Niitä näitä – Sivu 162 – Tuulestatemmattua

Paluu Kroatiaan

Siitä on 37 vuotta kun oltu Splitissä edellisen kerran. Silloin Split ja Dubrovnik olivat Jugoslavian lomakaupunkeja, Titon vallan alla olleen Adrianmeren rantakaupunkeja, osa Kroatian maakuntaa. Sen jälkeen Dalmatian rannikolle asti on ulottunut Balkkanin sota. Kuinkahan mones?

Nyt olemme jälleen Kroatissa, EU-maassa, jossa sosialistisen diktatuurin tai sodan jälkiä ei ainakaan päivänvalossa näy.

Niin moni on vuosien varrella Kroatiasta puhunut hyvällä; kehunut maan kauneutta, palvelutasoa, ruokaa ja maisemia. Patikkamahdollisuuksistakin olemme antaneet itsellemme kertoa.

Kun ulkomaan matka oli joka tapauksessa toiveena ja aikeena loppuvuodesta tehdä, niin oli helppo keksiä Pehtoorille 60-vuotislahjamatka. Sisilia oli minulla viime metreille asti varteenotettava vaihtoehto, mutta päädyin lopulta varaaman matkan Kroatiaan. Ja vähän erilainen setti kuin meillä yleensä: hotelli on keskellä-ei-mitään, puolivälissä Splitin ja Dubrovnokin välissä, pienen Igranen kylän pienen sivukylän rannalla.

Ei mikään kaupunkikohde Alpeilla (Kitzbühel), ei mikään iso rantakaupunki (Ligurian La Spezia), ei mikään idyllinen pikkukylä (Mallorcan Port Soller), ei mikään patikoijien täyttämä piskuinen vuoristokylä (Kanarian La Gomera) vaan vuoren ja meren välissä oleva luksushotelli, josta voi lähteä patikoimaan, retkeilemään vuokra-autolla tai vain löhöillä altaalla, käveleskellä rannalla ja syödä hotellin ravintoloissa. Siis yhdenlainen yhdistelmäloma on aluillaan. Igrane on suunnilleen Rooman korkeudella, Riminin vastarannalla.

Toisaalta tästä hotellin meiningistä tulee vähän sellainen turistikarjameininki, kaukana mistään Lanzaroten Yaizan 10 huoneen pienestä boutiquehotellista. Se oli enemmän mieleeni, mutta on tässäkin puolensa. Palaan niihin vielä.

Ja tässä lomassa on elokuun Visby-Tallinna_Helsinki Grand Touriin verrattuna erinomaista (ja vähän ikävääkin) se, että ollaan yhdessä paikassa koko viikko. Ei pakkaamista, kulkemista, pakkaamista, yhteyksien etsimistä. Me ollaan nyt täällä.

Matka alkoi varsin sujuvasti: ensimmäinen merkillinen asia oli, että heräsimme molemmat vähän neljän jälkeen ilman kellonsoittoa nukuttuamme erinomaisesti kuuden tunnin yhtäjaksoiset yöunet. Siis valmiina lähtemään.

Reissu on Finnmatkojen/TUIn matka, jonka yksi tärkeä valintaperuste oli se, että Oulusta lähteminen ja sinne palaaminen sujuisi matkakohteeseen ja -kohteesta sujuvasti, ilman Helsinki-yöpymisiä ja/tai yölentoja. Siis Norwegianin koneella Helsinkiin, jossa tunnin välilasku, jonka aikana ehti käydä lentokentällä ostamassa yövoiteen, dekkarin, samppanjapullon ja vähän (yö)suklaata.

Matka jatkui samalla koneella, ja lähtö jopa 10 minuuttia etuajassa. Lennolla vielä toiset kymmenen minuuttia pois matka-ajasta, joten olimme Splitissä jo klo 10.40 paikallista aikaa (tunnin aikaero Suomeen).

Reissu on paljolti omatoimimatka, joten olimme vuokranneet etukäteen auton. Auton vuokraus on täällä ihan käsittämättömän edullista. Skoda Suberb (yritimme saada Volkkari Passatin, mutta ehkä pärjäsimmekin) maksoi ilman vakuutusta ja yhden kuljettajan ajo-oikeudella suunnilleen satasen – viikoksi! No otimme kuitenkin täysvakuutuksen ja myös minulle ajoluvan, joten hinta oli 180 euroa. Pienen Renu-Twingon tai pikku-Fiatin olisi saanut vielä halvemmalla ja toki cabrioletit ja maasturit, isot bemarit ja mersut olivat jo hinnakkaita, mutta tuollaisen keskiluokan autot ovat ihan tavattoman edullisia vuokrata.

Ja auto on meille tarpeen muutenkin kuin korvaamaan maksulliset lentokenttä–hotellikuljetukset. Emme aio viikkoa täällä korven keskellä altaalla köllötellä ja vain lähimaastossa lenkkeillä. Katsotaan nyt mitä aiotuista retkistä tehdään, ja joka tapauksessa tiistaina on nuorten Pehtoorille ostaman lahjan vuoro ja sitten lähdemme ryhmämatkalle, mutta muutoin kaksistaan lomailemme.

Ajelimme Splitistä hissuksiin kohti Igranea, hotellia, kävimme tankilla, parissakin kaupassa, Pehtoori jopa pysähteli, että sain kuvata. Adrianmeren sini ja ilman lämpö (+24 C) tuntuivat ihan tavattoman ihanille. Maisemat kauniit, tie kulki pikkukylien läpi, Makarskan rivieralle.

Olemme asettuneet hotelliin, aika prime-aikaan, olleet biitsillä, minä meressä jo uinutkin, ah, onnea!!!!, ja nyt lähdemme syömään. Hotellin ravintolaan. Sekään ei oikein ole meidän tapaista, mutta palaan huomenna asiaan. Kroatiaan paluu on tuntunut hyvälle.

Syyssunnuntain huoli ja helpotus

Merkillinen sunnuntai. Myöhään nukkumista, aamupäivällä ”töitä”, alakulon virettä, huolta, eihän sille mitään voi, että lapset, aikuisenakin, ovat huolena, vähän kotitöitä, helppo, pitkä lenkki. Ja taas kuvien pariin.

Eikä ruoanlaittoa. Kun kaksi vuotta sitten minulla alkoivat opinnot Torniossa, Pehtoori otti tavakseen tehdä sunnuntain perhepäivällisen sapuskan. Kerran kuukaudessa, minun pidennettyjen kouluviikonloppujen sunnuntai-iltaisen ruoan teki valmiiksi; sain tulla suoraan valmiiseen ruokapöytään. Eikä mihinkään pikaruokien tai pasta-jauhelihakastike-safkan äärelle, vaan kaikenlaisia kokeiluja, pihvejä, patoja, uunikaloja, grilliherkkuja oli tarjolla. Ja huom. toinen toistaan parempia leipomuksia ja jälkkäreitä, eikä suinkaan Pehtoorin edellisten vuosikymmenien äitienpäivien ja synttäreiden bravuuria hedelmäsalaattia, jossa siinäkään mitään vikaa ole, vaan suklaafondantia, pullaa, yllärijuttuja.

Minä jo totuin siihen.

Ja miksi luopua saavutetuista eduista, vaikka Torniossa kulkeminen onkin ohi?

– Ehdottelin, että eikö voitaisi jatkaa siten, että Pehtoori huolehtisi kerran kuussa sunnuntain perhepäivällisestä? Eikä ollut miehellä mitään sitä vastaan. Tänään sitten sain nauttia siitä, ettei minulla mennyt tuntitolkulla aikaa keittiössä (mistä totta puhuen kyllä pidänkin) ja että pääsin valmiiseen ruokapöytään, jossa oli sellaista sapuskaa, jota en itse olisi koskaan tullut tehneeksi: hirven fileestä pihvit, valkoviini(!)pohjainen kastike, lisukkeena voissa paistetut viinirypäleet (erinomaisia!!), salaattia ja pastaa. Entäs jälkkäri? – Pullataikinapohjaan tehtyä mustikkapiirakkaa! Tehän tiedätte tämän, siis kuinka on mies mustikkapiirakalle perso.

Ei voi valittaa. Kaikki oli hyvää, file mureaa, kastike erilaista ja erinomaista, saatikka sitten mustikkapiirakka. Apsullekin ”papan pumppa (~ pulla)” maistui, – miksipä ei.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Syksy(kin) on hyvä vuodenaika

Kuva Madetojan puistosta Pokkitörmältä, taustalla Kolmiotalo, joka tunnetaan myös opettajien talona. Pian itsenäisyyden jälkeen (1923) valmistuneeseen taloon muutti moni viereisen Lyskan opettajista.
Talon ovat suunnitelleet K. Borg, J. S. Siren ja Hj. Åberg, samat herrat, joiden piirustusten perusteella eduskuntatalo on rakennettu.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Minä pidän syksystä. Pidän vaikkei se tällä viikolla aurinkoinen, kuulas, saatikka lämmin, ole ollutkaan.

Syksy tarkoittaa värejä, pataruokia, kotona olemisen levollisuutta, takkatulta, kynttilöitä aamukahvipöydässä, lempparivillapuseron esiin hakemista, intoa opetella uutta, kasvisten ja vihannesten runsautta ja tuoreutta, tuhteja punaviinejä, juustokimpaleen ostamista pitkästä aikaa, kuvaamista ilman jyrkkiä varjoja, uuden neuleohjeen etsimistä.

Ja tänään on ollut hyvä mieli siitäkin, että koulu Torniossa on käyty. Tänään ei olisi huvittanutkaan ajella Lappiaan. Koulun penkille olisin jopa voinutkin mennä, mutta yökunnissa opiskelija-asuntolassa tai Haaparannan Vandrarhemissä en nyt kyllä haluaisi olla.

Nyt on kotiviikonloppu, ja minulla kuvattavaa ilman kouluakin. Ruokakuvia on tilattuna … 😉

Niitä näitä

Elämänmenon muuttuessa

Minulla oli tänään sovittu palaveri aamuyhdeksäksi. Nykyään minulla on kovin harvoin palavereita tai kokouksia. Ennen niitä saattoi pahimmallaan olla kolme, neljä päivässä. Ja nykyisin, kun on mitään tapaamisia, saatikka niitä äärimmäisen satunnaisia ´työ´meetinkejä, niin ne tahtovat olla iltaisin. Olin itse asiassa oikein iloinen, kun palaveriin kutsuja ehdotti aamumeetinkiä.

Nyt kaksi vuotta ansiotyöstä ja säännöllisistä, syksyin, keväin pitkistä työpäivistä poissaolleena edelleen herään aika aikaisin. En sentään yleensä enää kuudelta, useimmin seitsemältä, parhaimmillaan ja aika harvoin vasta kahdeksalta. Entiset arkiviikkojen tavalliset 6 – 7 tunnin yöunet ovat vaihtuneet 7 – 9 tunnin yöuniin. Se on kyllä yksi parhaista asioista, joita vapaaherrattaren elämä on tuonut mukanaan.

Mutta tänään siis kello oli soimassa seitsemältä, tosin se ei ehtinyt soida, kun olin jo paljon aiemmin suihkussa ja aamukahvin keitossa. Ja silti minulle meinasi tulla kiire. Tuli kiire, vaikka olin illalla laittanut läppäriin tarpeelliset matskut, kynää ja paperia oli laukussa, kameran laturi täynnä ja muistikortti tyhjä …

Sitä minä vaan taas mietin, miten ennen ehti? Aika harvoin olin VASTA kahdeksalta töissä, yleensä ennen, aika usein paljon ennen. Miten minä ehdin?

Enkä sitten tänään tuota yhtä oikein mukavaa ja innostavaa palaveria lukuunottamatta juuri ole mitään touhunnut, en ole ehtinyt. Apsun kanssa ollut muutaman tunnin, siinä kaikki. No, ja lenkillä kävin. Edes ”Jokaviikkoista soppaamme” en keittänyt, viikonloppuun jää sekin.

Mietin, että pitäisiköhän minun jo laittaa tänne blogin kategoriaan (oik. reunassa nuo aihealueet) uusi ”vanheneminen”- tai ”seniorikansalaisen elämänmeno”- tai ”leppoistamisen sietämätön keveys” -kategoria. Ehken vielä, – menköön tämäkin luokkaan ”Niitä näitä”.

Niitä näitä

Syksyn tullessa

Touhottamispäivä, jossa tyvenen tauon toi aika monimutkainen lenkki Hietasaari – Pikisaari -tienoilla. Kaikkea vanhaa ja syksyä siinä välillä kuvailin.

Sitten on mennyt aikaa omien virheiden korjaamiseen: ks. eilinen kesäkuvakisan julkistus, erityisesti kommentit! Ja tulihan siinä taas opittua paljon mitä edes Tyrnävällä ei tiedetä. 😀

Lenkiltä suoraan markkinoille. Iso Mari-kassillinen vihanneksia, marjoja, omenoita, sieniä, rinkeleitä mukanani iltapäivän alussa kotiin. Kuvahommia. Minulla on yhden ”vuodenaika”-projektin suunnittelu.

Ja vielä jatkuu ihan hiton isotöinen edunvalvonta-sopimukseen liittyvän byrokratian setviminen, työstäminen, maksaminen, huolehtiminen. Enpä olisi uskonut kuinka on työllistävää.

Ja sitten tehtiin surullinen päätös: huomenna osa meidän komeista, rakkaista pihakoivusta tullaan kaatamaan. Näen varmaan painajaisia… Mutta on aika.

Jäämeren retki Lappi Niitä näitä Reissut Valokuvaus

Jäämeren retkellä (vol. II)

Sataa ja tuulee. Kovasti molempia. Oikein hyvä päivä olla sisällä ja muistella viime viikon aurinkoisia päiviä mökillä. Järjestellä kuvia, tehdä matkakertomusta ja kuvakertomusta Jäämeren retkestä.

Kuusi vuotta sitten olimme mökillä ja lähdimme ystävien kanssa mukaan Kukkolan bussien Jäämeren retkelle (vol I), ja sen jälkeen olen monta kertaa halunnut sinne uudelleen. Viime tiistaina se onnistui!

Tämä on jo 11. vuosi, jolloin näitä Saariselkä – Pykeija -reissuja tehdään, mikä osaltaan kertoo, että retket ovat suosittuja. En ollut noin 40-hengen porukasta ainoa, joka oli retkellä toistamiseen; parhaat olivat jo viidettä kertaa! Vuosien varrella ohjelma, pysähdyspaikat vähän vaihtelevat, mutta reitti on suunnilleen näin: Saariselkä – Inari – Sevettijärvi – Näätämö/Neiden – Pykeija – Varangerbotn –
Nuorgam – Utsjoki – Kaamanen – Inari – Saariselkä. Kilometrejä kertyy reilut 600 ja kellon ympäri reissulla menee, vaikkei se kyllä siltä tunnu.

Edellisellä kerralla, ja niin nytkin, minulla paikka etupenkissä, josta oli hyvä katsella ja kuvailla.

Vasta kuvia (liki 700 !!) kotikoneella purkaessani hoksasin, että aika uuden Setra-bussin etulasin yläreuna oli sävytetty, turkoosiksi tai siniseksi. Ainakin kuvissa on – itikoista lasiin jääneiden läiskien lisäksi – vähän kummallisia värejä. Mutta silti sain liki sata otosta kuvasivustolle valituksi, muokatuksi ja laitelluksi, joten tervetuloa virtuaalimatkalle!

Retkisää oli kirkas ja aurinkoinen, kuten kuulemma aina näillä retkillä. Mökkipihassa ja Saariselällä vielä jälkiä pakkasyöstä, mutta värejä luonnossa jo paljonkin. Koivuissa ei niinkään ruska, mutta ”ruostetauti” ainakin tänä vuonna aika kauniiin keltaista. Saariselän jälkeen kyytiläisiä tuli vielä Ivalosta ja Inarista asti ja melkein 40 reissulaista meitä oli.

Ensimmäinen kunnon pysähdys Toini Sanilan porotilalla, jossa saimme aamupäiväkahvin keralle makoisat isot poroleivät.

Ja siitä matka jatkui kohti Norjaa, kohti Nellimiä/Neideniä. Kauniit tunturimaisematkin olisivat ehkä riittäneet matkan ratoksi, mutta kyllä näiden – kuten yleensäkin reissuissa järjestettyjen retkien – iso anti oli mainion oppaan tarinat, jutut, historiat, paikalliset kokemukset. … Siksikin minä kannatan opastettuja reissuja, päiväretkiä, – onhan tästä ollut täällä useinkin puhetta. Ja näillä kahdella Jäämeren retkellä on ollut sama opas, onneksi. Paikallistuntemuksensa ja tarinoiva tapansa kertoa viehättävät minua kovastikin. Tiesittehän mm., että aurinko on ollut saamelaisten jumala, joka on pohjoisessa kuvattu pyöreäksi, etelässä neliöksi (ks. rumpukuviot). Ja Tuulimiehestä miekin vielä joskus teille kerron, onhan Tuulimies meidän mökin seinälläkin…

Kunhan oli Norjan raja ylitetty, olimme pian Kolttakönkäällä. Mie voisin tuollaisena aurinkoisena päivänä olla siellä koko päivän. Luonto, sen voima, kauneus ja monimuotoisuus kiehtovat. Kosken kuohu oli melkein yhtä jylhä kuin Jäniskoskella, ehkä isompikin.

Ja sitten matka jatkui yhä karummiksi käyvissä maisemissa kohti Varangbottenia, kohti Pykeijaa. Ja aurinkoa ja maisemia, ja tarinoita!, riitti. Jäämeri alkoi iltapäivän aluksi häämöttää: Pykeija.

Kylän historia on kiehtova! Onko mikään muu kylä koskaan laittanut ”itseään myyntiin” valtakunnan valtalehden sivuille? Pykeijalaiset ovat! Se ja kuningasrapu heidät sitten pelasti kuolemasta sukupuuttoon. Ja kuningasrapua minäkin lähdin sieltä hakemaaan; sain sentään syödäkseni, mutta siinä kylän ainokaiseksi jääneessä (viimeksi oli kaksi) kaupassa sitä ei ollut myynnissä edes pakkasessa. Nyyh! Mutta onneksi retkellä oli mahdollisuus ostaa kuningasrapuleipä! Onneksi. Tietysti sellaisen halusin.

Toinen minulle tärkeä asia oli – luonnollisesti – hautausmaa. Siperian lisäksi suunnilleen maailman ainoat karvaiset sinilatvat kasvavat nimenomaan Pykeijan hautausmaalla. Viimeksi tarvitsimme oppaan sen löytämiseksi, nyt löysin itseksenikin, mutta kuinka ollakkaan! Sama paikallinen mies, viereisen kirkon suntio?, tuli yhtäkkiä selän taakse: ”No löytyykö niitä? – Sukulaisten hautoja tai sinilatvoja!” Hän siis tiesi, mitä turistit kamera kaulalla hautuumaalla etsivät. Varmaan hän tietää odottaa Kukkolan bussien väkeä tulevan hautausmaalle, ja hän on paikalla!

Mukava mies (on yhdessä kuvasivuston kuvassakin). Sanoin, että löysin mie karvajalan, mutta hänen oli ainakin omasta mielestään 😉 käytävä näyttämässä, kuinka ”ilkeät ämmit” karvajalan vielä tappaa sukupuuttoon.

Yhdellä haudalla oli sinilatva jäänyt muiden kasvien varjoon, alle… ”Kun ilkeät ämmit lannottavat!” Niinhän se varmasti on: lannoitus saa muut kasvit rehottamaan ja luonnonvarainen sinilatva ”tukehtuu”. Kaunis se kyllä on ..Kuvasivulla lisää kuvia… Ja oli siellä hautausmaalla muutakin kuvattavaa. Miehen murre kertoo kveenitaustasta, tai ehkä paremminkin peräpohjolaisesta taustasta. Ruijan polkuako esi-isänsä ovat Jäämeren rannalle kulkeneet…? Ehkä ensi kerralla kysyn.

Ja sitten minun oli äkkiä riennettävä rantaan! Jäämeren rantaan. Lämmintä vähintään sen kuin kesällä Oulussa parhaimmillaan (+ 20 C). Biitsilläkin olisin viihtynyt kauemmin. Jäämerenranta! Jäämeren!

Mutta että joskus ehtisimme takaisin, oli lähdettävä. Paluumatkan aluksi mahdollisuus kuvata Pykeija lahden toiselta puolen… kannatti.

Paluumatkallakin näimme paljon rangoiksi syötyjä koivkkoja. Niitä oli toissakesänä Norjassakin, siis Tromssan tienoilla etc., ollessamme. Tuhon aiheuttavat koivumittarimadot, jotka pääsevät kasvamaan ja tekemään tuhojaan siitä syystä, että alueella ei enää ole yli – 32 C-asteen pakkasia. Niitä vaadittasiin muutamaksi päiväksi, jotta mittamadot häviäisivät, mutta kun pakkasia ei ole, madot elävät ja voivat hyvin. Koivut eivät. Rankojen juurilta häviää myös heiniä lukuunottamatta kaikki muu aluskasvillisuus. Vain heinien vaaleanpunaisuus näkyy tuntureiden rinteillä.

Edellisellä kerralla minulle yksi hienoimmista nähtävyyksistä oli Sevettijärven ortodoksinen hautausmaa. Minulle, hautausmailla kulkijalle, niitä ympäri maailmaa (Meksiko ja Japani kai kaukaisimmat, oudoimmat) kuvanneelle, se oli ainutlaatuinen kokemus, ja olinkin tietysti pettynyt, kun siellä pysähtyminen ei enää kuulunutkaan ohjelmaan, mutta kyllä sen melkein korvasi Mantojärven kirkkotuvilla pysähtyminen.

Edellisellä kerralla siellä ei käyty, mutta nyt oli onneksi pieni hetki aikaa tupiin tutustua ja viivähtää. Pielpajärvellä me on patikoitukin, ja siellä kirkkotupia on aikanaan ollut paljon Utsjoen kirkon tienoota enemmän, mutta Pielpajärvellä niitä ei nyt enää ole, ei edes entistettynä kuten Mantojärvellä on. Olipa siellä Aapo Helanderin turvekammikin, — melkein kuin tutun kammiin olisin astunut: Aapon historiasta kun oli juttua toimittamassani ”Pieni pala Lapin historiaa” -kirjassa juttua useammassakin kohtaa… Ja yhdessä tuvassa, Utsjoen käräjätuvassa, oli oikein viehättävä, monenlaisia paikallisia käsitöitä tarjoava Siella-putiikki. Ostinpa tyttärelle kirjan: Muumilaakson talvi pohjoissaameksi.

Sen jälkeen jo tuttuja juttuja, komeita maisemia, pohjoisen valoa, tuntureita… Nuorgamissa oli jo saatu hyvää, kirkasta lohikeittoa ja jälkkärin aika oli Kaamasen Neljän tuulen tuvalla. Kuka voisi vastustaa lettuja, lakkahilloa, mansikkahilloa kermavaahtoa ja nokaretta jäätelöä. Tällä reissullahan ei kalorivajetta tule…

Inarissa vielä muutama kuva (”katukuvausta”) ja sitten lasketellen kohti Ivaloa ja Saariselkää…

En ihmettele, vaikka lähtisin reissulle vielä kolmannen kerran. Ehkä sitä ennen Kukkolan kyydissä Lofooteille!

Reissun kuvat ovat täällä: KLIKS!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Puolille öin aikaa osallistua kesäkuvakisaan… voittomahdollisuudet on nyt mahtavat: osallistujia tähän mennessä alle 10…!!

Jokaviikkoinen soppamme Niitä näitä Ruoka ja viini

Eikä rapujuhlia – mutta juhlaa ja katkakeittoa kuitenkin

Miten tässä näin kävi? Mikä se aamulla naksahti, että torilla käydessäni aiottu simppeli, laidunkauden-lopettajais-kasvislasagne-sapuska vaihtui aasialaiseksi viiden ruokalajin dinneriksi?

Aamulla, pitkään (huonosti) nukuttuani, katselin sääkarttoja ja totesin, että ei ole mitään syytä jättää lenkkiä väliin; siis autolla kaupungille ja auto parkkiin, tepastellen tunnin kierros silloilla, saarilla, kaduilla ja sitten torille ja halliin hakemaan tarpeita kasvislasagneen, ja kotiin palattuani hoksaan, että korissa on sitruunaruohoa, korianteria, katkarapuja, graavilohta, riisiviinietikkaa, … Aasiaanhan se on menossa tämän päivän menu!

Ja kunpa olisinkin tyytynyt tekemään thaikeittoa ”jokaviikkoiseksi sopaksemme” ja sen lisäksi vähän sushia, mutta ehei. Joku naksahti, ja niinhän siinä kävi, että kun pikkuperhe neljäksi tuli syömään oli kaikenmoista aasialaista pöydässä: thaimaalaista katkarapukeittoa, japanilaista sushia, kiinalaisia (?) kevätrullia ja korealaista salaattia ja jälkkäriksi eilisen viinimaistelun jälkkärin innoittamana vadelmia ja lakritsikermavaahtoa.

Eihän se ihan näin pitänyt mennä, ja kyllähän sitten päivällisellä oli muutakin yllättävää, mm. samppanja, jolla on tarinansa. Juniori se osaa yllättää… 🙂

Istuksimme kauan ruoan ääressä ja sen jälkeenkin.

Apsu höpötteli omiaan, auttoi mummia täyttämään tiskikonetta, puhua pulputti. Oli oma ihana kaksivuotias.

Taittinger 2006 kului, ja maistui loppua kohti aina vain paremmalta.

Thaimaalainen katkarapukeitto

3 rkl seesamiöljyä
2 rkl raastettua inkivääriä
½ punainen chili
3 valkosipulinkynttä
2 sitruunanruohonvartta
1 rasia herkkusieniä
1 paprika
1 tl punaista thai-curry tahnaa (tämä vaatimaton määrä oli meille hyvä, … talvella voi kyllä tuplata tai triplata…)
4 dl kookosmaitoa
4 dl kanalientä
1 limen mehu
1 tl sokeria
1 tl suolaa
1 rkl kalakastiketta
reilusti korianteria
200 g katkarapuja

Pilko valkosipulit, chili ja inkivääri. Poista sitruunaruohon uloimmat, puumaiset osat ja pilko pehmeämpi sisäosa. Paista öljyssä muutama minuutti.

Lisää sekaan sienet ja sitten paprika ja paista vielä muutaman minuutin ajan. Lisää joukkoon currytahna ja sekoita hetki. Lisää kanaliemi ja kookosmaito. Kuumenna ja lisää lopuksi (sulaneet) katkaravut.

Mausta kalakastikkeella, sokerilla, suolalla, limellä ja tuoreella korianterilla.

Ja tässä muut ruoat (poislukien kevätkääryleet jotka eivät kovin kuvauksellisia olleet…

Tämän ohje on täällä…

Ja sitten tämä jälkkäri, johon idea eiliseltä. Vadelmia ja oheen tymäkkää kermavaahtoa, jonka sekaan on sekoitettu (suola)lakritsikastiketta. Koristeeksi vähän marenkihippusia, kurkkuyrttiä ja vaniljarouhetta. Annoskuvassa on kermavaahtoa ihan naurettavan vähän, mutta onneksi ”livenä” sitä oli lusikoitavissa paljon lisää…. Ja onhan hyvää!

Lappi Liikkuminen Niitä näitä Ruoka ja viini

”Oi, Juutua” – Inari-päivä tänään

Lauantai Lapin syyskuussa. Mitäs tehtäisiin, mihin mentäisiin? – Jo se, että voi esittää tuollaisia kysymyksiä, on etuoikeus ja tekee mökkeilystä erinomaisen mukavaa.

Tänään olisi Inari-päivä, – niin päätimme.

Aamulla vähän ”mökkihoidollisia” toimenpiteitä ja saimme sinniteltyä, että starttasimme vasta kymmenen jälkeen. Ivalon isossa kaupassa käytiin (onneksi oli kylmälaukku mukana) hakemassa kalaa ja muuta sellaista, mitä lähikaupasta ei saa. Pimentos-paprikoitakin siellä oli! Ei ole Oulussakaan näkynyt.

Ja sitten kukkakaupasta Tuulentuvan ulkoseinälle uusi kranssi ja muuta mukavaa mökille (laitan kuvia joku päivä). Kaijan kukkakauppa on ihan omanlaisensa, sellaista ei oikeastaan uskoisi näiltä leveysasteilta, Ivalosta, löytävänsä. Mutta onpa sieltä usein tullut jotain mökille haetuksi. Onneksi on sen rakkaus kukkiin ja yrittämiseenkin muuallakin tajuttu: valittiin tämän vuoden kukkakauppiayrittäjäksi. Oltiin me juuri silloin Helsingissä kukkakauppiaiden pitäessä vuotuista tapahtumaansa. Mutta siis: Kaijan kukka, suosittelemme.

Matka jatkui kohti Inaria, kuutisen kilometriä sitä ennen kääntyy tie vasemmalle: Tuulispäällä on käyty muutaman kerran, mutta ei koskaan lähdetty patikoimaan sieltä. Nyt lähdettiin. Eihän se lenkki ole mutkin kuin kolme kilometriä, mutta oikein mukava lounaspatikka se oli. Kävelimme Tuulijärvelle, matkalla ruskaa ja tyyniä lampia. Hiljaisuutta. Liikkumista. Järvenrannalla mustikkapiirakka-kahvit lounaaksi, ja tovi nuorten kanssa chattailyä (olisivatpa täällä!!). Ja sitten paluu samaa reittiä.

Seuraavaksi ajelimme Inarin keskustaan ja auto parkkiin Siidan pihalle. Ei, tänään ei ollut museopäivä. Tänään oli patikkapäivä. Siis Juutuan reitti. Pätkiä siitä on kuljettu aiemminkin, tänään mentiin koko 6,5 km. Ja kyllä kannatti. Tietysti Jäniskoski on reitin kohokohta, mutta olipa siellä monenlaista muutakin. Aarniometsää, huikeita siirtolohkaretaipaleita, leveitä kävelyreittejä, polkuja koskenrannalla. Reitti on hyvin merkitty, ja kun se on paljolti uudeksi tehty, se ei ole kulunut kiville ja juurakoille kuten monet Saariselän ja Tankavaaran polut. Kauniita, korkeita mäntyjä, pieniä polkuja metsän siimeksessä, rakkaa, hiljaisuutta ja koskenkuohuja. Että minä tykkäsin!

Ja sitten pari pysäyttävää hetkeä: kaksi komeaa, todella isoa, komeaa hirvasporoa tuli vastaan. Onneksi ei ihan vielä ole porojen rykimäaika, löydettiin myös sieni, joka näytti ihan pesusieneltä (sienientuntijaystävän kanssa konsultoimme ja se oli ehkä keltahaarakas, – harvinainen, hyvä ruokasieni, jota ei sitten poimittu) ja sitten! En kehtaa kuvaa laittaa, mutta olemme aika lailla varmoja, että karhun jätöksiinhän me törmäsimme. Oikeasti se läjä oli iso! Ei, ei pelottanut. Ihan vaan vähän nopeammin menimme loppumatkan. 😉

Kaikkinensa hieno patikka oli. Välillä ripsautteli vähän vettä, mutta enimmäkseen koko päivän on ollut hieno keli.

Siidan pihaan palatessamme kello alkoi olla puolineljä, ja jo vain hyvinkin nälkä. Siispä Aanaar (~ Inari) !

Ravintolaa Aanaar hotelli Kultahovin yhteydessä on ollut meille yhden sortin pyhiinvaelluspaikka; ensimmäisen kerran kävimme systerin ollessa mukana, sitten kaksistaan, viimeksi VMP:n kanssa ja nyt sitten Juutuan patikan jälkeen kohtuullisen nälkäisinä.

Olimme ajatelleet syövämme vain pääruoat, mutta kun listalla oli matsutakea, oli se testattava, jotta oppisimme jotenkin uudella tavalla sitä valmistamaan: viimevuotista satoa on vielä sekä täällä mökillä että kotona Oulussa vaikka kuinka paljon. Pehtoori valitsi ravintolan listalta alkuruoaksi ”Matsutakesieniä, luomumunia ja matsutake-marjanversolientä”. Minäkin sitten siitä maistelin. Voi olla kyllä ihan hurjan vaikeaa kehitellä mitään yhtä hyvää, mutta matsutake-pyreetä testailen tässä lähipäivinä! Minun valintani oli ”Punajuuri-vuohenjuustokaalikääryle, väinönputkikastiketta ja porkkanapyrettä”. Hyvä valinta. 😀

Koska halusin taata, jotta ilta-auringon valossa Inari – Ivalo -välillä (joka usein mainitaan yhdeksi Suomen kauneimmista reiteistä) saisin ottaa kuvia ja jotta meillä olisi aikaa pysähdellä, kehotin Pehtooria nauttimaan ruoan kanssa viiniä. Halusin olla kuskina kotimatkalla, että varmasti voisin kuvata, missä haluaisin. Pehtoori kun ei turhan päiten kesken matkan tuppaa pysähtelemään. Siispä kolme kuvaustaukoa syyskuun ihanassa lauantai-illassa. Inarinjärvi ihan tyven, ei niin hirveän lämmin, mutta aurinkoa ja ruskaa reitillä.

Paluu Hangasojalle ilta-auringossa… ja tässä kuvat edelliseen… Aikajärjestyksessä nekin etenevät. Tällä kertaa näin erillään (läppäri hiiiiipuuuu….).

Kaijan kukka

Menomatkalla aamupäivällä.

Matkalla Tuulijärvelle.

Tuulijärvi

Paluumatkan lampi

Juutuan reitti lähtee Sajoksen takaa.

Oi, Juutua!

Reitti oli hyvin vaihteleva. Hyvä niin.

Korkeallakin käytiin.

Jäniskosken kuohut ovat aina vaikuttavat, kohina huikea!

Riippusilta keinuu, ei pelottavasti kuitenkaan.

Pesusieni.

Siirtolohkareita, aarniometsää, sieniä, mustikoita, karjun jätöksiä (?!!), hiljaisuutta, tihkusadekuuroja, aurinkoa, …

Aanarin ajatonta tyylikkyyttä.

Alikoski näkyy ravintolan ikkunoista.

Matsutakeruokaa.

Kasvisannosten aatelia.

Ja lopuksi Inarin tyyneyttä.

Jo vain.

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Superviikonlopun alla

Oulussa on tänä viikonloppuna tapahtumia jos jonkinlaisia.

Ilmakitaransoiton MM-kisojen alkuerät on jo käyty, huomenna on finaali, joka on osa Kuuskan Paluu -häpeninkiä (huom. oululainen murremuoto), jossa taas on lauantaina esiintyjiä ihan joka lähtöön: 18.00–19.00 Paula Koivuniemi & Oulu All Star Big Band, 19.30–20.30 Lauri Tähkä, 21.00–22.00 Apocalyptica, 22.30–24.00 Eppu Normaali, ja puolelta öin vielä ilotulitus. Kyllä minua vähän kiinnostaisi puolikahdeksan aikoihin riekkua jossain Kuuskan laitamilla….

Kuuskasta ja omista teinivuosista voisin kertoa yhtä sun toista, mutta ehkä en halua. En halua ”paluuta Kuuskaan”. Riittänee, että totean, että Anytimen ripsiväri, porkkanat ja Pusta Rose eivät ole hyvä yhdistelmä. 😀

Lauantaina on myös ”Koko Suomen kyläjuhla – Syödään yhdessä”, jonka Oulun osuus on Lasaretissa. Menun ja hinnat löydät täältä. Elovenapoppia (mitä se sitten onkaan) on luvassa about klo 16 ja 17.30. Luulenpa, että me ollaan menossa tuon ensimmäisen setin aikoihin. Ja tiedoksi, että JOS sää ei salli taivasalla syömistä, niin Lasaretisssa ovat luvanneet ottaa terassit käyttöön; pitkät pöydät on siis luvassa joka tapauksessa. Näkemisiin?

Oulun Super-viikonloppuun kuuluu myös Kespron (ammattilais)messut Oulu-hallissa, ja sitten Kansainväliset Suurmarkkinat torilla. Luulenpa, että nämä ovat vasta toista kertaa Oulussa, Viime vuonna me olimme tämän viikonlopun matsutake-jahdissa ystävien kanssa mökillä, joten nyt ensimmäinen kokemus. Kävelin kaupunkiin – kuten tein eilen hammaslääkäriin ja toissapäivänä asioille – ja minulla oli treffit Pehtoorin kanssa: mentäisiin syömään markkinoille.

Aikamme kiersimme ja kaarsimme, kojuja ja herkkuja riitti. Kukkakauppa, pretzel-leivät ja parmesantiski kiinnostivat ehkä eniten; totesimme, että huomenna haetaan niitä viikonlopuksi ja vastaisen varalle. Ja sitten suunnistimme kohti Gyrosta. Kreikkalaisen ruoan ”kioskissa” oli pisimmät jonot, parhaimman näköiset annokset, joten sinne siis. Ja annos (gyros salaatilla ja ranskalaisilla (oikeasti jotain muuta kuin tavikset ranskanperunat) 12 €) oli valtava. Jaksoin puolet. Kännykuvassa ei näy valkoinen kastike, joka oli makoisaa, sitoi annoksen osat yhteen. Se EI ollut tsatsikia, vaan jotain makeampaa. Jos joku tietää mitä, kertokoot.

Siellä me istuskeltiin torinrannan laiturilla ja syötiin katukeittiön hyvää ruokaa, eikä paljoakaan paleltu. Hrrr…

Onhan se kokkienkin syötävä!

Leivän ja juuston tuoksu oli huumaava, ainakin nälkäisen nenään..

Ehdottelin näitä Pehtoorille, mutta kyllä minulla olisi Hangasojan varressa näille käyttöä itsellänikin…

Näiden tyyppien juustoa ostimme kilon viime syksynä Helsingistä Rautatientorilta. Eikä ole kaduttanut. Viikonloppuna haetaan kimpale nytkin, ja varmasti basilicokin lähtee mukaan, koska Italiasta tuotu on aika päiviä sitten loppuun kulutettu.

Englantilaisten toffeiden kauppa on korea ja herkut hienon näköisiä. Kerran ollaan tuollaisia, tuon factoryn, herkkuja ostettu ja petytty aika pahasti. Sokerille ne maistuvat, entäs mille muulle?

Englantilaisilla oli myös houkuttelevia hilloja ja marmeladeja ja astioita!

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kotiperjantaina ruoka on TOP-juttu

Kun ihmisellä ei ole muuta tähdellistä hommaa, voi yrittää opetella tekemään ”saippuakuplakuvia”. Huoh! Kaikkeen sitä ryhtyykin, mutta vaikka vielä en ole lähelläkään onnistumista, niin kyllä minä väännän niin kauan, että saan julkaisukelpoisen tuotoksen aikaiseksi.

No paljon muutahan en sitten tänään ole ehtinytkään…

Paitsi, että vanhustenhuoltoa niin liikkumisen lisäksi olen laittanut ruokaa. Pehtoori aikoi grillata hiilillä kirjolohta (turhan ennakkoluuloinen olin, sehän oli juuri nyt erinomaisen hyvää), joten minun oli sitten mukailtava sille lisuke/lisukkeet. Tein taviksen salaatin uusiin Helsingin Stockalta ostamiini kulhoihin (jäsenetutarjous, ja noita oli ennestään kaksi, nyt kuusi) ja sitten taas paluu Björckin Australia-kirjan äärelle.

Olen tehnyt siitä ruokaa nyt ainakin 15 reseptin perusteella. Hummus-ohje ei ollut meidän makuumme, tai sitten sörssin siinä jotain, mutta tämänpäiväisen jälkeen luottamus palasi.

Katkarapu-kananmuna-paistos, joka näytti munakkaalta, mutta ei maistunut siltä, oli kyllä ihan huippuhyvä. Juuri sellainen, jota voisin kuvitella tekeväni niinä päivinä, kun olen yksikseni. Vain tuplaavani katkarapujen määrän. 😉 Kolesterolit kohdilleen. Lohen päällä oleva kastike on suoraan purkista, eli Creme Bonjour Culinaire tilli-sitruuna.

Se on kyllä valmisruokien ykkönen pitkään aikaan: tee tavallinen salaattipohja, keitä ohjeen kananmuna tai pari/syöjä ja avaa tonnikalapurkki. Asettele salaatti em. aineksista ja kippaa päälle tai laita oheen ruokalusikallinen tai kaksi ko. soosia ja siinä se on. Simppeli, hyvä, makoisa salaatti. Onpa tällä viikolla testattu tuokin…

Mutta tuo Katkarapu-frittatan ohje… Se on tässä!

(tein meille puolitetun annoksen ja oli juuri sopiva lohen oheen).

5 kananmunaa
1 dl kuohukermaa
2 valkosipulinkynsiä
1 tl kurkumaa
suolaa, mustapippuria
50g manchego juustoa raastettuna
öljyä paistamiseen
2 dl kuorittuja katkarapu
Ruohosipulia sekä tilliä

Sekoita kananmunat ja kerma sekaisin. Hienonna joukkoon valkosipuli, mausta kurkumalla, suolalla ja pippurilla. Lisää joukkoon raastettu juusto. Kuumenna pannu kuumaksi ja lisää öljy ja kaada seos pannulle. Alenna lieden lämpöä. Anna paistoksen kypsyä, heiluttele varovasti, jotta seos tasoittuu. Kun massa alkaa kypsyä reunoilta ( tämä vie noin 3 minuuttia 9, lisää ravut mukaan lämpenemään. Kypsennä loppuun ja ripottele päälle tilliä ja ruohosipulia. Näin kesällä käy myös sipulin varret. Nauti lämpimänä ja lisää päälle halutessasi sitruunan mehua.

Ja sitten viini. Löysin Välivainion Alkon uutuushyllystä luottotalo Wolfbergerin Pinot Noirin. Siis Alsacen alueen punaviinin, mikä ei ole ihan tavallista, ei ainakaan Alkon hyllyillä. Eihän se mikään kyykkyviini ole, mutta …

Se kesti erinomaisesti hiiligrillilohen (nam!!!) ja jopa kananmunan. Siinä oli paljon marjojen makua, raikkautta, mutta on toki mainittava, että ei se ole mitään ”lipittelyviini”, vaan juuri rasvaiselle lohelle – tai esimerkiksi ankalle voisin sitä ajatella. Kannattaa oikeasti makustella sitä, siinä on paljon makua!

Se on elokuun viini. Elokuu on täyteläinen. Nytkin ilma kuin jossain etelämpänä… Ehkäpä vielä palaan pihalle, lukemaan siellä ei enää tarkene, mutta yrttejä perkaamaan ja kastelemaan, olemaan. Elokuu on hyvä.