Viikonloppu Oulussa. Se, että tulimme pohjoisesta pois, se, että palasimme Ouluun jo ja juuri täksi viikonlopuksi, johtui neljästä syystä: 1) lapsenlapset (kuukauteen ei oltu nähty, minulla jo iso ikävä), 2) lääkäri (sydän ja kalsiumit), 3) esitelmän teko ja 4) Kesäillan kattaus!
Eilen jo lääkäri (tarkkaillaan, otetaan uusia kokeita myöhemmin), muksut (eilen humputeltiin kirjastossa, Robert´s Coffeen jätskillä ja XS:ssä (Legot) ja vielä tänään jätskitreffit) ja vähän kirjoittelua.
Ja tänään: Euroopan Kulttuuripääkaupunki Oulu2026.
Kesäillan kattaus. Rautatieasemalta torinrantaan, kilometrin matkalla pöydät, jotka oli katettu Pohjois-Suomen Muotoilijoiden ja Oulun ystävyyskaupungin Hangzhoun China Academy of Artin yhteistyön tuloksena syntyneillä liinoilla.
Kaupungin keskustassa oli myös (ainakin) kolme esiintymislavaa, joissa musiikkia, tanssia, taikuri, … Beatles-musaa istuskeltiin kuuntelemassa ja sitten meille täysin uusi tuttavuus Kainuusta: Puumiehet. Riemullista!
”uudenlaista mieskuvaa liikkeen, ilon, leikkisyyden ja yhteisöllisyyden kautta. Ryhmässä on huumoria, rohkeutta, läsnäoloa ja keho-mieli -yhteyttä.” Olihan ilo katsella tätä(kin) show´ta. Juuri mukavaa ohjelmaa tähän tapahtumaan, ei mitään korkeakulttuurista, vaikeasti tulkittavaa taidetta, vaan hyväntuulista, ilolla tehtyä musiikki-iloa.
Kaiken kaikkiaan runsaasti hymyilevää väkeä lempeän lämpimässä päivässä ja illassa. Tapasimme monia tuttuja, istahdimme rotissöörituttujen kanssa lasillisille torinrannassa ja Letkunpuistossa (oikeasti Otto Karhille nimetty puisto) oli parikin juttutuokiota.
Monista kojuista annokset loppuivat jo ennen kuin ehdimme jonoihin. Sentään perulaista, nepalilaista ja oululaista saimme maistellaksemme. Ja pitkään ehdimme kulkea ja katsella. Nauttia leppeän lempeästä elokuun illasta. Ainakin tänään tuntui, että kotikaupunki tosiaan on Euroopan Kulttuuripääkaupunki 2026!!
Maanantaiaamu. Tänään se päivä jolloin ystävät (tällä kertaa vain 2/3) tulivat seuraksemme, liikkumaan ja luppoilemaan.
Aamupäivällä käytiin, odotellessa, Pehtoorin kanssa pikkupatikalla, lähdinpä ilman kameraa, kun oli pilvistä ja kun oli reitti, jota kiertäessä olen aiemmin ottanut satoja kuvia. Ja niinhän siinä sitten kävi, että piti kuitenkin edes kännykällä räpsiä pitkin matkaa. Satunnaisia hetkiä, hyviä hetkiä: niitähän täällä luonnossa liikkuessa tuppaa olemaan.
Lenkin jälkeen vielä kaupan kautta mökille, vähän ruoan esivalmisteluja, ja kun oli vielä aikaa, odottelua, lähdin lähimetsään poimimaan myös Tuulentupaan, vierasmökkiin, kanervia.
Tietysti saunaan ja saunasta puroon; tänään tuntui vähiten kylmälle (melkein kahden viikon totutteluko siihen vaikuttaa?).
Mökkiruokaa: (Oulusta tuotua 🙂 )lohta ja siianmätiä, josta tein moussea, salaattia ja parmesankesäkurpitsaa. Jälkkäriksi pitkästä aikaa Tortoni – amarettikekseistä jäädyke. Koetan muistaa laittaa sen ja parista muusta reseptin täällä syödyistä (uusista) jutuista. Yritän muistaa, kotona sitten…
Iltapäivän lopulla pääsimme ruokapöytään, vaihtamaan kuulumiset, terveystiedot :), höpöttämään ja suunnittelemaan huomisen ohjelmaa. Laaja Lapinmaa kutsuu kulkemaan….
Jos haluat olla onnellinen päivän, ota humala! Jos haluat olla onnellinen vuoden, rakastu! Jos haluat olla onnellinen elämäsi, istuta puu!
Istutin neljä puuta ja nimesin ne lastenlasten mukaan, nimikkopuut kaikille. Kuusi ostettiin eilen Ivalon taimitarhalta ja pienet ”taidemännyt” ovat Tornion taidemuseosta, jossa niitä jaettiin silloin kun siellä kävimme katsomassa Jaakko Heikkilän valokuvanäyttelyn.
Nyt pihan maisemointikin on valmis. En ole halunnutkaan tehdä siitä mitään ”puutarhaa” vaan tarkoituksenmukaisen, mahdollisimman luonnonmukaisen, siistin mökkipihan. Nyt on.
Reilu viikko me kaksi touhuttiin pitkiä päiviä, aamusta iltaan. Säästettiinkin varmasti aika lailla tekemällä, maalaamalla, maisemoimalla itse, mutta se ei ollut pääsyy sille, ettei ulkopuolisia palkattu. Niinpä eilen oli hyvä syy istahtaa ilta-auringon valoon uudelle terassille, kehua toisiamme ja juhlistaa projektin onnistunutta päätöstä samppanjalla! Eikä millä tahansa samppanjalla.
Kerran elämässä: Grande Siècle
Yhdeksän vuotta sitten kun Juniori perheineen asui Oulun Pateniemessä vanhahkossa omakotalossa, Pehtoori teki sinnekin uuden terassin – kuten tänäkin kesänä pojan uudemman kodin pihalle. Tuon ensimmäisen rempan jälkeen poika antoi Pehtoorille arvokkaan samppanjapullon kiitokseksi urakoinnista. Ja sitä samppanjaa on säilytetty, unohdettu ja moneen kertaan mietitty, milloin olisi sopivat hetki. Ja se oli eilen!!
Tämä samppanja ei ole vintage-samppanja, ei siis tietyn, erinomaisen vuosikerran tulos, eikä Prestige Cuvée = talon paras, hienoin, lippulaivasamppanja vaan tämä on Grand Siècle.
Samppanjassa vuosikertamerkintä Prestige Cuvée on yleensä tae erinomaisuudesta. Laurent-Perrier sen sijaan uskoo, että vain sekoitustaito voi tarjota sen, mihin luonto ei koskaan pysty: täydellisen vuoden. Täydellisen vuoden ilmentymä on suuri samppanja, jolla on pitkä kypsytyspotentiaali ja joka kehittää ajan myötä syvyyttä, intensiivisyyttä ja aromikasta monivivahteisuutta, säilyttäen silti raikkautensa ja eloisuutensa. [Lainaus Alkon sivuilta]
Tämä Laurent-Perrier Grand Siècle Champagne Brut Itération N°27 valmistetaan chardonnay- ja pinot noir -rypäleistä; kahden rypäleen kolmen eri vuosikerran parhaista rypäleistä tehdään ´blendi´. Ja kolmea eri vuosikertaa kypsytetään vähintään 10 vuotta, mutta näitä kolmea eri vuosikertaa ei kerrota (Juniori arveli, että meidän samppanja oli -04/-02/-99 tai -06/-04/-02 vuosikerroista blendattu). Grande Siècle on siis viimeisen päälle käsityötä, korkeaa ammattitaitoa, tradiotiota ja laatua kaikilla tekemisen tasoilla.
Entä miltä samppanja maistui? – Aivan tavattoman hyvälle. Maku oli hedelmäinen, intensiivinen, monikerroksinen [ei todellakaa ole mikään ”oikea” viinin arviontiin liittyvä termi, mutta siltä se minusta maistui] kuplat eivät varsinaisesti pirteitä, ehkä vähän iäkkään oloisia, – kuten nauttijatkin. Ehkä oli jo korkea aika nauttia tämä pois. Nautiskelimme sitä hissuksiin pitkin iltaa… tuntui, että siitä riitti paljon kauemmin kuin tavallisesta kuohuviinipullollisesta. 🙂 ) Olen/ollaan maistettu ja juotu varmasti yhtä hyviä samppanjoita ennenkin, mutta ei tällaista Grand Sièclea, eikä näin kallista samppanjaa.
Kerrassaan hieno piste projektillemme. Nyt jo siirrytään mökkeilyn tavallisempiin päiviin, – ja huomenna saamme jo ystäviä tänne.
Remppaaminen ei ole vain uuden tekemistä, vaan myös vanhan (40 vuotta on pienen hirsimökin elämässä jo aika paljon) purkamista, poistamista pesemistä, petraamista ja pensselöitiä.
Mökkiterassin purku saatiin eilen suunnilleen tehdyksi. Reilun parinkymmen neliön terassissa on yllättävän paljon painekyllästettyä lautaa, lahonnutta hirttä ja mielettömästi painavia salvosnurkkauksia. Pehtoori pilkkoi kaiteet ja salvokset palasiksi, minä roudasin ne ja lattialankut mökkitien varteen ja siitä peräkärryyn. Lopulta varmaan muutama tuhat kiloa tuli kanniskeltua ja heiteltyä. Mikä solisluun murtuma? – Ei ole tarvinnut fysioterapeutin vetreytysliikkeitä ja kuminauhajumppaa tehdä; on ollut koko kropalle hyötyliikuntaa yllin kyllin.
Eilinen Ivalon hyötyjäteasemalla käynti jäi kyllä mieleen; melkein teki mieli antaa periksi ja tehdä ”eiramot” tai kuten täällä usein on (tai on ainakin ollut) maantapa: haudata iso peräkärryllinen (ja tänään toinen) romppetta jonnekin hiekkamontun reunalle tai pahimmissa tapauksessa polttaa omassa pihapiirissä. Liekö ne mötjäkkeet, joiksi hirsikehikon lahoja, painavia nurkkia nimettelin, olisivat edes palaneet?
Noh, joka tapauksessa nekin saatiin jätehuollon piiriin ja pois uuden tieltä. Käytiin rautakaupassa hakemassa vähän lisää maalia – tänään jo siirryin sisämaalauksista terassin huudeille.
Sisämaalauksista puheenollen: kovasti mietin tänään kun sain maalatuksi myös Tuulentuvan eteisen ovien pielet valkoisiksi, että miksi niitä ei ole ennen maalattu? – Eli vessasta maalausremontti on jo levinnyt eteiseen… 😊
Tälle reissulle ehkä ei enempää, saapa nähdä. Talvellakin voi sisähommia tehdä, – jos edes enää sitten huvittaa.
Kaikkinensa aika mukavaa kuitenkin, vaikka pitkiä päiviä on tehtykin. Näkee tekemisen jäljen ja sää on suosinut. Ei ole tarvinnut sateessa tehdä, eikä ole paarmat häiritse.
Pehtoori sai tänään tukikehikon valmiiksi, tehtyä uudelle lampulle tolpan ja muutkin sähkötyöt ok, ja kuten kuvasta vasemmalla näkyy olen jo levitellyt kuntat vanhan puretun sivuterassin paikalle, samoin kuorikatetta ja multaa. Ja etuoven edessä on jo laudoitusta! Tänään siis on saatu jo ”pintaa näkyväksi”. Kyllä tämä tästä!
Kyllä on sellainen Huvila & huussi -meininki täällä meidän mökkiprojekteissa.
Tänään sain siivotuksi eilisen maalausprojektini jäljet. Pieni, vanhan mökin wc-kylppäri on nyt saanut uuden raikkaamman ilmeen. Miksen ole tätä aiemmin tehnyt?
Liikuta nuolista: ennen ja jälkeen.
Eikä vain katto, vaan myös ovenpielilaudat saivat valkoisen värin!
Useinhan käy niin, että remontti laajenee, ja laajenee… Maalia jäi vielä. Huussi on nyt ´valmis´ mutta huvilassa on vielä sellaista, johon ehkä tartun. Ehkä en.
Mutta myös mökin terassi/porrasremontti on edennyt. Minulla tänään ”raksasiivoojan”-päivä ja sitten myös kunttaprojektia.
Vanhan terassin edestä ja uuden valopisteen luota oli poistettava päällimmäinen maakerros, kuntta, jotta terassin ja portaiden rakenteet ja pihavalojen sähköliitännät saadaan tehdyksi. JA kuten on ollut jo aiemmin puhetta, tämä meidän mökkitienoon maaperä on täynnä kiviä! Granuliittiä!
Muutama neliö maan pintakerroksen poistamista vei minulta (solisluun murtumasta toipuvalta – totta puhuen ei haitannut ollenkaan) hyvinkin muutaman tunnin. Sinnikkäästi poistin kuntan, jotta Pehtoori pääsi vetämään sähköjohtoja pihavaloja varten (alla kuvassa uusi lamppu oikealla patikka-huiputuskivien edessä ) ja tekemään tukeja uusia portaita varten.
Kuntan poisto (ja siirto tulevaa käyttöä varten) on ihan järkevää touhua, sillä neliö sitä maksaa hyvinkin saman kuin neliö tammiparkettia asennettuna. Ja meillä on täällä käyttöä tuollle muutaman neliön kuntalle: vanhan terassin alla on musta maa, joka vaatii maisemointia. Se lienee mun ensi viikon homma – ja taas säästetään kun kierrätetään ja ”tehään ite” . Ja tämähän on aika mukavaakin.
Ja Pehtoori pääsee jatkamaan uuden tekemistä.
Rantasauna, pulahdus purossa, vähän vahingossa mahdottoman hyvä lohipäivällinen ja viiniäki: Huvila & Huussi edelleen raksa- ja kesätunnelmissa.
Muutaman touhukkaan päivän ja varsinkin viime viikon paljon pyöräilyn (= kolmesataa kilometriä) jälkeen nyt alkaa olla aika suunnata kohti pohjoista, joissa sielläkin tarkoitus ja aie touhuta ja liikkuakin. Kesäkuun alun reissu katkesi sekä omaan (solisluun murtuma ja borrelioosi, huoh!) että toivottujen mökkivieraiden sairasteluun, eikä aiottua remonttia edes aloitettu eikä paljon liikuttukaan, joten nyt sitten uusi yritys.
Tämä merkillinen kesä, ei ainoastaan suhteellisen viileä tai ainakin helteetön, ja tuntuu että aika auringotonkin, on kulunut vähän löyhästi: ei ole oikein ollut mitään erityistä tekemistä, ei reissuja, ja tapaamisiakin enimmäkseen vain perhepiirissä … Mutta elokuuhan on vielä selkeästi kesäkuukausi, joten joko mekin saataisiin ”kesävaihde” päälle.
Tänään kaupunkireissulla paljon pieniä toimitettavia asioita: mm. verikokeet (kontrolli vain) ja kuinka se olikaan surkea juttu. Argh. Vähän kaikki meni pieleen, ja puolet kokeista jäi ilmeisesti ottamatta!
Mutta hyväkin kokemus: Oulun Taidemuseossa on nyt todella mielenkiintoiset näyttelyt (OULU2026!!): molemmat liittyvät vaatetukseen, muotiin, pukeutumiseen. Yuima Nakazato näyttelyssä on esillä uusi GLACIER-mallisto (Jäätikkö) ja kaksi aiempaa FADE (Haihtuminen) ja INHERIT (Perintö), rinnalla. ”Näillä mallistoillaan Nakazato haluaa herättää ajatuksia ja kysymyksiä asioista, jotka vaativat yhteistä huomiotamme, kuten hauraus ja särkyminen, ilmastonmuutos ja saastuminen.”
Minua kosketti – paljonkin. Esillä olleet luomukset eivät olleet ”vain” muotia, pukuja, – ne olivat teoksia, taidetta, ajatuksia, kannanottoja, koruja.
Menen katsomaan toistekin, lukemaan huolella kaikki näyttelytekstit.
Museon yläkerran näyttelyssä ”Huomisen vaatekaappi” avataan ovi ”muodin uuteen tulevaisuuteen, missä rohkea taiteellinen visio, nykyteknologia ja ekologiset materiaalit kohtaavat”. Taidetta nekin.
En oikein osaa muotoilla mitä niistä ajattelen. Osa melkein ahdisti, osassa näin vuosisataisen kehityksen luonnollisen suunnan … Viereinen kiehtoi.
Mielenkiintoista joka tapauksessa. Ja museossa oli tiistaina puolelta päivin paljon vierailijoita, miehiäkin, mikä ei minusta ole Oulun taidemuseossa ihan tavallista.
Aamukahvin tai siis sen ”toisen kupillisen” nautin tänään aurinkoisella kotipiazzalla leppeässä aamutuulessa. (Postauksen lopulla video)
Minulla on uusi muki. En minä olisi uutta tarvinnut, mutta eihän minulla ollut vaihtoehtoja, kun tämä vilahti nettimainoksessa: ”pieni muki Lemmikki – Forget Me Not”. Sisareni ei paljon kukista välittänyt, mutta lemmikit olivat hänen lempikukkiaan, lemmikin sininen oli hänen elämässään, tekemisissään monessa: neuleissa, runoissa, maalauksissa, … Lemmikkimuki! Sen tilasin Puutarhurin Majan verkkokaupasta ja se oli tänään ensimmäistä kertaa käytössä. Hyvä aamuhetki se oli.
En minä tarvitse Forget Me Not -mukia, että muistaisin sisareni. Muistan minä, muistan joka päivä. Ikävä säilyy, mutta tuskaisesta ja kipeästä surusta olen päästänyt irti.
Aamupäivän käytin viikonlopun ruokahommia suunnitellen, kaupasta kassikaupalla ruokaa roudaten ja jo jotain (täytekakkupohjat) teinkin. Huomenna tulee Järvenpäästä poppoo mummilaan, ja lauantaina vietetään Emmiliini 3-vuotissynttäreiden etkoja täällä.
Keskipäivällä oli sitten aikaa pyörälenkille.
Pyörälenkeillä, varsinkin vähän pidemmillä (= yli 30 km) käyn mielelläni ”lounaskahvilla” jossain kesäkahvilassa. Niitä olen Oulussa ja lähitienoolla kierrellyt jo monta vuotta. Tänä vuonnakin reittien varrella on ollut tuttuja ja uusia paikkoja; olen jo käynyt Koitelissa, Turkansaaressa, Haukiputaan Seolla (idyllinen kesäkahvila :D), torilla, Kempeleen Zeppelinin Espresso Housessa, Hupisaarten Kiikussa (parikin kertaa), Olo Sauna -Cafessa, Reinilän talossa, – ainakin noissa.
Tänään sitten vuorossa täysin uusi paikka: Isterin Kahvila [<- Kalevan artikkeli] Oulujokivarressa Kastellin uimarannan läheisyydessä.
Olipa se viehättävä: pihapiiri kaunis, suojaisa, vehreä ja sekä siellä että hirsitalossa sisällä kahvilapöytiä. Vitriinissä baakkelsia, kakkua, pullaa, piirakoita – suolaista ja makeaa. Päädyin pieneen pinaatti-fetapiirakkapalaan ja juuri kun olin jo ehtinyt ajatella, että ”tämä on just sellainen paikka, johon olis sisaren kanssa varmaan tehty kahvi-rupattelutreffit, jos… ” niin sain käteeni lautasen, jossa siinäkin lemmikit.
Tänään paistaa aurinko. Tänään on paljon aikaa. Tänään tein hyvää ruokaa. Tänään pyöräilin puolensataa kilometriä. Tänään minulla oli kamera mukana. Tänään on heinäkuu. Tänään on aika terve olo. Paljon hyvää juuri tänään. Tänäänkin.
[ Kirjaston edessä on hieno ”pienoispuutarha”. Jos malttaisin, sen reunalla olisi hyvä lukea. Vielä en malta. Tänään pyörätiet vaativat kulkemaan. BTW: Tänään tuli täyteen 1000 äänikirjaa. Tuhat!! Palaan asiaan. ]
Koska solisluumurtuma, koska kipuilua, koska rajoitteita, etc. niin vasta tänään eka kertaa Valkiaisjärvellä. Uikkarit oli mukana, mutta tyydyin kuitenkin vain matkakahviin, ja olemaan tovin rauhassa.
Mennen tullen isohkot tietyöt vaativat kiertämistä, mutta tulipahan kilometrejä.
Kaupungilla, torilla, keskustassa olo tuntui liki maalaiselta. Tiedä häntä miksi. Kanttarelleja ja scampivarteita kuitenkin rohkenin ostelemaan, – kannatti.
Vielä tässäkin elämänvaiheessa perjantai on sellainen levollisuuteen kehottova päivä. Varsinkin kun paistaa. Kun on kesä.
Viime päivinä, ja jo viime viikolla olen saanut monta monituista aiottua juttua tehdyksi, hoidetuksi, laitetuksi ainakin alulle.
Iltapukuasiaa
Esimerkiksi silkkipuvun vietyä ompelijalle. Elokuun lopun viikonloppuna on Oulussa rotissöörien suurkapituli, jossa on lauantaina iltapukujuhla. Minullahan toki on iltapukuja useampiakin, sekä akateemisiin juhlallisuuksiin (oma ja kollegoiden, oppilaiden, ystävien karonkat sekä promootio) ja rotissöörien kapituleihin (ainakin kymmenessä ollaan oltu) niitä olen hankkinut, teetättänyt ja muokkauttanut, enimmäkseen ihanalla luotto-ompelija Raijalla, joka nyt on jäänyt eläkkäälle, mikä aiheutti pienen huolen minulle!
Monet pukuni ehdin hänellä jo viime vuosina sovittaa ja korjauttaa sopiviksi, mutta niitäkin olen ehtinyt jo ainakin kerran, pari käyttää ja osa niistäkin on jo taas aika ´roikkuvia´. Hetken mietin, että hankin/ostan kokonaan uuden puvun, sellaisen kuin La Promesan Martinalla on ollut ”arkipukuna”, mutta sitten: ”Oikeesti yhtä iltaa varten puku? Kaiken kukkuraksi melkein koko tilaisuus menee ruokapöydässä istuessa [minulla kun ei ole enää mitään ´esilläolotehtävää´], joten ei mitään mieltä tuhlailla (mitään kiina-kostuumeja en suostu hankkimaan)!”
Ryhdistäydyin ja – vihdoin – hain autotalliin pakatun ison vaaterasian, johon olin pakannut äidin upeista iltapuvuista sellaiset, joita olin ajatellut minun tai tyttären voivan joskus hyödyntää modistettavana.
Sovittelin kaikkia, lopulta vain yksi sellainen puku, josta harkitsin vakavasti itselleni. Se on puku, jonka äiti teetätti minun karonkkaani varten. Muttaku! Se on 10 cm liian lyhyt, ja se on vihreästä, tosin hyvin kauniista, silkistä tehty. Ei ole minun väri, ja se on niin äidin näköinen, etten ehkä osaisi edes juhlia se ylläni.
Siispä kesän 2012 Jyväskylän suurkapituliin teetättämäni, Kiinan reissulta tuodusta silkistä tehty aika ´suurieleinen´ tummansininen puku, jossa on alla tyllihame!! pääsee tänä kesänä toisiin juhliinsa. Isollakadulla kampaajaani vastapäätä olen nähnyt olevan aika uuden (viis vuotta?) ompelimon (Elisoco ) ja sinne tämän koltun roudasin. Saapa nähdä!
Taas Mehiläisessä
Samalla kaupunkireissulla toinen tärkeä, kauan aikeena ollut juttu tuli hoidetuksi: kävin Mehiläisessä (jossa olen viimeisen kahden kuukauden aikana rampannut muutenkin todella paljon) ja otin vyöruusuroketteen. Se on kallis (2 x 250 euroa), mutta toisaalta: kaksi kertaa vyöruusun sairastaneena olen valmis maksamaan siitä etten sairasta sitä enää ikinä!
Kun vyöruusun on kerrankaan sairastanut, niin on sille tavallista alttiimpi. Ja kahden rokotuksen teho kestää kymmenen vuotta, siis 50 euroa vuodessa; vitonen viikossa on todella pieni hinta taudilta välttymiseksi. Ja nythän on tutkimuksissa todettu, että rokotus saattaa hidastaa alzheimerin oireiden alkamista! Sekään ei ole huono juttu.
Valokuvakansioita koneella ja komerossa
Minun yli vuoden mittaiseksi venynyt ”kuolinsiivousprojektini” on pitkään ollut jämähtänyt viho viimeisen nurkan siivoukseen. Ja se on tämän työhuoneen vieressä oleva vaatehuone, joka itseasiassa on paperivarasto! Olen sieltä jo pari hyllymetriä mappeja hävittänyt (enimmäkseen yliopistovuosiin liittyviä papereita, luentoja, opinnäytteitä, lausuntoja, artikkeliaiheita, kirjeenvaihtoa etc. etc. etc…) mutta paljon on vielä perkaamatta.
Yksi iso kokonaisuus on ollut järjestelmällisessä epäjärjestyksessä: valokuva-albumit ja valokuvalaatikot. Aika hyvin olen ennen digiaikaa olen kuvat albumeihin laitellut ja liimaillut, olen käyttänyt aika vähän muovitaskuja (tästä olen ylpeä!!), mutta mitään ”sisällysluetteloita”, eikä edes nimiä tai vuosilukuja albumien päällä ole ollut. NYT on! Ja albumit (yhteensä 26 omia + neljä äidin jäämistöstä) ovat kronologisessa järjestyksessä ja nimettyinä hyllyillä. Ulkoiset kovalevyt järjestelin jo muutama vuosi sitten. Ja niihin on ne siällysluettelotkin!
Kuvia ja muistikuvia
Albumien järjestelyhommaan ryhdyin kun kollegat pyysivät minun kuva-arkistoistani menneiltä vuosikymmeniltä kuvia, koskapa meidän oppiaineessa (historian laitos/historiatieteet) juhlitaan syksyllä 60-vuotista historiaa: muistikuvien lisäksi tarvitaan oikeita kuvia. Ja kuinka olenkaan tässä viime päivinä elänytkään yliopistovuosieni vaiheissa! Niitäkin ehti kertyä (1978 – 2016, yleisen historian ensimmäisen vuoden opiskelijasta Suomen ja Skandinavian historian yliopistonlehtoriksi ja kaikkea siinä välissä. Elämää. Paljon hyvää elämää. Paljon töitä ja tekemistä. Paljon kohtaamisia, paljon ystäviä, paljon uutta, vielä enemmän vanhaa 🙂
La Promesasta puheenollen
Muutaman vuoden meidän (minun ainoana) seuraamamme La Promesa -sarja jäi kesätauolle viikko sitten. Päivissä on siis ISO tyhjyys. 😄 Meidän päivittäinen tunnin ”ruokalepotuokio” joka arkipäivä neljän, viiden aikoihin on menetetty. Annoimme mahdollisuuden toiselle espanjalaiselle sarjalle Gran Hotel, jolla on sama käsikirjoittaja kuin Promesalla, joka on kuulemma tullut YLE Areenasta joskus aiemminkin ja jota suositeltiin paikkaamaan Promesan jättämää aukkoa.
Noh, viikko on mennyt. En ole siirtynyt katsomaan jalkapalloa, en pyöräilyä enkä someakaan (kun Moona ja Ritakin saivat juoksunsa huikeaan päätökseen). Uutisia tulee kuitenkin seurattua. Vaikka en haluaisikaan! Tiedätte kyllä miksi… Gran Hotel jatkukoon.
Kuluneen viikonlopun teemana on ollut hyvä ruoka ja lapsenlapset (toki myös isänsä ja miniä). Jo torstaina pojanpoika kyseli josko lähtisin kanssaan tuohon meidän läheiselle frisbeeradalle, – arvasin, että haluaa kuvia heitoistaan 🙂 , mutta siirsimmekin jutun perjantaiaamulle. Juniori tuli pojalle kaveriksi fribaamaan, ja Eepi minulle kuvausassistentiksi (ja etsimään kiekkoja 🙂 . Ne kun tahtovat välillä lennellä vähän ohi radan. Apsulla vähemmän kuin isällään.
Ensimmäisen viisi koria kuljimme mukana, ja lähdimme sitten torille jätskille, sekä ostamaan mansikoita ja uusia perunoita. Ehdittiin piipahtaa leikkipuistossakin. Olipa mukava olla kaksin liikkeellä. Yleensä A & E ovat aina yhdessä, kun heitä tapaan, joten vähän erilaista oli seitsemänvuotiaan kanssa näin kahdestaan.
Iltapäivällä puuhailiin kaikenlaista, salaatteja ja jälkkäreitä, eturuoaksi scampeja grilliin ja pääruokana oli segretoa. Sehän se on tämän poppoon juhlaruoka Perämeren lohen ohella.
Tein myös alkuruoaksi cevicheä, omalla ? vanhalla reseptillä, mutta muokkasin vähän. Jätin korianterin pois, enkä laittanut katkarapuja marinoitumaan, vaan vasta loppuvaiheessa lohimassan päälle.
Lohi-katkarapuceviche
200 g lohta pieni pussillinen pakastekatkarapuja yhden sitruunan mehu pieni punainen chili (siemenet ja kalvot pois) ½ ruukkua korianteria 15 cm pätkä purjoa 1 rkl oliiviöljyä 1 tl suolaa sokeria
Leikkaa lohifile pieneksi silpuksi. Valuta sulaneet katkaravut. Silppua ja pieni kaikki muutkin ainekset. Purista sitruunasta mehu ja sekoita kalan joukkoon. Lisää sitten muut aineet. Anna makuuntua jääkaapissa tunti, pari. Valuta sulaneet katkaravut ja lisää ne annokseen vasta lopuksi, juuri ennen tarjoille vientiä. Tarjoa paahtoleivän tai hapanjuurileivän kanssa.
Kuvassa pinnalla pieni hyvä majoneesilisä (Lime majo), jos sellaista sattuu kotona olemaan. 😉
Mansikat ovat minusta parhaita sinällään. Napsittuna pitkin päivää, aamujugurtin seassa, muutama silloin tällöin jääkaapista, tai vähän pilkottuna salaattiin tai sitten vaniljajätskin kanssa tai … Mutta joskus on mukava tehdä niistä oikein spessujälkkäri. Pitkästä aikaa tämä!
Mansikoita marinoituna
1 l mansikoita 3 rkl valkoista balsamicoa (esim. tämä tai kuvan Limoncino Balsamia, joka on hyvää myös esim. grillatun lohen kanssa) 2 – 3 rkl tomusokeria
100 mascarponea ½ dl tomusokeria 1 lime
Sekoita balsamico ja tomusokeri keskenään, ja kaada mansikoiden päälle. Pese ja kuivaa lime, raasta kuori. Sekoita raastettu kuori mascarponen ja tomusokerin kanssa. Tarjoa kreemi yhdessä balsamicolla maustettujen mansikoiden kanssa.
Ei lasten lemppari, mutta aikuiset tykkäsivät.
Eilen tein kirsikkapiirakan. Ohje on Yhteishyvästä, ja kulkee nimellä Helppo kirsikkapiirakka. Tuon helpon takia tämän valitsin. Ja kyllä, kyllä se oli helppo. Eikä ollenkaan huono. Silti olisi ehkä kannattanut sittenkin tehdä kirsikkaclafoutis.
Siihen minulla on montakin hyvää ohjetta, mutta oikein hyvän kirsikkapiirakan ohjeen ottaisin mielelläni vastaan. Olisiko jollakin? Tai linkki johonkin hyväksi havaittuun?
Kirsikkapiirakka, helppo, toki aika hyväkin
Pohja 150 g voita tai margariinia 3 kpl kananmunaa 1 1/2 dl sokeria 1 tl leivinjauhetta 3 dl vehnäjauhoja 80 g (1 ps, 2 dl) mantelijauhetta
Täyte 200 g (1 prk) vaniljakreemiä 500 g kirsikoita
Uuni lämpenemään ~ 200 C Sulata rasva. Voitele osalla rasvaa piirakkavuoka (halk. 26 cm). Riko munat kulhoon. Sekoita joukkoon sokeri ja rasva. Yhdistä leivinjauhe vehnäjauhoihin. Sekoita taikinaan mantelijauhe ja jauhot. Kaada taikina vuokaan ja tasoita se. Levitä päälle vaniljakreemi. Lisää pinnalle kirsikat. Paista 200-asteisessa uunissa 35–40 minuuttia, kunnes pohja on kypsä. Anna piirakan jäähtyä.
Ja loppuun vielä kepeä, raikas, rasvaisenkin ruoan (possu ja lohi) hyvin kestävä valkoviini. Toscanalainen Fioralis Vermentino (IGT) joka tuoksuu kuin Sauvignon Blanc (siitähän minä en juuri pidä) mutta maistuu hedelmäiselle vermentinolle. Tämä on varmaan sellainen ”yhden erän viini”, joten kannattaa hankki nyt. Ehdottomasti hintansa (alle 15 €) väärti.
