Niitä näitä

Silta yli synkän virran

Yöpöydän kello 3:52.

Miksi aina tuo tuo *:52. Joko 12:52, 01:52, 02:52, 03:52, 04:52 mikä on kaikkein pahin. Silloin ei todellakaan ole enää mitään järkeä, toivoakaan, yrittääkään enää nukahtaa. Mutta 3:52 taas kerran.

Menenkö vessaan? – En, koska viimeistään sitten herään niin, etten nukahda enää ollenkaan. Ja puolen tunnin jälkeen on kuitenkin mentävä. On pakko!

En aukaise silmiä, päätän jatkaa typerää unta, ihan sama vaikka painajaista, kunhan nukun. Nukkuminen on hyväksi, tarpeellista.

Kieltäydyn ajattelemasta typeriä, niinkuin vaikka, miksen tehnyt sitä taikka tätä. Tai että ne kaikki on kuitenkin tehtävä viimeistään huomenna. Hyvänen aika, viimeistään!

Mietin, miksen lähde silittämään. Mietin, että sehän oli ennen, lasten ollessa pieniä, työelämän ollessa kiihkeintä, hyvä keino käyttää aamuyön valvomisen tunnit hyödyksi: turha pyöriä punkassa ja miettiä syntyjä syviä, joten todellakin on parasta lähteä tekemään jotain hyödyllistä. Siis ota kamppeesi ja lähde kodinhoitohuoneeseen ja silitä! Se on usein ollut myös hyvä nukahtamiskeino: lähdet silittämään tai nukahdat!  – Usein nukahdat.

Melarest! Minulla on yöpöydän laatikossa Melarestia! Sehän se auttaa nukahtamaan. Mutta jos otan sitä, olen aamulla uninen, ja olisi tehtävä sitä sun tätä. En ota vielä. Yritän syvähengityksellä nukahtaa: sisäänhengitys nenän kautta laskien seitsemääntoista ja uloshengittäen suun kautta laskien laskien seitsemään ja siitä jatkuu …. ja jatkuu ja jatkuu ja pian hyperventiloin! Kaukana mistään nukahtamisesta.

Nyt on jo mieskin hereillä ja kulkee keittiöön; toisipa minullekin vettä ja suklaata. Yösuklaa, sehän se auttaa usein juhlinnan jälkeisinä öinä. Mutta kun ei ole juhlittu! Pian mies taas nukkuu, onneksi ei kuorsaa. Minäkin yritän nukkua. Taas.

Otan hammaskiskon pois; nyt on loma siitä kapistuksesta ja nukun! Hah! Itseasiassa ilman kiskoa on vaikeampaa nukkua, koska puren hampaat murusiksi.

Ehkä sytytän lampun ja luen vähän aikaa sen sijaan, että miettisin kaiken maailman typeryyksiä? No mutta jään kuitenkin kirjaan koukkuun, – –  se kun kertoo lapsuuteni Koskelankylästä, 50- ja 60-lukujen mielenmaisemastani. Sekö se juuri on syynä noihin valveuniin? Siis en lue.

Haen kuitenkin keittiöstä mehua, otan kaksi melarestia. Olohuoneen kaappikello lyö viisi. Mietin, että olisiko sittenkin viisainta nousta? Minähän voin nukkua päikkärit! Juhuu! Minun ei tarvitse olla koko päivää tiitteränä, ei opettaa, ei lukea, ei istua kokouksissa, mutta hei! Ne omakuvat! Ja entäs se seuraava tutkinto! Entäs jollen VIELÄKÄÄN saa sitä läpi. Ahistus, ja yhtäkkiä tarve lähteä kasaamaan studiota juuri NYT.

Tässä vaiheessa olkapään särky on tosiasia. Juuri nyt, monen päivän ja yön jälkeen se iskee juuri nyt voimalla. Vai kuvittelenko vain? Eiku oikeasti särkee olkapäätä ja vähän polveakin, – ja sitten huono omatunto kun en ole pariin päivään käynyt lenkillä. Ja sitten heti perään lista kaikista muista tekemättömistä jutuista. Liskoja ei onneksi näy, mutta huono olo on.

Kieltäydyn katsomasta kelloa.

Puolikuuden kellonlyöntiä en kuule, tai en muista. Hyvä. Ja aamupuolikahdeksalta olen aika valmis aloittamaan päivän.

Ja hyvä päivä tämä on ollut. Aika hyvä

Ceydon Toppilan Möljällä oli uhmakkaana kuin valmiina lähtemään merelle. Poloinen.

Syntyjä syviä mietin, lähtöjä ja paluita, jäämisiä ja jäähyväisiä kun puolelta päivin kävelin kaupunkiin. Olisin tarvinnut aurinkolasit. Ihan maaliskuulta tuntui ja näytti. Hanki kimmelsi. Tosin Hartaanselkä ja Ämmänväylä (joista kuvat) olivat vielä jäättömiä, tyyniä, kauniin sinisiä.

Yläkuvassa vene jäänyt rannalle, alakuvassakin jäänyt, vai jätetty? Jotenkin erilaisia jäämisiä, eikö?

Melkein kipakka pakkanen pisti miettimään, että se uusi takki tosiaan ON ostettava. Mutta en todellakaan tänään jaksanut lähteä mihinkään takkijahtiin. Kävin ostamassa muutaman ”somistuksen” kotiin, kuvausrekvisiittaa projektiin ja pari lautasta vaihteeksi. Iittalan Teeman uusi (liekö uusi?) harmaa väri kiehtoo nyt. Moni ruoka näyttää paremmalta tummaa lautasta vasten. Mutta en tykkää niistä vuolukivialustoista/lautasten korvikkeista, joita joissakin ravintoloissa on. Kauniita ovat, mutta esimerkiksi jälkkärikastikkeen kaapiminen sellaisesta aiheuttaa kummallista karheutta, melkein karmii selkäpiissä moinen. (Selkäpii? – Mikä se on? Pii on 3,14 (ja muut noin 2,5 biljoonaa desimaalia!)), mutta selkäpii?

No mutta, ostin ihan selkeästi itselleni hemmottelujuttuja: astioita, joita en ihan välttämättömästi todellakaan tarvi. Jos olisi ollut vielä Stocka olisin varmasti ostanut uuden huulipunan (vain puoliväliin käytetty Sichel meni poikki, ja huulipunan TARVIN, se omakuva, you remember), lautasliinoja ja sormikkaat lenkeille. Mutta asioiden näin ollen, siis ilman Stockaa, kävelin pysäkille ja lähdin kotiin.

Noh, oli minulla kaupungissa toki muutakin tekemistä kuin humputtelu; systerin kanssa kävimme lounaalla ToriiSushissa. Onkohan se kohta jo noin vuoden ollut paikallaan, mutta enpä ole ennen käynyt. Pidin miljööstä, ja sushi oli hyvää: lounassushiannokseen (12,50 €) ostin kaksi ylimääräistä Gunkania, ja sen jälkeen annos näytti tältä.

Ja maistui hyvältä. Ruoan ääressä ehdimme päivitellä kuulumiset ja höpötellä tarpeellisia.

Joulujuttujakin jo mietittiin, huomenna on marraskuu. Joulu on pian. Ei se haittaa. On taas paluita ja lähtöjä.

Tänään olisi ollut Paistinkääntäjien (ja muidenkin) Kekrijuhla Maikkulan kartanossa, ja kyllähän minun oletettiin osallistuvan ja lähtevän mukaan, mm. kuvaamaan. Mutta olenpa niin tyytyväinen että kylmän rauhallisesti ennen mökille lähtöä päätin, että en meitä sinne ilmoita mukaan. En todellakaan haluaisi tänään olla yhtään missään muualla kuin kotona. En edes lenkillä. En missään. Nukuin päiväunetkin! Pyykit on tainnut unohtua koneeseen. Pehtoori kävi kaupassa, minä en ole edes piipahtanut ulkona. Kotipäivä. Kerrassaan.

Merkillisesti sumussa olen päivän ollut. Joku paineen laukeaminen tuo eilinen näyttö taisi taas olla…

Kaiken maailman nostalgiaa koko päivä. Ihan vain omassa mielessäni, ihan vain itsekseni. Spotifystä on soinut yhtä lailla Sammy Babitzinin ”Pienen pojan nukkeshow” kuin Tommi Läntisen ”Mä en haluu enää muistaa” ja Christina Aguileran ja Pittbullin ”Feel This Moment”.

PS. Ainakin minulle ennennäkemätön, ihana muutaman minuutin filminpätkä Oulusta. Niin on tutunnäköistä, vaikka tovi on filmatisoinnista kulunut.  Oulu 1965

Ei vielä mitään kaamosta. Aurinko nousee ja paistaa. Lapissa on kaunis alkutalvi. Ainakin tänään.

Piiitkän aamiaisen jälkeen päätimme, että lähdemme porukalla lenkille. Aurora-polku valittiin reitiksi. Minä mokoma olin Apsulle pihalla jo ennen lähtöä näyttänyt ja koekäyttänyt liiteristä löytynytttä rattikelkkaa!

Jo lumi maassa oli ihmettelyn aihe, mutta että oli vielä menopeli, jonka kyydissä sai olla ja ohjailla!!!

Ja sitten tuli vielä pappa, joka lupasi, että hän vetää Apsun lenkillä rattikelkalla, vaikkei lunta vielä paljon olekaan ja vaikka vaihtoehtona olisi ollut rattaatkin. Vähän kivinen oli reitti välillä, mutta onneksi Apsu kyllä tykkää välillä itsekin kävellä.

Leppoisa lenkki oli.

Mökille palattua sekä Apsu että tyär taipuivat päikkäreille, – olivat molemmille tarpeen ja hyväksi.

Eikä sitten mitään erikoisempaa. Me kaikki katselimme kun Apsu piti omaa show´taan. Olipa ilo katsella tyttären ja pojanpojan – kummitädin ja kummipojan – yhteisiä touhuja.

Etten toistaisi itseäni en kerro, että meillä oli rantasaunaa, lepoa, tangoa, leikkiä, hyvää ruokaa, lempeää punaviiniä, naurua, höpöttämistä, välillä vähän enemmän vakaviakin juttuja.

Ja monta kertaa päivän aikana Apsu totesi ”ei kottiin”. Ja me muut nyökkäilimme, ei mitään kiirettä kotiin. On sunnuntai. Joka jatkuu iltaan asti.

Mennessä oli paljon kylmempi kuin palatessa. Mennessä tiesin, muistin, talven olevan hyvinkin lähellä jo. Ja muistin siinä palellessani, että ostin paksun villakangastakkini, jota minuakin vanhemmat ihmiset sanovat ehkä ulsteriksi, sinä syksynä kun oli isän hautajaiset. Siitä on nyt 13 vuotta.

Ja jo viime talvena ajattelin, että ostan itselleni uuden pitkän untuvatakin. Vanha, tympeän ruskea, viettää juuri nyt 10-vuotissynttäreitään. Se on kyllä paremmassa kuosissa kuin tuo villakangastakki, jossa väistämättä näkyy ikääntyminen aika pahasti. Totta puhuen molemmat ovat aika kulahtaneita. Tällainen kaltaiseni, nykyisin aika vähän ”pramilla oleva” ei nyt ole kummoisempia niin kovin kovasti kaivannutkaan, mutta lämpöä kuitenkin vaatteisiin kaipaa, eikä moneen kertaan kastuneissa, pestyissä, littanoissa, niin kovin paljon sitä ole, ei lämpöä, eikä ryhtiä, saatikka mitään tyyliä.

Niinpä – kun minulla oli jokunen kymmenen minuuttia aikaa ennen tapaamista – tepastelin Partioaittaan (lämmittelemään ja) katselemaan joko uudet untuvaiset, puolipitkät, mustat talvi(untuva)takit olisivat rekeillä. Ja todellakin; jo ovelta näen rivin kauniita, lämpimän näköisiä, laadukkaan oloisia, ihania punaisia, sinisiä ja mustia, karvareunuksisilla hupuilla varustettuja takkeja…. Ja kohti niitä kävellessä jo kiroan, että varmaan on kaikki minun kokoni menneet… ja sitä jo suren.

Pääsen katselemaan takkkeja, vakuutun, että juuri nämä ovat niitä, mitä haen. Jos ottaisinkin punaisen? Siihen oheen mustat uuden softshellit niin olisi taas vuosikausiksi ulkoilu- ja citykampettakin. Sovitankin, ja yes! Ihan juuri se mitä haen. Ja nanosekunttia ennen kuin kannan löytöni kassalle, tulen – ihan muina naisina – tsekanneeksi hinnan: 960 euroa!!! Tonnin takki. En muuten ostanut.

Silti tullessa oli lämpimämpi.

Tapasin ystäväni. olemme suunnitelleet tätä pitkään… Se lämmitti, ja pisti miettimään, että se takkiko se nyt on joku iso asia?

Ehei. Muistin, että ystävyys on iso asia.

Matkan jälkeen, .. niitä tavallisia kotiutumisjuttuja on riittänyt koko päiväksi ja pikkuperhe kävi syömässä. Siinäpä on lauantai hurahtanut.

Piti laittamani reissukuvia,,… ja katselinpa menneen viikon postauksiani; kuinka pikkuisella reissuläppärillä lataamani kuvat ovatkaan kontrastisia, kuinka värit vääristyneitä, mutta enpä nyt ala niitä enää korjailemaan. Ja oikeasti kuvia reissusta on vielä tulossa.

Tänään illalla se mainitsemani viinikerhon vuosittainen kilpailu: kuka tunnistaa viinejä parhaiten? Aloitin hienosti, mutta lopultakin ihan hännillä olin. Pehtoori pärjäsi taas hyvin.

Ja me kaikki pärjäsimme kun saimme syödä hyvin. Ui, jui. Todella hyvin.

Illan teemana oli ”tarjoilut oman maan tuotteista” – ja kyllä, viinirypäleetkin Oulunsalossa kasvaneita!

Se oli siinä, huomenna yritän paluuta Kroatian kuvien pariin…