Niitä näitä

Flow. Helsingissä on tänä viikonloppuna flow-festivaali. Kyllä, kyllä mekin siihen osallistuimme: kuuntelemalla viime yönä flow´sta palaavia juhlia hotellissa. Noh, ei yöunet kovinkaan moneksi tunniksi häiriintyneet.

Oli aika jättää Hakaniemen Hilton, aika mennä hakemaan pikkuperhe ja tyär völjyyn, P.  (~ vävykokelas) tulisi suoraan satamaan).

Juhlamatkan viimeinen rasti oli edessä: lähdimme aamupäivälaivalla Tallinnaan. Tallinnaan? Kaikki muut kulkevat siellä kerran, pari vuodessa tai edes kerran parissa vuodessa, mutta me emme. Edellinen käynti meillä on noin 20 vuoden takaa… Silloin syyslomalla ala-asteikäisten lasten kanssa piipahdettiin. No mutta nyt oli Tallinnna valittu, kun ajattelimme, että aika edullisesti ja helposti majoitamme nuoret perheineen, poikaystävineen ja juhlaruokailemme porukalla.

Ja Apsu pääsee eka kertaa elämässään laivaan, Haaparantaa kauemmas ulkomaille. Että saamme olla kimpassa, ja siitä Apsu todella piti huolen. Kuten aiemminkin on ollut puhetta; kahden paimenkoiran perheessä kasvanut kaksivuotias onn oppinut kokoamaan laumansa. Apsu piti huolen jo Vetehisenkujalta lähitessä, että kaikki ovat paikalla. Nimenhuuto tehtiin monta kertaa ennen satamaa…

Siispä klo 11.30 Viikkarin XPRS-laiva lähti Katajanokalta kohti Tallinnaa. Kesä, helle, perhe koossa.

Jos tämän koko viikon varauksissa on ollut kaikenmoista häslinkiä, niin yksi huippujuttu on ollut, että olimme varanneet laivalle paikan valkoisten pöytäliinojen äärelle. Salaatti- ja tapasbuffetti oli kelvollinen ja hintaan kuuluneet ”saavilliset” viiniä maistuivat. Samppanjaakin oli laseissa. Juhlaviikonloppu!

Tallinnan tullessamme kaupungissa oli mieletön helle (+ 28 C), tyär ja miniä olivat erinomaiset tyytyväisiä lämpöön. Hoikat, aina palelevaiset nauttivat olostaan lämmössä.

Kiertelimme pitkin vanhaa kaupunkia, etsin liinoja mökin pöydälle, ja mukana kiertelemässä kaksi kanssani yhtä surkeaa shoppaajaa, eivät ole tyär ja miniä erityisen innokkaita ostelijoita…. …. 😉

Olimme kaikki tyytyvisiä kun oli aika siirtyä hotelllille, vaihtamaan kamppeita ja valmistautumaan ”Grande Jubilee” –iltaan.

Ravintolaksi olimme varanneet restoran Domenicin. Minä ja Juniori löysimme sen ihan toisistamme riippumatta. Ja kyllähän meillä oli aihetta toisiamme rutkasti kehua.

Perhe koolla. Ihana huippuilta oli. Palaan asiaan.

M(inä):  Huomenta 🙂 On ihana aamu.
V(irastomestari): Kesähuomenta … Niin on.
M: Olisin niin hyvin voinut jäädä ulos. Sisälle tuleminen ei oikeastaan innosta… Ahistaa tämä huono ilma…
V: Ymmärrän. Minäkin olisin.
M: Vaikka hyvähän se on, että on töitä.
V: Niin ja tykkäät kuitenkin. Kyllä se tästä.

Kuinkahan monena elokuun – ja kesäkuun – aamuna kävin oheisen kaltaisen dialogin Linnanmaan ala-aulan virastomestarin kanssa? Aika monena.

Tuli vain tänä aamuna taas mieleen. Tänä aamuna jolloin ei tarvinnut mennä sisälle. Kun kävelin pitkän lenkin, kävelin ilman sauvoja, ilman kameraa, ilman suorittamista. Nautin aamukahdeksan jälkeisestä hiljaisuudesta (työtätekevät olivat jo painuneet sisätiloihin, lomalaiset eivät olleet vielä kunnolla heränneet).

Tuli päivälläkin mieleen. Olin yhteyksissä Tornioon, kouluun, kyselin uusintanäytön päivämääriä, minä opiskelija, – merkkailin verkkaisesti kalenteriin – enköhän silloin ehdi. 😉 Silloin ei ole niin väliä, vaikka on oltava sisällä.

Kävin ”kesken työpäivän” ripsien ja kulmien värjäyksessä ja ryhdistämisessä. Keskellä päivää. Siellä kosmetologin petillä pötköttäessäni ajattelin, että tällaiseenkin minulla on nyt aikaa ja varaa, ja hymyilin itsekseni. Lähtiessäni, peiliin katsoessani kyllä totesin, että on korkea aika oppia nauttimaan päivistä ja hetkistä. Hupenevat ne kovaa vauhtia. Tässä iässä.

Iltapäivän aluksi Miniä toi iltavuoroon mennessään pojanpojan muutamaksi tunniksi iloksemme. ”Huolenpidon alle,” – kuten vielä sata vuotta sitten olisi sanottu. Me pidimme: pojasta ja huolta. Ja Apsu pompotti meitä molempia niin kuin kaksivuotiaan kuuluukin.

Perjantain iltapäivän lopulla en edes hoksannut kaivata tunnetta ”Päivä on pulkassa”, tai tunnetta, että työviikko on takana – ihan ilman moista hypettämistä oli mukava tehdä meille kahdelle ruokaa ja syödä aurinkoisen viikon perjantainakin pihalla. Karitsanjauhelihapihvit ja hunajaglaseeratut porkkanat etc. maistuivat vaikken ollutkaan viettänyt koko viikkoa sisällä syksyn opetusohjelmaan liittyviä juttuja valmistellessani.

Siinä me istuskelimme ja muistelimme telttaretkiämme Euroopassa 1980-luvun vaihteessa: 1977 Tanska, 1978 Ruotsi – Saksa – Itävalta – Italia – San Remo – Ranska – Monaco – Länsi-Saksa – Tanska – Ruotsi, 1979 Ruotsi – Tanska – Länsi-Saksa – Ranska – Englanti – Ranska –  Luxembourg – Hollanti – Belgia – Länsi-Saksa – ja tulomatkalla Finnjet ja kihlat!,  1980 Puola – Tsekkoslovakia – Itävalta – Italia – Jugoslavia – Romania – Bulgaria – Romania – Unkari – Tsekkoslovakia – Puola — suunnilleen noin. Me emme reilanneet, ajelimme autolla. Pitkin poikin Eurooppaa, itää – länttä.

Ja vankkuriteltta (Balatonin rannalla aika tarkalleen 37 vuotta (!!!)  sitten.

Puutarhalla ja markettien ”kesäpihoilla” on jo pallokrysanteemeja, Kalevassa olleet ensimmäiset reppumainokset ”Back to School” -sloganeineen on nähty, meidän nurmikollakin on jo keltaisia koivunlehtiä, paikallisliikenteen talviaikataulut on jo tulleet postiss. On heinäkuun viimeinen, juuri se maanantai, jolloin yleensä oli tapana palata lomalta töihin. Toki tänäänkin oli kello soimassa kuudelta, mutta vain siksi, että oli Apsun ”aamutuuri”.

Huomenna alkavassa elokuussa ei minun kalenterissani ole kuin Apsu-päiviä, erinäisiä hammaslääkärikäyntejä ja viikon lomareissu. Syyskuussa ei senkään vertaa. Lokakuussa on VAT-näytön uusinta ja sitten koko ensi talveksi ole kalenterissa oikeastaan mitään. Sitä minä tässä nyt mietin.

Tekemistä toki on, – siitä ei ole kyse. Mutta sellaista tekemistä, joka johtaisi johonkin, jolla olisi joku päämäärää, jossa olisi jotain oppimista, aikatauluja, dead-lineja, ”paras-työ-on-tehty-työ” -kaltaisia juttuja, sellaista ei ole. Ei edes matkoja.

Mutta minä mietin.

Kesäpäivä. Juuri tällainen sen talvella aina ajattelee olevan. On aamusta asti aurinkoista, lämmintä, on hyvä juoda se toinen aamukahvikupillinen portailla, miettiä, mihinhän lähtisi lenkille. Uskaltaisiko ottaa rullaluistimet esille, osaisikohan vielä? Mieli tekisi kovasti, mutta sittenkin sauvakävelylle. Luurin Spotify ja kuulokkeet mukaan, niin meno tuntuu hyvälle. Tosin merenrannassa hiljensin musiikit: hiljaista oli, vain sopiva leppeä kesätuuli suhisi rannan puissa.

Kotiin palattua vaihdoin sauvat kameraan, ja palasin osan matkaa takaisin sinne, mistä olin tullutkin… Oli mentävä kuvaamaan mm. tämä.

Ja hakemaan rantaruokoja. .. Ei mitään tietoa, mikä niiden oikea nimi on, mutta pihan isoon keramiikkaruukkuun sopivat hyvin.

Tunnistamattomista kasveista puheenollen… se yrttipenkkini violetti kukka, jonka tunnistusta huutelin tässä yksi päivä, on nyt tunnistettu. Se on koristesalvia. Ei kovinkaan suositelvaa syödä, mutta kaunis.

Sitten toinen pieni arvoitus on Caritaksen pihassa kasvava ”Mustilan hortensia”, kuten kyltissä lukee. Kuvailin sen perjantaina käydessäni, mutta en hoksannut varmistaa, vaikka juuri silloin piha-alueella oli parikin kerrostalon hoitaja-puutarhuria. Eilen kasvitieteen ammattilaisystävät arvelivat, että onko sittenkään hortensia? Niin tai näin. Kaunis sekin oli.

Ja kuten kunnon kesäpäivään kuuluu, istuin auringossa lukemassa pari tuntia. Sellaisesta pidän hyvin paljon. Jossain vaiheessa Juniori viesteili ja kyseli, josko olisi hänelle ja Apsulle ruokaa tarjolla vaikka Miniällä olikin iltatuuri. No tokihan… Söimme kimpassa, istuimme pitkään pihalla, Apsu oli ainoa, joka jaksoi touhuta koko ajan. Pienten jalkojen läpsytys pihakiveyksellä, aurinko, kylläinen olo, lämmin. Kesäpäivä!

Muutoin ei kyllä lapsuuden kesät tulleet mieleen, mutta törmäsin tällaiseen kuvaan. Tämä on niin nostalginen, hulmahtaa muistoja, tunnelmia, muistan, miltä nuo kioskit tuoksuivatkin. Kuivasojan kioski oli melkein tuollainen. Sinne pöyräiltiin varhaisteininä ostamaan ”moukkutikkareita”, muistatteko? Sitten vähän myöhemmin ”sippi-Bostonia”.

Kesäpäiviä.

Ainakin kerran kesässä olen koettanut viedä äidin ”kesälomareissulle”. Tänään oli siihen sopiva hetki ja lämpö, aurinko ja aikaa.

Päivä alkoi aamuisella torikierroksella, pyörätuoliajelulla Aittatorilla ja Pikisaaressa. Tovi torielämän tarkastelua ja sitten hallista haettiin kalat. Lomareissuun kuuluu myös ”private sightseeing” (henk.auton kyydissä) Oulun keskustassa ja entisten asuinsijojensa tienoilla.

Kuten minkä tahansa matkanjärjestäjän reissulla, ohjelmassa oli myös lounas paikkakunnan parhaassa 😀 lounaspaikassa. Meidän piazzalla nautimme kolmisin uusia perunoita ja graavilohta erilaisine tykötarpeineen ja sitten jälkkäriksi välillä jotain muutakin kuin mansikoita. Siispä ananasta minttusokerin ja turkkilaisen jukurtin kera (resepti on LappItalian sivulla 28). Ja koristeena olevat kurkkuyrtit ovat mietoja maultaan – ihan syötäväksi kasvatettuja.

Ainakin kerran kesässä käydään pyörillä Koivurannan kahvilassa. Tänään oli senkin aika. Minulla kun jäi lenkki aamulla väliin, oli illansuussa hyvä lähteä kimpassa polkemaan. Pehtoori oli aamupäivällä käynyt 24 km:n pyörälenkin, mutta jaksoipa hyvin toiset parikymmentä.

Semminkin kun reitillä oli Koivurannan kahvila. Eikä ollut mitään syytä, miksemme olisi ottaneet lasilliset samppanjaa. Delop on siellä tämän kesän merkki, eikä se ole ollenkaan huono. Päinvastoin oikein hedelmäinen, silti freesi, raikas. Eikä hintakaan samppanjaksi sietämätön ( ~ 8 €).

Ainakin kerran kesässä kuuluu lukea helteellä dekkareita kotipihalla. Pyörälenkin jälkeen olin jo aika valmiina siihen, mutta tulihan se pieni sadekuuro, joten nyt on vain toivottava, että uusi mahdollisuus tälle kesälle vielä tulisi.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Toissailtainen sirkusreissu on vielä kommentoimatta. Lyhyesti: kyllä kannatti. Ehdottomasti kannattaa mennä katsomaan. Onneksi ei ollut aiettakaan tehdä mitään ”kuvarepparia” kouluun, sillä kuvaaminen sirkuksen pimeydessä ja toisaalta valonheittimien valossa oli vähintäänkin haasteellista. Silti laitan tähän muutaman otoksen …

Tässä ekassa nuo (Mongolian Ulan Batorista tulleet) pojat hyppii hyppyskää pitkällä narulla ja sen sisällä vielä yksi pomppii kun kaksi pyörittää tyttöä ”hyppynaruna”!

Ja seuraavassa kuvassa: katsokaa miten nuo on!

Viimeisessä on joku ”taideratsastuksen” muoto (tietääkö joku mikä?), joka oli aika hienoa katseltavaa… Siitä huolimatta, että pelkään hevosia.