytti Sport Tracker, oli päivän lenkki, saaren koillisnurkassa Anagan alueeella. Hieman jännitti, miten kuntoni riittää, mutta nou hätä. Kelpo päivä. Neljä, viisi tuntia tepasteltiin, mutta ei verenmaku suussa, ei skapaa, ei lommoposkimeininkiä. Ehdin kuvata.

Ja sää? Paras mahdollinen, joskin päivän aikana ehdimme laittaa fleecet/kashmir-puserot, kuoritakit, Haglöfsit moneen kertaan päälle ja pois. Välillä tarkeni lyhythihaisella, osa porukasta shortseissakin, välillä taas teki mieli laittaa tuulenpitävä takki päälle. Liikuimme yli 1000 metrin korkeudessa, laakeripuumetsissä enimmäkseen.

Hiki ei tullut kertaakaan, pulssi nousi, lähelle sataa, mutta oikein hyvä patikka. Ja paljon, paljon katseltavaa, kuvattavaa. Kovin erilaista kuin Alpeilla kesällä. O. osasi kertoa kasvillisuudesta. Mehikasvit ja kaktukset vuoren seinämissä hienoja. Kanarian punakellot, keltaisia nuokkukäenkaaleja penkereet valtoimenaan, Kanarian jättivalvatti (voikukka) olisi Elmerin suurinta herkkua, lohikäärmekaktuksia, muruna tuoksui, timjami vähän erilaista kuin K-marketin muovipussissa. Linnut lauloivat, patikka eteni, aurinkoa ja Kanarianvirran tuomaa viileää tuulta.

Hiljaista, yhtäkkiä lampaita, kukkoja ja sitten kalloja, paljon kalloja, villinä, luontaisena, eikä kukkakaupan maljakossa.

Sitten lounas. Piknik-kattaus kelpasi!

Istuimme auringossa nautimme kanarialaisia hedelmiä ja juustoja. Minä mietin ryhmädynamiikkaa ja koetin olla hiljaa. Nautin valosta ja lämmöstä.

Lounaspiknikin jälkeen parin kilometrin pätkä patikan loppuksiLa Carbonasin kylään, jossa after hike. Sieltä busiilla paluu Santa Cruzille vei tunteroisen, joten puoli kuuden kieppeissä olimme hotellilla.

Me teimme ohikkaan ja ilmoitimme ettemme osallistu yhteisillalliselle. Kerran vain ollaan Santa Cruzissa, joten halusimme lähteä vielä – kävelemään. Teimme iltasella vielä parin, kolmen kilsan lenkin, kävelimme paikallisella Ramblasilla, kävelimme rantaan, yhtään kauppaa ei tullut käytyä, monta puistoa tuli nähtyä, kuvattua.

Ja löysimme sitten ruokapaikankin. Antonio Dominguezs, Mirador), ja oliko siellä ketään muita kahdeksan aikaan? No ei! Espanjalaiset aloittavat illallisen yhdeksältä, aikaisintaan. Mutta me patikoijat haluamme syödä aiemmin. Söimmekin hyvin, nautimme kanarialaista perinneruokaa, norjalaista turskaa ;), ja varsinkin eturuoka (hanhenmaksasalaatti) oli hurjan hyvää.

Olisi illastakin hyviä kuvia, mutta nyt on mentävä nukkumaan. Viimeistään nyt, joten joutunette odottamaan matkakuvakertomusta 🙂

Nyt olisi vielä pakattava, huomenna jätämme Santa Cruzin, ja lähdemme Teiden juurelle, kaldeeralle, adios amigos!

(Toivon nettiyhteyden pelittävän yli 2000 metrin korkeudestakin … , toivon alhaisen verenpaineeni pelittävän yli 2000 metrin korkeudessakin …. 😉 )

Niitä näitä

Lomaviikko alussa

Matkaohjelmassa lukee näin

1 PÄIVÄ. Lento Helsinki – Teneriffa. Bussi n. 65 km. Päivällinen. Kaksi hotelliyöpymistä Santa Cruz de Tenerifessä.

Teneriffan lentokentällä tapaat TEMA-matkaoppaan. Karun maiseman halki kulkevan bussimatkan jälkeen saavumme Santa Cruz de Tenerifeen. Iltapäivä on omaa aikaa. Santa Cruzin rantakatu baareineen ja kahviloineen on kävelymatkan päässä hotellilta.

_______________________

Ja minun ”raportissani” näin…

TUIfly (Nordic ) lomalento Teneriffalle lähti ajallaan, vartin yli kahdeksan jätimme pakkasen (- 25 C) kourissa kipristelevän Helsinki-Vantaan lentokentän. Kuuden tunnin lennolla tuli hoksattua, ettei pitkään aikaan ollakaan oltu koneessa, jossa valtaosa matkustajista on lapsia, vauvoja. Melskettä, itkua, säpinää riitti. Mutta eipä tuo haitannut, tulipahan vaan mieleen omien kanssa reissaamiset: puuhapakettien riemu, kuinka lapselle oli tärkeää oman pikkuisen matkarepun tärkeys, muistan myös oksentamiset ja korvakivut, matkalle menon ja yhdessäolon onnen.

Tänään yöunen jäätyä viiteen tuntiin oli väistämätöntä, että koneessa tuli torkahdettua. Enemmänkin olisi voinut nukkua… Kone kiersi Pyreneitten vuoriston Atlantin puolelta, joten ei turbulenssia, jollaista joskus noilla tienoilla on koettu. Madeiralta tullessa pelkäsin oikeasti, ja paljon. Nyt en pahoitellut vaikkei tällä kertaa kohdille sattunutkaan. Mutta kun Teneriffa alkoi näkyä ja lentokorkeus laski, alkoi liki myrskyinen tuuli (50 km tunnissa, puuskissa 90 km/t) tuntua. Melkoista vuoristoratameininkiä oli laskeutuminen.

Kun reilun kuuden tunnin jälkeen laskeuduimme Sofia Reinan (saaren eteläreunalla) lentokentälle oli lämpötila vaihtunut liki 50 astetta. Mittari näytti +17 C. Ennen meidän konetta oli pelkästään Helsingistä tullut neljä konetta ja ympäri Eurooppaa suhteessa samanmoinen määrä, joten olikos tuo ihme,että odottelimme laukkuja tunteroisen. Mutta tulihan ne sitten.

Liki kaksisataapäinen Finnmatkojen porukka hajaantui busseihin, jotka veivät rantakohteisiin, saaren eteläpuolen kyliin, mutta meidän bussi suuntasi kohti pohjoista , bussi puolillaan (23) patikoimaan tullutta suomalaista. Santa Cruz de Teneriffa on asemapaikkamme seuraavat pari vuorokautta.

200 000 asukkaan kaupunki on hiljainen, paikalliset kun kuulemma menevät maalle sunnuntaisin. Tämä kun ei ole pelkkä turistikohde, joten täällä eletään tavallista viikkorytmiä, kaupat kiinni, kadut tyhjiä. Hotelliamme (Taburiente, ihan hieno hotelli, parempaa keskitasoa, sisustuksen väreissä, tyylissä jotain samaa kuin VMP:n kanssa Kataloniasta muutama kesä sitten vuokraamastamme talossa) vastapäätä hienon hieno ”keskuspuisto”. Siitä aloitimme sunnuntailenkkimme: hieman erilainen kuin viimeksi reissussa sunnuntai-iltapäivän kävely (Shanghain suurkaupungissa naantalilaisten kanssa ).

(Muistathan että kuvat suurenevat klikkaamalla)

Modernia rakennuskantaa, paikallinen (yliopiston?) kirjasto hieno, kaksi 120 metriä korkeaa asuintaloa rannassa, siirtomaatyyliä, lissabonilaisen tyylisiä avenidoja, .. hiljaista. Ja ah, niin lämmintä.

Reissuporukan yhteinen eka illallinen on kahdeksalta, paikallista aikaa. Meidän aikaa siis kymmeneltä. Hieman unettaisikin jo, mutta syömään mennään. Huomenna pohjoiseen patikoimaan. Kävelemäänhän tänne on tultu.

Niitä näitä

Maiseman vaihto

Kävin tänään uimarannalla.

Toivon että huomenna tai ainakin alkuviikosta voin postailla vähän lämpimämmän näköisiä kuvia uimarannalta tai kalderaaroilta tai jostain tulivuoren rinteiltä… Maisemanvaihto täältä tuntuu epätodelliselta, ansaitsemattomalta, mutta toisaalta tosi mukavalta.

Ei, emme lähde botskilla, vaan kohta lennämme Helsinkiin. Oli sittenkin taas pakko mennä yöksi sinne, sillä lento lähtee aamulla klo 8.15, joten Oulun aamukoneella ei olisi ehditty kyytiin… Lentokenttähotellissa muutama yöunitunti ja sitten kuuden tunnin lento Teneriffalle.

Olenkin ollut siellä viimeksi 49 vuotta sitten! Arvo Ylppö kun määräsi pikkuveljelle (siihen maailmanaikaan todella, oikeasti pieni) etelänloman ja hoitoja ja ties mitä ja minäkin sitten pääsin mukaan lämpö- ja valolomalle. Muistikuvat ovat hämärähköt, – eikös aika monilla suomalaisilla keihäsmatkalaisilla… 🙂 Itse asiassa muistan, kuinka löysin sieltä tanskalaisen kaverin, jonka kanssa uimme ja sukeltelimme ja muistan kuinka opettelin juuri tuolloin aakkosia ja opetin niitä samalla hotellimme tarjoilijalle Mariolle, joka parissa viikossa oppi sujuvasti ”ukko, kukko, lukko”.

Nyt edessä oleva reissu lienee hieman erilainen. Hasta la vista! Huomiseen. Toivottavasti. 😉

Niitä näitä

Ruokaa intuitiolla

Tein tänään sen mitä ranskattaret: menin ruokakauppaan ja katsoin, mitä oli tarjolla ja tein päivällisen sen mukaan. Tytär ilmoitti aamulla tekstarilla tulevansa syömään ”sopisko neljän ja viiden välillä ja jos saa toivoa niin jotain kevyttä…”

Äärimmäisen soveliaita, vähintäänkin mielelläni täytettäviä toiveita ja nämä toiveet mielessäni samoilin Stockan herkussa. Ensimmäinen uusi juttu olivat latvialaiset sienet, osterivinokkaita. Kaunis pärerasia ja tytär rakastaa sieniruokia, siis siitä se lähtee.

Sitten valkoista bataattia. Enpäs ole koskaan kuullutkaan. Siis sitä: tekisinkö pakkaspäivän sosekeiton? Bataatti-sieni-sosekeitto? hmmm… ei huono. Mutta sitten kala-liha-tiskillä taas jotain uutta: turskan poskia. Ehdottomasti haluan kokeilla, ja kun tänään ”ruokavieraina” kaksi ennakkoluulotonta nälkäistä (mies ja tytär) niin minähän ostan tusinan verran turskan poskia (n. 10 euroa) ja ostin sitten myös yhden miekkakalafileen ja paketillisen kampasimpukoita. Siis kovin kesäistä einestä oli kärryssäni.

Valkoisten bataattiviipaleiden lisäksi lisukkeeksi päätin valmistaa palsternakkapyrettä ja niitä sieniä (oliiviöljyä, voita, valkosipulia, parmesaania, suolaa, mustapippuria). Näistä kaikista herkuista valmistuneessa safkassa ei ollut muuta ongelmaa kuin, että kokonaisuus oli tylsän värinen. Ei millään saanut kauniin näköisiä annoksia aikaiseksi.

Mutta kaikki oli hyvää, turskan posket erinomaisia. Maku oli kampasimpukoiden ja vaalean kalan (merikrotti? iso ahven?) välimuoto. Paistoin ne suolaisen voin ja oliiviöljyn sekoituksessa, kuumassa valurautapannussa. Hyvin vähän suolaa, ja äärimmäisen pieni ripaus valkopippuria. Ja se oli siinä. Hollandaise-kastike ei ollut huono, mutta kala kalanakin maistui oivalliselle.

_ — – _ -_ — _ _

Tuossa blogin sivupalkissa oikealla on La Gomeran ja Oulun lämpötilat (aamulla klo 6.28 keittiön ikkunan mittari näytti -27.2 C – ainakin meillä pakkasennätys); niitä katsellessa tämä edessä oleva pakkaaminen tuntuu a) vaikealta ja b) ihan älyttömän mukavalle. 🙂

Niitä näitä

Sellainen sekavahko maanantai

Siellon revontulet. Kaupungissa. Sinivihreät revontulet! Kaikki itseäänkunnioittavat valokuvaajat seisovat nyt pihalla pakkkasesssa jalustimet tanakasti hangessa ja kamerat suunnattuna kohti taivasta piiiiiitkällä valotusajalla ja ties millä konstein kuvaavat kauniita revontulia… , mutta minä en t-a-r-k-e-n-e. Ehdottomasti olen sitä mieltä, että sää on pukeutumiskysymys, mutta nyt pysyn sisällä. Piste.

Tulimme juuri Paistinkääntäjien juustomaistiaisista, siksi ylipäätään näin ne revontulet. Mutta en halua enää ulos. Värjöttely lyskan bussipysäkillä riitti tämän illan ulkoiluksi. Istanbulin viihtyisässä kabinetissa ja viihtyisässä seurassa vierähti tovi. Illan musiikkituokiot olivat liki ylivertaisia, mutta ei viinien ja juustojen yhdistelmissäkään ollut mitään vastenmielistä. Päinvastoin. Espanjalaisia viinejä ja juustoja oli tarjolla yllin kyllin, melkein liiankin kanssa. Mahonia en ollut muistanutkaan, nyt taas muistan. Oivallinen Coronasin kanssa, eikä niinkään rouva Waltraudin seurassa. … Hifistelyä? No joo, mutta mukavaa oli.

Entäs tänään päivällä? Joinakin päivinä voi töpätä enemmän kuin toisina. Minä olen töpeksinyt tänään enemmän kuin paljon, mutta ehkä voisi sanoa, että tekevälle sattuu.

Olin piipahtamassa Linnanmaalla, palaveeraamassa, herättämässä hilpeyttä vinkkeleissä, kahvilla yhden jo aika lailla korvaamattomaksi käyneen kanssa, kirjastossa etsimässä inspiraatiota seuraavaa kolumnia varten ja matkakirjaa La Gomerasta. Ja esimiestäkin kävin tervehtimässä, ja ilokseni sain tämän juuri ilmestyneen uusimman kirjan Suomen mäkihypyn historia. Urheiluhistoria on uusi aluevaltaus oppiaineessamme. Sotaa, liikennettä, sosiaalihistoriaa, nimistöä, koulutuksen ja seurakunnallisen elämän historiaa, politiikkaa ja saamelaisten elämänmenoa meidän porukalla on tutkittu, mutta nyt sitten urheilun historiaakin. Ei hassumpaa. Ja Veikko Kankkosesta oli monta kuvaa! Hyvä kirja! 🙂

Niitä näitä Ruoka ja viini

Tarte flambee pakkasta lievittämässä

Tammikuun viiltävä valo, kirkuva kylmyys eivät olleetkaan sietämättömiä. Ihan hyvin toistatuntia vierähti ulkona, naamaa paleli etelään päin kävellessä, mutta palatessa kylmyys ei rieponut, unohduin kuvaamaan ja jo valmiiksi inhoamani kamerakurssin tehtävä ”omakuva” tuli otettua ihan helposti.

Päivän toinen highlight oli kun nuoriso tuli syömään. Olin luvannut salaattibuffeen (keittiön kaappien tyhjennys alkaa todella olla loppusuoralla) ja tarte flambeeta ja jälkkkäriksi créme brûleen, kahvia ja pullaa halukkaille. Elikkäs kovin ranskalaisella kokkaamisella tämä päivä sujahti.

Tarte flambee, joka on Ranskan vastine pizzalle, on tullut täällä esitellyksi jo viime maaliskuun Alsacen matkan yhteydessä (KLIK). Muutaman kerran olen sitä kotona tehnyt, mutta ohjetta en ole tainnut julkaista. Joten olkoon sitten sen aika nyt.

Tarte Flambee

2 dl haaleaa vettä
10 g hiivaa
½ dl öljyä
11/2 tl suolaa
5 ½ dl vehnäjauhoja

Päälle
1 sipuli, 2–3 rkl ranskankermaa ja savukinkkua. Ja ehdottomasti mustapippuria myllystä.

Sekoita veden joukkoon hiiva, öljy ja suola ja alusta joukkoon vehnäjauhot. Ota taikina leivinpöydälle ja alusta sitä siinä vielä noin 5 minuuttia. Peitä liinalla ja anna nousta.

Leikkaa sipuli ohuiksi renkaiksi. (jos haluat miedontaa sipulin makua kuumenna 2 dl vettä ja keitä sipulia siinä minuutin ajan. Valuta siivilässä ja anna jäähtyä tai sitten käytä Roscoffin sipulia, se on jo ennen uuniin menoa niin makeaa, ettei ryöppäämistä tarvita). Suikaloi kinkku.

Kuumenna uuni 275 asteiseksi.

Leikkaa taikina kahteen osaan, kaaviloi taikina kahdeksi ohueksi levyksi ja nosta leivinpaperille ja pellille. Levitä taikinalle ranskankerma, sipuli ja kinkku. Jauha päälle mustapippuria ja paista uunissa noin 10 minuuttia ja tarjoa heti.

Kannattaa kokeilla. Täytteitä voi varioida, loputtomiin. Myös makeisiin. Ananas on tässäkin hyvää, ja päärynä. Loraus Grand Marnieria tai calvadosta aateloivat tarten.

Jälkkärinä ollut Créme Brûlee oli Valion perusreseptillä tehty. Helppoa ja hyvää. Vaikuttaa enemmän gourmandilta kuin onkaan. Ja minulla kun on uusi tehokas, ruokafriikiltä ystävältä lahjaksi saatu tohotin, jolla tehdä ruokosokerin rapsakaksi, niin oli mukava tehdä. Ja maistuihan se.

Niitä näitä

Antiikkimessut on minun juttu

Caroluksen päivä. Hassua että niinkin maallinen ja sotaisa mies kuin joulukuussa v. 800 Länsi-Rooman keisariksi Vatikaanissa kruunattu Kaarle on pyhimyskalenterissa.

Kuntoa pitäisi kohottaa, mökillä sairastettu flunssa esti liikkumista ja vei jo olemassaolevaa peruskuntoa alas, mikä ei ole oikein hyvä, kun viikon päästä pitäisi olla timmissä patikointikunnossa. Ja mitä minä tänään teen? Lintsaan lenkin. Verukkeena -17 C ja eilen iltainen myöhään venähtänyt kyläilyreissu Kelloon, mikä piristi – oli mukavaa ja makoisaa, mutta myös väsytti, pehtoori kyllä pystyi kahden tunnin lenkin käymään… mutta minä lähden heti aamusta antiikkimessuille.

Ensimmäinen huomio on, että kahdellakin pöydällä on minun kirjojani myynnissä. Siis minun kirjoittamiani, – hassua. (Kirjallinen tuotantoni on jo antiikkia? :)) Toinen huomio, voisin käveleskellä ja ihailla kaikkea vanhaa, astioita, kirjoja, tauluja, laukkuja, kaikkea – vaikka kuinka kauan. Kolmas huomio, messuilla on juuri sitä samaa porukkaa, joka kulkee museoyhdistyksen tilaisuuksissa. Neljäs huomio, porilaisella galleristilla on myynnissä akvarelli, jota olen kohta vuoden olohuoneeseemme etsinyt. Viidenneksi huomaan, että ehdoton [itseni asettama] astioidenostokielto on suhteellinen käsite: jos kohdalle sattuu Kaj Franckin pienet punaiset Luna-lasit, jotka ovat mökin astiastoon täydellinen lisä, niin silloin ehdoton kielto on helposti kumottavissa.

Nyt takkatuli ja kirja kutsuvat, haittaakse?

Niitä näitä Vanhemmuus

Rekkamies

Mä oon rekkamies keikalla alas
Tonneja takana, rautaa alla
Jo poikana päätin; mä oon rekkamies
Vaikka moni saa puuronsa helpommalla

Huom. rekka parkissa.

Tuhansia töitä, valvottuja öitä
Viikkoja tiellä, saan asfalttia niellä
Silmiä painaa, ei uni anna lainaa
Hei rekkamies, mikä pitää miehen tiellä

Ei uni anna lainaa rekkamiehellekään.
Työaikalainsäädäntö oli tiukkaa jo 19 vuotta sitten. …
Levättävä on välillä…
Vieressä tukkikuormasta purettu rekka ja uni tuli kesken kaiken,
onneksi ei ratissa.

Hmm.. mä oon rekkamies, eessä vapaa
Puhdas paita, kotona kolme yötä
Kello neljältä soi, taas lähti rekkamies
On [f]ilmeissä tää tosimiesten työtä

Tosimiesten työtä on … Yllä oleva kuva on otettu Helsingissä, jolloin Juniori oli 3½-vuotias ja oli päässyt isänsä kanssa uuden linja-auton hakumatkalle. Soittelivat sitten parin päivän reissultaan minulle kotiin, ja kyselin pojalta, miten on mennyt?

– Hyvin, moon saanu ajjaakki.

– Miten muuten on mennyt, mitäs ootte tehneet ipän kans?

– Hyvin, me on kateltu täällä niitä naisemia.

– Mitä ootte katelleet?

– No Naisemia!

Jotta rekkamies on poika ollut jo pienestä – tosin tuohon aikaan kyllä esitteli itsensä usein riinpiisin mieheksi (Greenpeace siis).

Ja nyt on autosotamies saanut rekkainssin läpi.

Ja minulta on salatieteiden teko nyt ohi. Kokonaan, kaikkineen! Tutkimustulokset ovat julkisia piakkoin. Kerron sitten.

Helpotuksia monenlaisia.

[ps. Kuvat suurenevat klikkaamalla ja kuten huomaatte: vanhojen kuva-arkistojen projekti elää ja voi hyvin.]

Niitä näitä

Oma ääni?

Oulu illalla. Pitäisi olla useammin illalla ulkona. Talvellakin.

Ja herätä useammin niin aikaisin kuin tänään. Aamut on hyviä.

Luin eilen jostain, että luovan kirjoittajan täytyisi oppia löytämään oma äänensä. Olisi löydettävä oma luontainen tapansa kirjoittaa, ja sen pitäisi erottua muista.

Tuollaisen lukemisen jälkeen olen täysin kipsissä kirjoittamaan enää yhtään mitään.

Tänään olen ollut parempi korjaamaan muiden tekstejä ja niiden asemointia. Sanoja ja tavuja, ja desimaaleja.

Mutta lupaan huomenna taas yrittää – kirjoittaa siis.

Nyt ei oma ääni, eikä teksti kulje. Saatikka että ne yhtään mitenkään olisivat yhdistettävissä keskenään.

Turha yrittää.