Showing: 1601 - 1610 of 4 013 RESULTS
Niitä näitä

Yöllä

Silta yli synkän virran

Yöpöydän kello 3:52.

Miksi aina tuo tuo *:52. Joko 12:52, 01:52, 02:52, 03:52, 04:52 mikä on kaikkein pahin. Silloin ei todellakaan ole enää mitään järkeä, toivoakaan, yrittääkään enää nukahtaa. Mutta 3:52 taas kerran.

Menenkö vessaan? – En, koska viimeistään sitten herään niin, etten nukahda enää ollenkaan. Ja puolen tunnin jälkeen on kuitenkin mentävä. On pakko!

En aukaise silmiä, päätän jatkaa typerää unta, ihan sama vaikka painajaista, kunhan nukun. Nukkuminen on hyväksi, tarpeellista.

Kieltäydyn ajattelemasta typeriä, niinkuin vaikka, miksen tehnyt sitä taikka tätä. Tai että ne kaikki on kuitenkin tehtävä viimeistään huomenna. Hyvänen aika, viimeistään!

Mietin, miksen lähde silittämään. Mietin, että sehän oli ennen, lasten ollessa pieniä, työelämän ollessa kiihkeintä, hyvä keino käyttää aamuyön valvomisen tunnit hyödyksi: turha pyöriä punkassa ja miettiä syntyjä syviä, joten todellakin on parasta lähteä tekemään jotain hyödyllistä. Siis ota kamppeesi ja lähde kodinhoitohuoneeseen ja silitä! Se on usein ollut myös hyvä nukahtamiskeino: lähdet silittämään tai nukahdat!  – Usein nukahdat.

Melarest! Minulla on yöpöydän laatikossa Melarestia! Sehän se auttaa nukahtamaan. Mutta jos otan sitä, olen aamulla uninen, ja olisi tehtävä sitä sun tätä. En ota vielä. Yritän syvähengityksellä nukahtaa: sisäänhengitys nenän kautta laskien seitsemääntoista ja uloshengittäen suun kautta laskien laskien seitsemään ja siitä jatkuu …. ja jatkuu ja jatkuu ja pian hyperventiloin! Kaukana mistään nukahtamisesta.

Nyt on jo mieskin hereillä ja kulkee keittiöön; toisipa minullekin vettä ja suklaata. Yösuklaa, sehän se auttaa usein juhlinnan jälkeisinä öinä. Mutta kun ei ole juhlittu! Pian mies taas nukkuu, onneksi ei kuorsaa. Minäkin yritän nukkua. Taas.

Otan hammaskiskon pois; nyt on loma siitä kapistuksesta ja nukun! Hah! Itseasiassa ilman kiskoa on vaikeampaa nukkua, koska puren hampaat murusiksi.

Ehkä sytytän lampun ja luen vähän aikaa sen sijaan, että miettisin kaiken maailman typeryyksiä? No mutta jään kuitenkin kirjaan koukkuun, – –  se kun kertoo lapsuuteni Koskelankylästä, 50- ja 60-lukujen mielenmaisemastani. Sekö se juuri on syynä noihin valveuniin? Siis en lue.

Haen kuitenkin keittiöstä mehua, otan kaksi melarestia. Olohuoneen kaappikello lyö viisi. Mietin, että olisiko sittenkin viisainta nousta? Minähän voin nukkua päikkärit! Juhuu! Minun ei tarvitse olla koko päivää tiitteränä, ei opettaa, ei lukea, ei istua kokouksissa, mutta hei! Ne omakuvat! Ja entäs se seuraava tutkinto! Entäs jollen VIELÄKÄÄN saa sitä läpi. Ahistus, ja yhtäkkiä tarve lähteä kasaamaan studiota juuri NYT.

Tässä vaiheessa olkapään särky on tosiasia. Juuri nyt, monen päivän ja yön jälkeen se iskee juuri nyt voimalla. Vai kuvittelenko vain? Eiku oikeasti särkee olkapäätä ja vähän polveakin, – ja sitten huono omatunto kun en ole pariin päivään käynyt lenkillä. Ja sitten heti perään lista kaikista muista tekemättömistä jutuista. Liskoja ei onneksi näy, mutta huono olo on.

Kieltäydyn katsomasta kelloa.

Puolikuuden kellonlyöntiä en kuule, tai en muista. Hyvä. Ja aamupuolikahdeksalta olen aika valmis aloittamaan päivän.

Ja hyvä päivä tämä on ollut. Aika hyvä

 

Ceydon Toppilan Möljällä oli uhmakkaana kuin valmiina lähtemään merelle. Poloinen.

Niitä näitä

Talven tullessa

Syntyjä syviä mietin, lähtöjä ja paluita, jäämisiä ja jäähyväisiä kun puolelta päivin kävelin kaupunkiin. Olisin tarvinnut aurinkolasit. Ihan maaliskuulta tuntui ja näytti. Hanki kimmelsi. Tosin Hartaanselkä ja Ämmänväylä (joista kuvat) olivat vielä jäättömiä, tyyniä, kauniin sinisiä.

Yläkuvassa vene jäänyt rannalle, alakuvassakin jäänyt, vai jätetty? Jotenkin erilaisia jäämisiä, eikö?

Melkein kipakka pakkanen pisti miettimään, että se uusi takki tosiaan ON ostettava. Mutta en todellakaan tänään jaksanut lähteä mihinkään takkijahtiin. Kävin ostamassa muutaman ”somistuksen” kotiin, kuvausrekvisiittaa projektiin ja pari lautasta vaihteeksi. Iittalan Teeman uusi (liekö uusi?) harmaa väri kiehtoo nyt. Moni ruoka näyttää paremmalta tummaa lautasta vasten. Mutta en tykkää niistä vuolukivialustoista/lautasten korvikkeista, joita joissakin ravintoloissa on. Kauniita ovat, mutta esimerkiksi jälkkärikastikkeen kaapiminen sellaisesta aiheuttaa kummallista karheutta, melkein karmii selkäpiissä moinen. (Selkäpii? – Mikä se on? Pii on 3,14 (ja muut noin 2,5 biljoonaa desimaalia!)), mutta selkäpii?

No mutta, ostin ihan selkeästi itselleni hemmottelujuttuja: astioita, joita en ihan välttämättömästi todellakaan tarvi. Jos olisi ollut vielä Stocka olisin varmasti ostanut uuden huulipunan (vain puoliväliin käytetty Sichel meni poikki, ja huulipunan TARVIN, se omakuva, you remember), lautasliinoja ja sormikkaat lenkeille. Mutta asioiden näin ollen, siis ilman Stockaa, kävelin pysäkille ja lähdin kotiin.

Noh, oli minulla kaupungissa toki muutakin tekemistä kuin humputtelu; systerin kanssa kävimme lounaalla ToriiSushissa. Onkohan se kohta jo noin vuoden ollut paikallaan, mutta enpä ole ennen käynyt. Pidin miljööstä, ja sushi oli hyvää: lounassushiannokseen (12,50 €) ostin kaksi ylimääräistä Gunkania, ja sen jälkeen annos näytti tältä.

Ja maistui hyvältä. Ruoan ääressä ehdimme päivitellä kuulumiset ja höpötellä tarpeellisia.

Joulujuttujakin jo mietittiin, huomenna on marraskuu. Joulu on pian. Ei se haittaa. On taas paluita ja lähtöjä.

Niitä näitä

Sumussa

Tänään olisi ollut Paistinkääntäjien (ja muidenkin) Kekrijuhla Maikkulan kartanossa, ja kyllähän minun oletettiin osallistuvan ja lähtevän mukaan, mm. kuvaamaan. Mutta olenpa niin tyytyväinen että kylmän rauhallisesti ennen mökille lähtöä päätin, että en meitä sinne ilmoita mukaan. En todellakaan haluaisi tänään olla yhtään missään muualla kuin kotona. En edes lenkillä. En missään. Nukuin päiväunetkin! Pyykit on tainnut unohtua koneeseen. Pehtoori kävi kaupassa, minä en ole edes piipahtanut ulkona. Kotipäivä. Kerrassaan.

Merkillisesti sumussa olen päivän ollut. Joku paineen laukeaminen tuo eilinen näyttö taisi taas olla…

Kaiken maailman nostalgiaa koko päivä. Ihan vain omassa mielessäni, ihan vain itsekseni. Spotifystä on soinut yhtä lailla Sammy Babitzinin ”Pienen pojan nukkeshow” kuin Tommi Läntisen ”Mä en haluu enää muistaa” ja Christina Aguileran ja Pittbullin ”Feel This Moment”.

PS. Ainakin minulle ennennäkemätön, ihana muutaman minuutin filminpätkä Oulusta. Niin on tutunnäköistä, vaikka tovi on filmatisoinnista kulunut.  Oulu 1965

 

Niitä näitä

Syystalven sunnuntai Koilliskairassa

Ei vielä mitään kaamosta. Aurinko nousee ja paistaa. Lapissa on kaunis alkutalvi. Ainakin tänään.

Piiitkän aamiaisen jälkeen päätimme, että lähdemme porukalla lenkille. Aurora-polku valittiin reitiksi. Minä mokoma olin Apsulle pihalla jo ennen lähtöä näyttänyt ja koekäyttänyt liiteristä löytynytttä rattikelkkaa!

Jo lumi maassa oli ihmettelyn aihe, mutta että oli vielä menopeli, jonka kyydissä sai olla ja ohjailla!!!

Ja sitten tuli vielä pappa, joka lupasi, että hän vetää Apsun lenkillä rattikelkalla, vaikkei lunta vielä paljon olekaan ja vaikka vaihtoehtona olisi ollut rattaatkin. Vähän kivinen oli reitti välillä, mutta onneksi Apsu kyllä tykkää välillä itsekin kävellä.

Leppoisa lenkki oli.

Mökille palattua sekä Apsu että tyär taipuivat päikkäreille, – olivat molemmille tarpeen ja hyväksi.

Eikä sitten mitään erikoisempaa. Me kaikki katselimme kun Apsu piti omaa show´taan. Olipa ilo katsella tyttären ja pojanpojan – kummitädin ja kummipojan – yhteisiä touhuja.

Etten toistaisi itseäni en kerro, että meillä oli rantasaunaa, lepoa, tangoa, leikkiä, hyvää ruokaa, lempeää punaviiniä, naurua, höpöttämistä, välillä vähän enemmän vakaviakin juttuja.

Ja monta kertaa päivän aikana Apsu totesi ”ei kottiin”. Ja me muut nyökkäilimme, ei mitään kiirettä kotiin. On sunnuntai. Joka jatkuu iltaan asti.

 

Lappi Niitä näitä Ruoka ja viini

Melkein kuin joulu….

Sompion* kaukaisissa korpimaissa, takana kymmenen peninkulman, mihin kirkon pyhäkellojen kumina ei ulottunut, ei lähellekään, saattoi elämä olla yhtämittaista harmaata arkea. Päiviä kyllä riitti, uusi aina nousi idästä, kun vanha oli vaipunut länteen. Syvimmän talven aikana vain ei tahtonut päivää tulla ensinkään, eikä taas korkeimpana kesänä nähty ei yön haamua.

Saattoi elämä olla harmaata arkea, mutta saattoi se taas olla muutakin.

Niinkuin Sompion rannattomista aapa- ja korpimaista kohosi vaaroja yli matalan maan, niin sompiolaiseten arkisessa korpivaelluksessa aina vähän päästä nousi pyhäpäivä yli arkisten viikkojen. Niinkuin Nattastunturit ja muut pyhät tunturit ylpeinä kohosivat kaikkia muita vaaroja korkeammalle, niin myös monet juhlapäivät ylenivät pyhien joukosta.

Kyllä Sompio tiesi sekä pienet että suuret pyhät.

                      (Samuli Paulaharju, Sompio (1939))

Meillä on täällä suuri pyhä, tai ainakin juhla. Amkin opiskelijalla on viikon loma, joten pikkuperheellä oli mahdollisuus tulla mökille. Ja iloksemme myös tyär sai aikaiseksi käyttää lukemattomia ylityö- ja lomapäiviään ja lentää Helsingistä Ivaloon.

Täällä me olemme, pohjoisen hyvässä huomassa, ilman tekemisen pakkoa, ilman mitään muuta kuin olla ja nauttia. Ja sitähän me olemme tehneet.

Kunhan tyär tänne saatiin lähdimme lenkille kohti Rönkönlampea, ihan leppoisa keli. Hyvälle tuntui kävellä, olla ulkona, jutella.

Aamupäivän valmistelin sapuskaa: niinkin erikoista kuin poronkäristystä ja puikulamuusia.

Ja sitten jälkkkäriksi … ehei, en ollut tehnyt mitään, ostimme eilen Rovaniemeltä Choco Delistä kakun!

Olisihan siellä ollut vara valita, kauan harkitsin keskellä olevaa revontulikakkua…

Sompio sijaitsee keski-Lapissa Sodankylän kunnan koillisosassa, Luirojoen latvoilla. Etelässä Sompion alue alkaa Luiron ja Kitisen yhtymäkohdasta ja pohjoisessa se ulottuu Saariselän tunturialueeseen saakka. Nykyisen Sompion alueen suurimmat kylät ovat Lokka ja Vuotso, 1967 valmistuneen Lokan padon alle jäivät mm. Rieston ja Korvasen kylät. (ks. lisaa KLIKS)

 

Lappi Niitä näitä

Reija luontokuvaa ja hyggeilee ;)

Minkäs sitä luonnolleen,… On pohjoisessa Suomessa koulu- ja yliopistolukukauden syyslomaviikko, joten tietysti kohti pohjoista tai aika usein kohti etelääkin. Viime vuosina kohti pohjoista. Niin tänäänkin.

~~~~~~~~~~~~~

Niinhän se taas venähti yhdeksään ennen kuin päästiin lähtemään. Eipä paljon ollut iloa Pehtoorin eilisestä autopesusta, mutta onneksi talvirenkaiden vaihto oli tehty jo viime viikolla. Liikennettä oli kaikkinensa hyvin vähän, motarilla melkein yhtä autiota kuin pari viikkoa sitten Kroatiassa.

Eka kertaa meillä oli käytössä ”Porokello”-apsi. Jos ei ollut muutakaan liikennettä, niin eipä ollut kyllä porojakaan. Yhden kerran näimme niitä kaukana laiduntamassa pellolla… Joka tapauksessa vaikuttaa hyvältä hälärisysteemiltä.

Tervolaan asti oli sateista, räntäistä ja harmaata. Sitten kirkastui: taivas sininen ja vaikka aurinko paistoi, oli Rovaniemelle asti peltojen ja vaarojen yllä hieno sumu. Kovin oli kuvauksellista, mutta mie vain huurruttelin.

Yläpostojoen levikkeelle sain kinutuksi 😉 viiden minuutin kuvaustauonkin.

Sen jälkeen lampareet ja rannat jo jääriitteessä, vaikka pakkasta iltapäivällä oli vain sen -0,5 C. Ja lumi toki jo maassa, viitisen senttiä oikeaa lunta, eikä mitään räntäloskaa.

Mökille päästyä Pehtoori jäi pihalle (jäänyt varmaan päälle; viimeiset kaksi viikkoa kotonakin ollut enimmäkseen pihalla). Laitteli pihavaloja, tuikkuja puihin etc. ja pesi sitten auton. Tietty. 🙂

Ja minä puolestani ryhdyin sisällä hyggeilemään…

Tanskalaisten hyggeily on tullut meille viime päivinä tutuksi. Se on kotoilua ja yhdessä hengailua pimeinä syysiltoina. Sitä voi sanoa hidastamiseksi. Nautitaan pimeän vuodenajan suomasta joutilaisuudesta. Ei olla tehokkaita ja suorituskeskeisiä, vaan tunnelmoidaan. Aistitaan ja uppoudutaan hetkeen. Ei kiirehditä mihinkään, ei edes ajatuksissa. Sytytetään kynttilöitä, haudutetaan teetä, laitetaan villasukat jalkaan ja syödään suklaata. Luetaan lempikirjaa, palataan vanhaan, tuttuun ja turvalliseen. Loikoillaan..

Lainaus  täältä

Tuo viini on suositeltava. Cecilia Beretta Ripasso on ennenkin ollut suosituksieni joukossa. Nyt siinä on uusi etiketti, mutta ei se heikennä viinin maistuvuutta. Sopii hyggeilyyn. 🙂

Niitä näitä

Lämmittävää

Mennessä oli paljon kylmempi kuin palatessa. Mennessä tiesin, muistin, talven olevan hyvinkin lähellä jo. Ja muistin siinä palellessani, että ostin paksun villakangastakkini, jota minuakin vanhemmat ihmiset sanovat ehkä ulsteriksi, sinä syksynä kun oli isän hautajaiset. Siitä on nyt 13 vuotta.

Ja jo viime talvena ajattelin, että ostan itselleni uuden pitkän untuvatakin. Vanha, tympeän ruskea, viettää juuri nyt 10-vuotissynttäreitään. Se on kyllä paremmassa kuosissa kuin tuo villakangastakki, jossa väistämättä näkyy ikääntyminen aika pahasti. Totta puhuen molemmat ovat aika kulahtaneita. Tällainen kaltaiseni, nykyisin aika vähän ”pramilla oleva” ei nyt ole kummoisempia niin kovin kovasti kaivannutkaan, mutta lämpöä kuitenkin vaatteisiin kaipaa, eikä moneen kertaan kastuneissa, pestyissä, littanoissa, niin kovin paljon sitä ole, ei lämpöä, eikä ryhtiä, saatikka mitään tyyliä.

Niinpä – kun minulla oli jokunen kymmenen minuuttia aikaa ennen tapaamista – tepastelin Partioaittaan (lämmittelemään ja) katselemaan joko uudet untuvaiset, puolipitkät, mustat talvi(untuva)takit olisivat rekeillä. Ja todellakin; jo ovelta näen rivin kauniita, lämpimän näköisiä, laadukkaan oloisia, ihania punaisia, sinisiä ja mustia, karvareunuksisilla hupuilla varustettuja takkeja…. Ja kohti niitä kävellessä jo kiroan, että varmaan on kaikki minun kokoni menneet… ja sitä jo suren.

Pääsen katselemaan takkkeja, vakuutun, että juuri nämä ovat niitä, mitä haen. Jos ottaisinkin punaisen? Siihen oheen mustat uuden softshellit niin olisi taas vuosikausiksi ulkoilu- ja citykampettakin. Sovitankin, ja yes! Ihan juuri se mitä haen. Ja nanosekunttia ennen kuin kannan löytöni kassalle, tulen – ihan muina naisina – tsekanneeksi hinnan: 960 euroa!!! Tonnin takki. En muuten ostanut.

Silti tullessa oli lämpimämpi.

Tapasin ystäväni. olemme suunnitelleet tätä pitkään… Se lämmitti, ja pisti miettimään, että se takkiko se nyt on joku iso asia?

Ehei. Muistin, että ystävyys on iso asia.

Niitä näitä Oulu

Vain pari juttua

Koko päivän olen istunut koneen ääressä, opiskelut netin kautta kaikenmoista kuvankäsittelystä. Ja koettanut itse tehdä. Eipä ole vielä juuri leuhkimista millään uudella.

Illansuussa sitten kokoukseen. Ehkä arvaattekin, minkä alan kokous oli, jos kerron että söimme eturuoaksi tatticappuccinoa, pääruoaksi jänistä ja jälkkäriksi lakkaparfaitia. Ja kyllä me päätimme monista asioista ja suunnittelimme kovasti ensi vuoden toimintaa… 😉

Kotiin ajellessa tälle päivälle jo kolmas erilainen sää: aamupäivän pitkään jatkunut harmaa sade puudutti, ja iltapäivän huikea vaakasuora auringon valo valaisi keltaisen maiseman, maiseman keltaiseksi ja nyt velloo tuuli, lehdet ja oksat lentelevät, nurkisssa ujeltaa… On syysmyrsky.

Vain parin asian maanantai siis.

~~~~~~~~~~~~~~

Tämä jäi viikonloppuna julkaisematta … ”Meidän” Toppilansuoran valtaisa, yli vuoden kestänyt liikennejärjestelyremontti on vihdoin ohi. Lamput ei vielä toimi, mutta viime viikolla tekivät viimeiset asfaltoinnit ja ottivat kaikki erikoismerkit etc pois… Hieno tuli!

Perjantaina kaupungilta tullessa nappasin liikennevaloissa kuvan: minusta tämä on niin hauska.

Loppupalaveri? – Syksyn väreissä.

Niitä näitä

Kotiinpaluun kiireessä

Matkan jälkeen, .. niitä tavallisia kotiutumisjuttuja on riittänyt koko päiväksi ja pikkuperhe kävi syömässä. Siinäpä on lauantai hurahtanut.

Piti laittamani reissukuvia,,… ja katselinpa menneen viikon postauksiani; kuinka pikkuisella reissuläppärillä lataamani kuvat ovatkaan kontrastisia, kuinka värit vääristyneitä, mutta enpä nyt ala niitä enää korjailemaan. Ja oikeasti kuvia reissusta on vielä tulossa.

Tänään illalla se mainitsemani viinikerhon vuosittainen kilpailu: kuka tunnistaa viinejä parhaiten? Aloitin hienosti, mutta lopultakin ihan hännillä olin. Pehtoori pärjäsi taas hyvin.

Ja me kaikki pärjäsimme kun saimme syödä hyvin. Ui, jui. Todella hyvin.

Illan teemana oli ”tarjoilut oman maan tuotteista” – ja kyllä, viinirypäleetkin Oulunsalossa kasvaneita!

 

Se oli siinä, huomenna yritän paluuta Kroatian kuvien pariin…

Kroatia Niitä näitä Reissut Valokuvaus

Biokova(n Vosac 1442 mpy) huiputettu

Sunnuntaiaamuun herättiin hieman repaleisen yön jälkeen. Minähän se kuvailin yhden jälkeen yöllä kuuta. Mutta en kuitenkaan ollut se, joka ensimmäisenä häiriön aiheutin: pihalla, pari kerrosta alempana kun on pingispöytä ja neljä nuorta olivat baarista palatessaan keksineet ruveta pelaamaan… Heittäydyin kukkahattutädiksi, tai paremminkin pyjamapatikoijaksi, joka kävi parvekkeelta varovasti huhuilemassaa ”Hey you, we try to sleep!” Vähän auttoi ja muutama minuutti myöhemmein joltain toiselta parvekkeelta käytiin komentamassa reippaammin,… ja nuoret häipyivät jonnekin. Onnistuimme mekin nukahtamaan uudelleen.

Mutta minä – taas kerran – mietin, miksei kukaan opeta nuorille ja sitä kautta myös aikuisille, että hotelleissa on paljon ihmisiä, joista moni haluaisi nukkua, ja että käytävillä ja parvekkeilla – tai pihalla pingispöydillä toisten parvekkeiden alla – ei meuhkata yöllä. Tästä voisin kirjoittaa, kukkahattutäteillä, närkästyä, tapakouluttaa, kasvattaa paljonkin! Mutta nyt olkoot!

Aamulla reppujen pakkaus: meillä mitään karttoja ole, mutta kohti Bionovan vuoristoa! Onhan meillä kokemusta kartatta patikoinnista mm. Madeiralta. Huoh! EIkö ihminen koskaan opi!?

No mutta lähdimme jo yhdeksän aikaan, joten aikaa pieniin harharetkiinkin oli…

Siispä liki Makarskaan asti ajoimme ja sitten kohti Biokovan vuoria. Nyt kun olemme siellä käyneet, siellä ajelleet, siellä patikoineet on kunnioitus noita takana olevia vuoria kohtaan ihan erilainen kuin ennen tätä  päivää.

Näimme pahoja pensas/metsäpalojen jälkiä…

Toki täälläkin on jo ruska. Varsinkin jos noustaan yli tuhanteen metriin…

Mutta olihan siellä korkealla viljelyksiäkin. Ja muutama talo/viljelys, joita minä ihmettelin kovasti.

Ja sitten me vain tepasteltiin. Yhä ylemmäs, tavoitteena nähdä kauas, ehkä Italiaan asti. Tavoittehan täytyy olla, … pilvet hieman varjostivat tunnelmaa, mutta kylmä ei ollut, ei tuullut kuten usein tunturissa, oli hiljaista, hienoa. Olin iloinen, että olemme oppineet etsimään reitit vuorille, oppineet liikkumaan korkealla, oppineet arvostamaan mahdollisuutta liikkua ja nähdä. Kokea ja kavuta.

Matkalla tuonne puistoon tie oli hirveä, pelottava. Minä en käyttänyt ajo-oikeuttani.

Ihan annoin luottokuljettajan hoidella sompailut, totta puhuen, eipä hänkään ollut ihan rentona näillä teillä.

 Näköalapaikoilla pysähtelimme…

Sumu alkoi yli 1000 metrin korkeudessa jo olla läsnä.

Ja kun aloitimme varsinaisen patikan kohti Vosacin (1422 mpy) huippua, oli pilviä ja sumua jo paljon. Reitti ei huono, ja ylös pääsimme.

Me eihän me merelle asti nähty. Silti kannatti.

Kuvia on paljon lisää, myös ”kotimatkan” eksymisreitiltä, mutta nyt en enää kykyne mitään muokkailemaan ja liittelemään, joten matkakertomus paikkaantunee Oulussa ensi viikolla.

Huomenna aamu-uinnin jälkeen aie lähteä kohti Dubrovnikia…