Ahvennanmaalla oli monen kodin, liikkeen, hotellin etuovella kurpitsa-, omena-, syyskukka-asetelmia. Myös sisätiloissa oli pieniä kurpitsa-asetelmia. Taidanpa minäkin huomenna sellaisen laitella meille.
Tänään olisi ollut siihen tilaisuus samoin kuin calluna-jäkälä-havu -”istutus” haudoille, oli kirkas syyspäivä, mutta tämäkin päivä on mennyt sisällä, samoin kuin eilinenkin. Toin nimittäin reissusta tuliaisena melkoisen romuskan: koko kroppa väsynyt, on lihassärkyä ja ennen kaikkea kurkkukipua. Nyt tauti oireilee enää vain ”äänen menemisellä”. Muutoinkin matala puheääneni on ollut hyvin olematon, tänään olen vain kuiskaillut.
Niinpä olen lukenut (historiateoksen käsikirjoitusta ja sitä kommentoidakseni myös muuta Oulun historiaa) ja editoinut reissukuvia ja kuunnellut kirjoja. Toisin kuin ajattelin ja toivoin reissun kuvakansiot eivät valmistuneetkaan tänään.
Tämä omenamehupuristamon mainoskärry nähtiin matkalla saaren pohjoisosaan Getaan. Ahvenanmaan suurimpiin kuuluva omenatila Grannas sijaitsee Finströmin kunnan Västanträskin kylässä. Tilan tölkkiomenamehua oli meidän hotellin aamiaispöydässäkin, – ei lisäaineita, ei vettä, ei juuri makeutustakaan. Ei tullut mun lemppari tästä, mutta paikallisia omenoita söin parinakin aamuna – ja ne OLI hyviä.
Me nähtiin eka kertaa omppupuita viljeltävän samanlaisissa tarhoilla olevissa ’telineissä’ kuin viiniköynniksiä kasvatetaan. Näitä oli paljon pitkin poikin Ahvenanmaata.
Istumme Viking Gracen samppanjalounge Seamoressa. Täällä on hiljaista, täälläkin.
Lasilliset G. Gobillart Vintage Roseeta, ja kotimatka alkanut. Iltayhdeksältä olemme Turussa, majoitumme (taas) Kakolassa ja huomenna pitkä ajomatka Ouluun.
Tämän miniloman lopulla tänään Maarianhaminassa aamupäivällä satoi vettä. Niin paljon, ettei harmittanut kun ei enää ollut aikaa lähteä kallioille ja kukkuloille seikkkailemaan. Niinpä piipahdin hotellin nurkan taakse Torggatanille shoppailemaan: ostin muksuille Ouluun tuliaisen ja hienossa astiakaupassa piipahdin, – kotiin jotain käytännöllistä. Ja sitten itselleni ostin uuden rannekorun, – 11 euroa!!
Ja puolenpäivän molemmin puolin oli just hyvä aika ja hetki tutustua nelimastoiseen parkkilaiva Pommerniin (kuva tiistailta, tänään satoi!).
Vaikka merenkulku tai puhjehdus eivät ole meidän juttuja, ei ole kokemusta, ei ole tietoa, oli museolaiva silti kiehtova, hienosti tehty historiaa eläväksi. Sielläkin saimme nauttia off season -ajasta. Ei jonotusta, ei ahtaita portaikkoja, vain muutama muu kaltaisemme off season -turisti.
Toinen tunti vierähti rannalla olevassa Merenkulkumuseossa. Olipa hieno, sekin. Lämmin suositus. Onneksi oltiin aurinkoisina päivinä ulkona, patikalla, tänään laivalla/laivoilla ja museossa. Oikein hyvä.
Kuvia on tulossa.
Nyt siirrymme ravintolan puolelle, päivällinen tämän mukavan, monipuolisen, uudenlaisen lomasen lopuksi.
~~~~~~~~~~~~~~~
Olipa hieno ruokahetki merellä. Pian Turussa.
(Kuvien lisääminen täällä Itämerellä ei onnistu, palaan huomenna asiaan.)
Nyt kello 21.06 Kakolassa. Täällä tämä yö. 😀 ”Mene vankilaan suoraan, kulkematta lähtöruudun kautta!”
Toinen patikkapäivä Ahvenanmaalla oltiin Sundin kunnassa, ja siellä Bromarsundin ja Prästön saarilla. Kierrettiin ”Kulturstiget på Prästö”, käytiin Kastelholman linnassa ja kuljettiin Bomarsundin linnoituksen raunioilla.
Aurinkoa oli luvattu, kuitenkin matkalla (about 20 km) ripsutteli, mutta lopultakin sateeton päivä saatiin patikoida, ja aurinkokin vilahteli välillä. Meri ja luonto, polut ja metsät, poutasää ja patikoijan päivä!
Ahvenanmaan monipuolisesta luonnosta, maisemista, saaren monenlaisista osista olin toki lukenut, mutta kyllä eilisen ja tämän päivän patikkapolut olivat ”kuin eri maasta”.
Prästön patikka oli kulkua soratiellä (täällä sekä asfaltti että soratiet ovat kauniin terrakotan/punaisen värisiä), kauniilla metsätiellä, kallioisilla poluilla, tylsillä metsätaipaleilla: tiheät, synkeät, risuiset kuusimetsät, joissa kaatuneita puita, jossa pimeää ja jossa risaista näyttivät siltä kuin lapsuuden Grimin satujen pelottavat metsät. Näistä onneksi vain muutama vilahdus. Rannoilla täällä (ja sitten Lapin tuntureilla) on parasta, – on toki viehättäviä metsäpolkujakin.
Prästön kulttuuripolulla oli mm. Minneslund – muistolehto
ja Bomarsundin rakentajien 1800-luvun alkupuolen hautausmaat, erikseen juutalaisille, muslimeille ja ortodokseille (palaan tähän vielä… )
Vanhojen hautausmaiden jälkeen polku jatkui kauniissa metsämaisemassa, pienesti tiukka, pienen vuoren ylitys ja sitten keskellä polkua nämä!
Olimmekin lammashaassa! No, nämä taisivat olla tottuneita turisteihin ja antoivat suosiolla tietä, tai siis ´polkua´. Prästön lenkki oli kahdeksisen kilometriä.
Prästösta ajelimme ensin Bromansundiin. Venäläisten 1840-luvulla rakentama valtava linnoistus (mm. 240 huonetta sotilaille) rakennettiin 11 vuodessa, mutta se tuhoutui muutamassa päivässä (v. 1854, ”Ja se Oolannin sota oli kauhia…”)
Bomarsundista palasimme kohti pääsaarta, ja ensin Kastelholman linnaan tutustumaan.
Kastelholman linnassa kiertelemme, rauhassa sielläkin. Ei turistiahdinkoa, ei jonotusta, ei ahtautta linnankäytävillä. Linna on osittain entisöity ja siellä kulkee portaat ja reitti tornin korkeimpiin kerroksiin. Opastaulut oivallisia, lyhyesti paljon tietoa. Linnalla on yhteistä historiaa myös Eerik XIVn sekä Kaarina Maununtyttären kanssa joten historiallistenromaanien lukijoille paikka on tuttu, tai ainakin tutustumisen arvoinen. Vieressä olevassa Jan Karlsgårdenin ulkoilmamuseossa ja Ålands DIstellyryssä (liekö enää edes toiminnnassa?) olisimme mieluusti käyneet, mutta sielläkin jo syksy, siis kiinni. Miljöö vaikutti varsin viehättävältä ja kiinnostavalta.
Sen jälkeen vähän suunnittelin lähtemistä parin korttelin päähän ostoskadun putiikkeihin tutustumaan, shoppaamaan jotain muksuille, mökille, kotiin … jäihän se sitten.
Hyvissä ajoin lähdimme illastamaan: päädyimme Boqueriaan huolimatta siitä, että listalla EI ollut Toast Skagenia. Kaikkien kolesteriarvojen nousun uhallakin olen kolmena päivänä nauttinut katkarapuja alkupalaksi. Noh, mutta löytyihän tuoltakin listalta scampeja! Ja olivatpa hyviä. Muutoinkin lista – kaikkea muuta kuin paikallinen – hyvä.
Patikkapäivä. Ahvenanmaan pohjoisimmassa osassa on Getan kunta, ja siellä Getabergen. Se oli tarkoitus tänään huiputtaa, ja käydä katsomassa, onko Ahvenanmaa todella niin hyvä patikointikohde kuin olin tullut lukeneeksi. Kartan yläosassa ylin vihreä merkki: Grosstigen!
Getabergenin (vain 100 mpy, meidän Lapin mökin tonttikin on korkeammalla 🙂 ) patikkapolkua sanotaan Ahvenanmaan hienoimmaksi reitiksi. Se on yhteensä vain vajaa kuusi kilometriä (jos kiertää myös pohjoisessa olevan luolan kautta), ja me oltiin moisella ”pikkupatikalla” melkein kolme tuntia! Ei niin, että se olisi ollut niin vaativa, mutta me tosiaan ”olimme” patikalla, emme urheilleet tai muutenkaan kiirehtineet. Toki vähän päästin boulderoimaankin.
Otin varnasti 150 kuvaa ja sanoin noin 100 kertaa ”suurenmoista”, ”huikeaa”, ”ennennäkemätöntä”, ”niin hienoa”, ”onneksi tultiin/päästiin tänne”, ”oi, että, ei oo sanoja”. Ja mieheni vastasi kaikkeen ”niin on”. 😊
En nyt ryhdy tähän kertomaan kaikista hienoista näkymistä, kalliopoluista, luolista, kansantaruista, ”Espanjalaisista portaista” tai amfiteatterista, meren sinen vilahteluista, Myrskyluodon Maija -leffan huikeista kallio-meri-näkymistä (todellakin aion katsoa elokuvan uudelleen), kallioseinämistä, rotkoista, käkkärämännyistä, jäkälistä kallionotkelmissa, raikkaasta ilmasta, auringonpaisteesta, hiljaisuudesta (olimme koko kolmituntisen kaksistaan, ei nähty reitillä ketään muita!), merestä.
Teen kotona kuvista kansion, ja sanoitankin sen. Nyt en pysty! On vain todettava että Suomessa – juuri toisessa päässä maata – on koettu yhtä huikea patikkaelämys, erilainen, hieno. Silloin oltiin Joenkielisellä Inarissa. Jotenkin äärilaidoilla sielläkin.
Tämän linkin takaa löytyy monta artikkelia, joissa jo kerrotaan juuri Grosstigenin reitistä. Sulattelen kokemaani, viipyilen vielä kivisillä kallioilla, kauas kantavalla katseella meren suuntaan nautiskelen mielessäni, muistelen korkean taivaan alla tepastelua, – – kiitollisena tästäkin päivästä.
Paluumatkan Getasta kohti Maarianhaminaa (noin 35 km) etsiskelimme tienvarrelta bageriaa tai kaffestugaa, mutta eipä ainakaan mitään sattunut kohtdalle. Sitten viitta: Stallhagen bryggeri ja viitassa veitsi ja haarukka ristissä. Poikkesimme pihaan ja voila! Gastropub, myymälä ja panimo.
Gastropub kuulosti hyvälle: jotain pikkusuolaista oli toiveena ja sellaistahan me siellä saimme. Meistä, minusta varsinkaan, ei ole oluenjuojaksi, joten otimme lasilliset Stallhagen Grapefruitia (lonkero). Kuinka hyvää se ja neljä pikkuannosta ”tapaksia” olivatkaan! Rustiikkinen miljöö, syyskesän aurinkoinen päivä, takana ulkoilua ja liikkumista monta tuntia: ihan carpedieminä koko tämä(kin) päivä. Että tällainenkin saatu kokea.
Hotellilla perusteellista pesua, perhechattiä, huilausta, ja sitten länsirannan ravintola ASS Paviljongen. Siitäkin olin saanut ”rotissööritason” suosituksen. Mitä viehättävin purjehdusseuran ravintola, joka kylpi ilta-auringossa, siellä oli muitakin ja samppanja (myöhäinen afterhiking) saman hintaista kuin lasillinen valkoviiniä. Tänäänkin – tietysti – Toast Skagen ja sitten pääruoaksi ahvenfileitä kantarelli-tillikastikkeessa. Alkuruoka oli oikein hyvä, erinomainen, pääruoalla lähti nälkä, ei ollut huono, mutta vähän raskas.
Kuinkahan kauan tällainen elämisen ilotulitus tuntuisi hyvälle? – Tiedä häntä. Ainakin huominen menee ihan heittämällä…
Katsokaa mikä luonnon ”veistos” tuossa yllä!
Paljon olisi vielä… mutta nyt nukuttaa. Ahvenanmaa on ollut hyvä.
Linnasta linnaan, – ei ihan niin, mutta linnasta laivaan, ja ilta tosiaan tänäänkin päättyi ”linnaan”.
Jätimme Kakolan ja aamuseitsemältä olimme Turun satamassa, josta Viking Linen Glory lähti kohti Turun saaristoa, – ja Maarianhaminaa!
Vaikka melkein kaikki isoimmat Välimeren saaret on käyty, Gotlannissakin on vietetty pari päivää, niin Ahvenanmaa on jäänyt vain laiturissa käyntiin. NYT meillä on kolmen päivän ”risteilypaketti”, johon kuuluu myös majoitus Maarianhaminan keskustan Park Hotel Ålandiassa. Kuvassa oikealla.
Kahteenkymmeneen vuoteen ei olla isolla laivalla oltu, Tallinnassakin käyty vain kahdesti, mutta 1980-luvun alussa Ruotsin (ja Tanskan) laivoilla tehtiin matkaa Eurooppaan, tultiinpa upouudella Finnjetillä Lyypekistä Helsinkiin, ja kihlauduttiinkin laivalla.
Sitten 1990-luvun jälkipuolella seilailtiin Finnlinesin laivoilla Travemündeen. ja takaisin samaa reittiä (ne OLI hienoja reissuja!!). Silloin oltiin lasten ja ystäväperheen kanssa talonvuokrausreissulla Kataloniassa, Gardalla, Loiren laaksossa. Ja nekin oli ikimuistoisia, tapahtumarikkaita, upeita matkoja.
Tänään aamupäivän olimme Itämerellä. Olipa leppoisa laivamatka hulppeassa paatissa. Taas tulin todenneeksi, että off-season -matkailussa on (hintojen lisäksi) etunsa: laivalla vähän väkeä, työmatkalaisia ja eläkeläisiä, väljää ja kaikki sujuu helposti.
Aamutuimaan istahdimme päivän ”kakkoskahville” yhteen laivan ravintoloista, ja viereiselle sohvalle istahti puheliasta juttuseuraa, joiden kanssa rupattelimme tunteroisen. Tax-freeostoksillakin käytiin: parikin mielenkiintoista viiniä (mm. Masin Nectar Costasera ja aussi Cabernet Sauvignon 2019 Grant Burge (Barossa Valley), make-uppiakin ja suklaata tietysti (Pehtoorille!). Kosmetiikkaa ja muksuille tuliaisia. Ja sitten syömään.
Matkavaraukseen olin liittänyt myös laivan lounasbuffetin: kannatti. Puolenpäivän lounaalla ollessa, tyyntä merta laivan ikkunasta kahden hengen pyödästä katsellessa käsityksemme laivaristeilyistä oli jo muuttunut entistä valoisammaksi, rauhallisemmaksi ja vähemmän ruuhkaiseksi. Ja aika makoisaksikin. Olen edelleen tyytyväinen, että maltoin, jopa kalapöydän ääressä!
Kolmen aikaan kirjaudumme hotelliin, ja sitten kävelemään. Kävelystä tulikin oikeastaan pieni patikka: Maarianhaminan satama, näköalakukkula, hautausmaa (taas aivan uudenlainen!!, monta ennennäkemätöntä piirrettä, mm. ristejä hautakivissä hyvin harvoin, vain vanhemmissa haudosissa niitä oli.)
Reitin varrella myös satamakylä, jonka Salt-käsityökaupasta mökin pirtin pöydälle uusi, kaunis, väreiltään melkein hehkuva liina, Pommern-laiva ulkoapäin, Norrgatanin pitsihuvilat…
Paljon viehättävää, erilaista, ruotsalaista?, suomalaista?, ahvenanmaalaista?, ulkomaalaista?, joka tapauksessa varsin leppoisaa, viehättävää katseltavaa ja kuljettavaa.
Pari ravintolavinkkiä oli meillä mielessä, molemmat niistä kiinni ja sitten Indigo! Ja kuinka ollakkaan! Tämänkin ravintolan historiassa on jakso, jolloin se toimi vankilana: siis linnasta linnaan tänään. Indigon Toast Skagenia voin suositellla!! Oi, että, muistelen sitä hyvällä kauan!
Siispä. Kotimaassakin voi kokea paljon hienoja juttuja, syödä hyvin, nähdä uutta, yllättyä ja iloita. Eikä auringonpaiste ole ollenkaan pahitteeksi.
Nyt on ”tyttöjen viikonloppu” vietetty. Järvenpäässä kolme päivää meitä oli kolme sukupolvea (Tyär j kaksi tytärtään) yhdessä, pienessä onnen kuplassa. Ainakin mummille onnenpäiviä. Ja kyllä Emmiliinikin (3 v. 2 kk) oli iloinen meidän yhteisestä ajasta ja tekemisestä. Ja minä pääsin kunnolla tutustumaan perheemme nuorimpaan: seitsenkuinen Vee on ihana hymytyttö.
Iltapäivällä Pehtoori tuli Oulusta autolla hakemaan minut, ilta vielä vietettiin yhdessä, mutta me lähdimme papan kanssa illansuussa kaksistaan majoittumaan tulevan viikon reissun ensimmäiseen kohteeseen. Tuusulan järven eteläpuolella Ruotsinkylän reunamilta olin varannut meille Airbnb-mökin.
Tykättiin hyvin paljon, ja oli mukava käydä aamusella ennen lähtöä pienellä lenkillä Ruotsinkylän tutkimusmetsässä, jossa oli mm. ”järeitä ulkomaisia puulajeja”. Puistossa voisi retkeillä enemmänkin, mutta meillä reissuohjelmamme vaati kulkemaan … Metsään kannattaa aina mennä. Niin tänäänkin.
Lenkin jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Turkua, vähän mutkan kautta: kävimme Fiskars Villagessa. Edellisellä kerralla olimme siellä noin 20 vuotta sitten, elokuun ruuhkaisena, helteisenä päivänä. Tänään kaunis ruukkiyhteisö – historiallinen matkailulle ja perinteille ”omistettu” kylä – oli lähes autio, monet kohteet kiinni, mutta siellä oli aurinkoista, syksyistä, perinteistä, tyylikästä, kaunista, rauhaisaa.
Kiertelimme, katselimme, ostimmme paikallista artesaanisuklaata ja sitten istahdimme lounaskahveille Cafe Antiqueen.
Matka jatkui ja iltapäivän majoituimme paikkaan, jonka sloganissa todetaan ”Ennen tänne jouduttiin, nyt tänne päästiin”. Olemme siis vankilassa. Turun Kakolanmäellä on entiseen massiiviseen vankilaan tehty hotelli, aika upea sellainen.
Hotel Kakolasta lähdimme keskustaan, sateessa! Kauppahalli ja pari muuta tärppiä kävimme katsomassa ja sitten syömään. Tämän ”etelänlomasen” teemana on kuten meillä usein muutenkin patikointi/kulkeminen ja hyvin syöminen. Maanantaisinn harva ns. ”vähän parempi ravintola” on auki, mutta olin saanut hyvän vinkin: Vive! Ja ruoka (palannen siihen vielä), palvelu, miljöö olivat mitä parhaimpia.
”Seikkailulomanen” on siis hyvällä alulla. Yritän joka ilta edes jotain kertoa matkan kulusta ….
Tänään on minun päiväni. Minun retriittini. Ei, ei hiljaisuudessa, ei luonnon keskellä tai mökin takkatulen ääressä, vaan keskellä Helsinkiä. Tämä on alku meidän tämän syksyn reissulle.
Kun 2017 perustin oman valokuvausyritykseni, en hetkeäkään uskonut, että siitä tulisi kovin tuottoisa, ei ollut tarkoitus eikä tarve tienata leipäänsä sen turvin, vaan lähinnä rahoittaa valokuvausharrastusta. Hiljalleen kuvauskeikkoja kuitenkin alkoi tulla, pian keksin ruveta myymään Oulu- ja Saariselkä-kalentereita, tekemään postikortteja ja jo 2017 ryhdyin myymään kuviani valokuvatoimisto Vastavalon kautta.
Rahaa Muistikuvien tilille alkoi euro kerrallaan tallentua, ja päätin, että voitaisiin vaikka joku reissu niillä valokuvaustienesteillä tehdä. Se motivoi tekemään kuvausjuttuja. Kuvaushommma laajeni, ja säästöjä kertyi. Heti koronan jälkeen oli mahdollista, että tehtiin kuvausrahoilla reissu Kroatiaan. Vuoden 2023 ulkomaanmatkamme oli siis ensimmäinen Muistikuvilla maksettu reissu.
Kuvaustouhuni (myös vähän ”historiakonsultaatiota”) vain laajeni, ja reissuja voitiin tehdä lisää. Seuraavaksi Teneriffa 2024, Sardinia-Korsika 2025 ja tänä vuonna sitten Irlanti. Irlannin reissu oli niin edullinen – ja lyhyt, sitä paitsi se meni vähän puolikuntoisena (solisluun murtuman vuoksi särkylääkkeillä koko viikko), joten varsinkin minulla on tässä ollut vielä toisen reissun haavetta pitkin kesää. Kun reilun tonnin verran oli vielä ”kuvausrahojakin” jäljellä, niin mietin, että voitaisiin vielä lennellä jonnekin etelään, esimerkiksi vaikka nyt, hhhmmmm Italiaan, Sisiliaan? – Onhan meillä nämä saaret olleet viime aikoina kohteina… Että toinen ulkomaanmatka tälle vuodelle?
Mutta eipä sittenkään. Ei lennnellä, mutta reissataan vielä, mutta sitä ennen: minulla ensin tämä mini-Helsinki-retriitti ja huomenna aamulla lähden siis mummeilemaan Järvenpäähän!
Jo perinteinen (kolmas) syyskuun lopun viikonloppu, jolloin Vävyllä on työreissu-viikonloppu ja me ollaan tyttöjen kesken kolmmen sukupolven y
triä; museoissa (Kiasma ja Ateneum), Kauppahalleissa, Helsingin kaduilla, Stockmannilla, lastenvaateliikkeissä ja muuallakin (tulisia kassillinen kaikille Järvenpäässä ja itsellekin jotain), käynyt syömässä Osteria Dei Gustissa (eduskuntatalon kupeessa, Storyvillen takana, voin suositella), kierrellyt ”muistoissa” (kävin mm. Hgin yliopiston kirjastossa, otsikkokuva), ja taas jatkoin matkaa, ja lähdin vain kiertelemään. Helsingin keskusta on kyllä kaunis, ainakin aurinkoisena, lämpimänä syyspäivänä.
Muistoissa olen ollut myös tässä hotellissa: majoitun tällä kertaa Elielin aukion Scandicissa, joka on entinen Holiday Inn. Viime aikoina (kastajaisreissut etc.) on asuttu joko Marskissa tai Grand Centralissa, ja niistä yöpymisistä on kertynyt kanta-asiakkuuspisteitä niin paljon, että sain tämän yöpymisen ”ilmaiseksi” kun valitsin tämän hotellin. Edellisen kerran olen ollut täällä äidin kanssa: olimme Helsingissä kun kummitätini, äidin sisar, täytti 80 v. Onko ainoa reissu, jonka aikuisiällä tein äidin kanssa kaksistaan? Miten hotelli voi tuoda vuosikymmenten takaisia keskustelujakin niin elävästi mieleen?
Ja huomenna sitten uusia muistoja luomaan! Huomenna aamujunalla Järvenpäähän, ja sunnuntaina matka jatkuu eteenpäin, kun Pehtoori tulee hänkin ensin näille huudeille.
Vajaa pariviikkoinen ”ruskaloma” oli sekä sateinen että aurinkoinen. Hyvä että tässä järjestyksessä: ensimmäisellä viikolla tuli maalaushommat, siivoukset ja muutamat ylläpitotoimet etc. tehtyä, mökki ja pihapiiri aseteltua jo talvimuudiin. Esimerkiksi … minä kannoin kaikkien tulisijojen puulaatikoihin ja koreihin polttopuut valmiiksi, Pehtoori putsaili rännit ja imuroi suodattimet, tuulenkaatoja roudattiin ja pienittiin liiterin taakse, – ja kaikenmoista muuta pientä.
Ja sitten toisella, kuluneella viikolla vain ulkoiltiin, liikuttiin ja oltiin. Olisin kyllä oikeastaan voinut olla vielä yhden viikon. Patikointia tutuilla poluilla jaksaa aina vain. Meidän ”huiputuskivien” nurkka on tämän kauden lopussa jo aika vaikuttava. Jokaisesta tunturin laelle kavutusta kerrasta saa tuoda tähän kiven.
Vähän haravoinkin, mutta ”nurmenleikkuun” meidän mökkitien varresta olemme ulkoistaneet: tämä charmantti pariskunta pitää nurmen sopivan lyhyenä ja vihreänä.
Poroista puheenollen: olipa tänään elämäni ”läheltäpiti”-tilanne! Ajeltiin kotiin ja Tervolan eteläpuolella, satasen rajoitusalueella, liikenteen ollessa aika vähäistä ja näkyvyys erinomainen näin yhtäkkiä oikealta poukkaavan tielle jotain: ei ollut poro vaan oli peura (joita ei juuri ennen olla mökki – Oulu -välillä olla nähty). Tämä yksilö tuli todella vauhdilla ja meni myös ohi onneksi todella vauhdilla, eikä auton keulan ja peuran väliin jäänyt kuin parikymmentä metriä, ehdin sentään vähän jarruttaa… Aika kauan tykytti sydänalassa.
Nyt tovi kotosalla, ja sitten kohti uusia seikkailuja. Melkein ulkomaille seuraava reissu.
Juhlaviikot Oulussa (meidän osaltamme, tällä erää) ohi. Olemme palanneet mökille.
Viikonloppuna vielä kukkafestivaaleilla, illansuussa Hupisaarilla (kuten monissa muissakin kahviloissa/ravintoloissa) oli oululaisia kuoroja esiintymässä: me istahdimme Kiikku-kahvilan aurinkoiselle pihalle iltapäivällä, kuuntelimme kun ONMKYn kuorosta osa esiintyi. Myös Kukkafestivaali Kajo sai hetkeksi huomiomme; kävimme ihastelemassa daalia-näyttelyä (60 erilaista!! Otsikkokuvassa mun lemppari.).
Sieltä jatkoimme Karjasillalle, jossa kesätauon jälkeen viinikerhon tapaaminen. Tarjolla erinomaisia viinejä: Soave voi olla muutakin kuin kepeää kesäviiniä ja Etelä-Ranskan Châteauneuf-du-Pape-viinit on toki tiedetty vahvoiksi, silti lempeiksi, samettisiksi laatuviineiksi, mutta että saimme maistaa ja nauttia kolmea sellaista samalla kertaa.
Eikä siinä vielä kaikki! Ruokaisaa salaattia ja jälkkäriksi kakkua, joka oli parasta, mitä olen pitkään aikaan syönyt – ja meillä oli sentään rotissööriviikonloppu vastikään takanamme. Minulla on nyt resepti siihen: tulette vielä kuulemaan siitä!
[Oulun Teatteri ja kirjasto Saari]
Ystävien, viinien ja herkullisten tarjoomusten jälkeen lähdimme elokuun tyvenessä, sinisessä illassa kohti kotia. Täysikuu kaupungin yllä, kulttuuripääkaupungin elokuu huipentui ilmakitaransoiton MM-kilpailuihin Delta Life -tapahtumassa ja mentiin sinnekin toviksi mukaan juhlahumuun. Kuin olisi oltu ulkomailla.
Eilen aamupäiväpyöräilyn jälkeen kokkailin, leivoin mustikkapiirakan, ja Juniori muksuineen tulivat syömään: teemana oli ”laidunkauden lopettajaiset”. Olihan se lapsille kerrottava, mikä on laidunkausi. En toki minäkään 11- tai 7-vuotiaana ollut sellaisesta kuullutkaan. 🙂
Tänä aamuna klo 8.20 lähdettiin kotoa. Nyt mökillä, – ja on jo ehditty asettautua, käydä lähimetsässä, syödä … oikeastaan tuntuu, että nyt juhlaviikot jatkuvat. Vähän erilaista täällä kuin kulttuuripääkaupungin humussa, mutta juhlaa tämäkin.
”Kulttuurikapitulin päivä kannattaa aloittaa Meijän maut -tapahtumasta Rotuaarilta klo 12–16. Oulun voutikunnan järjestämä tapahtuma kuuluu viralliseen Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaan ja esittelee paikallista ruokakulttuuria ja alueen makuja.”
Siellä minäkin olin. Ja nyt on pitkään ja hartaasti, – ja merkillisen vaikeasti – valmistellusta puheesta selvitty. Aurinko paistoi Rotuaarin lavalle (jossa en ole ennen puhunutkaan, vaikka Oulun ”kaikilla” estradeilla on vuosikymmenten aikana tullut esitelmöityä, luennoitua, puhetta pidettyä. Ja jos vain minusta on kiinni, tämä oli viimeinen ”esitelmä”, jonka pidin. Aurinkoa ja yleisöäkin oli, eivätkä lähteneet poiskaan…
Ja minulla taas kerran kaksi kertaa niin paljon kuin olin ajatellut, – näin huolimatta siitä, että vielä eilen illalla supistin juttua puoleen = 16:2. Melkein tuntihan siinä meni. Huoh!
Kiitos kuvasta, MU!
Laitanpa tähän juuri sen sivun, joka rössypotusta oli prujussani.
”Rössypottu – sehän se on oululaisille mielipiteitä jakava, rakas ja inhottu, perinneruoka.
Ensin on valmistettava veripalttua eli rössyä. Siihen tarvitaan tuoretta (naudan- tai sian)verta (kaljaa/vettä, maitoakin jotkut käyttävät, ruisjauhoja, mausteita). Siihen kuuluu myös perunaa, ei tuppipottuja, vaan kuoritut perunat ja rantuläskiä (= palvikylkiä), jotka keitetään vähäisessä vedessä kypsäksi.
Enää se ei ole kouluruokaa, kotiruokaa kuitenkin monille. Ja sitä saa purkitettuna (Viskaalin), hyvä ruokatuliainen! Ja kuumana, ja tiistaisin ja torstaisin ne, jotka rössypottua eivät kotona keittele, mutta mielivät sitä syödä, kokoontuvat Kauppahallin kahvilassa tiistaisin ja torstaisin lounasaikaan, silloin sitä saa.
Rössyn lisäksi alueella oli toki muitakin veriruokia, esimerkiksi Kainuussa kuten pohjoisempana Lapissakin, kampsut, jotka nekin olivat ohrasta ja verestä tehtyä veripalttua.
Rössypotusta ja ruokaharrastuneisuudesta puheenollen oululaisilla on Rössypottuseurakin. Ja Jankkiyhistys (per. 1997 perinneyhistys).
RPS ei ole varsinaisesti gastronominen yhdistys, vaan: ”Yhistyksen tarkotuksena on ejistää oululaistaustasten jäsentesä ja muijen ihimisten kotiseutuhenkiä ja yhteenkuuluvuutta sekä turvata Oulun murteen taitua”.
Seura on Oulusta poismuuttaneiden Helsingissä perustama seura, ja siihen kuuluu useampiakin paistinkääntäjiä, muutamia kansanedustajia ja kunniajäsenenä oli myös Martti Ahtisaari. Mitenkö Rössypottuseuraan pääsee jäseneksi? Jäsenyyskriteerinä on ensinnäkin se, että ”on häätyny kuulla typpitehtaan räjjäytys Oulusa vuonna 1963”.
Ja lisäksi säännöissä lukee näin: Liittymisehoksi lujetaan valamius Tuiran Siltojen ylitykseen ”vaikeissa oloissa”. Se tarkottaa sitä, että asianomanen tarkenee ”ajjaa kylymällä ilimalla vanahalla Volovolla tai pulukalla Tuiran Siltain yli.
Kun Rössypottuseura kerran perustettiin täältä pois muuttaneille oululaisille, niin pari vuotta myöhemmin perustettu Jankkiyhdistys taas perustettiin niille oululaisille, joiden ei ole tarvinnut muuttaa täältä mihinkään. Jankki on leipäpuuroa, joka kiehautetaan liotetuista leivänkannikoista, pekonista ja sipulista ja nautitaan voisilmän kera. Se on ”terveysvaikutteinen ruoka, kun ei katsota sitä, mihin suuntaan se vaikuttaa”.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Kohta lähdemme kohti Torinrantaa ja Tarkastamoa. Amical-ilta odottaa: ystäviä, tuttuja, ruokaa ja juomaa, ruokakulttuuri kotikaupungissa koko viikonloppu!
