Niitä näitä

Suvanto.

Tuntuu että nyt on jonkinlainen lepo. Tyyneys, hengähdystauko. Mutta jo tätä kirjoittaessa ajattelen, uskaltaakohan näin sanoa. Huomenna kuitenkin jo tulee joku ikävä uutinen, huolen aihe, ahdistuksen yö edessä?

On mukavasti tekemistä, jää hyviä jälkiä tai mukavia tuotoksia päivän kuluessa, tulee monista jutuista monenlaista hyvää mieltä itselle ja muille, mukavia kohtaamisia ja edelleen aikaa olla itsekseen. Sellainenkin merkillinen juttu, että olen ihan mielelläni puhunut puhelimessa. Tänään enemmän kuin varmaan kuukausiin. Puhutteko te muut ´vapaaehtoisesti´ puhelimessa nykyään? Monellehan se on töiden takia välttämätöntä, mutta entäs vapaa-ajalla? Sen jälkeen, kun äiti viimeisenä elinvuotenaan (2021) ei enää puhelinta käyttänyt, ovat minun puheluni pudonneet murto-osaan entisestä. Mutta tänään monta ihan antoisaa puhelua. Osaan minä vielä olla puhelimessa. Metka juttu!

Edessä on aika paljon lupauksia ja lupaavaa, odotettua ja odotettavaa, menneen kanssa nyt ainakin hetken sovussa ja sujut. Ei yhtään lääkäriaikaa meillä kummallakaan tiedossa. Ei akuuttia huolta tai murhetta lähipiirissä … Ei ainakaan tietääkseni.

Ja minullahan ei yleensä ole mitään syksyäkään vastaan, ei varsinkaan, jollei sadepäivien ketju ole loppumattomalta tuntuva, – ja nyt ei ole ollut. Siis hyvä syksy.

Oikein hyviä pyöräilykelejä on riittänyt, ja kaupunkiruska parhaillaan vähintäänkin kohtuullinen.

Enkä nyt siis puutu ollenkaan maailmanpoliittiseen tilanteeseen; sen kanssa kaikki levollisuus kaikkoaa, mutta omassa pienessä kuplassa enimmäkseen hyvää.

Pikkuisen kyllä nyt pelottaa kun tällaisia kirjoittelen.

Silmiä avaava sunnuntai.

Olen taas oppinut uutta, ja nauttinut ihan hullun hienosta sunnuntain säästä.

Hietasaaren metsätaipaleilla keltaisten lehtien, puiden ja pensaiden välistä siivilöityvä lämmin valo oli hyvää tekevä. Ilahdutti nähdä perheitä merenrannan notskipaikoilla, olla osa rannoilla liikkuvaa väkeä. Ei linnunlaulua, muttei myöskään kaupungin hälyä. Itsekseni, miettien.

Otsikkokuvassa Hietasaaren lintupolun varrelta lähtevä uusi reitti rantaan. Ehkä tämäkin kulttuuripääkaupunkivuoden 2026 mukanaan tuomia uudistuksia.

Kilometrejä kertyi ennen kuin olin määränpäässä: sisaren ystävän luona iltapäiväkahvilla. Toki olemme ´tunteneet´ jo vuosikymmeniä (yli 30 vuotta), mutta tänään kohtaaminen uudesta näkökulmasta. Ehkä systeri olisi tykännyt tästä meidän kohtaamisesta. Minullekin teki hyvää…

Ei enää kuin 3 kk ja Oulu on Euroopan kulttuuripääkaupunki. Ehkä joku lukijoistakin ihan sillä töin tulee tänne Pohjanlahden perukoille? – Olisipa mukava jos kohdattaisiin…

Tänään on aika tehdä pitkästä aikaa ruokapostaus, sillä jotain hyvää ja ”uutta” on ollut pöydässä. Poroa ja omppuja on eilen ja tänään syöty.

Eilistä meille kahdelle tekemääni osso buccoa oli niin paljon, että hyvin riitti tälle päivälle (Miniä iltatuurissa, joten muonavahvuus vain viisi). Ohessa oli vielä muuta hyvää: tattirisottoa! Lapsille perunoita, – niistä muksut tykkää enemmän kuin sieniruoasta.

Tämä(kään) liharuoka EI ole mitenkään kuvauksellista sinänsä, mutta olihan se hyvää. Erilaista kuin Italiassa syömäni tai aiemmin tekemäni, tämä oli paljon paksumpaa, mutta makuahan yllin kyllin. Ja kolmen tunnin haudutus takasi potkan mureutuvan. Edullista, aika helppoa, melkein luomua, ohje Pororeseptit sivuilta: Osso bucco porosta

Ja tänään jälkkäriksi Omenapiirakka vuosimallia 2025. Joka syksy tulee tehtyä epälukuinen määrä omppupiirakoita, ja joka syksy etsin myös jonkun uuden reseptin kokeiluun. Tänä vuonna se oli tämä: Kinuskikissan kaneliomenapiirakka soveltaen. Soveltelin siten, että laitoin piirakkaan toisen kreemipurkin kinuskia ja toisen kanelia. Ei huono vaihtoehto.

Jälkeenpäin hoksasin, että omenaviipaleiden väliin olisi voinut ripotella vähän puolukoita, olisi ehkä tehnyt mukavasti särmää ja raikkautta muutoin kovin makeaa piirakkaan. Toisaalta ilman puolukoita maistui varsinkin lapsille erinomaisen hyvin. Oheen vispasin purkkivaniljakastiketta. Eikä kovin paljoa jäänyt syömättä (kuvaan oli pursotettava tölkkikermavaahtoa ”rekvisiitaksi”)

Omenapiirakka kinuskilla ja kanelilla

Pohja
125 g voita
3/4 dl fariinisokeria
1 muna
1  3/4 dl ruisjauhoja
1 dl vehnäjauhoja

Täyte
2 prk  Valio kaneli/kinusikreemiä
½ kg happamia omenoita

Levitä pohjan päälle purkillinen kinuskikreemiä.

Pese omenat, kuori jos tarvis ja leikkaa viipaleiksi.

Asettele viipaleita vieri viereen niin tiheästi kuin vuokaan mahtuu.

Levitä päälle toinen purkillinen kreemiä.

Paista 200 asteessa noin 30 minuuttia.

Jääkaappikylmänä ehkä parasta. Mukavan ”mureaa”: ruisjauho ja fariinisokeri tekevät sellaisen rapsakan vaikutuksen. Vaniljakastike tai jätski ehdottomasti oheen.

Huomenna sitten palataan arkisempaan sapuskaan: vähän vähemmän kalorista, enemmän terveellistä.

Näinä päivinä meillä oli haave ja vakaa aie olla Bolognassa. Oli aie sisaren kanssa lähteä Italiaan, lennellä Bolognaan  – meillä oli eka kertaa aie lähteä kaksistaan saapasmaahan, monta kertaa olimme olleet yhtä aikaa. Ja kuinka monta kertaa – taas, tänäänkin – tulikaan mieleeni ”laitanpa R:lle viestin, ja kysyn tai kerron …”. En laittanut, en kertonut. Kävin laittamassa hänen haudalleen talvikukat. Juttelinkin siellä … kuten aina. En oikein tiedä kenelle. Ehkä itselleni vakuuttelin jotain.

Eilisellä pyörälenkillä sattumoisin satuin taas Virpiniemen mäntykankaille, – porojäkälää on siellä riittämiin. Nyt sitä on vanhempien ja sisaren haudoilla. Eiväthän kaikki päivät ole suruttomia, eivät vain ´tässä ja nyt´. Tänään oli paljon mennyttä ja paljon tulevaakin. Vielä minulla on oppimista, jotta muistaisin vain tässä ja nyt. Eihän se oikeastaan ole ”vain”, se on kaikki. Tässä ja nyt on kaikki.

Tänään sekä minulla että Pehtoorilla oli muitakin suvun ja syksyn juttuja ´agendalla´. Neljän sukupolven asioiden hoitoa, järjestelyä, monen moista touhuamista, selvittämistä ja tiedottamista. Mainittava, muistettava, että tänään olin  – pitkästä aikaa – hoitamassa asioita sellaisen henkilön kanssa, että kaikki sujui miellyttävästi. Nimenomaan miellyttävästi: on ilo kun tervehditään tavatessa, kun tapaamisen sopiminen on sujunut helposti, vaikka ei kovin tuttuja ollakaan, kun on pieni ystävällinen small talk aluksi, kun puhutaan suoraan, kun ainakin uskoakseni ollaan rehellisiä, kun kuunnellaan ja kun vastataan. Ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta kunnioitetaan toisen sanomisia. Kohteliaisuus mutta välittömyys. Ja lopuksi erotessa kädestä pitäen kiitetään tapaamisesta ja yhteistyöstä. Oi että.

Syksyä oli pyörälenkillä Hietasaaressa ja

 —  ja Oulujokivarressa, syksyä myös ruokapöydässä. Juureksia ja poronpotkia uuniin moneksi tunniksi. Iso padallinen riittää huomisellekin.

Palaan huomenna, kera reseptien. Myös omppupiirakkaa tulossa.

”Ei tartte soittaa videopuhelua ku mummi on vielä täällä sisällä.”

                           Emmiliini 2 v. 

Olen täällä: Grand Central, 4. krs. Palasin juuri Helsingin Kaupunginteatterista. Moulin Rouge! Melkein kuin olisin ollut Broadwayllä. Viimeistään puolivälissä musikaalia ymmärsin, kuinka olikaan hyvä, että olin raskinut ostaa paikan seiskariviltä, keskeltä. Huikeat tanssiesitykset, tanssijoiden taidot ja puvustuksen näki kunnolla. Ja musiikki, mitä kaikkia rakkauslauluja olikaan kymmenittäin upotettu produktioon. Mikä olisin oikea sana: ehkä  huikea. Ja Varsinkin miespääosan esittäjän laulutaito ja habitus muutenkin miellyttivät kovin paljon.

Ennen teatteria kävin syömässä: paikaksi valitsin Bistro O Mat´n joka on Hakaniemessä Ympyrätalon takana, ihan teatterin lähellä.

Yhdeksännestä kerroksesta näkee yli Helsingin ja ravintola on aika viihtyisä muutenkin.

Onkohan elämäni ensimmäinen hissiselfie!! Kaikkea sitä!

Scampisalaatti oli vähän pettymys, – äyriäisten maustaminen oli jäänyt varsin vaisuksi, mutta jälkkäri (minulle epätavallinen valinta) suklaamousse vadelmakastikkeen ja pähkinäiden kanssa oli ihan mahdottoman hyvää, täyteläistä, suklaista,  ei liian sokerista.

Ja ostoksillakin ehdin piipahtaa ennen illan rientoja: Stockalta löytyi tumman lappapuuron värinen Ril´s mohairvillatakki talven paremmaksi neuleeksi. Ja kun oli vielä kanta-asiakkuusalennus 20 % niin oikein hyvä ostos.

Muutoin päivä menikin junassa: Pehtoori vei aamujunalle, joka vajaassa kuudessa kuljetti tänne Helsinkiin. Minulla oli paikka hiljaisessa kakkoskerroksessa, hyvä äänikirja ja neule, joten nopsasti matka taittui.

Siis ihan ”oma päivä” on ollut. Pitkästä aikaa. Sellainen tekee hyvää, nautin paljon.

Ja huomenna sitten matkan varsinainen syy: viikonlopuksi mummeilemaan Järvenpäähän.

Mökillä alkanut ”sadonkorjuu- ja säilöntäpuuhailu” jatkui viikonloppuna kotona. Mökillä ei tänä(kään) vuonna tullut poimittua puolukoita: niitä kun oli kovin vähän, enimmäkseen raakojakin vielä, mutta ei poimittu myöskään kaarnikkaa, vaikka minä sitä mieluusti mehuksi ja hyytelöksi tykkäänkin tehdä. Mutta kun niitäkään ei ollut, ei edes sen vertaa kuin puolukoita.

Mutta sieniä sitten sitäkin enemmän. Suolattuja rouskuja on neljä isoa purkkia, kuivattuja mustatorvisieniä, tatteja ja matsutakeja kolme puolenlitran tölkkiä ja tatteja pakkasessa monta pussillista. Varsinkin suolasienistä tuli äidin säilöntäpuuhat mieleen. Lapsuudessani, kun vielä asuttiin ”talleilla”, oli meillä kellarissa sellaiset vaneritynnyrit: toisessa puolukkaa ja toisessa sieniä. Joskus syysmarkkinoilta oli hankittu myös silakkatynnyri. Osaisikohan sitä itse tehdä sellaista vanhan ajan silakkalaatikkoa?

Kotiin palattua Pehtoori tyhjensi meidän marja-aroniapensaat: 8 litraa marjoja! Viimevuotiseen tapaan ohje Alkon reseptisivulta.

Viime vuonna ja toisella kerralla tänäkin vuonna tuon mukaan tuli oikein kelpo hyytelöä, mutta ensimmäinen sunnuntainen satsi jäi melkein liemeksi: sitruunamehua liian vähän? Tai sitten mittasin mehumäärän väärin. Tällaista sattuu. Pari litraa marja-aronialientä tai -kastiketta kulunee puuron kanssa, miksei kakkujen kostuttajana, tiramisu?, rahkajälkkäriin tai vaikka jätskin kanssa. Pari litraa on sitten oikeaa hyytelöäkin. Sen verran sota-ajan lapsen tytärtä minussa on, että tällaisesta varastojen täydentämisestä tulee yhtä kaikki hyvä mieli.

Sieniin liittyen, erityisesti heini-susanna ja Tarja: kiitokset mustatorvisienen käyttövinkeistä. Molempien vinkkejä sovellettu. Ja toimiviksi ja makoisiksi todettu.

Punaleima-emmental oli myös hyvä juusto, kun mökillä yhden iltapäivän lopulle, after-hiking hetkeemme mökkipuronrannassa Tuulensuojassa, tein pieniä paahtoleipiä: Fazerin Hapanjuuri Paahtoleipä, pintaan sipaisu oivariinia, murenneltuja, kuivattuja sieniä ja päälle pari ohuehkoa viipaletta emmentalia ja vain hetkeksi uuniin grillivastuksen alle. Niistähän tuli mitä mainioimpia cocktail-leipäsiä kuohuviinilasillisen kylkeen. Saunan lämmitessä, puron pulputtaessa, syksyinen, hiljainen, aurinkoinen luonto ympärillä ja liikkumisen jälkeinen raukea olo. Jo vain!

Tuossa hetkessä kuohuva oli tämä (”akvaarioviini”), joka krumeluuri-pullosta huolimatta on hinta-laatusuhteeltaan todettu ihan kelpo skumpaksi. Erikseen on mainittava edellisen viikonlopun ruokapöydässä  mökillä ollut valkoviini, joka ansaitsee tulla erikseen kehutuksi.

Tällainen on nyt hankittu myös kotiviinikaappiin: Seifried Veltliner Raikas, mutta silti täyteläinen, uusseelantilainen gruner veltliner maistui ahvenfileiden kera vallan erinomaiselle.

Voisikohan myös pyöräilyn intohimoa säilöä? Tai siis jos joka päivä, kun suinkin vain mahdollista, ajelisi niin paljon kilometrejä kuin pystyy, ja sitten sen riemun kilometrien tuomaa hyvää oloa jakaisi pitkin talvea? – Noh, tänäänkin olen yli 50 kilometriä ilolla kulkenut, mutta miten sen säilön?

Perjantaina, siis eilen, palasimme pohjoisesta Rantapeltoon, kaupunkiin, jossa on sosiaalisia kontakteja muutenkin kuin puhelimen/netin/somen välityksellä.

Paluuliikenne oli vilkasta. Varsinkin kun lähhdimme taukokahvilta, Arktikumin cafesta (aika lailla parempi kuin Napapiirin ST1), Rovaniemeltä Ouluun (= minun ajohuki), – siis kuvan tienviitassa näkyvät 115,30 km sekä vastaantulevaa, että ohitettavaa ja ohittavaa liikennettä paljon. Noh, meillä ei kiirettä, virrassa kuljimme. Hyvin ehdittiin pihahommiin, minä pyörälenkillekin, iloittiin ikävän postin puuttumisesta, uudenlaisen mustatorvisieniruoan kokeilusta – ja ehdittiinpä vielä katsomaan jakso La Promesaa.

Kotonakin hyvä, vaikka todella paljon taas harmitti lähteä mökkielosta ja tuntureilla tarpomisesta asfalteille ja vilkkaaseen kaupunkielämään. 🙂 Lopultakin molempi parempi; hyvä täällä ja siellä.

Tänään Juniori ja muksut – tietysti, onneksi – syömässä.

Ruijanpolku on vuosisatainen (jo 1600-luvulta) keino (~ polku, väylä), joka kulki Inarin ja Utsjoen läpi. Jäämerentie (Sodankylä – Petsamo ja Ruijanranta) valmistui vasta 1910-luvulla.

Joten menneinä vuosisatoina Ruijanpolkua käyttivät enimmäkseen Ruijaan, Jäämerenrannalle kulkeneet kalastajat, kauppiaat ja sekä nälkää pakoon lähteneet muuttajat. (*Tähän liittyen kirjavinkki: Ingeborg Arvola, Jäämeren laulu. Todella hyvä kirja! Hyvä vaikket koskaan näille tienoin patikoimaan tulisikaan.)

Nyt Ruijanpolusta on noin 35 kilometriä kunnostettu välillä Sompiojärvi–Laanila. Se kulkee siis tuossa parin kilometrin päässä meidän mökiltä.

Me lähdimme tänään polulle Kiilopääntien parkkipaikalta (ks. kuva) ja palasimme latupohjaa/kesäreittiä pitkin lähtöpisteeseen. Reilun kympin lenkillä hiljaista, huikeita näkymiä, Saariselkä ja Kiilopää sivulla, tunturinkuve ruskainen, vaivaiskoivut keltaisia, riekonmarja hehkui syvää punaa. Vähän kulkijoita, aurinkoa, liki kesäistä tuulta.

Kunnes juuri Suomen ladulle päästyä uhkaava sinimusta pilvi peitti taivaan. Ei sekään sitten satanut.

Hieno reitti, hyvä ruskapäivä!