Niitä näitä – Sivu 308 – Tuulestatemmattua

Pyrysunnuntaina nettimatkailua

Hassu viikonloppu kun nuorisoa ei ole ollenkaan näkynyt. Poika on heinäkuussa alkaneen armeijauransa aikana neljättä kertaa viikonlopun kiinni. Vasta neljättä. Ja tyttärellä omia menojaan ja vieraitaan.

Silti värkkäsin gourmettia kalaruokaa, mutta ei laskiaispullia kun ei ollut lapset kotosalla. (Laskiaispullien synkeästäkin historiasta ks. edellinen postaus.) Ja sitten olen tehnyt www-sivuja. Niihin se on tämä päivä hurahtanut.

Nyt Kanarian matkasta on jo satakunta kuvaa matkasivulla. Valoa ja lämpöä, liikkumista ja polkuja. Santa Cruzista, Teideltä, La Gomeralta maisemia — tee nojatuolimatka, nettimatkaile hiukan. KLIKKAA TÄSTÄ!

Lumi. Sininen lumi. Siitä on riittänyt hyötyliikunnaksi asti meille molemmille. On siinä hyvätkin puolensa, se on puhdasta, kevyttä, kaunista. Ja se liikunta. Mutta kylläpä sen tulo nyt oikeastaan vähäksi aikaa riittäisi.

PS. Kommentointi ei toimi vieläkään. Snif. Ei kannata edes odottaa kommentteja. Ei ole edes mahdollista. Huomenna yritän saada jonkun datistin tai ammattilaisen avuksi, jotta se pienikään vuorovaikutteisuus joka tässä hommassa on, olisi mahdollista.

Maanantaina puolelta päivin voin ilokseni todeta : NYT TOIMII KOMMENTOINTI. Niitä odotellessa … 🙂

Niitä näitä

Helmikuun heleä

Tunturissako ?

Ei kun kävin kävellen Kauppahallissa. Torilla poroferia (tms.) ja talvimarkkinat. Ja ulkona ihanainen kevättalvinen sää. Muutama pakkasaste, etelätuuli ja aurinko. Kimmeltävät hanget ja kävelemisen ilo.

Hallin jälkeen piipahdin Kuudes maku -putiikissa. NYT sitä kauan kaipaamaani wasabia oli tullut lisää. Suosittelen. Ei ole niin tulista kuin yleensä, mutta on maukkaampaa. Pidän siitä – sushin kanssa luonnollisesti – mutta myös Pirkka-surimipuikkojen kanssa ikäänkuin nakki-sinappi -systeeminä. 🙂 Sitten putiikissa oli myös vaniljaa purkissa. Siis ei vaniljasokeria eikä vaniljatankoja vaan vaniljansiemeniä. Rahkaan niitä jo vähän sekoittelinkin ja tuotteen erinomaisen käyttökelpoiseksi havaitsin.

Tänään tämmöinen – mainoksessa lukee näin:
– alkuruokapöydässä yli 20 erilaista herkkua
– useita pääruokia mm. Siikajoen limousine-härkää
– runsaasti jälkiruokia mm. lähituottajien juustoja
– juhlava ja lämmin tunnelma
– taustalla soittaa jazz-yhtye

Tervaporvarien herkkupöytä klo 18-22 Holiday Inn Oulussa.

Nyt on hyvä olo. Jääkellarin lohi etikkakastikkeessa, turskankieli ja poronmaksa sekä pieni perunaleivos olivat – ehkä – ne kaikkein parhaat jutut.

Oli mukava nähdä kuopiolaisia ja monia muita vanhoja tuttuja, – ja tutustua uusiin ihmisiin.

Niitä näitä

No johan on olevinaan ongelmia

Minun tietokoneeni velttoilee: ”näennäismuisti on vähissä” -ilmoituksia tulee tiuhaan tahtiin. Hyvänen aika, eikö meillä kaikilla ole näennäismuisti vähissä!, mutta kompuutteri mokama siitä kiukuttelee. Nettiyhteys ja minun webbihotellini palvelut takkuilevat: kommentointi blogissa ei toimi vieläkään ja kuvatiedostojen lähettäminen patikkareissusivulle on raivostuttavan hidasta (Teide-sivu kuitenkin valmis, siellä on kanariankirvinenkin :)). Kamerani vaatisi huoltoa (merivesi, laavahiekka, – 25 C pakkaset rasittavat) ja lunta tulee yötä päivää lisää. Mitäkö se lumentulo tähän kuuluu? Ei mitään, mutta kun nyt kerran rupesin valittamaan, niin valitetaan sitten kaikesta mahdollisesta.

Näissä merkeissä päivä kulunut. Pehtoori on ollut Raahessa hautajaisissa, minä olen soittanut Vaasaan ja olen hieman huolissani kun sieltä ei sitten kuitenkaan soitettu takaisin ja varmistettu, että kaikki on ok ja sitten olen antanut myöntävän vastauksen yhteen luottamustehtäväpyyntöön. Pöhkö. Mutta enpä ennen ole ollutkaan tiedottaja. Pj., siht., tilintarkastaja, siht., varapj. ja vaikka mitä on tullut oltua, mutta nyt olen sitten tiedottaja. Pistäkää minut tilille jos valitan tästä joskus. Itsehän olen suostunut. Ja kun nyt kerran rupesin avautumaan näistä suostumuksistani, niin olen lupautunut luennoitsijaksi Lahteen kesäkuussa ja yhteen miesten viikon tapahtumaan Oulussa. Siis kolminkertainen pöhkö. Ainakin kolminkertainen.

Miksi mustavalkoiset kuvat ovat jotenkin älykkäämmän näköisiä, taiteellisempia kuin värilliset. Tuoko mustavalkoisuus vakavuutta, ovatko niiden kohteetkin varteenotettavampia. Tämä tänään takkuileva työhuoneenikin näyttää lähes intellektuellilta kun se on mustavalkokuvassa. Mutta pelkkää hämäystä moinen.

Tästä kaikesta huolimatta hyvää viikonloppua, me lähdemme tästä piakkoin Karjasillalle viininmaistiaisiin; eiköhän nämä pienoiset valituksen aiheeni unohdu.

Niitä näitä

Kokeilen kommentointia

.. kommentointi edellisiin viesteihin ei ainakaan minun koneeltani toimi, joten teen tällaisen koepostauksen.

Eipä näy toimivan tähänkään. Mitähän tekis, jotta ongelma korjaantuisi?

Toimiikohan tämä muillakaan? Kokeilisitko onnistutko kommenteeraamaan?

____________________

klo 13.43 Ei se näytä pelittävän muillakaan. 🙁

klo 14.06 ilmeisesti webbihotellissa, jossa nämä kaikki www-sivuni ja blogi ovat ”vuokralla”, on ongelmia.

Remonttimiehiä odotellessa laittelen tähän kuvan La Gomeralta. Siellä oli – saaren vulkaanisen rotkoisuuden vuoksi – paljon tunneleita, ja aika huvittavaa oli, että varmuuden vuoksi – aina tunnelin päättymisen jälkeen, sen jälkeen kun sieltä oli ajettu ulos, asia kerrottiin myös liikennemerkillä.

Ihan niin kuin sitä ei olisi muutenkin tajunnut! Mutta gomeralaiset ovat kuulemma Kanarian hölmöläisiä…

Maanantaina 20.2. puolelta päivin voin ilokseni todeta : NYT TOIMII KOMMENTOINTI. Niitä toivoen … 🙂

Niitä näitä Valokuvaus

Valokuvaustorstai kerrassaan!

Pikkusen nyt kyllä huolettaa, että onko tässä flunssa taas lähestymässä. Tuntuu, että olen sen piirittämä. Patikkaporukasta moni tuli kipeeksi reissussa, tytär röhi koko tiistai-illan vieressä kun oltiin Hedbergiä katsomassa, äiti on ollut viime viikon tosi kuumeessa ja käydessäni reissun jälkeen oli vieläkin pahoin toipilas, Pehtoori valittelee palelevansa, poika on Kajaanissa kuumessa ja minähän voin pelkästään myötäelämisellä saada tartunnan ja kamerakurssillakin oli flunssaa liikkeellä.

Juuri äsken olin siellä, siis kamerakurssilla, ja tehtäväksi annettiin ottaa viiden kuvan sarja mustavalkokuvia, ja niissä pitäisi olla teema. Suositeltavaa oli mennä ulos kuvaamaan, toki sai ottaa sisälläkin… Huolimatta siitä, ettei minulla mitään ulkoiluvermeitä ollut, niin päädyin ulkokuvaukseen ja kliks! syttyi idea: kävelen kurssipaikalta vanhalle koululle, siellähän sitä saisi nostalgisia mustavalkokuvia. Siellähän sitä ryhdyttiin pehtoorin kanssa styylaamaan, siellähän sitä nuoruus tuli vietettyä. Siis sinne. Seisoessani jalustan ja kameran kanssa koulun pimeällä pihalla kuvaamassa koulun kelloa tuli joku vanhempi (kouluhan on nykyään ilta/aikuislukio) rouvashenkilö kyselemään, ”mitä kuvattavaa tuossa on?” ja minähän tietysti selitin koko jutun. Hänestäkin oli hieno idea kuvata koulua, ”jos kerran 36 vuotta olette yhdessä siitä asti olleet”. No niin.

Mutta kylmä siellä tuli. Sitten toinen valokuvausepisodi tältä päivältä. Olin puolelta päivin ottamassa läksykuvia. Kuvaamassa liikettä, liikkeen pysäytystä. Penkkariautot! Olisinpa osannut omien nuorten penkkareista ottaa sellaisia kuvia kuin tänään otin.

Linnansaaren kohdalla penkkariautoja kuvatessani tuli yksi vanhempi naishenkilö kyselemään ”mihin lehteen sinä kuvaat?” Olin oikein ammattikuvaajan näköinen. Hmmm… Pienestä se on riemu revittävä. Kuvat eivät vain oikein ammattilaismaisia, mutta jokunen kelpo otoskin. Madetojan (musiikki)lukion auton kyljen teksti ”Musiikki pelasti urheilulta” kolahti minulle. Ja amislaisetkin ovat nykyään mukana penkkarikulkueessa.

Tämmöinenkin ”liikkeen kuvaus” tuli otettua. Vauhtionnikka!

Sitten kävin vielä haudalla tekemässä lumitöitä ja kuvailin hautuumaanportin edessä olevia puluja. Minä en edes pidä puluista, mutta läksyt on tehtävä.

Tässä alakuvassa on jotain dramatiikkaa… vielä kun olisin onnistunut kuvaamaan tuon linnun pari metriä aiemmin…

Jotta valokuvaustorstai. Niin ja Oulun seudun ammattiopistolta tuli tieto, että se toinen valokuvauskurssi, jonka piti siellä alkaa kahden viikon päästä, on peruttu vähäisen ilmoittautujamäärän vuoksi. Nyt on sitten toiveissa enää yksi kurssi, kesäyliopiston verkkokurssi. Toivottavasti se toteutuu.

Ai niin, vielä. Patikkareissun matkapäiväkirja kuvineen on valmis. Löytyypi mm. alkuun pistetyltä matkasivulta. Senkin kanssa kuvapuuhia tänään.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Keittiössä, koneella ja komiikkaa

Vielä viipyillen reissun tunnelmissa ja maussa.

Almogrode tai almograde on juustotahnaa jota saimme reissussa pariinkin otteeseen maistaa, ja minä pidin mausta kovasti. En ostanut yhtään purkkia kotiin, joten oli sitten tehtävä itse… Netistä löytyikin jos vaikka kuinka monenlaisia versioita. Minä soveltelin ja tein tuon kuvakollaasiin kirjoittamani ohjeen mukaan, mutta jos tekisin uudelleen laittaisin ehkä kaksi tomaattia. Tämä on mukavaa alkunaposteltavaa tai illanistujaisiin mukava lisä patongin seurauksi. (klikkaamalla reseptikin suurenee)

Almogroden lisäksi laittelin ison vadillisen makisusheja, – tytär kun tuli syömään ja pitää sushista yhtä paljon kuin minäkin. Illalla meillä oli sitten tyttären antaman ”naurettavan joululahjan” lunastus. Kävimme kolmestaan Madetojan salissa katsomassa Sami Hedbergin hervottoman hauskan parituntisen stand up -shown. Oivallinen joululahja! Lumimyräkkäisen päivän ilta sujui nauraen vedet silmissä. 🙂

La Comera & Teneriffa Niitä näitä Reissut

Matkaa tehden

Kolumbuksen viitoittamalla tiellä… siinä missä Kolumbus lähti La Gomeralta kolmella Caravellellaan kohti länttä, me matkasimme Setralla ja Man´lla (busseilla), Boieng 757- ja Airbus A320 -koneilla, ja taksilla pohjoiseen. Matka kotiin. (klikkaa ihmeessä tuo merikuva isommaksi… Horisontti on vähän kallellaan mutta muutoin hieno… )

Sunnuntaiaamu La Gomeralla oli aurinkoinen. Katolisessa Espanjassa luulisi kirkonkellojen soivan, mutta La Gomeran uneliaassa aamussa kuului vain muutamien kukkojen käheä kiekuminen.

Paljon pakkaamista ei ollut, sillä hostellissa ei ollut kaappejakaan, jonne olisimme vaatteet ja kamat purkaneet, ei pöytiä, jonne romppeita olisi levitelty, vaan melkein kaikki oli matkalaukussa valmiina.

Yhdeksän aikoihin jätimme matkalaukut O:n ja Oscarin huostaan ja lähdimme hiljalleen kävelemään kohti satamaa. San Sebastianin pikkukaupungissa ei juurikaan ketään liikkeellä. Ihailimme vuorille paistavaa aurinkoa: tänään(kin) olisi hyvä lähteä sinne päiväksi patikoimaan. Mutta suunta nyt toinen: satamassakin oli mukava tunnelma, lähdön tunnelmaa. Tai meillä oikeastaan paluun tunnelmaa, kotiin paluu.

Armas odotti meitä. Mainio bussikuskimme oli hyvästeltävä ja astuttava laivaan. Tunnin laivamatka Los Cristianosiin kului takakannella auringonsäteitä keräten, taakse jäävää Gomeran vanhaa tulivuorisaarta ihaillen ja katsellen josko delfiinejä tai pallopäävalaita näkyisi – sellaista kun oli matkaohjelmassa vähän lupailtu. Ja mehän näimme delfiinien hyppivän, kaukana ne olivat, mutta me näimme ne kuitenkin.

Los Cristianosissa osa matkaseurueestakin hyvästeltiin, muutamat kun jäivät vielä viikoksi lomailemaan Kanarialle, pyöräilemään tai oikeasti lepolomailemaan. Reina Sofian kentälle saavuimme hyvissä ajoin.

Päivän, illan ja alkuyön sujumisesta päivittelen postauksen huomenna, nyt on aika unelle. Nyt olemme kotona, kaikki hyvin.

Ai niin, otinko paljon kuvia? Otin! 1642 otosta. Palaan asiaan… 🙂

La Comera & Teneriffa Niitä näitä Reissut

Viimeinen patikkapäivä Kanarialla

Viimeinen patikkapäivä aukeni viileähkönä, mutta sateettomana. Reppu valmiiksi, Meidtlit jalkaan, kamera kaulaan ja sauvat käteen ja muutama kortteli bussiasemalle, ehdimme käydä lauantaiaamun torillakin,

josta lähtö yhdeksältä. Meidän huippuporukka oli paikalla jo kymmentä vaille joten ei muuta kuin kohti saaren keskiosia.

Mitä ylemmäs nousimme sitä synkeämmäksi ja kylmemmäksi sää kävi. Oscarin bussin mittari näytti + 8 C kun lähdimme reitille. Porukka jakautui kahtia: A-porukka lähti lyhyemmälle reitille, jossa oli vaarallisen jyrkkää pudotusta ensimmäiset puoli tuntia ja sitten B-porukka (johon ilmoittauduin jo eilen) lähti leppoisammalle reitille, jossa korkeusero oli vain muutama sata metriä, ei neljäsataa tai jotain. Tihuutti mutta eipä oikeastaan ollut kylmä, ja liikkuminen taas maistui.

Maisemat rotkoisia, rosoisia, jyrkkiä, kasvillisuus monenlaista. Vähitellen lämpeni. Benchijiguan hylätyn ukkobaarin luo saavuimme vähän ennen yhtätoista, A-porukkakin tuli pian. Tänään piknik olikin melkein enemmän brunssi kuin lounas. Ja minäkin olin vihdoin catering-vuorossa. Kaikkea hyvää O. oli taas hankkinut; porukallahan ne on aina piknik-paikalle kannettu. Kun ”pöytä” oli parhaimmallaan valmis, tuli samalla taukopaikalle saksalaisten patikkaporukka ja ymmärsivät olla kateellisia … 😉

Matka jatkui kohti rannikkoa, alaspäinmenoahan se tämäkin päivä. Muutama tosi jyrkkä vuorenreunakin oli reitillä, mutta hyvin hanskattiin.

Vähän vajaa kymmenen kilometriä ja melkein neljä tuntia liikkeessä, tauot, kasvillisuuden ihailu, veivät nekin aikaa, ja Playa Santiagoon, jossa oli tarkoitus uida ja istuskella rantakuppiloissa lauantai-iltapäivää viettäen, olimme kolmelta. Ei uitu, eikä kauaa istuskeltukaan. Kolme varttia riitti pieneen kaupunkiin tutustuessa, ei uitu, rantakuppilat eivät tätä patikkaporukkaa juuri innosta. Ainakaan tämmöisellä kelillä 🙂

Meren tuoksu ja ääni tuntuivat kyllä hyvälle..

Illalliselle lähtö oli pimeän tultua, me ehdimme sitä ennen käydä San Sebastianin kaduilla kävelemässä, katselemassa paikallisten lauantai-illan käynnistystä ja turistien harhailua odotettua viileämmässä säässä.

Illalliselle menimmekin kaupungin ulkopuolelle, siellä meille oli tilattu kelpo päivällinen. Alkuhyvien (vihreä mojo ihan erinomaista!!) jälkeen oli vuorossa sepia (seppo eteläpohjolaisittain, sepi stadilaisittain, sepe oululaisittain, sepia kanarian/espanjan kielellä). Rapeaksi paistettu mustekala maistui, myös niille jotka eivät koskaan olleet mustekalaa maistaneetkaan. Entäs kani? Porukassamme oli vaikka ja kuinka monta jotka eivät olleet kania syöneet, – ja miten kävi? – olivat yllättyneitä erinomaisesta mausta. Ihan hurjan hyvää oli.

Illaillisella iloista naurua, hyvää mieltä, kelpo kiitospuhe ja sitten paluu San Sebastianiin. Rantakadulle ja kaikkien iloisten ilottelujen äärellle meidät jätettiin, mutta olimme tiukkana ja hivuttaiuduimme kohti hostelliamme. Ei voi mitään, mutta aamulla on oltava iskussa. Ei, ei patikoimaan, vaan kotiin lähdemme… Kotiin jo huomenna.

La Comera & Teneriffa Niitä näitä Reissut

Peikkometsässä – laurisilva oli hieno!

Vaikka bloggaus nipisti taas yöunista tunnin, vähän toista, ehdin ennen aamua ja lähtöä vuorille hyvinkin nukkua sen kahdeksan tuntia. Aamu ei ollut mitenkään erityisen lämmin, mutta kuitenkin aurinkoinen.

Tänään urugualainen bussikuskimme Oscar suuntasi bussin kohti saaren pohjoisosaa.

Aamupäivällä ennen patikkapoluille menoa meillä oli tutustuminen Aguilon viehättävään pikkukylään, jossa leppeä sää – eilisen myrskyisän taivaltamisen jälkeen – tuntui tavattoman mukavalta. Kylä oli siisti, värikkäitä taloja, merimaisemaa, ja banaaniviljelyksiä. Taas kerran saimme kuulla hyvän ”luennon”, jotka soljuvat kadehdittavan sujuvasti. Banaani ei ole hedelmä, eikä kasva puussa. Tämänhän me tiesimme, mutta muistimmeko? En minä ainakaan, ja tänään opin banaaneista paljon muuta. Sehän on se hyvä juttu.

Kylästä lähtiessämme saimme bussiin kaksi nuorta esittämään meille El silboa, vihellyskieltä. Viheltämällä esitetyt äänteet ovat ymmärrettävissä, viheltäessä käytetään vain neljää konsonanttia ja kahta vokaalia, — on vaikea selittää mitä se on. Se on koettava, oli erinomainen lisä tähän reissuun kokea sekin.

Sitten menimme vierailukeskukseen jossa oli puutarhassa KAIKKI Kanarian endeemiset ja kotoperäiset kasvit, hieno näköala”laituri”, opastuskeskus ja huumaavalta tuoksuvia, kohtuulliselta maistuvia pikkuleipiä.

Puolelta päivin pukeuduimme kaikkiin repuista löytyviin vermeisiin, silkkialuspaita, pikeepaita, kashmirvillapusero, ohut anorakki ja kaiken päälle tyräkillä sotkettu kuoritakki olivat riittävä varustus kylmän poispitämiseen. Paikoin kampetta todellakin liikaa, kummasti ylämäissä tuntui…

Laurisilvassa eli laakeripuumetsässä kävelimme kuutisen kilometriä, kun päivän muu kävelysaldo lasketaan mukaan, niin lähelle kymppiä taas päästään. Laakeripuumetsä oli jotain ihan ennen näkemätöntä, kiehtovaa, kaunista, epätodellista.

Sumusademetsää, minun mielestäni peikkometsää. Sikäli kuin ehdin O:n opastuksia kuunnella, kanarianmyrttipuita, puukanervia ja kanarianorjalaakeripuita oli reitillämme eniten. Ihan vihreää ympärillä koko ajan. Puiden rungotkin kun ovat vihreän ”sammalen” peitossa.

Oli ihan hurjan vaikea saada vihreästä metsästä ”oikean” värisiä kuvia. Säädin valkotasapainoa, säädin valotusta, säädin iso-arvoja. Yli- ja alivalotin. Tämän kaiken seurauksena kuvia kertyi vieläkin enemmän kuin normaalisti: 462 räpsäystä on koko päivän saldo! 100 on heti poistettavissa, 100 jo täällä matkan päällä, kotimatkalla viimeistään, ja sitten lopuista Rantapeltoon asti selvinnneistä valitsen reissusivulle ne bestikset.

KUVASIVUSTOLLE KANNATTAA KLIKKAUTUA

On siellä muutamia kelpuutettavia – luulisin.

Tällä reitillä oli selvästi eniten vaeltajia mitä on täällä nähty, ei paljon vieläkään mutta kuitenkin muitakin kuin me. Piknikpaikka oli poikkeuksellisen hieno: pöydät ja juokseva vesi. Ja mikä parasta keitttiövuorossa olivat miehet.

Myöhäisen lounaan jälkeen vielä ripeähkö nousu ja se oli sitten siinä.

Olimme jo neljän jälkeen San Sebastianissa, jossa paistoi aurinko. Ei edelleenkään lämmintä, mutta paistoi. Siispä veimme reput hostelliin ja lähdimme tutustumaan pieneen kaupunkiin, jossa on periaatteessa kaksi oikeaa (ostos/liike)katua, rantakatu eikä sitten juuri muuta. Ja nekin olivat perjantai-iltapäivänä kovin hiljaisia.

Kävimme pienessä kirkossa, josta Columbus lähti löytämään Amerikan, joskin luuli löytäneensä Intian. Columbuksen viimeinen levähdys/tannbkkauspaikka ennen Atlantin ylittämistä oli juuri näillä sijoilla…

Toinen must-juttu joka reissulla on ruokakauppa. Sinne siis. Hypermercado linja-autoaseman alakerrassa oli pian katsastettu. Sitten hostelliin, suihkuun, syömään.

Fabian paikallisen hotellin keittiössä oli kokkaillut meille neljän ruokalajin kevyen illallisen: ryppyperunat rulettaa. Mutta kyllä tuorejuusto.hedelmäsalaatti, paikallinen vesikrassikeitto talkkunajauhoineen, pääruokana meriahven ja jälkkäriksi ihanainen moussecofio (noinkohan kirjoitetaan?) meille maistuivat. Enkä minä sitten taaskaan ymmärtänyt olla hiljaa…

Illalliselta muutamat reippaat jaksoivat lähteä rantaan katselmaan karnevaalikauden alkajaisia, mehän emme tietenkään, vaan ”kotiuduimme” ja alamme kerätä voimia viimeistä patikkaa varten. Adios…

Niitä näitä Reissut

La Gomera huiputettu

Yön myrskyisästä tuulesta huolimatta tuli nukuttua kohtuullisesti, mutta jo hyvin varhain olin hereillä. Tämän residenssimme aamiainen ei nyt varsinaisesti sykähdyttänyt, kahvia ja kaksi paahtoleipää vastakkain, välissä kinkku- ja juustoviipale, mutta niiden turvin (ja edelleen painavan eilisen illallisen jälkeen) olimme yhdeksältä valmiina lähtemään kohti La Gomeran vanhan tulivuorisaaren keskustaa.

Guancheista (alkuperäisasukkaat Kanarian saarilla ennen kuin espanjalaiset nämä seitsemän saarta ottivat haltuunsa) kuulimme. Mielenkiintoisia tietoja ovat arkeologit ja kansatieteilijät saaneet selvitettyä ruokavalioista, ”yhteiskuntamuodosta”, avioelämästä ja elinkeinoista.

Tunnin bussikyydin jälkeen olimme taas kerran pilvessä, taas kerran kosteassa sumussa, ja aikas vilpoistakin (+12 C??) oli. Mutta ei muuta mahdollisuutta kuin kohti La Gomeran huippua (1487 mpy). Pajariton kylän jälkeen lähdimme nousemaan jäkälän peittämien puiden välistä.

Alakuvassa pehtoori kaukana usvassa— toiseksi viimeinen, joskus. Minä yleensä aina viimeinen. Enkä myönnä että olisin niin huonokuntoinen… tänäänkin 250 otosta joten kuvatessa jään aina hännille. Muuta onneksi ovat odottaneet – ihan mutisematta. 🙂

Huolimatta siitä, että täällä on ollut kovin kuivaa, näimme paljon kukkivia kasveja: neidonkieli ja vuorikultalakka oli monessa paikassa, sen sijaan kanarianpantterinkita tuli minun linssini taakse vain yhden polun varrella.

Kanarianmarketta (keltaisempi kuin meidän versio) ja kukkiva rahapuukin (alla) nähtiin.

Päivän saldo oli 12 km , korkeuseroa nelisensataa metriä, poltettuja kaloreita 1500 kcal, 17 000 askelta, yli neljä tuntia liikkeessä. Kasvoissa tuntui tuuli, ja ahava, ihan kuin keväällä päivän rinteessä olisi viettänyt.

(ylläolevassa kuvasa Agave-kaktuksen takana näkyy osa polusta jota pitkin olimme tulleet..)

Matka jatkui pienten kylien ja viehättävien mäntymetsätaipaleiden kautta, ja kansallispuiston reunalle katettiin lounaspiknik. Saimme taas maistella kaikkia paikallisia erikoisuuksia… ja sitten sattui sellainen ikävämpi juttu, että minä valitsin lounastaukopaikakseni sellaisen, jossa tyräkit (sen katkenneet oksat) sotkivat kuoritakkini aika pahasti. Eikä ainakaan residenssin vessan lavuaaripesussa tullut puhdasta. 🙁

Toinen mainitsemisen arvoinen episodi patikalla sattui kun tulimme yhden – etten sanoisi – rähjähkön – talon pihaan, jossa oli mitä merkillisimmistä tarpeista koottu vuohiaitaus. Minä ja muutama retkueemme miehistä jäimme sitä kuvaamaan kun muut jatkoivat matkaa: ja mitä sattuu? Mäenharjanteelle talon ja vuohiaitauksen yläpuolelle tulee mies (about 35 vee) ja huutaa ihan tosissaan, pui nyrkkiä ja lopuksi heittää sellaisen ison kivenmurikan meidän peräämme. Uuups.

Patikan viimeisten kolmen kilometrin aikana tuuli yltyi ihan hurjaksi.

Oli vaikea pysyä pystyssä, mutta kuinka hienoa olikaan kun sitten olimme reitin tehneet. After-hike paikallisessa ukkobaarissa, jonka viereiselle levikkeelle Oskar busseineen tuli meitä hakemaan. Tunnin matka takaisin San Sebastianiin sujui, kuunnellen opastusta ja ottaen pienet nokkaunet. 🙂

Ennen illallista muuutama tunti aikaa, jolloin ehdimme piipahtaa pienessä supermercadossa, suihkutella, pestä pyykkiä (tyräkki ei lähde …) ja sitten La Tascaan. Taas ruokaa runsaasti. Taas pari tuntia vierähtää nopeasti. Digestiivi (Elixir – kunto-ohjelma?) maistuu pöytäkuntamme yhteistuumin tehdyllä päätöksellä ihan selkeästi ohuelta Sukulakulta…) minkä jälkeen todettiin että on korkea aika siirtyä nukkumaan…

Enää kaksi päivää, enää kaksi patikkaa… Näihin kuviin, näihin tunnelmiin … Huomiseen.