Showing: 3091 - 3100 of 4 013 RESULTS
La Comera & Teneriffa Liikkuminen Niitä näitä

Lähteä ja tulla takaisin …

Lähteä ja tulla takaisin … laulaa Juha Tapio.  Mekin lähdemme, aika pian ja aika nopsasti tullaan takaisinkin. Hiihtoloma.

Tai eihän se mikään hiihtoloma oikeastaan ole. Sitä on vaan tottunut sanomaan kevätlukukaudella olevaa lomaa hiihtolomaksi. Silloin kun pennut oli pieniä, tarha-, eskari- tai koululaisia ja lukiolaisiakin ja meitsi opetusvirassa, niin kymppiviikko eli maaliskuun eka viikko oli lomaa. Ainakin periaatteessa. Joinakin vuosina käytin ylityötunteja loman järkkäämiseksi yhtä aikaa lasten loman kanssa. Eräänä vuonna yliopistolla oli vähän tuhannen nihkeää järjestellä lomiaan tai töitäänkään, ja minähän halusin kuitenkin viikon lasten kanssa viettää, joten otin virkavapaata kun ei muuten onnistunut. Nythän yliopistollakin lukukausi on jaettu periodeihin ja se tarkoittaa, että se on ollut minusta ja töistäni kiinni, että juuri kymppiviikko on se lomaviikko.

Mutta nyt ei olla riippuvaisia koulujen eikä lipaston lukukausista, joten saatamme lähteä reissuun milloin huvittaa. Ja kuten täällä olen joka vuosi jaksanut kertoa, helmikuu on minusta vuoden pahin kuukausi. Februarfobia – helmikuukammo – on minulle tosiasia, ja nyt sitten kun ei ole pakko olla duunissa, pohdittiin pehtoorin kanssa, jotta olisi kiva lähteä helmikuussa käymään jossain. Ehkä lämpimässä.  Sitten maaliskuussa kymppiviikolla voi jo lähteä mökille, ja tänä vuonna oikeasti hiihtääkin (olin taas tänään aamuvarhain ladulla :)).

Marraskuussa sitten pohdimme iltana muutamana, missä olisi helmikuussa lämmin?

Thaimaa?
– Ei kiitos. Nyt ainakin tuntuu että se yksi matka oli riittävä. Varsinkaan pehtoori ei halua sinne.

Bali, Vietnam tai Malesia – tai miksei Dominikaaninen tasavalta tai vihdoin Peruun tai Meksikoon?
– Sinne ei kannata viikoksi lähteä, ja tuntuu, ettei nyt halua millekään grande tourille, vasta oltiin Kiinassa.  Ja nuo matkat maksavat monta tonnia… Siis ei.

Egypti?
– Edelleenkin ne mahataudit ja arabimaailman kuohunta pitävät pois sieltä.

Dubai?
– Se on nähty.

Jos vihdoinkin lähdettäisiin Alpeille laskettelemaan, kilometrejä pitkiä rinteitä? Käytäisiin katsomassa Kitzbühel talvella. Tai Le Deux Alpesiin, jossa oltiin nuoruusvuosina kesällä skimpaamassa? Tai Italiaan, Madonna di Campodiglio? Siitähän on puhuttu monta vuotta! Ja sitten taas jos/kun olen takaisin duunissa, loma on taas kymppiviikolla, eikä maaliskuussa enää kannata Alpeille lähteä… joten nyt.
– Eiku lämpimään.

Ollaanko ronkeleita?
– Ehkäpä. Mutta jos mennäänkin vaan Hangasojalle, tulee halvaksi ja tulee liikuttua.  …

Ja sitten marraskuun eräänä sunnuntaina kun laittelen sapuskaa, pehtoori surffailee, huutelee koneelta, NYT olen löytänyt meille loman. Lähdetään Kanarialle!

– Minähän olen sanonut etten enää ikinä lähde Kanarialle, maailma on täynnä mielenkiintoisia kohteita, enkä halua hotellien keskelle, jossa ei ole mitään paikallista elämää, eikä historiaa, eikä paikallisia ruokapaikkoja, enkä halua suomalaiselle tavalliselle seuramatkalle… ethän sinäkään [ihan niinkuin ei muka ois oltu 🙂 ]. Eihän me enää ikinä mennä Kanarialle. – vai mennäänkö?

[Kävimme kaksi kertaa Gran Canarialla Puerto Ricossa kun lapset olivat alle kouluikäisiä ja kun Oulusta  järjestettiin syyslomaviikolla suoria lentoja sinne. No ne sopi siihen elämän- ja rahatilanteeseen, reissut olivat mukavia, joskin molemmilla kerroilla oli tutustuttava paikalliseen turistilääkäriin… mutta sittemmin olen sanonut että ei enää, ei enää Kanarialle… Tämä on juuri se juttu josta esikoinen kuultuaan totesi:  “Sen jälkeen kun me on T:n muutettu kotoa täällä syödään mutupizzaa, juodaan olutta ja nyt vielä tämä!]

Mutta nyt on matka Kanarialle edessä, tänään tuli liput! Mutta ei ihan normikanarianmatka (onko sellaisia?).  Siis ei allaselämää ja matkamuistokatuja ja turistimenuja vaan lähdemme vaihteeksi patikoimaan. Finnmatkojen TEMA-vaellusmatka Teneriffalle ja La Gomeralle (2 yötä Santa Cruzissa, 1 Las Cañandissa ja 4 La Gomeralla San Sebastianissa).  Huiputuksia tiedossa.

Ei ehkä mitään helteitä mutta lämmintä ja valoa. Ja liikkumista ja reissu. Helmikuun viides lähdetään.

Sitä minä vaan, että vähän huolettaa kuntoni. Mutta nyt vaelluspaketti ei ainakaan paperilla näytä niin tiukalta kuin kesällä Alpeilla.

 

Historiaa Niitä näitä

Vieläkin menneessä

Kansakoulun pihalla vallitsi ihmeteltävä hiljaisuus, ei siellä ollut mitään markkinan tapaista
räyhinää, niin kuin moni oli kuvitellut rahvaan kokouspaikasta. Vain silloin tällöin avautui
narahtaen etehisen ovi, kun joku tuli tai meni hiljaa ovesta. Agitaattori puristi kiihkeästi sekä Topin
että Riikan kättä, katsahti hieman arasti ympärilleen ja palasi takaisin. Laki kielsi kaikenlaiset
mielenosoitukset likellä vaalitaloa, – täytyi totella. Kansalliset apajanvedot olivat säädetyt
tapahtuviksi mitä suurimmassa meluttomuudessa.

Ilmari Kianto, Punainen viiva. Helsinki 1958, 186.


 

Meluton oli kansakoulun piha aamulla mennessäni äänestämään. Ihmeteltävä oli hiljaisuus: näinkö vähän oikeasti on äänestäjiä…?  Ja sitten oveen kiinnitetystä lapusta huomaankin, että äänestys on siirretty naapurikouluun, yläasteelle tai siis Meri-Toppilan yläkoulun puolelle. Aina ennen olen käynyt äänestämässä ”omalla kansakoululla”.

Minun kansakouluni oli näet tuossa rakennuksessa. Ihan vasemmassa reunassa on ruokala, ja sen yläkerrassa oli veistoluokka, jonne en koskaan päässyt, vaikka halusin. Sitten on portaat pieneen siipeen, siellä oli minun eka luokkani, ja – oikeastaan aika mukavaa – myös esikoisemme aloitti koulutaipaleensa juuri samassa luokassa.

Käydessäni Koskelankylän kansakoulua se lämmitettiin (ainakin osin?) puilla. Järjestäjän tehtäviin kuului kantaa puut luokkaan. Pidin siitä tuoksusta, ja siitä lämmöstä, minkä isot pyöreät uunit luokan nurkasta toivat. Kuvan oikeassa reunassa oli vahtimestari-tädin asunto. Hänen poikansa perheineen oli vanhempieni perhetuttuja ja senkin vuoksi pääsin joskus käymään tämän tädin pitsisessä, raanuilla vuoratussa asunnossa; juomassa mehua ja syömässä Marie-keksejä – mitähän johtajaopettaja Kemppainen olisi sanonut jos olisi tiennyt että tein tuollaistakin luvatonta!

Keskellä oli voimistelusali (jota enimmäkseen inhosin) ja samassa tilassa juhlasali (josta pidin). Sisävoimistelu hernepusseineen ja puolapuineen ei ollut minun juttuni, mutta joululauluharjoitukset (vaikken osannutkaan laulaa) tai kevätjuhlat ämpäreihin laitettuine koivuineen (ja niiden tuoksu! – lupaus kesästä ja pitkistä pihallaoloista!) olivat juhlahetkiä. Juhlahetkiä silläkin uhalla, että juuri juhlissa piti olla lettinauhat ja mekko, – ne eivät olleet minun juttuni. Jo silloin viihdyin – ja viheltelin! – paremmin verkkareissa kuin rimpsuissa*…

Tänään mietin, muistin, kuinka samaiselle pihalle tammikuussa tulin yleensä hiihtäen. Koskelantien penkkojen päällä meni latu, matkaa kotoa koululle oli vajaa pari kilometriä [lisää kansanhiihtopisteitä koulumatkasta!]  ja ruokalan seinälle nostettiin sukset pystyyn. Olin luokkani pisimpiä tyttöjä, melkein joka vuosi toiseksi pisin, ja minulla oli siis myös pitkät sukset, ja sain laittaa ne aina ylempiluokkalaisten riviin. Riemu sekin! 🙂

Ja sitten monojen päälle, nauhoihin oli jäätynyt lumipaakkuja, vaikka kuinka olit kääntänyt villasukkien varret monojen ja nauhojen päälle. Välitunnilla vuorenvalloituksessa, ja muuten vaan hangissa pyöriessä,  kaikki vaatteet olivat yltä päältä lumessa, hihoihin tarttui lunta, hiihtohousujen (kolmosella sain sellaiset, joissa oli valkoiset leveät saumat sivussa! Ne oli niiiiin hienot!) polvitaipeet olivat aina enemmän vähemmän märät ja jos ne tunnilla ehtivät vähän kuivaa, niin seuraavalla välitunnilla uudestaan hankeen.

Siinä koulun pihalla – ihan liikaa vaatteita päällä – mietin menneitä, mietin, että miten oikeasti voidaan uutisoida, että äänestysintoa ja -prosenttia voi laskea lumipyry tai satunnainen talvimyräkkä. Ei Topia ja Riikkaakaan mikään pitänyt pois punaisen viivan vedosta.

Vuonna 1907 maaliskuussa toimitetuissa  ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli vähintäänkin hyvää tasoa, eikä silloin ollut ennakkoäänestystä tai kyytejä äänestyspaikoille. Ne olivat monin tavoin merkittävät vaalit, mm. siten, että Suomessa – ensimmäisenä maailmassa – valittiin naisia kansanedustuslaitokseen. Eikä silloin valiteltu säästä.

Piakkoin seuraamaan, miten sää on vaikuttanut reilut 100 vuotta myöhemmin.

______________

* Viisaita puhuu lapsi:

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=-CU040Hqbas

Niitä näitä

Kanaa viinissä – muistoissa

Onpahan sellainen ruoanlaittoviikonloppu. Tänään nautimme kaksistaan vain savukalasalaattia, mutta sen seurana lantturieskoja. Uuuu… olivatpas hyviä. Ohjeen vohkin täältä.

Eilisestä vielä sen verran, että teimme Coq au vin, – kanaa viinissä.

Julia Child´n Ranskalaisen keittiön salaisuudet -kirja (juuri se, jonka innoittamana syntyi pari vuotta sitten elokuva Julia & Julia) tuli kaivettua pitkästä aikaa hyllystä.  Se on yksi niistä harvoista keittokirjoista, joihin opiskeluaikana oli varaa ja jonka avulla tuli opeteltua (gourmet tai ainakin vähän tavallisesta suomalaisesta kotiruoasta poikkevaa) ruoanlaittoa. Kirjahan on äärimmäisen pedantti, siinä annetaan ohjeet millilitrojen ja asteiden puolikkaiden, kattiloiden ja kapustojen tarkkuudella.

Joskus lauantaisin – tai sunnuntaisin sillä lauantaisin oli usein tenttipäivä – teimme kimpassa ruokaa kaikella sillä pieteetillä, millä ko. opus vaatii. Ja tämä Coq au Vin oli yksi niistä sapuskoista, joita teimme. Senkin takia teimme, että silloinen esimieheni, emeritus proffa, joka oli suuri Ranskan ja ranskalaisen ruoan ystävä (hänen kanssaan  töiden teon lomassa tulimme useinkin keskustelleeksi kokkaamisesta) oli kertonut tästä yhdestä bistroruokien klassikosta Suurin Ylistävin Sanoin. Hänellä kun oli tapana puhua hieman suureellisesti monista asioista. Mm. ranskalaisista juustoista ja Coq au Vin´stä.

Muistanpa kuinka haimme Hovihallista kanan, ”laihaa pekonia” ja etsimme kovasti herkkusieniä. Eihän sellaisia 1980-luvun alun Oulusta saanut. En osannut edes kuvitella, millaiselta ne näyttäisivät. Eikä niitä sitten löytynytkään, nyt uskallan tunnustaa, että käytimme ”champions” tölkistä. Tiedättehän niitä alumiinille tai pellille maistuvia suolavedessä lilluvia sienten kaltaisia tuotteita…  Eilen oli oikeita, ihan erityishienoja  …

Eilistä varten olin ostanut Stockan pakastealtaasta, en mitään broiskua, vaan ranskalaisen maalaiskanan, jonka pehtoori leikkasi paloiksi ja sitten  ruoan hautuessa koko huusholliin levisi huikea ranskalaisen ravintolan ihastuttava tuoksu. Kanasta tuli erinomaista. Se ei ole erityisen kuvauksellinen ruoka, joten siksi ei kuvia. Reseptikin on kovin pitkä, joten tyydyn linkittämään valmiiksi kirjoitettuun versioon ja monella varmaan on itsellään ko. klassikkoteos hyllyssään. Suosittelen.

Ainoa missä eilen poikkesimme alkuperäisohjeesta oli, etten keittänyt pekonia ja että käytin punaviiniä vain puolet ohjeen määrästä, korvasin osan viinistä Puljongin lihaliemellä ja sitten emme tarjonneet kanaa persiljaperunoilla kuten Child kehottaa tekemään, vaan keittelin – proosallisesti – ohrattoa ja kyllä sekin imi taivaallisen kastikkeen maut erinomaisesti.

Emeritus-esimiehestä ja näistä suurista Toivoniemessä  harrastetuista kokkausviikonlopuista on vielä kerrottava  yksi juttu: Emerituksella oli ihan omanlaisensa viikko- ja vuorokausirytminsä, joka tuotti joskus kollegoille, opiskelijoille ja alaisille ongelmia. Hän kun ei aina muistanut, että lauantai- tai sunnuntai-iltapäivät olivat periaatteessa vapaa-aikaa, eikä hän myöskään aina hoksannnut, että klo 23.30 tuntiassistentti saattoi hyvinkin olla yöunilla – hän itse kun ei todellakaan silloin nukkunut. Siispä puheluita saattoi tulla mitä merkillisimpiin viikon, vuoden tai vuorokauden aikoihin. Kun hän yhden yhteisen projektimme aikana soitti kolmantena peräkkäisenä lauantaina iltapäivällä, juuri kun olimme silloisen avopuolisoni (nyttemmin pehtoori) kanssa istahtaneet ruokapäytään, pitkällisen ruoanlaittosession huipennuksena,  rohkaistuin kertomaan esimiehelle, mitä olimme kokanneet ja että ruoka oli parhaillaan lämpimänä lautasella ja että en panisi pahakseni jos hän ei soittaisi aina lauantai-iltapäivisin, … niin hän ymmärsi. Pyyteli syvästi anteeksi ja vakuutteli haluavansa maanantaina kuulla, miten ruoka oli onnistunut ja oliko rakuuna todellakin ko. ruoassa niin tärkeä kuin voisi olettaa….  Tämän kerran jälkeen hän ei koskaan enää soittanut lauantaisin. Mutta keskustelumme ruoasta jatkuivat …

____________________________________

Tässä vaalisunnuntain aattona lehtien lööppejä lukiessa  kiinnittyy huomio Väyrysen lausuntoon emännästä: ”Kyllä talossa pitää isäntä olla, niin, ja emäntä”. Huoh!

Minä ja pehtoori olemme Väyrysen kanssa keskustelleet tästä aiheesta jo vuosikymmeniä sitten.  Kerron jutun kokonaan täällä: KLIK, KLIK.

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Leppoistunut

Jos minä 17 tai 10 vuotta sitten olisin saanut nukkua siten kuin nyt, edes yhdenkään viikon ajan, olisin ollut kovin onnellinen. Kahdeksan, kymmenen! tunnin yöunia viikko toisensa perään! Jos silloin olisi voinut nukkua muutamankaan täyspitkän yön, olisin ollut paljon vahvempi. Nyt nukkuminen on jo niin ylenpalttista, että olen vihainen itselleni jokaisena sellaisena aamuna, jolloin huomaan nukkuneeni ”turhaan”, jolloin herään kun aamun paras, varhainen hetki on jo ohitse. – – ja toisaalta, kuinka se onkaan nautinnollista kun herääminen on vapaaehtoista, kun voi nousta ylös, kun on nukkunut tarpeeksi, ja vähän enemmänkin. Enhän yleensäkään tarvitse herätyskelloa, en työaikanakaan, jolloin menen kuudeksi kuntikselle, mutta ei se tarkoita, että olisin silloin nukkunut riittävästi. Nyt heräilen miten sattuu.

Viime aikoina illat ovat venyneet yöksi ennen kuin maltan mennä yöpuulle. Luen, laittelen kuvia, surffaan, taas luen, napostelen – liikaa, taas luen. Miika Nousiaisen Metsäjätti on nyt ykköskirja. Se on tavattoman hyvin kirjoitettu.  Palaan vielä joku ilta siihen…

Tänä aamuna olin nukkunut vähintäänkin riittävästi  seitsemään mennessä. Siispä ajoissa ulkona, ajoissa kuvaamassa, harjoittelemassa ”vähän valon kuvausta”. Romeo ja Julia, tai vasemmalta Julia ja Romeo. Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneet olivat aamulla hyvännäköisiä. Pitäisi joku päivä käydä siellä sisällä kuvailemassa kaikkea vihreää…

Kun noissa maisemissa olin, piipahdin sitten tietysti duunissakin, oli pari asiaakin, ja professori siellä jo kyseli töihin. Mukava kun kyseli, mutta ilmoitin, että no way!

Tänään juhlaruokana kaikenmoista, josta voisi ohjeita tai – juttua ainakin – kirjoitella, mutta ehkä nyt mukavuusalueeni on television ääressä. Emma-gaala ja kudin odottavat. Lasillinen punaviiniäkin jäi ruoalta, joten …

Ai niin, yksi juttu minun olisi muistettava parin, kolmen vuoden päästä. Olisi muistettava sanoa … Muistaisinpa.

Kolumni Niitä näitä Ruoka ja viini

Ruoka-asiaa

Tänään avattiin Viskaalin. Virallisesti tänään.

Viskaalin on Oulun seudulla toimiva lähellä ja puhtaasti tuotetun ruuan myynti- ja markkinointikanava. Viskaalin Kauppa tarjoaa Oulun seudun asukkaille maukasta, eettisesti tuotettua ja puhdasta ruokaa jokapäiväiseen ruokapöytään helposti – myös kotiin kuljetettuna. Lisäksi Viskaalin-sivuilta löytyy reseptivinkkejä, blogi ja juttuja lähi- ja luomuruuasta sekä tuottajista tuotteiden takana.

*  *  *

Tämä tervetullut hanke pilotoitiin jo marraskuussa, ja meidän ruokakunta oli yksi niistä muutamasta kymmenestä, jotka olivat kokeilussa mukana. Tilasin Viskaalista kaksi kertaa pienen laatikollisen lihaa, ryynejä, voita, jukurttteja ja muuta sen sellaista. Leipä oli ainoa joka ei tehnyt erikoisempaa vaikutusta, mutta ei sekään mitään huonoa ollut. Ihan hyvää, mutta siinä kaikki. Varsinkin Limousine-liha oli erityisen hyvää. Kauraryynit samoin.

Ja sellainen pikkujuttu kuin kalamauste. Käytin sitä kun tein vähän isommallekin joukolle savukalatahnaa, ja hyvän hyväksynnän maku sai.  Siis yksi keskikokoinen savusiika perattuna ja pienittynä. 30-50 g huoneenlämpöistä voita ja loraus kermaa ja ½ – 1 tl kalamaustetta, ja toki purjo tai sipulisilppu sopivat sekaan myös. Sekoita keskenään. Anna makuuntua jääkaapissa. Tarjoa rieskan kanssa. Sopii ruisleivänkin päälle.

Viskaalista tavaroiden toimitus kotiovelle toimi, enkä näe mitään syytä, miksen käyttäisi nettikauppaa nyt kun pilottivaihe on ohitsekin.

Käyhän tutustumassa:  http://viskaalin.fi/kauppa/

(eikä ole maksettu mainos :), vaan muuten vaan ilolla tällaisesta Ouluunkin tulleesta palvelusta kertoilen. )

Viime torstain ruokakolumni on jäänyt tänne Tuulisiin juttuihini laittamatta, joten lisäänpäs senkin tähän.

Samalla lupaan ja vannon, että tämä on viho viimeinen kerta kun täällä puhun Limoncellosta, mutta edelleenkin sitä suosittelen. Limoncello on muuten yksi niistä viidestä sanasta [nimeni ja blogin nimen lisäksi] joiden  perusteella blogiini tullaan. Rex-kakku ja fetalihapullat, erikoiset etunimet ja Pielpajärvi ovat sitten seuraavia…

______________________________________

Kaleva 12.1.2012

Sitruksista juotavaa

Cointreau on Suomessakin klassikkojuoma, jota aikakauslehtien mainosten perusteella on ainakin 1960-luvulla markkinoitu nimenomaan naisille. Väritön, vahva Cointreau on mm. Margarita ja Cosmopolitan -drinkeissä käytettävä likööri. Myös leivonnassa ja erityisesti Crêpes Suzette -räiskäleissä sillä on tärkeä tehtävänsä.

Nelikulmaisissa ruskeissa pulloissa myytävän Cointreaun sukulainen on muutamaa vuotta nuorempi, vuonna 1886 lanseerattu, Curaçao-likööri. Curaçaon tavoin myös Triple Sec -likööri on kotoisin Karibialta. Yhteistä näille kolmelle liköörille on, että ne tehdään hapanappelsiineista eli pomeransseista ja että niiden alkoholiprosentti on varsin korkea (40%).

Kuuluisista sitruslikööreistä on mainittava vielä Grand Marnier, joka sekin on ranskalainen 1800-luvun lopussa syntynyt klassikko. Sen juuret ovat Ranskan ja Saksan (Preussin) välillä vuosina 1870 – 1871 käydyssä sodassa. Sodan jälkeisessä lamassa, sodan hävinneessä Ranskassa oli runsaasti myymätöntä konjakkia ja sen hinnan laskemiseksi ja myynnin edistämiseksi likööritehtailija Eugene Lapostellen vävy Alex Marnier kehitti tuotteen, jossa konjakkiin uutettiin hapanappelsiinin kuivattuja kuoria: Grand Marnier oli syntynyt.

Ranskalaisten hienostuneiden sitrusliköörien serkku on italialainen limoncello. Etelä-Italiassa, Sardiniassa ja Sisiliassa aperitiivin­a ja jälkiruokajuomana tarjottava sitruunalikööri on usein kotitekoista, italialaisten mammojen tekemää juomaa. Tehdastekoisena sitä saa Alkostakin, mutta sen teko kotikeittiössä on helppoa, mukavaa ja kevättä kohti vievää…

Tarvitset ensin 10 kauniskuorista sitruunaa, litran Finlandia Lime Vodkaa, litran vettä ja kilon sokeria. Aloita pesemällä sitruunat saippuavedessä, kuori sitruunoista keltainen ohut osa ja laita kuorisuikaleet pulloon/purkkiin ja kaada päälle vodka. Jätä pullo ikkunalaudalle pariksi viikoksi. Sen jälkeen siivilöi kuoret pois, kiehauta vesi ja sulata sokeri siihen. Yhdistä vodka ja sokeriliemi. Laita likööri kylmään vähintään kuukaudeksi. Jos teet sen nyt, on sinulla kevään ja kesän juhlissa omatekoista keltaista sitruunaista tarjottavaa.

(limoncellon valmistuskuvia täällä)

 

Niitä näitä

Bella Italia!

San Gimignanon hotellimme ikkunasta näkymä heinäkuussa 2010… ja alla kuva saman pikkukaupungin piazzalta. Keskiaikaisen kaupungin keskustassa, kaivolla käydessämme lämmintä oli +35 C.

Italia-ikävä on nyt tosi.

Osin suomalaisvoimin (mm. ohjaus ja muutamat näyttelijäsuoritukset) tehty elokuva käytiin pehtoorin ja systerin kanssa katsomassa, ja sitä ennen tietysti kaupungilla (Torilla) syömässä. Leffan omalla kotisivulla lukee, että Avain Italiaan on lukuisilla festivaaleilla palkittu elämänmyönteinen, romanttinen tarina, joka jättää hymyn huulille. Niin se tekee. Mukava satuelokuva, kauniita maisemia, kauniita ihmisiä, italialaista maaseutuidylliä…

Oikein hyvin sopii tällaiseen talvimyräkkäiseen maanantai-iltaan. Eikä siinä vielä kaikki. Tänään otin kirjahyllystä – jo esille ainakin – italian kirjat. Vanha Ciao-kirja on tullut kertaalleen kursseilla käytyä läpi melkein kokonaan, mutta  jo aika päiviä sitten ostamani uusi In piazza -kirja ja harjoitukset ovat olleet hyllyssä täysin koskemattomia jo hyvin pitkään.

Niinpä nyt… jos taas kerran aloittaisi alkeet. Jos molemmista kirjoista lukisi ja opettelisi yhden luvun viikossa, niin alkeet ehtisi käydä lukukauden loppuun mennessä… Molto bene. Tänään se alkaa.  Katsotaan nyt kuinka kauas jatkuu..

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Canonin kanssa lenkillä vol. III

Martti on saanut villatakin ylleen ja avaimen kaulaansa.

Kuka on Martti? Käy katsomassa toissa kesänä kuvaamaani Marttia  (siellä on myös selitys):

https://www.satokangas.fi/blogi/2010/06/veistoksellinen-lauantai/ 

Kaikkea muutakin tulin tänään aamupäivän kestäneellä reissullani  kuvanneeksi.

Tammikuinen Oulu tarjosi uusia kuvakulmia, hyytävää tuulta, aurinkoa, ulkoilua.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Laanaojassa kermavaahtohöttösiä.

Pikisaareen paistoi aamuaurinko

Toripolliisi oli saanut valkoisen karvakauluksen.

Oulun keskustassa on tällainenkin rakennus, joka usein jää huomaamatta.

Rantakadulla

   Makasiinit ovat suosikkejani. Ne ovat niin kauniita, – ja vanhoja.

En poikennut, vaikka mieli teki. Kuitenkin kauppahallin kuppilaan kaakaolle menin lämmittelemään.

 Kirjaston ikkunoita kuvatessa tuli mieleen että HDR-kuviakin voisi taas joskus kokeilla…

Mitä torilta ja kauppahallista ja niiden läheisyydestä ei saa, on tarpeetonta. 🙂

Yksi Oulun parhaista ravintoloista.

Siinä ne Lyseon seinässä vielä ovat Pokkitörmällä käydyn taistelun ammusten jäljet.

 

Uusi uljas Raatti ja taustalla Toivoniemi aamuauringossa.

Näitä Oulu-kuvia alkaa täällä blogissani olla jo satoja, joten päätin perustaa niitä varten oman kategorian. Linkittelin jo joitakin vanhoja Oulu-postauksia, ja laittelen jossain välissä niitä lisää. Jos jotakuta kuvat Oulusta kiinnostavat, niin sieltä niitä löytyy joka vuodenajalta. Oikean reunan palkissa kategoriat ja tässäkin linkki uuteen Oulu-kategoriaan, jonka takana siis paljon Oulu-postauksia.

https://www.satokangas.fi/blogi/category/oulu/ 

Nallikarissa ja Hietasaaressa sekä Ainolan puistossa ja jokivarressa  (siis veden äärellä) on tullut oltua kameran kanssa  useinkin. Tänään oli torin tienoilla ja keskikaupungilla niin mukavaa ja avartavaa, että olen siellä vastaisuudessa varmasti useamminkin kuin ennen.

Niitä näitä

Perjantain puuhattomuus

Perjantai ja kolmastoista päivä. Hilariuksen marttyyrikuoleman päivä ja Knutin päivä. Uuden Nuutin päivä: Norjalla on Olaus, Ruotsilla Erik ja Tanskalla Knut. Onhan mielläkin Henrik – no ei ihan samaa porukkaa mutta kuitenkin. No, noista kaikista huolimatta melkoisen tavallinen perjantai. Talkootyöpäiväkin taas pitkästä aikaa.

Kotiin palattua, joulun ja melkein kahden mökkiviikon jälkeen niin paljon kaikenmoista pientä järjestämistä, ajankohtaista asiaa, soiteltavaa, tavattavaa, noudettavaa, vietävää, pestävää, varastoon laitettavaa, … että ei saa tehdyksi oikein mitään. Lenkkarit pesin. Siis kesälenkkarit. Aika hyvin, eikö? En mikään turha kotihengetär ole. Ja tonttuarmeija on siirretty piiloon. Enkelit ja glögimukit samaan jemmaan.

Ja kilpurin herättelin kylpyyn. Testudo hermanni alias Elmeri Konrad on vetänyt pari kuukautta talvisikeitä kylmässä vaatehuoneessa ja tänään kaivoin sen multa-turpeesta esiin: välikylpy. Konnuli tihrusti maailmaa kovin laiskasti, lepäili lämpimässä kylvyssä liikkumatta puoli tuntia, haukkasi muutaman salaatinlehden palasen, eikä innostunut tepastelemaan ollenkaan. Paino oli pudonnut vain 30 g (580 g  – 550 g) joten ei mitään huolta, vein kilpikonnan takaisin unille. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, nukkuu hyvinkin vielä kuukauden.

Sitten kun en enää muuta sijaistoimintoa lenkin ja touhuamisen välttelemiseksi keksinyt, ilahduinkin kovasti, kun tytär kävi ja kysyi, saisiko hän tuoda pari kaveriaan meille ensi perjantaina syömään ”N. kun lähtee Riiaan opiskelemaan moneksi vuodeksi, niin vähän niinkuin läksiäisiksi voitais tulla syömään, jos käy?”  – Jee. Siispä keittokirjat esiin ja miettimään menuuta.

Niitä näitä

Kotimatka lumipilvessä

Miten kotimatka tuntuikin niin pitkältä? Liikennettä ei nimeksikään, ei sietämätön kelikään, vaikka Muurolan jälkeen Ouluun asti pyryttikiin tiheästi pakkaslunta, jota rekat vielä nostivat tienpinnasta ihan valkoiseksi pilveksi asti. Mutta ei sentään liukasta, ja kun ei ohitellut, ei joutunut paksun tien keskellä olleen lumipenkan (penkka se oli!) päälle ajamaan eikä sen vietäväksi. Tiukasta lumipyrystä huolimatta havaittiin, että valoisaa täällä etelässä on. Paljon valoisampaa kuin Koilliskairassa. Eikä se ole välttämättä vain hyvä asia.

Monta kertaa oli mietittävä mikä päivä? Mikä viikonpäivä? Mökiltä suoraan viikonlopun viettoon kotiin …  merkillistä.  Rovaniemellä käytiin kiinalaisessa lounaalla, millä saattaa olla merkilliset seurannaisvaikutukset systerin helmikuulle… 🙂

Kotona lumitöitä, aika paljon siitä huolimatta, että sotamies oli viime viikonloppuna käynyt kolailemassa. Kipsikätinen tytär ei tarkistusreissuillaan luonnollisestikaan ollut voinut lumia pukkailla. Minäkin jätin väliin, joten pehtoorille jäivät ne.

Minulla kotiintulon jälkeen yhden ”kuvatilauksen” työstämistä. Innostun ja masennun vuorotellen. Huomenaamu kymmeneen mennessä olisi oltava valmiina. Saapa nähdä.

Tietääkö kukaan, kuinka paljon yhden nuhan aikana yhdestä ihmisestä voi lähteä niistettävää? Paljon sanon minä. Aivan määrättömän paljon.

Niitä näitä

Hämärä hiipuu

Kynttilänvaloa, takkatulta, hyvää ruokaa, mukavaa seuraa, ulkoilua, luontokuvausta….

Näillä se on tämäkin keskiviikko saatu kulumaan, eikä ollut edes vaikeaa. Pieniä olemisia, pientä tekemistä.

Tänään ”dokumentaarista” (heh!) kuvaamista ..

Aamupäivällä liikkeellä ja asioilla. Saariselän uusi ”raitti” on ihan mukavan näköinen aamupäivän hämärässä ja mihin joutuisimmekaan ilman aina yhtä elähdyttävää Kuukkelia, jonka julkisivun ”layout” jaksaa hämmentää…

 

Ja vaikkei ollut erityisen kylmäkään, ei säätila innostanut ladulle. Merkillinen sivutuuli antoi tekosyyn pysyä pihapiirissä (ja purolla, ks. Raja-postaus)

Siinä kun samalla kuitenkin pyörivät eiliset keskustelun aiheet (arjen historia, suomalaisten sosiaalihistoria, lapsineen, elämänkaarineen), mietin omaa arkeani, keskiviikkoa Koilliskairassa, ja mietin, paljon mietin … yksi (mutta vain yksi) lopputulema oli, että voisin olla täällä mökkioloissa vielä muutaman päivän, ehkäpä viikonkin. Onhan niin nopeasi aika kulunut.

Tietysti se, että on ollut melkoinen flunssa, se että viime viikolla oli ystäviä pari vuorokautta, se että eilen ja toissapäivänä olemme tavanneet naantalilaiset, se että systeri oli sunnuntaina ravintolaseurana ja tänään saunomassa ja rääppiäisillä, ovat merkinneet, ettei olla vain oltu ja liikuttu, vaan on ollut seuraa, on ollut mukavaa, mutta silti, tai noista syistä, voisin olla vielä pari päivää,– semminkin kun ei ole ollut sietämätttömiä pakkasia, … mutta huomenna lähdemme …

Kynttilän valossa oleilu, takkatulet jäävät – –